Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Mainokset

Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.

Petoksia lattebaarivyöhykkeellä

IMG_1650Nyt alkaa olla aika lopetella holtiton lukeminen, mutta kerta kiellon jälkeen: sarjassamme turhat lomalukemistot. Tänään mökillä kärsin itikka-allergiasta ja seuranani oli valikoima parempaa ja huonompaa viihdettä. Päädyin keskelle lontoolaista pettämisdraamaa, jossa turhilla ihmisillä oli liikaa aikaa stalkata toistensa salasuhteita.

Jane Fallon on kirjailijanuransa rinnalla tv-tuottaja, eikä siksi ole yllättävää, että teos    Strictly Between Us sijoittuu lontoolaiseen mediamaailmaan. Osa sen päähenkilöistä työskentelee lifestyle-kanavien tuotannossa. Neljääkymppiä lähestyvä Tamsin on onnistunut hankkimaan omalla työllään asunnon Belsize Parkissa, mutta yksikään hänen suhteistaan ei ole saavuttanut minkäänmuotoista vakiintumisen merkkiä. Tamsin elää epäterveessä symbioosissa parhaan ystävänsä Michellen ja tämän miehen Patrickin kanssa. Kilpailevan tv-yhtiön leivissä olevalla Patrickillä on naistenmiehen maine työpiireissä, vaikka hän esittääkin kunnon aviomiestä vapaa-ajallaan. Tamsin alkaa olla miehen alfaurosmenoon kypsä varsinkin, kun heidän kahdenkeskinen tuntemisensa on lipsumassa kielletylle alueelle.

Tamsinilla ote lipsuu vähän kaikkialla: töissä hän yrittää kalastella henkilökohtaisen assistenttinsa Bean suosiota seikkaperäisillä avautumisillaan. Bea on silti Tamsinin alainen, joka tekee pomolleen harmittomia pikku källejä tämän selän takana harva se päivä. Kun Tamsin lähettää Bean Birminghamiin leikkimään hunaja-ansaa gaalatilaisuuteen, johon petollinen Patrick osallistuu, Bea tietää sopivuuden rajan tulleen ylitetyksi.

Teos avautuu sisäsiittoisena neliödraamana, jossa yhteiskunnalla tai muulla ulkoisella maailmalla tuskin on sijaa. Teoksen jännitys rakentuu valheiden verkostolle, kiristämiselle ja pakkomielteille. Michellen ja Tamsinin ystävyys on ainoa suhde, jossa on jotain syvyyttä, kun taas petollisen Patrickin taustoista lukija ei    saa tietää paljoa. Bean kiinnostus Patrickiin on alussa ammatillista, eli hän toivoo vihdoin nousevansa koiran roolistaan reittä pitkin.

Ainoa vähän kiinnostava ulottuvuus teoksessa on prekaarin työelämän kuvaus. Kaikki henkilöt pelkäävät huolella rakennetun selustansa murtuvan, eikä työpaikan kosteissakaan illanvietoissa ole hauskaa. Bea suostuu tapaamaan pomoaan vapaa-ajalla lähinnä ylennyksen toivossa, ja Tamsinin sosiaalinen tilannetaju on legendaarisen heikko. Hän on niitä tavoilleen uskollisia koiranaisia, joille uusiin ihmisiin tutustuminen on aidosti haasteellista. Toisaalta hän on se tyyppi, jota pyydetään kaasoksi ja kummiksi, sillä yleensä hän on lojaali ja myös maksukykyinen.

Kun nyt miettii takavuosien menestyksekkäitä chicklit-teoksia, niissä yleensä on ollut joku humoristiseen liioitteluun liittyvä piirre. Bridget Jones ja Becky Plumwood ovat nolojen tilanteiden naisia, joiden ylilyönteihin on helppo samastua. Tässä kirjassa on outo moralistinen vire, joka saa polyamorian vaikuttamaan suht raikkaalta ja järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Itse en ainakaan säälinyt ketään Patrickin hoitoa enkä kokenut kostonhimoa miestä kohtaan, joka on pettämisen ammattilainen.

Vaikka teos kuvaa lontoolaisten menestyjien maailmaa, teoksen asetelma on mielestäni junttimainen. Hahmojen elämänpiiri on suppea, eikä heitä kiinnosta muu kuin oma napansa. Ja vaikka tässä kokkaillaan meribassia ja kotitekoista pestoa, aisti-ilotkin jäävät suppeiksi. Suunnilleen ainoa kulttuurinen viite liittyy Silta-sarjan katsomiseen, tosin Bea ehtii myös siivoamaan Twilight-romaanit hyllystään ennen Patrickin vierailua kimppakämpässä. Tämä teos on kirjoitettu helpoimmalla mahdollisella arkikielellä niille, jotka lukevat yhden pakollisen lomakirjan vuodessa. Ja kun kannessa komeilee vielä Daily Mailin suositus laatusanalla ”nail-biting”, lukija tietää, mitä on odotettavissa.

Ei jatkoon. Mieluummin katson tv:stä niitä matalaotsaisia lifestyle-ohjelmia kuin luen muka-kaunokirjallista tekstiä niiden epätoivoisista tuottajista.

 

Englanninlaivan eksyneet

IMG_1590Seikkailuni kuumien kesädekkarien maailmassa ei tunnu saavan loppua. Viimeisin löytöni on tanskalaisen Lone Theilsin Kohtalokas merimatka (Aula&co, 2016, suom. Kari Koski), joka taatusti puhuttelee kaikkia 80-luvulla nuoruuttaan eläneitä. Varsinkin, jos nuoruuteen kuului reissuja Britanniaan. Live Aidia ja Pink Floydia, haaveita päästä George Michaelin musavideolle ja sitä kautta glamourin ytimeen.

Teoksen päähenkilö Nora Sand on tanskalaisen Globalt-lehden ulkomaantoimittaja, joka tekee kiihkeää uraansa Lontoossa. Enimmäkseen Nora matkustelee maailman kriisipesäkkeisiin, mutta kun hän eräällä masentavalla kotimaan juttukeikallaan löytää antiikkiliikkeestä vanhan matkalaukun ja sen sisältä oudon kokoelman Polaroid-kuvia, toimittajan katse kääntyy kotiovelle Lontooseen ja Tanskaan.

Nora on kolmikymppinen, sitoutumiskammoinen sinkku, jonka elämässä parisuhteen korvaa työtoveruus australialaisen kuvaaja-Peten kanssa. Facebookin kautta yhteys vanhoihin koulukavereihin on auennut, ja Nora suostuu tapaamaan lukiokaverinsa Andreaksen, poliisin, joka on tullut Lontooseen Scotland Yardiin terrorisminvastaiseen koulutukseen. Andreas suostuu lähtemään Noran kanssa rannikolle jäljittämään matkalaukun arvoitusta, mutta romanssi ei etene odotetun kaavan mukaan.

Kirjassa etsitään vuonna 1985 kadonneita tanskalaisia teinityttöjä Lisbetiä ja Lulua, ja kuvioon kuuluu huonosti hoidettu lastensuojelu. Englannin-lautalla laitosnuorten ensimmäinen ulkomaanreissu tyssäsi tykkänään tyttöjen karkaamiseen, mutta tytöistä ei löytynyt jälkeäkään lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Nora löytää Jyllannista laitoksen alkoholisoituneen johtajan, joka tyttöjen kadottua menetti elämänuskonsa.

Tanskalaisilla, jotka elävät meren sylissä, maassa, jossa mistään kolkasta merelle ei ole pitkä matka, ei ole samanlaista innostusta autolautoilla ördäämiseen kuin vaikka suomalaisilla. Tanskassa asuneena en muista, että laivamatkoja olisi edes erityisesti mainostettu. Tässä kirjassa kuvattu yhteys Esjbergistä Harwichiin on lopettanut kulkemisen. Siksikin romaani kuvaa mennyttä maailmaa, aikaa ennen halpalentoyhtiöitä, jolloin ihmisillä oli aikaa ylittää Pohjanmeri hitaasti ja myrskyisästi.

Luulin, että kirja olisi leppoisa trippi lähimenneisyyteen, mutta se yllättää nykyisyyden tasolla ja tarjoaa kunnollista kauhua. Vastapainoksi raskaille rikoksille tässä reissataan mitä mahtavimmissa kohteissa, kalastajakylissä, turistirysissä ja devonilaisella omenafarmilla. Paikallisten ihmisten kohtaamiset ovat omaperäisiä, pubilounaat houkuttelevat, mutta suurinta rentoutusta Nora kokee Kensington Whole Foods-supermarketissa spelttikeksien keskellä.

Kadonneita ulkomaalaisia tyttöjä, onnenonkijoita, au paireja ja kielikurssilaisia, alkaa löytyä poliisin arkistosta enemmänkin. Nora joutuu uudelleen avattujen keissien keskelle, Scotland Yardin informantiksi, ja hänet lähetetään haastattelemaan pahamaineista sarjamurhaajaa uusien vinkkien toivossa. Hänen asemansa itseoppineena ad hoc-salapoliisina on arveluttava, ja pohjoismaista sinisilmäisyyttäkin hänessä on jäljellä, ehkä liikaa.

Kohtalokas merimatka tarjoaa sopivan cocktailin brittinostalgiaa ja korkeajännitystä. Voin hyvin kuvitella, että joku ihastuu kirjaan vain paikkojen kuvauksen vuoksi. Minusta kirjassa oli dekkariksi poikkeuksellisen paljon elämäniloa, ja tunnelmissa oli enemmän variaatiota kuin pohjoismaisissa dekkareissa yleensä. Tanskastakin moni dekkaristi löytää syvän angstisia Nordic Noir-viboja, varsinkin syys-ja talviaikaan, mutta tämä romaani sijoittuu kesäkauteen, jolloin Tanskassa nautitaan pionien kukinnasta siirtolapuutarhamökeillä.

Teos kuuluu tänä vuonna lukemieni dekkareiden parhaimmistoon. Sarjan seuraava osa, Runoilijan vaimo, julkaistaan suomeksi elokuussa, ja odotan sitä innolla, sillä siinä palataan Tanskaan ja etsitään kuuluisan iranilaisen runoilijan kadonnutta vaimoa.

Polttareissa ystävyys punnitaan

IMG_1572Mitä tehdä, kun sinut kutsutaan sellaisen ystävän polttareihin, jota et ole nähnyt kymmeneen vuoteen ja jonka kanssa on erottu ikävissä tunnelmissa? Velvoittaako lapsuudenystävyys? Voiko kutsusta kieltäytyä? Mikä polttareiden perimmäinen merkitys on?

Brittiläinen Ruth Ware vie teoksessaan Synkän metsän siimeksessä (Otava, 2017, suom. Oona Nyström) sekalaisen seurueen juhlimaan ystävänsä Claren naimisiinmenoa mökille korpeen. Kuten arvata saattaa, mökkeily ei ole tutuinta puuhaa varsinkaan lontoolaisille, jotka eivät ole tottuneet erämaan pimeyteen marraskuussa. Tässä loma-asunto sijaitsee Newcastlen lähistöllä paikassa, jonne ei aina pääse autolla. Metsässä voi tavata kettuja, pöllöjä ja päästäisiä, jotka ovat ystävällisempiä kuin mökkinaapurit, joista jonkun epäillään sytyttäneen tontin alkuperäisen rakennuksen tuleen.

Kirja kertoo menestyneistä pari-kolmekymppisistä, joiden hauskanpito ei enää ole täysin spontaania. Kauhu rakentuu sosiaaliselle piinalle, kun osa porukasta tapaa toisensa ensimmäistä kertaa, eikä yhteistä jaettavaa välttämättä löydy. Kaaso Flo on porukasta ainoa, joka ei ole työelämässä; hänen epäillään olevan mielenterveyskuntoutuja. Varsinkaan hän ei osaa rentoutua, vaan pitää kiinni vaivaannuttavasta ohjelmasta, johon kuuluu paljon tutustumisleikkejä ja jopa spiritismiä. Morsianta ei kaason mukaan saisi pettää edes muita aikaisemmalla nukkumaanmenolla, sillä hän on ”ansainnut” kaikkien aikojen bileet.

Kirjan kertoja on 26-vuotias Leonora, dekkarikirjailija, joka jo melkein elättää itsensä teoksillaan. Hän kärsii valikoivasta muistista suhteessa nuoruuteensa ja muistinmenetyksestä suhteessa kauhujen viikonloppuun. Claren seurassa hän huomaa taantuvansa siksi änkyttäväksi ekaluokkalaiseksi, jonka luokan kuningatar ”pelasti” piireihin. Clare on aina ollut huomion jakamaton keskipiste, se tyttö, jolle annettiin kaikkien koulunäytelmien pääroolit. Leonoraa tosin helpottaa kuulla, etteivät kaikki muutkaan polttarivieraat tiedä, miksi ovat paikalla.

Minua asetelma ja juoni koukuttivat, ja olihan brittien mökkitouhuilu huvittavaakin, vaikka uusavuttomuus ei ollut varsinaisena teemana. Kännisekoilukin oli lopulta aika pliisua, vaikka kiintiöhomo-Tomilla oli tarjottavana kokaiinia tequilashottien piristeeksi. Henkilöhahmoissa oli ennalta-arvattavaa mustavalkoisuutta, mutta sen voi antaa anteeksi, jos etenee juoni ja toiminta edellä.

Kirjassa viljellään puhekieltä ja pohjoisen murretta, ja kirjoitusteknisesti teos tuntui viihteelliseltä. Trilleriksi ja dekkariksi se on suht virtaviivaista ja helppoa luettavaa, joka vetoaa enemmän tunteisiin kuin älyyn. Uskon, että varsinkin nuoremmille lukijoille se tarjoaa helpon samastumispinnan, sillä moni meistä on joutunut tahtomattaan bileisiin, joissa kaikki eivät haluaisi olla.

Olisin pitänyt teoksesta enemmän puhtaan psykologisena jännityksenä tai jopa chikclit-teoksena kuin murhadraamana. Toisaalta arvostin melko suppeaa tapahtumisen horisonttia, suljetun tilan kauhua, josta tuli mieleen Agatha Christien parhaat. Kaverikutsujen asetelmasta tuli jopa mieleen aikuisten Viisikko, varsinkin, kun kuuden hengen seurueesta yksi äänesti jaloillaan jo ensimmäisenä aamuna.

Tuoreimmista brittitrillereistä, jotka ovat saaneet suuren suosion myös Suomessa, olen lukenut monia. Jostain syystä minuun ovat vedonneet enemmän teokset, joissa rikokset eivät kohdistu lapsiin. Synkän metsän siimeksessä ei ollut aivan niin piinaava kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa (edelleen ykkössuosikkini tämän genren sisällä), mutta toisaalta siinä lähdettiin pois suur-Lontoon mukavuusalueelta. Aion ehdottomasti seurata Ruth Waren tuotantoa, ja lukisin teoksia mieluummin englanniksi. Käännöksessä tuskin oli mitään häikkää, mutta tuntui, että tässä oli sen tyyppistä huumoria, joka ei luontevasti käänny vieraalle kielelle.

Antaisin kirjan lahjaksi häähullujen uhreille, ja kaikille niille, jotka ovat joskus jääneet kutsumatta häihin köyhyyden tai parittomuuden vuoksi, tai vaikka siksi, että heillä on lapsia. Briteillähän hääpönötys on perinteikkäämpää kuin meillä, ja siksi he osaavat myös nauraa sille statuksen tavoittelulle, josta koko hömpötyksessä usein on perimmiltään kyse.

Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.