Kuuma kesä Norfolkissa

Teos: Ali Smith: Satunnainen (Otava, 2006)

Suomennos: Kristiina Drews

Astrid ja Magnus ovat lontoolaiset teini-ikäiset sisarukset, jotka joutuvat viettämään kesää Norfolkissa kämäisessä vuokramökissä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. 17-vuotias Magnus on tullut erotetuksi koulustaan sekavan kiusaamisvyyhden vuoksi, ja 12-vuotias Astrid löytää lohtua ainoastaan uudesta videokamerastaan, jonka kautta hän pitää päiväkirjaa.

Romaanissa eletään vuotta 2003, jolloin kaikilla keskiluokkaisilla teineillä on jo kännykät, mutta somea ei vielä ole siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Astridin kännykkä makaa koulun roskalavalla, sekin kiusaamisen lopputuloksena, eikä hän ole kertonut asiasta vanhemmilleen, jotka maksavat puhelimesta kuukausimaksua, vaikka sitä ei käytetä.

Romaanin jännite syntyy siitä, että perhe saa mökilleen puskista vieraan, jota kumpikaan vanhemmista ei muista tavanneensa. Amber tulee muka haastattelemaan äiti-Eveä, mutta Eve itse uskoo naisen olevan aviomiehensä salarakas. Eve on suht kuuluisa kirjailija, kun taas Richard on englannin professori yliopistolla. Hänellä on maine kliseisenä nuorten tyttöjen vikittelijänä, ja tarinan aikana joku opiskelijoista on nostamassa oikeusjuttua tästä.

Amber on hurmaava hahmo, joka onnistuu puhumaan itselleen ylöspidon mökillä muutamaksi päiväksi. Seuraukset tästä vierailusta ovat kuitenkin arvaamattomat, eikö isäntäväelle koskaan paljastu naisen todellinen identiteetti.

Satunnainen on kielellisesti ja tyylillisesti kokeileva romaani, jota voisi pitää jopa vähän kikkailevana. Mutta teoksen juoni on vahva, ja hahmoissa riittää särmää. Eniten minua kirjassa kiinnosti tämän melko dysfunktionaalisen perheen dynamiikka, ja kysymys, miksi kirjan pariskunta jaksoi edelleen pysyä yhdessä.

Uteliaisuus heräsi Smithin muusta tuotannosta, vaikka kovin montaa kielipeleihin keskittynyttä romaania en jaksa putkeen. Teoksen formaatti herätti minussa muistoja 90-luvulta, jolloin olin tämän tyyppisen proosan suuri fani. Se ei kuitenkaan edusta kokeilevuuden ääripäätä, vaan mukana on vain joitakin tajunnanvirtaosuuksia ja henkilöiden sisäistä puhetta.

Yleisemmällä tasolla Ali piikittelee tässä akateemisten brittien elämäntapavalinnoille. Richard ei ymmärrä, että Norfolk on väärä valinta kesänviettopaikaksi, jos yhtään haluaisi edetä urallaan. Kaikki akateemiset tähdet lomailevat Suffolkissa, jos lomailevat kotimaassa. Ja ylipäänsä se ajatus, että perhe vetäytyy koko kesäksi syrjäiseen kolkkaan maaseudulla kuulostaa todella vanhakantaiselta. Kotimainen kirjallisuutemmehan on näitä saagoja täynnä, eli suomalaisen lukijan on helppo samastua tarinaan.

Lontoo simpanssin silmin

Teos: Peter Hoeg: The Woman and the Ape (Panther, 1996)

Käännös: Barbara Haveland

Yksi 90-luvun huikeimpia lukukokemuksiani oli Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow, ja muistan eläneeni uudelleen tuon kirjan tunnelmia asuessani Tanskassa. Hoegin muut kirjat eivät ole kolahtaneet minuun samalla intensiteetillä, ja The Woman and the Ape on odottanut vuoroaan hyllyssäni 13 vuotta.

Nyt tämä sinänsä symbolisesti painava, jopa allegorinen teos ihmisen ja apinan yhtymisestä avautui yhdessä illassa, samassa putkessa Anita Brookner – maratonin kanssa.

Viime viikon teemaan, eli kuningattaren hautajaisiin, teos sopi myös siksi, että tässä jopa epäillään kuningattaren ja puolen hänen nimittämänsä hallituksen ministerien olevan simpanssihumanoideja valepuvussa.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen Madelene, tanskalainen vastavihitty vaimo, joka asuu brittimiehensä Adamin kanssa Mombasa Manorissa Hampstead Heathissa. Adam on tutkimusjohtaja Lontoon eläintarhassa, ja kuuluu merkittävään kolonialistisukuun, jossa on metsästetty suuria eläimiä Aasiassa ja Afrikassa jo pari vuosisataa. Mombasa Manor on Adamin vanhempien rakennuttama anakronismi, jonka rakenteet sopivat huonosti saarivaltion ilmastoon.

Kuten Anita Brooknerin romaanien kotirouvat, myös Madelene on tuomittu joutilaisuuteen. Hän tulee Tanskan yläluokkaisista piireistä, vaikka suvun raha ei ole kovin ylvästä eikä vanhaa – se on rikastunut lihateollisuudella. Tennispainotteiset arkipäivät ovat kuuluneet jo hänen äitinsä repertuaariin, joten muutto Lontooseen ei ole ollut hänelle suuri kulttuurishokki. Mutta Madelene on jo kolmikymppisenä paatunut alkoholin suurkuluttaja.

Luulen, että moni muistaa romaanista paremmin alkoholismin kuvauksen kuin eroottiset kohtaukset puhuvan simpanssin kanssa. Madelene piilottaa alkoholiannoksiaan talon puutarhaan ja sivurakennuksiin. Hänen erikoisuutensa on pirtusta lantrattu 55% puhdas viina, jota hän nauttii tarkasti mitattuina annoksina ennen päivän toimiin ryhtymistään. Hän on käytännössä jatkuvassa tasaisessa humalassa, myös öisin, sillä hän nukkuu karahvi vierellään. Karahvi toimii unileluna silloinkin, kun se on tyhjä.

Koska kirja on fiktiota, myös Madelenen raitistuminen tapahtuu fiktiivisin keinoin. Avioliitossa Adamin kanssa mitään motivaatiota raitistumiseen ei ole, sillä Adam hyväksyy vaimonsa jatkuvan humalatilan. Mutta rakastuttuaan simpanssiin viina unohtuu, sillä päivät Lontoon puistoissa humanoidin kaappaamana ovat tarpeeksi uskomattomia ilman päihteitä.

Hyvää tässä teoksessa on mielestäni se, että se kyllä näyttää alkoholismin karut puolet, mutta ei pyri moraalisesti arvottamaan juomista tai raittiutta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä alkoholistihahmon tulevaisuudesta.

Ehkä kirjassa kuvattu villieläinten salakuljetuksen ilmiö, ja siihen liittyvät eläinsuojelulliset toimenpiteet, tuntuivat eniten menneeltä maailmalta, vaikka salakuljetusta edelleen tapahtuu. Aihepiiri ei olisi luultavasti kiinnostanut minua lainkaan sen julkaisuvuonna, mutta nyt keski-ikäisenä pystyn paremmin eläytymään tarinoihin, joissa ihmisen ja eläimen olotilojen rajapintaa rikotaan. Eihän tämä edelleenkään ole lempiaiheeni, mutta alan jo ymmärtää, miksi tällaisia romaaneja kirjoitetaan.

Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Golden Oldies: Anita Brookner

Teos: Anita Brookner: A Family Romance (Penguin, 1993)

Ilmeisesti saarivaltion päänaisen poismenon kunniaksi aloin kaivaa arkistoja lukemattomista brittiromaaneista, ja niitä löytyy enemmän kuin jaksan lukea.

Aina välillä intoudun lukemaan unohdettuja moderneja klassikkoja, varsinkin naiskirjailijoiden sellaisia. Minulla on ollut hallussani vinot pinot Iris Murdochin (1919-1999) ja Anita Brooknerin (1928-2016) teoksia, ja tähän pakkaan sekoitan myös Margaret Drabblen (s. 1939), joka lopulta ei ollut yhtä tuottelias romaanikirjailija, vaan keskittyi enemmän elämäkertoihin. Drabble on A. S. Byattin (s. 1936) pikkusisko, ja tuolta kirjailijalta en ole koskaan saanut yhtään teosta luettua, sillä olen pitänyt niitä liian vaativina.

A Family Romance on tyypillisintä Brookneria, eli kuivahkoa tarinointia hankalista perhesuhteista. Siinä keskiluokkainen perhe, jolla on sukujuuria Euroopan mantereelle, taiteilee hankalien sukulaistensa kanssa moneen suuntaan. Romaanin päähenkilö on nuori Jane Manning, ainoa lapsi, jonka vanhemmat kuolevat tämän ollessa alle parikymppinen. Jane on aina asunut samassa talossa Lontoossa lähellä Battersea Parkia, ja viettänyt elämäänsä varsin pienissä ja turvallisissa piireissä. Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, mutta henkilöiden arvomaailma tuntuu olevan jämähtäneen jonnekin 1930-luvulle.

Janen elämän merkittävä toinen on, halusipa hän tai ei, Dolly-täti, joka ei ole verisukulainen, vaan edesmenneen Hugo-sedän leski. Hugo ja Dolly ovat asuneet pitkään Brysselissä, ja eläneet hedonistisen huoletonta elämää lapsettomana pariskuntana. Janen äiti Henrietta on hyvin stressantunut heidän vuosittaisista vierailustaan, vaikka todennäköisesti he vain piipahtavat teen ja kurkkuvoileipien äärellä.

Saksalaistaustainen Dolly on kasvanut Ranskassa, ja tullut toisen maailmansodan jälkeen Lontooseen metsästämään aviomiestä. Hän on suurieleinen, maailmallinen ja patavanhoillinen mitä tulee sukupuolten väliseen työnjakoon. Leskeksi jäätyään hänestä tulee jokseenkin maanvaiva Janen taloudessa, ja kun Janen vanhemmista aika jättää, hän pelkää saavansa Dollysta jopa asuintoverin. Välillä hänen on vaikea sanoa tädille ei, mutta pikkuhiljaa tätä taitoa on pakko alkaa opetella.

Romaanissa on paljon naisia, joilla on arjessaan kovin vähän tekemistä. Miehillä on turvattu toimeentulo usein rahoitusalalla tai muissa toimistopainotteisissa bisneksissä, mutta kirjan universumissa on tavallista, että teinitytön äiti on kotirouvana ja pitää taloudenhoitajaa seuraneitinään. Myöskään tämän taloudenhoitajan ei tarvitse hikoilla, vaan työ koostuu enemmän teen juonnista fiineistä perintöastioista.

Eniten kirjassa nauratti päähenkilö Janen ensimmäinen työpaikka. Vaikka tällä nuorella naisella olisi varaa ja kykyjä aloittaa opinnot Cambridgessa, hän ei voi niin tehdä äidin leskeksi jäätyä. Hauras ja avuton äiti ei pärjää kotona yksin, vaikka taloudenhoitaja edelleen käy heillä joka arkipäivä. Näin Janen on löydettävä työ Lontoosta ja mentävä iltakursseille Birkbeck Collegeen. Janen toimenkuva on aikakauslehtien leikkeleminen lehtileikkeitä tilaaville asiakkaille. Tässä hommassa hän viihtyy pari vuotta, kunnes firma myydään ja Jane saa potkut tuotannollisista syistä.

Brookner on sen tyypin kirjailija, että välillä innostun hänen kuivan lakonisesta tyylistään ja välillä pitkästyn. Tänä viikonloppuna kirjat tylsistyttivät, mutta opin lopulta arvostamaan suurestikin niiden tarjoamaa ajankuvaa. Siis tämän romaanin Jane oli arvioni mukaan minua muutaman vuoden vanhempi, lähes ikätoveri. Tässä elettiin sellaisessa Lontoon taskussa, jossa ei ollut maahanmuuttajia, ja joissa feminismikin tuntui olevan uhkaava ulkopuolinen tauti, jolta hyvät naiset suojelevat itseään. Jane toki tyyppinä oli täysin vanhoihin varsiin istutettu, eikä hän pyrkinyt pyristelemään ulos tuosta muotista kovinkaan voimallisesti.

Jännää kirjassa olivat ne vähäiset etniset/uskonnolliset jännitteet, joita näiden valkoisten eurooppalaisten hahmojen välillä ilmaantui. Janen isoäiti Toni oli Wienin juutalainen pakolainen, mutta tästä huolimatta Dolly päätti haudata miehensä protestanttikirkossa kysymättä asiasta miehen sukulaisilta. Myös Dollylla itsellään oli juutalaista verta, mutta hän pyrki häivyttämään tämän taustan kokonaan, ja myös saksalaisuuden suhteen hän oli kovin vaitonainen. Dollylle pukevin etnisyys oli ranskalaisuus, jota hän esitti kovin uskottavasti Lontoon ja Brysselin seurapiireissä.

Yritän vielä saattaa loppuun toisenkin Brooknerin teoksen tänä viikonloppuna, josta kirjoitan erillisen postauksen. Teoksissa oli paljon yhteistä, ja näin ollen niiden lukeminen perättäin aiheutti jopa ajatusten puuroutumista. Mutta tätä teosta suosittelen kaikille niille, jotka muistelevat muinaisia matkojaan Lontooseen ja mahdollisia kuninkaallisten bongauksia. Kuningattaren uudenvuoden puhekin tässä kirjassa noteerataan.

Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Nigerialaista LGTB-komediaa

Teos: Gina Yashere: Cack-handed. A Memoir (Harper Audio, 2021)

Äänikirjan lukija: Gina Yashere

Gina Yashere (s. 1974) on musta brittiläinen koomikko, jonka sukujuuret ovat Nigeriassa. Löysin tämän teoksen sattumalta Storytelistä etsiessäni aivan muunlaista länsiafrikkalaisia sisältöä. Kirja alkoi kiinnostaa siksikin, että kaipasin hieman kevennystä maailmanpoliittisesti raskaisiin teemoihin.

Teos on melko epätyypillisesti kerrottu nuoren naisen kasvutarina Lontoosta, jossa Yashere on elänyt lähes koko ikänsä. Viimeisinä vuosina hän on vaikuttanut enemmän Yhdysvalloissa. Mutta saako Bethnal Greeniä ikinä irti tytöstä, siihenkin tämä teos yrittää vastata.

Eniten minuun tässä tarinassa kolahti kuvaus Yasheren lapsuudesta, vaikka myös nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kuvaukset ovat kiinnostavia. Yashere syntyi kahdelle Nigeriassa muuttaneelle siirtolaiselle varsin epävakaissa oloissa. Hänen äitinsä jäi yksinhuoltajaksi odottaessaan neljättä lastaan. Hänellä oli jo yksi lapsi Nigeriassa, jolla oli eri isä kuin Ginan Lontoon sisarusparvella. Ginan isä oli opiskelemassa Prahassa, ja kävi Lontoossa vaimonsa luona vain vierailemassa. Perhe-elämä ei koskaan asettunut sellaiseksi kuin äiti olisi sen halunnut, ja kolmannen raskauden aikana isä katosi takaisin Nigeriaan.

Lontoo oli hyvin rasistinen kaupunki 1960-luvulla, kun Ginan vanhemmat tapasivat, eikä tilanne paljoa parantunut 1970-luvulla, kun kirjan sisarusparvi syntyi. Elämä Bethnal Greenin vuokrakasarmeilla oli äärimmäisen niukkaa, ja välillä myös hengenvaarallista, kun taloja piti lämmittää parafiinilla.

Yasheren kertojan ääni on aika maaninen, ja lukutapa persoonallinen. Pystyin kuuntelemaan häntä noin tunnin pätkissä, eli kirja kulki mukanani melkein viikon. Olisin ehkä arvostanut painettua tekstiä, sillä Yashere vetää äänikirjan lukemisen standup-tyylillä, mutta kirja ei ole kauttaaltaan standupia, vaan siinä on vakavampiakin osioita. Yasheren urakehityksen tarina ei esimerkiksi ole niin humoristinen kuin Bethnal Green-osiot, vaan siinä on vakavaa asiaa viihdemaailman rodullistetuista rakenteista.

Näinä päivinä Yasherella on oma talo Kaliforniassa, ja hän voi vapaasti valita, millaisella autolla hän ajaa. Jotain yhteistä tällä tarinalla on muun muassa Ismo Leikolan Hollywoodin valloituksen kanssa, vaikka näiden kahden koomikon huumori on aika erilaista. Mutta molemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin keski-ikäisinä.

Sain kirjasta vaikutelman, että Yashere olisi käynyt Nigeriassa vain kerran, ja pian tämän jälkeen hänen kauan kadoksissa ollut isänsä kuoli. ”Juurimatka” vanhempien kotimaahan herätti hänessä vähemmän tunteita kuin hän odotti tapahtuvan, mutta kaikesta huolimatta oli varmasti hyväksi hänen mielelleen, että kohtaaminen isän suvun kanssa lopulta tapahtui.

Kirjan nigerialaisesta äitihahmosta sain lopulta aika kehityskelpoisen kuvan, eli vaikka hän kasvatti lapsiaan ankarasti, hän on onnistunut hyväksymään aikuisen tyttärensä seksuaalisen suuntautumisen ilman suurta kriisiä, ja äidin ja tyttären suhde vaikuttaa lämpimältä.

Kirjan nimi viittaa vasenkätisyyteen, ja yleisiin kehitysmaista tulleiden uskomuksiin vasenkätisten ihmisten taipumuksista. Onhan vasen käsi monissa kulttuureissa varattu ainoastaan vessa-asioille. Yasheren tapauksessa tarinaan liittyy yleisempi kokemus fyysisestä kömpelyydestä. Ehkä kokemus kömpelyydestä on myös Ginaa suojaava tekijä, sillä kirjan äitihahmo ei voi odottaa häneltä kovin briljantteja suorituksia keittiössä. Perheen selviytymisen takaa myös se, että heillä syödään koko viikko samaa sunnuntaisin valmistettua pataruokaa, eli viikolla kenenkään ei tarvitse keittää mitään.

Saatan kuunnella tätä kirjaa vielä toisenkin kerran, kun tässä oli muutama varsin hykerryttävä episodi. Tai sitten alan seurata taiteilijan videoita Youtubessa.