Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Koulunporttien kuningattarista

Teos: Harriet Tyce: Kaikki valheesi (Otava, 2021)

Käännös: Oona Nyström

Noin vuosi sitten luin brittiläisen Harriet Tycen esikoisteoksen Veriappelsiini, ja nyt on hänen seuraavan trillerinsä vuoro, joka niinikään sijoittuu Lontooseen ja lakimaailmaan, ja jossa keskiössä on hajoava perhe. Esikoinen oli virkistävää vaihtelua, ja kakkosestakin olin ehtinyt kuulla hyvää. Varsinkin sen teema, eliittikoulut ja niiden ulossulkemisen mekanismit, kiinnosti, sillä Britannian eriarvoistumiskehitys on aihe, jota seuraan muutenkin kuin fiktion kautta.

Teoksen kertoja on nelikymppinen Sadie Pence, lakinainen, joka on uhrannut kerran lupaavasti alkaneen uransa äitiydelle. Hänellä on vain yksi tytär, Robin, jonka kanssa hän muuttaa kahdestaan New Yorkista Lontooseen. Robin on perinyt isoäitinsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Lydia-mummo ei aikanaan antanut anteeksi tyttärelleen sitä, että hän uhrasi uransa perheen perustamiselle. Kaksikko muuttaa Sadien lapsuudenkotiin, koska tämän avioliitto Andrew’n kanssa vetää viimeisiään.

Robinin perinnön ehtona on, että tämä kävisi mummon määräämää Amshamin yksityistä tyttökoulua Pohjois-Lontoossa – samaa, jota Sadie kävi aikoinaan. Sadien omat muistot koulusta ovat ikävät, mutta elämä äidin kanssa oli vielä ankarampaa. Rapistuneessa kotitalossa on goottilaisen kolkko tunnelma, eikä Sadie uskalla astua omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseensa aikoihin. Äiti tuntuu määräävän tyttären elämän suuntaa diktaattorin elkein vielä haudasta käsin, vaikka he eivät tavanneet yli vuosikymmeneen.

Robinille järjestyy yllättäen koulupaikka, vaikka jonot kouluun ovat pitkät. Aloittaminen kuudennelta luokalta ei ole helppoa, sillä tytöillä on menossa pänttääminen yläkoulun pääsykokeisiin. Kaikki omankaan koulun kasvatit eivät siis etene yläkouluun, ja varsinkin porteilla hengaavien kotiäitien huomio tuntuu keskittyvän lasten koemenestyksen vertaamiseen.

Tämä oli vähintään yhtä koukuttava teos kuin Veriappelsiini, jonka voi helposti ahmaista yhdessä illassa. Kauhun elementtejä teoksessa on muuallakin kuin koulun porteilla, mutta samalla teos antaa yhteiskunnallista pohdittavaa luokkaerojen teeman ja oikeusdraaman muodossa, joka ei liity Robinin luokan tyttöihin. Teoksessa siis seurataan Sadien työllistymisen alkumetrejä avustavana juristina tapauksessa, johon liittyy opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde.

Varsinainen jännitys keskittyy kuitenkin Robinin koulun vanhempainyhdistyksen äitijengiin, sen dynamiikkaan ja tapaan uusintaa kieroutuneita sosiaalisia suhteita. Ehkä näin pohjoismaisesta näkökulmasta osa tapahtumista tuntui yliammutuilta, mutta varsinkin teoksen alkupuolella meininki myös nauratti. Kuolleita ja kadonneita kymmenvuotiaita surtiin ja etsittiin, mutta loppujen lopuksi kirjassa kiinnostavampaa oli näiden kilpailevien äitylien arki kuin lasten kokema julmuus. Lasten kohtalolla ei siis mässäilty liikaa, vaan luulen, että herkempikin lukija kestää tämän pyörityksen.

Erikoista teoksen asetelmassa siis oli, että päähenkilö oli pakotettu valitsemaan Lontoon paremmalla puolella sijaitseva perintötalo ja eliittikoulu – pakotettu siksi, että ilman merkittävää työhistoriaa hän ei ehkä olisi voinut asua lainkaan koko kaupungissa. Sadien kiintymys koko Britanniaan oli vähäistä, ja hän olisi mieluummin jäänyt asumaan New Yorkiin, ellei olisi ollut niin vihainen sikailevalle miehelleen.

Teos siis osoitti, ettei kaikki etuoikeus ole niin ruusuista kuin miltä se ulospäin näyttää, ja että lasten turvallisuus on suhteellinen käsite, varsinkin, jos kyse on yhteisöstä, jossa kaikkea mitataan materiaalisen ”eteenpäin menemisen” näkökulmasta. Varsinaista sivistystä tämä kallis opinahjo tuntui enimmäkseen tarjoavan naamiaisten muodossa, eli antiikin Kreikan sivilisaation kurssin läpäisi, jos mutsilla oli aikaa ideoida mahdollisimman kallis naamiaisasu.

HELMET-lukuhaasteessa kuittaan nyt kohdan 49: ”Vuonna 2021 julkaistu kirja”. Alkuperäisteos on viime vuodelta, mutta suomenkielinen on julkaistu tällä viikolla.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.

Vinon miehen tunnustuksia

NikkiläTeos: Jussi Nikkilä: Näyttelijä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Nikkilä

Romaanitaiteen saralla olen viime aikoina suosinut näyttelijöiden ja muiden teatterin ammattilaisten tuotoksia, ehkä siitä valitettavasta syystä, ettei minulla ole varaa käydä teatterissa. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä (s. 1982) on toistaiseksi jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi, sillä hän on tehnyt uraa enemmän helsinkiläisissä teattereissa kuin elokuvissa. Hänen vaimonsa Elena Leeven tunnistan paremmin, vaikka en ole tainnut nähdä häntäkään kuin parissa leffassa.

Näyttelijä ei ole suoraa autofiktiota ainakaan siinä mielessä, että teoksen tapahtumat menisivät yksi yhteen Nikkilän elämänkaaren kanssa. Jo se, että romaanin hahmot ovat saaneet uudet nimet etäännyttää tarinaa näyttelijäparin arjesta. Romaani kartoittaa levottoman, unettoman ja liikkeistään epävarman miehen vaiheita varhaislapsuudesta nykypäivään, jossa hän on isä, aviomies ja pienillä varoilla kitkutteleva kulttuurin sekatyöläinen.

Juonen suhteen romaani on vähäeleinen, siinä tapahtuu varsin tavallisia, arkisia asioita. Kertoja Viktor on luonteeltaan introvertti tarkkailija ja anekdoottien keräilijä. Teatterikoulun kirjoitusharjoituksissa hän on fiksoitunut kakalla käymisen dokumentointiin, ja hänellä on myös pakkomielle yksiössä asumisen tuottamista hajuista. Paistetun kalan haju vaatteissa on yksi hänen ahdistuksen kohteistaan, ja hänen Marks & Spenceriltä tarjouksesta ostettu öljykangastakki elää omaa elämäänsä julkisessa liikenteessä. Samasta liikkeestä on hankittu klassiset ruutupyjamat, ja muutenkin veri vetää Britanniaan, Lontoon teatterimaailmaan ja omalla tahollaan naimisissa olevan BBC-äänisen Maggien syliin.

Viktor on ollut uskoton vaimolleen Isalle, ainakin ulkomaan matkoilla. Käytännön pakosta pariskunta lomailee usein erillään, koska vaimon työkiireet niin vaativat. Molemmat taistelevat mustasukkaisuuden mörköä vastaan, mutta mahdollisesti Viktorin menetyksen pelko mahdollisen avioeron suhteen on vaimoaan suurempi. Nikkilä kuvaa hyvin ”vinon miehen” kasvuhaasteita neljännellä vuosikymmenellä tilanteessa, jossa vaimo tienaa ja menestyy huomattavasti miestään paremmin.

Vaikka kyseessä ei ole leimallinen huumorikirja, romaanissa on joitain kohtia, jotka saivat aikaan tyrskähdyksiä ja hirnahduksia. Päähenkilön käytös ruuhkaisessa smoothiebaarissa kapitalismikriitikkona oli loistava kohtaus, joka toimisi erillisenä sketsinä tai novellina. Löysin tuosta purnaavasta kuluttajahahmosta itseni, vaikka ehkä en kehtaisi ilmaista mielipidettäni myyjien tyrkystä asenteesta pitkän jonon edessä. Myös se, että työttömällä tai työttömyysuhan alaisella näyttelijällä on kuitenkin tarinassa varaa sijoittaa 7-10 euroa take away-terveysjuomiin, kertoo Viktorin poroporvarillisuudesta ja arvojen prioriteeteista.

Myös kertomus lähimarketin joulupukkikeikasta oli ammatin karua arkea kuvaava. Teatterikorkeakoulun linjat ovat yhteiskuntamme kalliimpia koulutuksia, ja tästä panostuksesta huolimatta on mahdollista, että kalliin koulutuksen saanut maisteri pääsee vain pukiksi, tai hyvällä lykyllä esittämään Muumipeikkoa ruotsinlaivan taaperodiscoon.

Jotain yhteistä oli tässä romaanissa ja juuri lukemani Samuli Laihon Lasiseinän kanssa. Päihteet eivät ole tämän romaanin keskiössä (vaikka Viktorilla on satunnaista taipumusta ronskiin itselääkintään), mutta molemmat romaanit kertovat Itä-Helsingin lähiöissä kasvaneiden lasten ja nuorten elämismaailmasta.  Molemmissa romaaneissa henkireiäksi nousee skittan skulaaminen kaupungin nuorisotalolla. Päähenkilöt ovat eri aikojen kasvatteja, mutta peruskokemuksessa lähiössä kasvamisesta on paljon yhteistä.

Romaanin haasteena oli juonen pirstaleisuus, tai paikoitellen kokonainen puute. Se on tämän tyyppisessä itsetutkiskelussa vahva tyylikeino, mutta paikoitellen johtaa siihen, että vessajutut, masturbaatio ja unettomuus saavat niin suuren osan kerronnasta, että niihin alkaa puutua. Varmasti osalle lukijoista tällainen arkisuus voi hyvinkin olla romaanin ”pihvi”, joka lisää samastumispintaa ja purkaa taiteilijamyyttiä.

Noihin osuuksiin verrattuna kertojan lapsuuden kokemukset Moskovan lähetystössä tai matkakuvaukset Berliinistä ja Lontoosta tuntuivat suurelta juhlalta. Lapsuusosioista pidin kirjassa eniten, ja olisin voinut lukea niistä kokonaisen, erillisen teoksen.

Kirjailijan oma ääni äänikirjaversiossa oli ehdoton plussa. Samalla on muistettava, etteivät kaikki kirjailijat ole ammattiesiintyjiä, vaan myös äänikirjojen lukeminen vaatii ammatillisuutta. Se on huomattavasti vaativampaa työtä kuin joulupukkikeikka marketissa, ja toivon mukaan siitä myös maksetaan asiaan kuuluva palkka.

 

Kolmen sisaren juurihoitoreissulla

Shergill sistersTeos: Balli Kaur Jaswal: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (HarperCollins, 2019)

Äänikirjan lukija: Soneela Nankani ja Deepti Gupta

Matkani täydellisten lohtukirjojen maailmassa jatkuu jo tutuksi tulleen kertojan parissa. Kolmas romaanini Balli Kaur Jaswalilta vie lukijansa vihdoin Intiaan, kolmen Lontoossa kasvaneiden sikhitaustaisten sisaruksen juurihoitomatkalle äidin kuoleman jälkeen.

Rajnin, Shirinan ja Jezmeenin äiti Sita on kuollut kuusikymppisenä leskenä syöpään, ja jättänyt tyttärille tarpeeksi perintörahaa, jotta yhteinen matka Intiaan tulisi mahdolliseksi. Oikeastaan matka on äidin suunnittelema tämän kuolinvuoteelta, koska hän on tuntenut surua tytärten hatarista juurista vanhempien kotimaahan. Äidin toive on, että tyttäret kävisivät punjabilaisen kotikylän lisäksi sikhien pyhissä paikoissa puhdistautumassa ja löytämässä toisensa syvällisemmällä tavalla kuin mihin he arjessaan ovat pystyneet.

Sisaruksilla on suuret ikäerot, ja toisistaan eroavat elämäntilanteet. Yläkoulun rehtori Ranjista on tulossa isoäiti jo 43-vuotiaana, kun taas keskimmäinen sisar, entinen uranainen Shirina on pitkän harkinnan jälkeen valinnut järjestetyn avioliiton rikkaan miehen kanssa Melbournessa Australiassa. Kuopus Jezmeen kipuilee jumittavan näyttelijänuransa kanssa naimattomana, ja suorittaa edelleen kapinallisen teinitytön rooliaan perhepiirissä 32-vuotiaana. Jezmeen on nainen, joka onnistuu saamaan itsensä putkaan jopa Intian-reissulla, eikä hän usein keksi muuta keinoa hoitaa uran aiheuttamia pettymyksiä kuin surujen hukuttamisen alkoholiin.

Kaur Jaswal kuvaa seikkailua, jolle kukaan sisaruksista ei ole varsinaisesti halunnut. Kaikki ovat käyneet Intiassa vanhempien pakottamina kerran tai pari, mutta ei yhteisellä matkalla. Varsinkin sikhismi uskontona on jäänyt etäiseksi, vaikka äiti on edelleen harjoittanut uskoaan Britanniassa. Tyttäriä on kasvatettu vapaamielisessä hengessä, ja he ovat saaneet tehdä valintoja, jotka eivät ole miellyttäneet vanhempia. Perhekulttuurin kuvauksena tässä ja aiemmin lukemassani Erotic Stories-romaanissa oli paljon yhteistä, mutta muuten teokset ovat erilaisia painotukseltaan.

Uskoisin, että eri kulttuuritaustoista tulevat lukijat voivat hyvin samastua näiden sisarusten välisiin ristiriitoihin ja kommunikaatio-ongelmiin. Huumori tässä teoksessa on hienovaraisempaa kuin aiemmin lukemassani, ja surutyön teema on päällimmäinen emotionaalinen viritys. Ainakin itselleni, joka olen menettänyt äidin suunnilleen samassa elämänvaiheessa kuin tämän teoksen naiset, tunnelmat tuntuivat varsin realistisilta ja kotoisilta.

Jos et tunne sikhikulttuuria lainkaan, voi olla hyvä idea lukea nämä kaksi romaania yhdessä. Erotic Stories-teoksessa osa naisista on hyvin perinteisen sikhikulttuurin edustajia, kun taas tässä nuoremmat naiset etsivät identiteettiään ilmapiirissä, jossa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia kulttuurisen ja uskonnollisen kuulumisen kysymyksiin. Sisaruksia hämmentää Intiassa varsinkin se, että heitä kohdellaan enimmäkseen tietämättöminä turisteina, ja paikoitellen jopa kansallisena turvallisuusuhkana, vaikka he pystyvät osoittamaan vanhempien synnyinkylät Punjabin maaseudulla.

Näitä romaaneja on ollut ilo kuunnella äänikirjoina, koska lukijat ovat eläytyneet erilaisiin intialaisiin aksentteihin. Suomalaiset äänikirjat ovat yleensä paljon laimeammin näyteltyjä, mutta tässä tempaannuin varsinkin dialogeihin eri tavalla kuin olisin pelkästään luettuna.

Viime aikoina minulta on jäänyt todella monta romaania kesken, joten tuttavuuteni Kaur Jaswalin, nuorehkon monipaikkaisen globaalin kertojan kanssa tuntuu juuri nyt todella merkittävältä ja iloa tuottavalta. Onneksi hänen tuotannostaan on vieläkin yksi lukematon nuorten aikuisten romaani, Sugarbread (2016), jäljellä.

 

Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Prinsessaleikkien antikliimaksi

KaajaTeos: Anu Kaaja: Katie-Kate. (Teos, 2020)

Tämä viikko toi taas eteen teoksia, jotka sattumalta olivat vapaina Ellibsissä, ja viikonloppuna luin putkeen kaksi teosta, joissa oli paljon yhteistä. Anu Kaajan Katie-Kate ja Ossi Nymanin Patriarkaatti ovat saman taideproosallisen osaston verbaaliryöpytyksiä, joita molempia leimaa kiinnostus pornografiaan ja Britannian kuninkaallisiin. Kirjojen lukeminen peräkkäin oli lievä vikatikki, koska niiden runsaat lihalliset kohtaukset jäivät kummittelemaan mieleen vähän liiankin vahvana.

Yritän nyt tuottaa molemmista erilliset arviot, vaikka teosten tematiikka ja henkilögalleria menevät sekaisin mielessäni. Samaan aikaan olen saanut tietooni, että pornon suoratoistopalvelu PornHub on tarjonnut ilmaista kokeilujaksoa Italiassa, ja että kruununprinssi Charles on sairastunut koronavirukseen. Kaikki tämä suodattuu juuri lukemani kanssa, joten teoksilla on ajankohtaista tarttuma- ja tartuntapintaa tässä turbulentissa ajassamme.

Anu Kaajan teos tuntui 256-sivuisena tolkuttoman pitkältä siksi, että sen pitkät pornokuvaukset olivat ennalta-arvattavan toisteisia. Romaanin päähenkilö Katie-Kate on yli kolmikymppinen ikuinen au pair-hahmo, hanttihommissa kärvistelevä elämäntaiteilija, jonka elämän mottona on between two jobs. Kyllästyneenä Lontoon ahtaisiin kimppakämppiin hän ottaa oudon työtarjouksen vastaan iäkkäältä pariskunnalta, Heleniltä ja Rogerilta, jotka ovat vannoutuneita rojalisteja. Hän saa ilmaisen asumisen ja ruoat kaupan päälle, ja muuttaa pariskunnan luo ennakkoluulottomasti. Katie-Katen (jonka oikeaa kolmikirjaimista skandinimeä kukaan ei koskaan muista) tehtävänä on koulia itsestään Kate Middletonin kaksoisolento kaupallisiin tarkoituksiin.

Nainen on kiinnostunut kuninkaallisten lisäksi Katie Pricen julkkisurasta, ja välillä hän vertailee näiden kahden julkkispyrkyrin strategioita kohti maallista mammonaa ja kuuluisuutta. Katie Price ottaa ilon irti eksiensä genitaalivarustuksista, ja vertailee näitä juorulehdissä toisiinsa. Itse asiassa tiesin Katie Pricestä melko vähän ennen tähän romaaniin tarttumista, joten opin kirjan kautta jotain uuttakin Brittien julkkismarkkinoista.

Olen itse kasvanut kodissa, jossa Britannian kuninkaallisia pidettiin korkeassa arvossa, ja siksi pystyn suhtautumaan kuvattuun ilmiöön muutenkin kuin humoristisesti. Tuntuu myös, että Kaaja on tehnyt valtavasti taustatöitä romaaniaan varten, jonka varsinaiset ansiot ovat kuitenkin enemmän kielelliset kuin lähihistorialliset. Feminististä populaarikulttuurin kritiikkiä kirjassa on riittävästi, mutta samalla Katie-Kate on oman lapsuutensa Disney-kuvastojen emotionaalinen vanki. Kirjassa vieraillaan myös sivustoilla, joissa Disneyn prinsessahahmoista on tehty pornoanimaatioita.

Prinsessa Dianasta tulee myös tärkeä samastumishahmo Katie-Katelle sen jälkeen, kun hän on kekkuloinut tarpeeksi kauan William-kloonin kyynärtaipeessa. Hän etenee urallaan vastoin työnantajiensa toiveita, blondaa hiuksensa ja käy kauneuskirurgilla suurentamassa klyyvariaan, jotta voisi muuntua Sydänten Prinsessaksi. Samaan aikaan hän välttelee myyttisessä Skandinaviassa asuvien vanhempiensa omavaltaisia kutsuja tulla kyläilemään jälkikasvunsa luona. Katie-Katen kotimaa on hauskasti etäännytetty, mutta tiettyjen design-objektien kuvaus tuo kuitenkin siitä enemmän mieleen tasavaltalaisen Suomen kuin monarkistiset naapurimaamme.

Romaanin maailmoihin syvällisempi sukeltaminen vaatisi PornHub-tilausta, ja muutenkin sen tason harrastuneisuutta, johon en juuri nyt repeä. Toisaalta 1980-90-lukujen kuninkaalliset kuvastot olivat minulle tuttuja ja kotoisia, ja toivat teokseen hieman inhimillistä lämpöä lihallisen läiskeen ja nesteiden roiskinnan keskellä. Välillä koin olevani lukijana liian vanha tai konservatiivinen ymmärtämään nettipornon suurkulutusta, enkä osannut myöskään lukea, oliko romaani tarkoitettu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi pornosta vai pelkäksi karnevalistis-viihteelliseksi pläjäykseksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ossi Nymanin Patriarkaatista siksi, että sen huumori oli asteen kepeämpää, eikä seksuaalisiin fantasioihin liittynyt tässä niin rankkoja harhoja. Ehkä molemmissa teoksissa tarkoituksena oli näyttää vanhenevien ”nuorten aikuisten” elämän kriisejä siinä tilanteessa, kun työ ja parisuhteet eivät tuo elämään keskeisiä merkityksiä. Nymanin tyylissä yhteiskunnallisuus oli helpommin esiin kaivettaessa, kun taas tässä kirjassa Disney-kuorrutus oli paikoitellen niin sakeaa, että siihen meinasi tukehtua.

Disney-prinsessojen hahmojen analyysi alkoi kiinnostaa minua Kaajan romaanin kautta enemmänkin kuin mediajulkkisten tai kuninkaallisten, ja niiden kautta mieleeni muistui monia kasvatuksellisia virheitä, joita olen tehnyt nuorena äitinä 90-00-lukujen vaihteessa. Mutta Prinsessa-lehden muoviyllätysten himoaminen tyttäreltä olisi toisen blogipostauksen aihe. Samastumispintaa riitti, vaikka PornHubin tilaus on vielä vaiheessa.

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.