Vinon miehen tunnustuksia

NikkiläTeos: Jussi Nikkilä: Näyttelijä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Nikkilä

Romaanitaiteen saralla olen viime aikoina suosinut näyttelijöiden ja muiden teatterin ammattilaisten tuotoksia, ehkä siitä valitettavasta syystä, ettei minulla ole varaa käydä teatterissa. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä (s. 1982) on toistaiseksi jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi, sillä hän on tehnyt uraa enemmän helsinkiläisissä teattereissa kuin elokuvissa. Hänen vaimonsa Elena Leeven tunnistan paremmin, vaikka en ole tainnut nähdä häntäkään kuin parissa leffassa.

Näyttelijä ei ole suoraa autofiktiota ainakaan siinä mielessä, että teoksen tapahtumat menisivät yksi yhteen Nikkilän elämänkaaren kanssa. Jo se, että romaanin hahmot ovat saaneet uudet nimet etäännyttää tarinaa näyttelijäparin arjesta. Romaani kartoittaa levottoman, unettoman ja liikkeistään epävarman miehen vaiheita varhaislapsuudesta nykypäivään, jossa hän on isä, aviomies ja pienillä varoilla kitkutteleva kulttuurin sekatyöläinen.

Juonen suhteen romaani on vähäeleinen, siinä tapahtuu varsin tavallisia, arkisia asioita. Kertoja Viktor on luonteeltaan introvertti tarkkailija ja anekdoottien keräilijä. Teatterikoulun kirjoitusharjoituksissa hän on fiksoitunut kakalla käymisen dokumentointiin, ja hänellä on myös pakkomielle yksiössä asumisen tuottamista hajuista. Paistetun kalan haju vaatteissa on yksi hänen ahdistuksen kohteistaan, ja hänen Marks & Spenceriltä tarjouksesta ostettu öljykangastakki elää omaa elämäänsä julkisessa liikenteessä. Samasta liikkeestä on hankittu klassiset ruutupyjamat, ja muutenkin veri vetää Britanniaan, Lontoon teatterimaailmaan ja omalla tahollaan naimisissa olevan BBC-äänisen Maggien syliin.

Viktor on ollut uskoton vaimolleen Isalle, ainakin ulkomaan matkoilla. Käytännön pakosta pariskunta lomailee usein erillään, koska vaimon työkiireet niin vaativat. Molemmat taistelevat mustasukkaisuuden mörköä vastaan, mutta mahdollisesti Viktorin menetyksen pelko mahdollisen avioeron suhteen on vaimoaan suurempi. Nikkilä kuvaa hyvin ”vinon miehen” kasvuhaasteita neljännellä vuosikymmenellä tilanteessa, jossa vaimo tienaa ja menestyy huomattavasti miestään paremmin.

Vaikka kyseessä ei ole leimallinen huumorikirja, romaanissa on joitain kohtia, jotka saivat aikaan tyrskähdyksiä ja hirnahduksia. Päähenkilön käytös ruuhkaisessa smoothiebaarissa kapitalismikriitikkona oli loistava kohtaus, joka toimisi erillisenä sketsinä tai novellina. Löysin tuosta purnaavasta kuluttajahahmosta itseni, vaikka ehkä en kehtaisi ilmaista mielipidettäni myyjien tyrkystä asenteesta pitkän jonon edessä. Myös se, että työttömällä tai työttömyysuhan alaisella näyttelijällä on kuitenkin tarinassa varaa sijoittaa 7-10 euroa take away-terveysjuomiin, kertoo Viktorin poroporvarillisuudesta ja arvojen prioriteeteista.

Myös kertomus lähimarketin joulupukkikeikasta oli ammatin karua arkea kuvaava. Teatterikorkeakoulun linjat ovat yhteiskuntamme kalliimpia koulutuksia, ja tästä panostuksesta huolimatta on mahdollista, että kalliin koulutuksen saanut maisteri pääsee vain pukiksi, tai hyvällä lykyllä esittämään Muumipeikkoa ruotsinlaivan taaperodiscoon.

Jotain yhteistä oli tässä romaanissa ja juuri lukemani Samuli Laihon Lasiseinän kanssa. Päihteet eivät ole tämän romaanin keskiössä (vaikka Viktorilla on satunnaista taipumusta ronskiin itselääkintään), mutta molemmat romaanit kertovat Itä-Helsingin lähiöissä kasvaneiden lasten ja nuorten elämismaailmasta.  Molemmissa romaaneissa henkireiäksi nousee skittan skulaaminen kaupungin nuorisotalolla. Päähenkilöt ovat eri aikojen kasvatteja, mutta peruskokemuksessa lähiössä kasvamisesta on paljon yhteistä.

Romaanin haasteena oli juonen pirstaleisuus, tai paikoitellen kokonainen puute. Se on tämän tyyppisessä itsetutkiskelussa vahva tyylikeino, mutta paikoitellen johtaa siihen, että vessajutut, masturbaatio ja unettomuus saavat niin suuren osan kerronnasta, että niihin alkaa puutua. Varmasti osalle lukijoista tällainen arkisuus voi hyvinkin olla romaanin ”pihvi”, joka lisää samastumispintaa ja purkaa taiteilijamyyttiä.

Noihin osuuksiin verrattuna kertojan lapsuuden kokemukset Moskovan lähetystössä tai matkakuvaukset Berliinistä ja Lontoosta tuntuivat suurelta juhlalta. Lapsuusosioista pidin kirjassa eniten, ja olisin voinut lukea niistä kokonaisen, erillisen teoksen.

Kirjailijan oma ääni äänikirjaversiossa oli ehdoton plussa. Samalla on muistettava, etteivät kaikki kirjailijat ole ammattiesiintyjiä, vaan myös äänikirjojen lukeminen vaatii ammatillisuutta. Se on huomattavasti vaativampaa työtä kuin joulupukkikeikka marketissa, ja toivon mukaan siitä myös maksetaan asiaan kuuluva palkka.

 

Kolmen sisaren juurihoitoreissulla

Shergill sistersTeos: Balli Kaur Jaswal: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (HarperCollins, 2019)

Äänikirjan lukija: Soneela Nankani ja Deepti Gupta

Matkani täydellisten lohtukirjojen maailmassa jatkuu jo tutuksi tulleen kertojan parissa. Kolmas romaanini Balli Kaur Jaswalilta vie lukijansa vihdoin Intiaan, kolmen Lontoossa kasvaneiden sikhitaustaisten sisaruksen juurihoitomatkalle äidin kuoleman jälkeen.

Rajnin, Shirinan ja Jezmeenin äiti Sita on kuollut kuusikymppisenä leskenä syöpään, ja jättänyt tyttärille tarpeeksi perintörahaa, jotta yhteinen matka Intiaan tulisi mahdolliseksi. Oikeastaan matka on äidin suunnittelema tämän kuolinvuoteelta, koska hän on tuntenut surua tytärten hatarista juurista vanhempien kotimaahan. Äidin toive on, että tyttäret kävisivät punjabilaisen kotikylän lisäksi sikhien pyhissä paikoissa puhdistautumassa ja löytämässä toisensa syvällisemmällä tavalla kuin mihin he arjessaan ovat pystyneet.

Sisaruksilla on suuret ikäerot, ja toisistaan eroavat elämäntilanteet. Yläkoulun rehtori Ranjista on tulossa isoäiti jo 43-vuotiaana, kun taas keskimmäinen sisar, entinen uranainen Shirina on pitkän harkinnan jälkeen valinnut järjestetyn avioliiton rikkaan miehen kanssa Melbournessa Australiassa. Kuopus Jezmeen kipuilee jumittavan näyttelijänuransa kanssa naimattomana, ja suorittaa edelleen kapinallisen teinitytön rooliaan perhepiirissä 32-vuotiaana. Jezmeen on nainen, joka onnistuu saamaan itsensä putkaan jopa Intian-reissulla, eikä hän usein keksi muuta keinoa hoitaa uran aiheuttamia pettymyksiä kuin surujen hukuttamisen alkoholiin.

Kaur Jaswal kuvaa seikkailua, jolle kukaan sisaruksista ei ole varsinaisesti halunnut. Kaikki ovat käyneet Intiassa vanhempien pakottamina kerran tai pari, mutta ei yhteisellä matkalla. Varsinkin sikhismi uskontona on jäänyt etäiseksi, vaikka äiti on edelleen harjoittanut uskoaan Britanniassa. Tyttäriä on kasvatettu vapaamielisessä hengessä, ja he ovat saaneet tehdä valintoja, jotka eivät ole miellyttäneet vanhempia. Perhekulttuurin kuvauksena tässä ja aiemmin lukemassani Erotic Stories-romaanissa oli paljon yhteistä, mutta muuten teokset ovat erilaisia painotukseltaan.

Uskoisin, että eri kulttuuritaustoista tulevat lukijat voivat hyvin samastua näiden sisarusten välisiin ristiriitoihin ja kommunikaatio-ongelmiin. Huumori tässä teoksessa on hienovaraisempaa kuin aiemmin lukemassani, ja surutyön teema on päällimmäinen emotionaalinen viritys. Ainakin itselleni, joka olen menettänyt äidin suunnilleen samassa elämänvaiheessa kuin tämän teoksen naiset, tunnelmat tuntuivat varsin realistisilta ja kotoisilta.

Jos et tunne sikhikulttuuria lainkaan, voi olla hyvä idea lukea nämä kaksi romaania yhdessä. Erotic Stories-teoksessa osa naisista on hyvin perinteisen sikhikulttuurin edustajia, kun taas tässä nuoremmat naiset etsivät identiteettiään ilmapiirissä, jossa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia kulttuurisen ja uskonnollisen kuulumisen kysymyksiin. Sisaruksia hämmentää Intiassa varsinkin se, että heitä kohdellaan enimmäkseen tietämättöminä turisteina, ja paikoitellen jopa kansallisena turvallisuusuhkana, vaikka he pystyvät osoittamaan vanhempien synnyinkylät Punjabin maaseudulla.

Näitä romaaneja on ollut ilo kuunnella äänikirjoina, koska lukijat ovat eläytyneet erilaisiin intialaisiin aksentteihin. Suomalaiset äänikirjat ovat yleensä paljon laimeammin näyteltyjä, mutta tässä tempaannuin varsinkin dialogeihin eri tavalla kuin olisin pelkästään luettuna.

Viime aikoina minulta on jäänyt todella monta romaania kesken, joten tuttavuuteni Kaur Jaswalin, nuorehkon monipaikkaisen globaalin kertojan kanssa tuntuu juuri nyt todella merkittävältä ja iloa tuottavalta. Onneksi hänen tuotannostaan on vieläkin yksi lukematon nuorten aikuisten romaani, Sugarbread (2016), jäljellä.

 

Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Prinsessaleikkien antikliimaksi

KaajaTeos: Anu Kaaja: Katie-Kate. (Teos, 2020)

Tämä viikko toi taas eteen teoksia, jotka sattumalta olivat vapaina Ellibsissä, ja viikonloppuna luin putkeen kaksi teosta, joissa oli paljon yhteistä. Anu Kaajan Katie-Kate ja Ossi Nymanin Patriarkaatti ovat saman taideproosallisen osaston verbaaliryöpytyksiä, joita molempia leimaa kiinnostus pornografiaan ja Britannian kuninkaallisiin. Kirjojen lukeminen peräkkäin oli lievä vikatikki, koska niiden runsaat lihalliset kohtaukset jäivät kummittelemaan mieleen vähän liiankin vahvana.

Yritän nyt tuottaa molemmista erilliset arviot, vaikka teosten tematiikka ja henkilögalleria menevät sekaisin mielessäni. Samaan aikaan olen saanut tietooni, että pornon suoratoistopalvelu PornHub on tarjonnut ilmaista kokeilujaksoa Italiassa, ja että kruununprinssi Charles on sairastunut koronavirukseen. Kaikki tämä suodattuu juuri lukemani kanssa, joten teoksilla on ajankohtaista tarttuma- ja tartuntapintaa tässä turbulentissa ajassamme.

Anu Kaajan teos tuntui 256-sivuisena tolkuttoman pitkältä siksi, että sen pitkät pornokuvaukset olivat ennalta-arvattavan toisteisia. Romaanin päähenkilö Katie-Kate on yli kolmikymppinen ikuinen au pair-hahmo, hanttihommissa kärvistelevä elämäntaiteilija, jonka elämän mottona on between two jobs. Kyllästyneenä Lontoon ahtaisiin kimppakämppiin hän ottaa oudon työtarjouksen vastaan iäkkäältä pariskunnalta, Heleniltä ja Rogerilta, jotka ovat vannoutuneita rojalisteja. Hän saa ilmaisen asumisen ja ruoat kaupan päälle, ja muuttaa pariskunnan luo ennakkoluulottomasti. Katie-Katen (jonka oikeaa kolmikirjaimista skandinimeä kukaan ei koskaan muista) tehtävänä on koulia itsestään Kate Middletonin kaksoisolento kaupallisiin tarkoituksiin.

Nainen on kiinnostunut kuninkaallisten lisäksi Katie Pricen julkkisurasta, ja välillä hän vertailee näiden kahden julkkispyrkyrin strategioita kohti maallista mammonaa ja kuuluisuutta. Katie Price ottaa ilon irti eksiensä genitaalivarustuksista, ja vertailee näitä juorulehdissä toisiinsa. Itse asiassa tiesin Katie Pricestä melko vähän ennen tähän romaaniin tarttumista, joten opin kirjan kautta jotain uuttakin Brittien julkkismarkkinoista.

Olen itse kasvanut kodissa, jossa Britannian kuninkaallisia pidettiin korkeassa arvossa, ja siksi pystyn suhtautumaan kuvattuun ilmiöön muutenkin kuin humoristisesti. Tuntuu myös, että Kaaja on tehnyt valtavasti taustatöitä romaaniaan varten, jonka varsinaiset ansiot ovat kuitenkin enemmän kielelliset kuin lähihistorialliset. Feminististä populaarikulttuurin kritiikkiä kirjassa on riittävästi, mutta samalla Katie-Kate on oman lapsuutensa Disney-kuvastojen emotionaalinen vanki. Kirjassa vieraillaan myös sivustoilla, joissa Disneyn prinsessahahmoista on tehty pornoanimaatioita.

Prinsessa Dianasta tulee myös tärkeä samastumishahmo Katie-Katelle sen jälkeen, kun hän on kekkuloinut tarpeeksi kauan William-kloonin kyynärtaipeessa. Hän etenee urallaan vastoin työnantajiensa toiveita, blondaa hiuksensa ja käy kauneuskirurgilla suurentamassa klyyvariaan, jotta voisi muuntua Sydänten Prinsessaksi. Samaan aikaan hän välttelee myyttisessä Skandinaviassa asuvien vanhempiensa omavaltaisia kutsuja tulla kyläilemään jälkikasvunsa luona. Katie-Katen kotimaa on hauskasti etäännytetty, mutta tiettyjen design-objektien kuvaus tuo kuitenkin siitä enemmän mieleen tasavaltalaisen Suomen kuin monarkistiset naapurimaamme.

Romaanin maailmoihin syvällisempi sukeltaminen vaatisi PornHub-tilausta, ja muutenkin sen tason harrastuneisuutta, johon en juuri nyt repeä. Toisaalta 1980-90-lukujen kuninkaalliset kuvastot olivat minulle tuttuja ja kotoisia, ja toivat teokseen hieman inhimillistä lämpöä lihallisen läiskeen ja nesteiden roiskinnan keskellä. Välillä koin olevani lukijana liian vanha tai konservatiivinen ymmärtämään nettipornon suurkulutusta, enkä osannut myöskään lukea, oliko romaani tarkoitettu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi pornosta vai pelkäksi karnevalistis-viihteelliseksi pläjäykseksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ossi Nymanin Patriarkaatista siksi, että sen huumori oli asteen kepeämpää, eikä seksuaalisiin fantasioihin liittynyt tässä niin rankkoja harhoja. Ehkä molemmissa teoksissa tarkoituksena oli näyttää vanhenevien ”nuorten aikuisten” elämän kriisejä siinä tilanteessa, kun työ ja parisuhteet eivät tuo elämään keskeisiä merkityksiä. Nymanin tyylissä yhteiskunnallisuus oli helpommin esiin kaivettaessa, kun taas tässä kirjassa Disney-kuorrutus oli paikoitellen niin sakeaa, että siihen meinasi tukehtua.

Disney-prinsessojen hahmojen analyysi alkoi kiinnostaa minua Kaajan romaanin kautta enemmänkin kuin mediajulkkisten tai kuninkaallisten, ja niiden kautta mieleeni muistui monia kasvatuksellisia virheitä, joita olen tehnyt nuorena äitinä 90-00-lukujen vaihteessa. Mutta Prinsessa-lehden muoviyllätysten himoaminen tyttäreltä olisi toisen blogipostauksen aihe. Samastumispintaa riitti, vaikka PornHubin tilaus on vielä vaiheessa.

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Lukurauhan päivänä

Teos: Harriet Tyce: Veriappelsiini (Otava, 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa alkaa olla jo kolmen viikon hiljaisuus, mikä on pisimpiä sen elinaikana. Näinä viikkoina olen ollut muuttostressissä, eikä tilannetta paranna sekään, ettei uudessa yksiössäni supernopea WiFi vieläkään toimi. Kännyllä bloggaaminen on tuskaista, mutta ajattelin silti tänään lukurauhan päivän kunniaksi katkaista hiljaisuuteni. Jonossa on seitsemän muuta juttua, jotka saattavat jäädä julkaisematta – enimmäkseen kirjaston poistokirjoista, joita olen tavaillut nettipaastoni aikana.

Tänään sain luettua kokonaisen e-kirjan puhelimeltani. Kävi jopa niin, että lukeminen loppui kesken, sillä Pikin uutuuskirjoihin on nykyään niin pitkät jonot. Olen konmarittanut omat hyllyni niin tehokkaasti, että paperikirjojen saralla lukeminen alkaa olla lopussa. Tällaista tilannetta en muista tapahtuneen aikuisiässä ainakaan Suomessa asuessani.

Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini tuli eteeni ilman mitään ennakko-odotuksia. Lähestyin kirjaa tuorein silmiin, sillä viimeisestä tämän lajityypin luennasta on jo kuukausia, ja vaikka teos edustaa tyyppiään uskollisesti, oli sillä silti jotain uutta annettavaa.

Kirjan päähenkilö Alison Bailey on nelikymppinen lontoolainen asianajaja, äiti ja vaimo. Nyt nelikymppisenä hän vihdoin alkaa saada kontolleen muitakin keissejä kuin pikkurikollisten törttöilyjä ja lähestymiskieltoa. Valitettavasti perhe-elämän ruuhkavuodet sattuvat samaan syssyyn, eikä Alison tunne kykenevän pitämään lankoja käsissään, vaikka aviomies Carl on puoliksi koti-isä, puoliksi alisuoriutuva terapeutti.

Alison on tottunut viettämään kosteita iltoja kollegoiden kanssa niin iloissa kuin suruissa, ja juominen on hänellä luisumassa klassisen alkoholismin puolelle. Juomista tapahtuu myös 6-vuotiaan Matildan läsnäollessa, eikä Alison ole ystävien viikonloppulounailla kovinkaan hurmaavaa seuraa. Mutta sen sijaan, että mies lähtisi hakemaan vaimolleen apua, hän on keksinyt pirullisia keinoja dokumentoida tämän kelvottomuutta äitinä ja huoltajana.

Alison saa kriisinsä keskellä uransa vaikeimman keissin, murhatapauksen, johon liittyy raakaa perheväkivaltaa. Luonnollisesti hän alkaa peilata omaa tilaansa murhasta syytetyn kotirouva Madeleinen tilaan, sillä molemmilla on samantyyppinen alkoholiongelma. Keissi ei yhtään helpota se, että työparina on Alisonin on/off-salarakas Patrick, jonka seksuaalinen holtittomuus vetoaa naiseen ainakin silloin, kun hänellä on naula päässä.

Romaani on siinä mielessä herkullinen, etten bongannut siitä ainuttakaan kovin sympaattista aikuista hahmoa. Oikeastaan kaikki olivat itsekkäitä kusipäitä ainakin suhteessa johonkuhun. Päihderiippuvuuden lisäksi siinä käsitellään seksuaalisia riippuvuuksia ja häiriöitä, joihin nämä korkeasti koulutetut, hyvin tienaavat ihmisrauniot ovat taipuvaisia.

Loppua kohti teos lipsahtaa paikoitellen melodraaman puolelle, mutta Tyce ei kuitenkaan mene äärimmäisyyksiin juonen pyörityksessään kuten jotkut muut tämän lajityypin edustajat. Veriappelsiini kantavana symbolina on kekseliäs veto, jonka merkitystä ei lukija voi arvata alkumetreiltä.

Kirja ei varsinaisesti herättänyt minussa kaihoa Lontooseen, vaan pikemminkin vahvisti vaikutelmaani siitä, että tavallinen arki siellä voi olla kovin karua jopa niillä, joilla on varaa asua viktoriaanisessa talossa ja ajaa työmatkoja taksilla. Kyseessä ei siis ole hyvän mielen kirja, vaan kunnon angstinen pläjäys tyypeistä, joita et välttämättä haluaisi kavereiksisi tai edes naapureiksi.

Hyvin tämä pohjustaa myös tulevaa ystävänpäivää. Kaiken imelän ja sentimentaalisen tykityksen keskellä voi olla aiheellista maistaa kirpeämpiä makuja. Tuntui myös kovin tyypilliseltä, ettei romaanin päähenkilöllä ollut yhtään aitoa ystävää eikä edes sukulaisia, joiden puoleen kääntyä kriisin keskellä.

Pidin kirjasta, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään sen hahmon kanssa. Paikoitellen liika kiroilu ja muu alatyylinen kielenkäyttö jo puuduttivat, kun ne eivät enää toimineet tehokeinoina. Kielellisestä näkökulmasta (myös käännöksenä) romaani tuntui paikoitellen liian arkiselta, mutta arjen käsite oli näillä antisankareilla pahasti hukassa.

 

 

Vapaamatkustajana keksipurkissa

Teos: Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Ruth Hogan (s. 1961) on äskettäin kaksi romaania julkaissut brittikirjailija, jonka esikoisteos Kadonneiden tavaroiden vartija kuuluu Bazarin ensi kevään uutuuksiin. Sain kunnian toimia kirjan ennakkopainoksen lukijana, ja teosta saa arvioida jo ennen sen varsinaista julkaisua – suomenkielisen version julkaisupäivä on 16.1.2020.

Teoksen päähenkilö Anthony Peardew on 68-vuotias kirjailija ja leski jo neljänkymmenen vuoden takaa, joka asuu yksin ruusuntuoksuisessa huvilassaan Etelä-Englannissa, jossain maaseudulla Brightonin lähettyvillä. Huvilan nimi on Padua, ja siellä nautiskellaan teetä pellavaliinan koristamilta tarjottimilta. Kirjoittamisen ohella Anthony omistautuu keräämään löytötavaroita, joihin hän merkitsee uskollisesti löytöpaikan ja ajankohdan. Hän muun muassa pelastaa juniin unohtuneita keksipurkkeja, ja poimii kaduilta palapelin paloja ja hiuspompuloita. Miehen lukittu työhuone on täynnä surumielisiä jäänteitä ja tarinoita – aarteita, joista suurimmalla osalla ei ole rahallista arvoa, mutta tavarat hoitavat miehen särkynyttä sydäntä.

Miehen pois mentyä taloudenhoitaja Laura perii huvilan ja saa tehtäväkseen yhyttää esineet niiden omistajiensa kanssa pitkän eron jälkeen. Laura itse kokee epäonnistumista elämässään mentyään naimisiin 17-vuotiaana ja hukaten parikymmentä vuotta elämästään lapsettomaan avioliittoon uskottoman autonrassaajamiehen kanssa. Keski-iän kynnyksellä hänellä ei ole monia uramahdollisuuksia, mutta haave oman romaanin julkaisemisesta pitää häntä henkitoreissa.

Kumppanin tavarataivaan penkomiseen Laura saa rotvallin reunalta, sillä nurkilla on pitkään pyörinyt kehitysvammainen Päivänpaiste-tyttö, joka on seurannut talon tapahtumia ”sillä silmällä”. Päivänpaisteella ja Anthonylla on ollut keskusteluyhteys, mutta Anthony ei uskaltanut kutsua tyttöä kotiinsa ihanalle teekupposelle, koska pelkäsi mahdollisia hyväksikäyttöepäilyksiä. Laura taas opettaa tyttöä tarjoilemaan vieraille kunnollista raksamiehen teetä, ja Päivänpaiste avaa naiselle ilmiömäisiä selvännäkijän kykyjään.

Teoksen takaumat sijoittuvat lontoolaiseen pienkustantamoon, jossa Anthonyn novellikokoelma oli maannut vuosikausia hyljättynä. Kustantamon omistaja Pommikone ja hänen avustajansa Eunice elävät platonisessa symbioosissa työkavereina, ja heitä vaivaa omistajan sisko Portia, joka on päättänyt alkaa kirjailijaksi kyhäämällä post-ironisia tulkintoja klassikkoteoksista. Kirjassa aikamatkaillaan välähdyksenomaisesti vuodesta 1973, jolloin Anthony jäi leskeksi, aina nykypäivään, jolloin mysteerio kuolleen kustantajan kadonneista tuhkista alkaa avautua yliluonnollisten vinkkien kautta.

Tunnelmien tasolla teos oli ihastuttava kooste romanssia ja arkirealismia, höystettynä lempeällä huumorilla. Sen parasta antia ovat dialogit, joissa väärinymmärretyt sivistyssanat luovat tahatonta komiikkaa. Pidin varsinkin Lauran ja Päivänpaisteen ystävyyden kehityksestä, ja kehitysvammaisen nuoren sanaleikeistä, jotka välittyivät hyvin myös suomennettuina. Vastaavasti Portian romaaniviritelmien synopsikset olivat ilkikurisen herkullisia, ja rivien välistä pystyi kaivamaan piikkejä kustannusmaailman nykypäivän realiteeteille. Myös Paduan huvilan ruusutarhan rakastetuissa valioyksilöissä on piikkejä, eikä romaanissa ainakaan syyllistytä liialliseen aistilliseen hehkuttamiseen tai yltiöhedonistiseen estetiikkaan.

Heikoimmat lenkit kirjassa liittyivät kuitenkin kadonneiden tavaroiden omistajien tarinoihin, sillä nämä pätkät olivat kovin irrallisia, eivätkä niiden hahmot nousseet edes kunnollisiksi sivuhenkilöiksi. Vaikka kirjailijan yksityisen löytötavaratoimiston (tai pikemminkin museon) teema on mielikuvituksellinen, minun täytyy tunnustaa, etten osannut eläytyä teoksen lyhyisiin, kursiivilla painettuihin sivupolkuihin. Niillä koettiin traagisia kohtaloita, mutta kerronnallisesti ne jäivät liian vaisuiksi.

Kirja varmasti ilahduttaa kaikkia meitä, joilla on pöytälaatikossa julkaisemattomia romaaneja, ja ylipäänsä henkilöitä, joiden haavemaailmat liittyvät kirjojen kustantamiseen. Se on kirjojen suurkuluttajien unelmakirja, jossa lähes kaikilla avainhenkilöillä on edessään tai takanaan ura kirjojen parissa.

Teoksella saattaa olla jopa paremmat markkinat Britannian ulkopuolella kuin kotimaassaan, sillä siinä viljellään tiettyjä brittiestetiikan kliseitä, jotka ihastuttavat ehkä enemmän meitä, jotka emme asu luuposliiniteesettien ympäröimänä. Kurkkuvoileivilläkin on roolinsa tarinassa, ja kukapa voisi vastustaa keskiluokkaistuneen lähipubin artesaaniversioita perinteisistä rasvapommiaterioista?

Kiitos kustantajalle varhaisesta joululahjasta, joka saapui kirjan nimikkosuklaan kera varusteltuna. Teoksen seurassa voisi viettää leppoisan kello viiden ”high tea”-session, mitä en itse tehnyt, mutta seuraavan Hoganin teoksen kanssa lupaan mennä kunnon teehuoneelle nautiskelemaan. Hänen toinen romaaninsa (The Wisdom of Sally Red Shoes) julkaistaan suomeksi myös ensi vuonna.