Hehtaaritilalla Singaporessa

Teos: Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset (Otava, 2019)

Käännös: Jaana Isomarkka

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Rachel ja Nick ovat nuoria professoreja New Yorkissa ja ovat seurustelleet jo parin vuoden ajan. Molempia yhdistää kiinalainen etninen tausta, mutta he eivät lopulta tunne toistensa perhekulttuureja paljoa. Nick on käynyt Rachelin äidin luona kiitospäivän illallisilla, mutta Rachel ei tiedä Nickin singaporelaisesta perheestä mitään. Hän on kunnioittanut poikaystävänsä oikeutta yksityisyyteen, ja koska hän on onnellinen suhteen nykyisyydessä, hän ei ole halunnut painostaa miestä avautumaan kotioloistaan.

Yhtäkkiä Nick pyytää Rachelia mukaansa kesälomalle Aasiaan, matkalle, jonka olisi tarkoitus alkaa hänen parhaan ystävänsä Colinin häistä. Rachel uskoo, että kutsu on merkki suhteen vakiintumisesta, ja lähtee matkaan uteliaan jännittyneenä.

Nick kuuluu kuitenkin sukuun, johon ei astuta noin vain, varsinkaan, jos uudella tulokkaalla ei ole minkäänlaista taustaa seurapiireissä. Rachel on köyhän mannerkiinalaisen yksinhuoltajan tytär, joka on viettänyt lapsuutensa kierrellen Yhdysvaltoja äidin epämääräisten ravintolatöiden perässä. Hän ei pyri peittämään vaatimatonta taustaansa, joka on varsinkin Nickin äidille myrkkyä. Isoäiti on suvun arvonsa tunteva matriarkka, joka omistaa 20 hehtaarin tontilla sijaitsevan kartanon Singaporen kaupunkialueella, kasvitieteellisen puutarhan naapurissa. Mummon tila on satumainen, epätodellinen ja turvaluokituksessaan maailmanluokkaa. Tilalla palvelevat brittiarmeijan perintöä kunnioittavat gurkha-sotilaat ja Thaimaan kuninkaalta perityt kamarineidot.

Kwan vie lukijansa ökyrikkaiden maailmaan, jossa vanha ja uusi raha muodostavat julmia nokkimisjärjestyksiä. Singaporen sisäänlämpiävissä piireissä Nick on yksi saaren kuumimpia poikamiehiä, jolle ottajia riittäisi. Rachelin ilmaantuminen suihkuseurapiireihin kuin puskasta on hälytyssignaali miestä metsästäville paikallisille kaunottarille kuten myös Nickin sukulaisille, jotka toivoisivat hänen löytävän sopivan piireihin kuuluvan morsiamen. Rachel saa turpiinsa jo ökyhäiden polttareissa, jossa hänen huoneeseensa tuodaan varoittava verinen viesti.

Pelkäsin etukäteen, että teos olisi ärsyttävän pinnallinen, mutta koin tämän poikkeuksellisen valaisevaksi viihdekirjaksi. Koska en luultavasti koskaan itse tule tutustumaan tähän jengiin, oli kiinnostavaa tirkistellä heidän maailmaansa, kaikessa absurdiudessaan. Paikoitellen tuntui, että olisin palannut 80-luvun Dallasin ja Dynastian kissatappeluiden maailmaan, mutta noiden sarjojen rikkaus oli moukkamaisen tuoretta ja vaatimatonta tähän verrattuna.

Kirjan suku palvoo kaikkea brittikulttuuriin liittyvää, mutta suhtautuu amerikkalaiseen kulttuuriin pitkin hampain. Silti monet suvun nuorista on mennyt opiskelemaan Amerikkaan, ja sinne asettautumista pidetään pahimpana syntinä. Toisaalta sukulaisilla on kartanoita etelä-Englannissa, joissa harrastetaan golfia ja hevosurheilua. Myös Ranskan muotihuoneissa ramppaamista pidetään kansalaishyveenä, kun taas todelliset toisinajattelijat, kuten Nickin isä Philip, viihtyvät Australian rennossa ilmapiirissä.

Kiinnostava yksityiskohta oli singaporelaisrouvien harras kristillisyys, jota he harjoittavat omissa piireissään. Rouvien siteeraamat Raamatun lauseet tuntuvat kolisevan tyhjiltä heidän arkisten puuhiensa keskellä, jotka ovat täynnä manipulaatiota ja juonittelua. Sain nauraa eniten näiden raamattupiirien maisemissa, ja koin myös jonkinlaisia ahaa-elämyksiä kristinuskon postkoloniaalisesta tulkinnasta.

Pidin myös paljon puutarhanhoitoon liittyvistä yksityiskohdista, ja luonnonkuvauksen näkökulmasta Singapore alkoi kiinnostaa enemmänkin kuin kaupunkikulttuurin. Katuruoan näkökulmasta teos taas on loputon aarreaitta, joka hyvin saattaa inspiroida turismiin paikan päälle.

Tämä on nyt toinen tänä vuonna lukemani teos, joka sijoittuu Singaporeen. Aiemmin lukemani teos oli vahvan sosiaalipoliittinen kertomus intialaisista siirtolaisista, joka kuvasi rikkaan yhteiskunnan syrjään jääneitä. Ruokakuvausten ulkopuolella on vaikea uskoa, että lukisin tässä samasta yhteiskunnasta. Toki voin myöntää, että Balli Kaur Jaswalin romaani Inheritance kosketti minua syvemmältä, mutta tämäkin teos on omalla tavallaan kriittinen luenta yhteiskunnasta, joka palvoo menestystä ja mammonaa.

Mainokset

Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Urbaanin irrallisuuden tutkielma

Rachel Cusk: Siirtymä (S&S, 2019)

Käännös: Kaisa Kattelus

Rachel Cusk-haasteeni jatkuu, vaikka hänen tuoreen trilogiansa ensimmäisen osan, Ääriviivat, lukeneena olin hämmentynyt, enkä täysin ymmärtänyt hänen ympärilleen syntynyttä hypetystä. Toiseen osaan siirtyessä tiesin jo, mitä odottaa ja kirjan kertoja, keski-ikäinen brittikirjailija Faye oli myös jo tuttu tyyppi. Faye, joka opettaa luovaa kirjoittamista elättääkseen poikiaan, ja joka on kirjailijana introvertti tarkkailijatyyppi.

Siirtymä vie lukijansa Lontoon vauraampiin osiin, josta Faye on onnistunut ostamaan huonokuntoisen talon puolikkaan. Yleinen viisaus on, että postikoodi merkitsee enemmän kuin talon kunto, ja Faye haluaa asua alueella, josta saa tuoreita luomuhedelmiä. Hän on eronnut ja muuttanut perheen yhteisestä kodista Sussexin maaseudulta; lasten tarkoitus on muuttaa äidin kanssa Lontooseen, mutta vasta sitten, kun talo on saatu remontoitua asuinkelpoiseksi. Astrologi on ennustanut Fayen elämään merkittävää siirtymää, ja hän on ajautunut tarkkailemaan sen luonnetta. Hän ei tiedä, onko kyseessä uusi, alkava ihmissuhde vai muu suuri muutos, mutta asiat eivät ole täysin oikealla raiteella.

Kuten trilogian aiemmassa osassa, myös kakkososassa tarkkaillaan ihmisiä, ystäviä, sukulaisia ja ohimeneviä tuttuja. Suurta päänvaivaa Fayen elämässä aiheuttaa remontti, sen kustannukset, remonttimiehet ja varsinkin kellarikerroksen pariskunta, joka on päättänyt vihata uutta tulokasta. Oikeastaan koko talo ja naapurusto huokuu huonoja viboja, ja kellarissa asuva alkoholisoitunut ”peikko” Paula myrkyttää koko korttelin pelkällä läsnäolollaan. Lähialueen talot ovat vanhoja kaupungin vuokra-asuntoja, joita alueen noustua arvostuksessa on alettu myydä omistajilleen. Sosiaaliset ongelmat pysyvät ja syvenevät, vaikka talojen omistajuus on muuttunut.

Teoksessa tuskin on juonta, eikä sen hahmoilla ole merkittävää yhteyttä toisiinsa. Tyyppien sisäinen elämä on enemmän analyysin alla kuin ulkoinen, ja keski-ikäiset hahmot ovat suurin osa elämänsä silloiseen tilaan tyytymättömiä. Faye yrittää tapailla miehiä, mutta edistyy vain jaaritteleville illallisille. Kiinnostavin episodi liittyi maaseudun kirjallisuusfestivaaleihin, ja niiden huomiohakuisiin julkisuustyrkkyihin, jollaiseksi Faye ei itseään tunnusta. Suuriegoinen kirjailija Julian, joka takoo rahaa kertomalla maailmalle, kuinka hänen isäpuolensa kasvatti häntä puutarhamajassa, oli minusta kirjan paras hahmo.

Moni kirjan hahmo kärsii yksinäisyydestä, ja Fayen kirjoittamisopiskelija Janen mukaan se on pelkoa siitä, että ihminen aiheuttaa kuolemaa pelkällä läsnäolollaan. Kuitenkaan tässä ei kuvata ihmisiä, jotka olisivat täysin yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Lontoo pyörii pitkälti äskettäin maahan tulleiden siirtotyöläisten halvalla työvoimalla, ja myös Fayen luona remonttia tekee puolalainen Pavel, joka avautuu elämänsä haasteista. Toki Pavelilla on takataskussaan myös Fayen romaanin puolannos, mikä tuo asiakassuhteeseen uutta syvyyttä.

Siirtymä on kelpo tutkielma urbaanista irrallisuudesta, keski-iän melankoliasta, voimattomuudesta ja muutospaineista. Tietyllä tasolla se kertoo myös kohtalouskosta tai oman rajallisuuden tunnustamisesta. Kirjailija-kertoja ei odota loppuelämältään suuria, mutta näyttää saavan enemmän irti opettamistyöstään kuin itse kirjoittamisesta. Muutto ja talon remontti ovat suurempia kriisejä kuin mitä hän on valmis myöntämään, ja vaikuttavat lamaannuttavasti hänen minäkuvaansa.

Vaikka en ymmärtänyt tämänkään teoksen perimmäistä viisautta, olen edelleen utelias seuraamaan Fayen vaiheita, sillä haluan tietää, kuinka elämä noidutun oloisessa osoitteessa jatkuu, ja paranevatko välit alakerran naapureihin. Cuskin kuvaama Lontoo ei varsinaisesti herätä minussa kaipuuta tuohon maailmannapaan, joka joskus edusti minulle korkeinta sivistystä. Hänen Lontoonsa tuntuu väsyneeltä, ironiassaan loppuunpalaneelta. Ehkä siksi hänen kirjansa, joissa liikutaan Britannian rajojen ulkopuolella, ovat pitäneet sisällään suurempaa elämäniloa ja aistillisuutta.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 31: ”Kirjassa matkustetaan metrolla”.

Painajaisia pohjoislinjan päässä

Teos: Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa (WSOY, 2019)

Suomennos: Karoliina Timonen

Viisikymppinen Ellie Pohjois-Lontoosta on kokenut pahimman, mitä äiti voi kokea: kadottanut toisen tyttäristään keskellä tavallista toukokuun päivää, keskellä lapsen GSCE-loppukokeita. Ellien perhe on vähitellen hajaantunut tragedian jälkeen: vanhemmat lapset ovat lentäneet pesästä ja aviomies Paul on löytänyt uuden onnen. Vain Laurel tuntuu surevan tyttärensä poissaoloa syvästi, kaikki muut ovat hyväksyneet asian ja menneet elämässä eteenpäin. Hän elää persoonatonta varjoelämää uudessa steriilissä asunnossaan Northern Linen päässä ja tekee tylsää markkinointityötä paikallisessa ostoskeskuksessa. Ainoa keino pitää yllä normaaliuden illuusiota on vanhemman tyttären asunnon siivoaminen. Ilman tätä hän ei luultavasti näkisi Hannah’ia koskaan.

Kahden vuoden jälkeen tyttären etsimistä vähennetään, mutta kymmenen vuoden jälkeen metsästä löytyy kohtalokkaat jäännökset. Samaan aikaan Laurel törmää kahvilassa mieheen, joka tarjoaa tälle porkkanakakkua. Mies on fiksu, filmaattinen amerikkalaistaustainen matemaatikko, jonka perheessä myös on kadonnut joku. Katoamisten synkronia synnyttää parissa syvän ymmärryksen, ja pian Laurel huomaa tulleensa äidin korvikkeeksi erityisherkälle Poppie-tyttärelle, joka käy isänsä opastuksella kotikoulua.

Heh, kotikouluteema seuraa minua nyt uskollisesti, luinhan juuri Tara Westoverin teoksen Educated. Jotain muutakin yhteistä teoksissa on, vaikka Jewellin teoksessa seikkaillaan Lontoon metropolin sykkeessä, eivätkä hahmot ole uskonnollisia. Floydin perheen omituisuus johtuu ehkä neurologisista syistä, eli aspergeriin taipuvainen isä kokee kasvattavansa varhaiskypsää neroa. Teos resonoi myös vastikään äsken lukemani Gail Honeymanin teoksen Eleanorille kuuluu ihan hyvää kanssa siinä, että teosten molemmat päähenkilöt ovat lähes traagisella tavalla yksinäisiä.

Paikoitellen kirja sortuu ulkonäkökeskeiseen chicklit-hypetykseen, ja joissain kohdissa arjen kuvaus on puputupunamaista jaarittelua. Toisaalta hahmoilla on yllättäviä tendenssejä ja tapoja: pikku Poppie on tottunut jo parivuotiaasta saakka syömään etiopialaista injera-leipää lähiravintolassa, ja hän luennoi Donna Tarttin romaanien henkilöistä Laurelille, joka hoomoilasena tunnustaa, ettei ole lukenut ainuttakaan romaania kymmeneen vuoteen.

Juonesta ei kannata tietää paljoa etukäteen, ja psykologiseksi trilleriksi teos vinkkaa lopun ratkaisun mahdollisuuksia jo melko varhaisessa vaiheessa. Toisaalta suhdesoppa on railakasta, mutta ei kuitenkaan saippuaoopperamaista. Kahden keski-ikäisen aikuisen rakastuminen on tässä kuitenkin keskiössä menneisyyden varjojen hämyssä. Uusperheen problematiikka on kuvattu herkullisesti, ja olisin voinut lukea siitä jopa ilman katoamisteemaa.

Olen muistaakseni lukenut jonkun Jewellin chicklit-teoksen 90-luvulla ja autuasti unohtanut koko kirjailijan. Genren vaihto on kyllä tehnyt hänelle hyvää, ja voisin hyvin lukea häneltä toisenkin vastaavan tykityksen. Briteissä psykologisia trillereitä tuotetaan näinä päivinä paljon, ja osa niistä on luokattoman huonoja – tämä teos pääsi omalla luettujen listallani heti tämän genren kärkikaartiin.

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.