Karu stoori talonvaltauksesta

Teos: Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (WSOY, 2021)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Koska olen viime päivät ahminut todella syvällisiä ja historiallisesti raskaita teoksia, on hyvä lukea väliin jotain viihteellisempää. Viikon viihdekirjaksi valikoitui brittiläisen Lisa Jewellin tuorein teos, joka sijoittuu Lontooseen ja Etelä-Ranskaan. Olen lukenut Jewelliltä aiemmin ainakin pari teosta, jotka ovat olleet psykologisen trillerin genren sisällä positiivisia yllätyksiä.

Tässä romaanissa Libby Jones saa 25-vuotispäivänään kirjeen lontoolaiselta asianajajalta, jossa on kutsu tulla neuvottelemaan naisen tulevasta perinnöstä. Libby on adoptoitu vauvana perheeseensä, ja hän tietää biologisista vanhemmistaan aika vähän. Nämä ovat kuolleet kotonaan Lontoon Chelseassa, talossa, josta Libby löydettiin ja josta tytön teini-ikäiset sisarukset katosivat maan ääriin vuonna 1990.

8 makuuhuoneen talo superarvokkaalla tontilla voisi olla monelle ainutlaatuinen onnenpotku, mutta Libby sukeltaa syviin vesiin keissin tutustuessaan. Oikeastaan asiasta on vaikea avautua tavallisille ihmisille, eikä Libby ole varma, onko hänellä edessä elämänsä käänteentekevä mahdollisuus vai kirottu kohtalo. Talokin on 24 vuotta tyhjänä olleena karmea mörskä, eikä hänellä olisi nykyisillä tuloillaan varaa kunnostaa ja ylläpitää sitä. Hänhän on proosallisen keittiökalustefirman myyntipäällikkö, joka asioi Lidlissä ja jolle Aperol Spritz-drinkki merkitsee äärimmäistä luksusta.

Nelikymppinen Lucy taas on asunnoton kahden lapsen yksinhuoltaja Etelä-Ranskassa, joka yrittää elättää heitä kadulla viulua soittamalla. Hän on elänyt maassa 24 vuotta ilman passia, ja nyt hän suunnittelee paluuta Britanniaan. Hänellä on väkivaltainen ex-mies, joka omalla tavallaan rajoittaa naisen liikkuvuutta. Lucylla ei ole tainnut koskaan ollut ns. normaalia perhe arkea missään maassa, ja johtuen nuoruuden traumoista myös hänen muistinsa rakoilee.

Keitä Lucy ja Libby lopulta ovat toisilleen, ja ketkä ovat keiden lapsia?

Tarinassa on paljon kiehtovia elementtejä, joista Chelsean taloon linnoittautunut kultti on karmivin. Kuinka sitten tällainen asuinyhteisö on voinut pärjätä Lontoon etuoikeutetulla hienostoalueella on kysymys, joka hieman veloittaa tarinan uskottavuutta (toisaalta luin juuri vastaavan kulttikuvauksen Iris Murdochilta 1960-luvulta – häntä ei pidetty viihdekirjailijana, koska hän oli Oxfordin filosofian professori) . Uskottavaa taas on Jewellin tapa käsitellä sellaisten lasten ja nuorten maailmankuvaa, jotka on eristetty ideologiseen kuplaan, ja oikeastaan myös jätetty selviytymään keskenään, koska yhteisön aikuiset eivät ole kykeneviä toimimaan vanhempina. Millainen moraalikäsitys siis rakentuu sellaisille lapsille, joilta on riistetty koulunkäynnin mahdollisuus ja jotka eivät enää tapaa sukulaisiaan?

Lucyn kodittomuuden kertomus oli riipivää seurattavaa, ja uskon, että vastaavia kohtaloita voisi löytyä myös suomalaisten parista esim. Espanjan Aurinkorannikolla. Kirjassa on myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista suuri osa on entisiä kultin jäseniä. Oikeastaan kaikki kirjan kertojat ovat omalla tavallaan epäluotettavia, ja heillä on hyvin erilaisia keinoja tulla toimeen menneisyytensä kanssa.

Tämä teos on laadukasta viihdettä siksi, että se pyrkii enemmän herättämään lukijassa omia kysymyksiä kuin selittämään maailmaa puhki. Ilokseni myös huomaan, etten ole vielä lukenut Jewelliltä näitä kaikkia viimeaikaisia trillereitä, joten saatan tänä kesänä korkata häneltä toisenkin teoksen.

Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Koulunporttien kuningattarista

Teos: Harriet Tyce: Kaikki valheesi (Otava, 2021)

Käännös: Oona Nyström

Noin vuosi sitten luin brittiläisen Harriet Tycen esikoisteoksen Veriappelsiini, ja nyt on hänen seuraavan trillerinsä vuoro, joka niinikään sijoittuu Lontooseen ja lakimaailmaan, ja jossa keskiössä on hajoava perhe. Esikoinen oli virkistävää vaihtelua, ja kakkosestakin olin ehtinyt kuulla hyvää. Varsinkin sen teema, eliittikoulut ja niiden ulossulkemisen mekanismit, kiinnosti, sillä Britannian eriarvoistumiskehitys on aihe, jota seuraan muutenkin kuin fiktion kautta.

Teoksen kertoja on nelikymppinen Sadie Pence, lakinainen, joka on uhrannut kerran lupaavasti alkaneen uransa äitiydelle. Hänellä on vain yksi tytär, Robin, jonka kanssa hän muuttaa kahdestaan New Yorkista Lontooseen. Robin on perinyt isoäitinsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Lydia-mummo ei aikanaan antanut anteeksi tyttärelleen sitä, että hän uhrasi uransa perheen perustamiselle. Kaksikko muuttaa Sadien lapsuudenkotiin, koska tämän avioliitto Andrew’n kanssa vetää viimeisiään.

Robinin perinnön ehtona on, että tämä kävisi mummon määräämää Amshamin yksityistä tyttökoulua Pohjois-Lontoossa – samaa, jota Sadie kävi aikoinaan. Sadien omat muistot koulusta ovat ikävät, mutta elämä äidin kanssa oli vielä ankarampaa. Rapistuneessa kotitalossa on goottilaisen kolkko tunnelma, eikä Sadie uskalla astua omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseensa aikoihin. Äiti tuntuu määräävän tyttären elämän suuntaa diktaattorin elkein vielä haudasta käsin, vaikka he eivät tavanneet yli vuosikymmeneen.

Robinille järjestyy yllättäen koulupaikka, vaikka jonot kouluun ovat pitkät. Aloittaminen kuudennelta luokalta ei ole helppoa, sillä tytöillä on menossa pänttääminen yläkoulun pääsykokeisiin. Kaikki omankaan koulun kasvatit eivät siis etene yläkouluun, ja varsinkin porteilla hengaavien kotiäitien huomio tuntuu keskittyvän lasten koemenestyksen vertaamiseen.

Tämä oli vähintään yhtä koukuttava teos kuin Veriappelsiini, jonka voi helposti ahmaista yhdessä illassa. Kauhun elementtejä teoksessa on muuallakin kuin koulun porteilla, mutta samalla teos antaa yhteiskunnallista pohdittavaa luokkaerojen teeman ja oikeusdraaman muodossa, joka ei liity Robinin luokan tyttöihin. Teoksessa siis seurataan Sadien työllistymisen alkumetrejä avustavana juristina tapauksessa, johon liittyy opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde.

Varsinainen jännitys keskittyy kuitenkin Robinin koulun vanhempainyhdistyksen äitijengiin, sen dynamiikkaan ja tapaan uusintaa kieroutuneita sosiaalisia suhteita. Ehkä näin pohjoismaisesta näkökulmasta osa tapahtumista tuntui yliammutuilta, mutta varsinkin teoksen alkupuolella meininki myös nauratti. Kuolleita ja kadonneita kymmenvuotiaita surtiin ja etsittiin, mutta loppujen lopuksi kirjassa kiinnostavampaa oli näiden kilpailevien äitylien arki kuin lasten kokema julmuus. Lasten kohtalolla ei siis mässäilty liikaa, vaan luulen, että herkempikin lukija kestää tämän pyörityksen.

Erikoista teoksen asetelmassa siis oli, että päähenkilö oli pakotettu valitsemaan Lontoon paremmalla puolella sijaitseva perintötalo ja eliittikoulu – pakotettu siksi, että ilman merkittävää työhistoriaa hän ei ehkä olisi voinut asua lainkaan koko kaupungissa. Sadien kiintymys koko Britanniaan oli vähäistä, ja hän olisi mieluummin jäänyt asumaan New Yorkiin, ellei olisi ollut niin vihainen sikailevalle miehelleen.

Teos siis osoitti, ettei kaikki etuoikeus ole niin ruusuista kuin miltä se ulospäin näyttää, ja että lasten turvallisuus on suhteellinen käsite, varsinkin, jos kyse on yhteisöstä, jossa kaikkea mitataan materiaalisen ”eteenpäin menemisen” näkökulmasta. Varsinaista sivistystä tämä kallis opinahjo tuntui enimmäkseen tarjoavan naamiaisten muodossa, eli antiikin Kreikan sivilisaation kurssin läpäisi, jos mutsilla oli aikaa ideoida mahdollisimman kallis naamiaisasu.

HELMET-lukuhaasteessa kuittaan nyt kohdan 49: ”Vuonna 2021 julkaistu kirja”. Alkuperäisteos on viime vuodelta, mutta suomenkielinen on julkaistu tällä viikolla.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.

Vinon miehen tunnustuksia

NikkiläTeos: Jussi Nikkilä: Näyttelijä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Nikkilä

Romaanitaiteen saralla olen viime aikoina suosinut näyttelijöiden ja muiden teatterin ammattilaisten tuotoksia, ehkä siitä valitettavasta syystä, ettei minulla ole varaa käydä teatterissa. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä (s. 1982) on toistaiseksi jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi, sillä hän on tehnyt uraa enemmän helsinkiläisissä teattereissa kuin elokuvissa. Hänen vaimonsa Elena Leeven tunnistan paremmin, vaikka en ole tainnut nähdä häntäkään kuin parissa leffassa.

Näyttelijä ei ole suoraa autofiktiota ainakaan siinä mielessä, että teoksen tapahtumat menisivät yksi yhteen Nikkilän elämänkaaren kanssa. Jo se, että romaanin hahmot ovat saaneet uudet nimet etäännyttää tarinaa näyttelijäparin arjesta. Romaani kartoittaa levottoman, unettoman ja liikkeistään epävarman miehen vaiheita varhaislapsuudesta nykypäivään, jossa hän on isä, aviomies ja pienillä varoilla kitkutteleva kulttuurin sekatyöläinen.

Juonen suhteen romaani on vähäeleinen, siinä tapahtuu varsin tavallisia, arkisia asioita. Kertoja Viktor on luonteeltaan introvertti tarkkailija ja anekdoottien keräilijä. Teatterikoulun kirjoitusharjoituksissa hän on fiksoitunut kakalla käymisen dokumentointiin, ja hänellä on myös pakkomielle yksiössä asumisen tuottamista hajuista. Paistetun kalan haju vaatteissa on yksi hänen ahdistuksen kohteistaan, ja hänen Marks & Spenceriltä tarjouksesta ostettu öljykangastakki elää omaa elämäänsä julkisessa liikenteessä. Samasta liikkeestä on hankittu klassiset ruutupyjamat, ja muutenkin veri vetää Britanniaan, Lontoon teatterimaailmaan ja omalla tahollaan naimisissa olevan BBC-äänisen Maggien syliin.

Viktor on ollut uskoton vaimolleen Isalle, ainakin ulkomaan matkoilla. Käytännön pakosta pariskunta lomailee usein erillään, koska vaimon työkiireet niin vaativat. Molemmat taistelevat mustasukkaisuuden mörköä vastaan, mutta mahdollisesti Viktorin menetyksen pelko mahdollisen avioeron suhteen on vaimoaan suurempi. Nikkilä kuvaa hyvin ”vinon miehen” kasvuhaasteita neljännellä vuosikymmenellä tilanteessa, jossa vaimo tienaa ja menestyy huomattavasti miestään paremmin.

Vaikka kyseessä ei ole leimallinen huumorikirja, romaanissa on joitain kohtia, jotka saivat aikaan tyrskähdyksiä ja hirnahduksia. Päähenkilön käytös ruuhkaisessa smoothiebaarissa kapitalismikriitikkona oli loistava kohtaus, joka toimisi erillisenä sketsinä tai novellina. Löysin tuosta purnaavasta kuluttajahahmosta itseni, vaikka ehkä en kehtaisi ilmaista mielipidettäni myyjien tyrkystä asenteesta pitkän jonon edessä. Myös se, että työttömällä tai työttömyysuhan alaisella näyttelijällä on kuitenkin tarinassa varaa sijoittaa 7-10 euroa take away-terveysjuomiin, kertoo Viktorin poroporvarillisuudesta ja arvojen prioriteeteista.

Myös kertomus lähimarketin joulupukkikeikasta oli ammatin karua arkea kuvaava. Teatterikorkeakoulun linjat ovat yhteiskuntamme kalliimpia koulutuksia, ja tästä panostuksesta huolimatta on mahdollista, että kalliin koulutuksen saanut maisteri pääsee vain pukiksi, tai hyvällä lykyllä esittämään Muumipeikkoa ruotsinlaivan taaperodiscoon.

Jotain yhteistä oli tässä romaanissa ja juuri lukemani Samuli Laihon Lasiseinän kanssa. Päihteet eivät ole tämän romaanin keskiössä (vaikka Viktorilla on satunnaista taipumusta ronskiin itselääkintään), mutta molemmat romaanit kertovat Itä-Helsingin lähiöissä kasvaneiden lasten ja nuorten elämismaailmasta.  Molemmissa romaaneissa henkireiäksi nousee skittan skulaaminen kaupungin nuorisotalolla. Päähenkilöt ovat eri aikojen kasvatteja, mutta peruskokemuksessa lähiössä kasvamisesta on paljon yhteistä.

Romaanin haasteena oli juonen pirstaleisuus, tai paikoitellen kokonainen puute. Se on tämän tyyppisessä itsetutkiskelussa vahva tyylikeino, mutta paikoitellen johtaa siihen, että vessajutut, masturbaatio ja unettomuus saavat niin suuren osan kerronnasta, että niihin alkaa puutua. Varmasti osalle lukijoista tällainen arkisuus voi hyvinkin olla romaanin ”pihvi”, joka lisää samastumispintaa ja purkaa taiteilijamyyttiä.

Noihin osuuksiin verrattuna kertojan lapsuuden kokemukset Moskovan lähetystössä tai matkakuvaukset Berliinistä ja Lontoosta tuntuivat suurelta juhlalta. Lapsuusosioista pidin kirjassa eniten, ja olisin voinut lukea niistä kokonaisen, erillisen teoksen.

Kirjailijan oma ääni äänikirjaversiossa oli ehdoton plussa. Samalla on muistettava, etteivät kaikki kirjailijat ole ammattiesiintyjiä, vaan myös äänikirjojen lukeminen vaatii ammatillisuutta. Se on huomattavasti vaativampaa työtä kuin joulupukkikeikka marketissa, ja toivon mukaan siitä myös maksetaan asiaan kuuluva palkka.