Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Kylmän sodan perheenyhdistäjäisissä

Teos: Mike Phillips: A Shadow of Myself (CollinsCrime, 2000)

Olen nyt vuoden ajan etsinyt vetävää fiktiivisiä tarinaa, joka kertoisi afrikkalaisten elämästä Neuvostoliitossa. Aihe on marginaalinen, mutta se on viime aikoina alkanut kiinnostaa varsinkin tutkijoita, ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia muistelmateoksia. Näistä vain yksi on ollut todella kiinnostava, ja sekin oli enemmä matkakirja kuin omaelämäkerta.

Nyt vihdoin löysin Mike Phillipsin romaanin A Shadow of Myself, joka liippaa läheltä sitä tarinaa, jota olen itse kirjoittamassa. Onneksi ei kuitenkaan liian läheltä, mutta löysin tästä teoksesta kannustusta jatkaa omaa juttuani.

Phillips (s.1941) on Guyanassa syntynyt ja Britanniaan muuttanut opettaja, toimittaja ja kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa ihailtavan monipuoliselta. Parhaiten hänet tunnetaan dekkaristina, mutta hän on myös saanut paljon aikaan tietokirjallisuuden osastolla. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee mustan kansanosan historiaa Brittien saarilla.

Tässä romaanissa seurataan ghanalaisen Kofi Cokerin vaiheita 1940-luvulta millenniumin vaihteeseen. Kofi on nuorimies, joka pääsee reissaamaan Britanniaan merimiesisänsä seurassa, ja jää maahan pyörimään Liverpoolin ja Manchesterin tiedostaviin piireihin. Vuonna 1957 hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä opiskelemaan Moskovaan haluamaansa alaa Idän työläisten yliopistossa.

Kofin Moskovan-reissu jää vain vuoden mittaiseksi, mutta vuoden aikana hän rakastuu Katjaan, paikallisen puoluepampun tyttäreen. Tilanne on vähän kiusallinen, sillä nuori Katja on hänen venäjän opettajansa. Hän pääsee kuitenkin opettajansa johdolla tervehtimään toveri Hrutshevia Jelenia Goran nuorisofestivaaleille, ja tämä saa nuoren miehen kokemaan olevansa hetkellisesti oman maailmansa huipulla.

Elämä totalitäärisessä systeemissä ei kuitenkaan ole pelkkää piknikkiä, ja tilanne eskaloituu pian niin, että Kofi tulee potkaistuksi ulos opinahjostaan ja karkotetuksi maasta. Hän ei myöskään saa koskaan tietää, että Katja on raskaana. Katja itse tulee heitetyksi Itä-Berliiniin erivärisen poikansa kanssa, ja hänen siteensä Moskovaan katkeaa lähes kokonaan.

Tarina alkaa siitä, kun George Coker lähestyy prahalaisessa hotellissa pikkuveljeään Joseph Cokeria 90-luvun lopussa. Joseph on syntynyt Lontoossa neljä vuotta Georgea myöhemmin. George on saanut kuulla veljestään BBC World-uutisten kautta, joissa Joseph on ollut kertomassa työstään elokuvaohjaajana. George itse on epämääräinen itäeurooppalainen biznizmies, joka ei ole paljoa hyötynyt Saksojen liittymisestä. Vaikka hän on musta, hän on enemmän sosiaalistunut venäläiseen kuin saksalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin.

Georgen toiveena olisi, että hänen äitinsä saisi vielä tavata Kofin, koska tämä ei ole koskaan unohtanut ensi rakkauttaan. Perheen yhdistäminen herättää miehissä sekavia tunteita, ja se etenee varsin turbulenteissa merkeissä. Kofi päätyy matkustamaan Berliiniin Katjan syntymäpäiville, mutta veljet onnistuvat sähläämään asioitaan niin, ettei heitä pahemmin näy tässä tunteikkaassa tilaisuudessa.

Luin kirjaa Moskova edellä, eli keskityin lähinnä Kofin ja Katjan nuoruuden romanssiin, ja moskovalaisen arjen kuvaukseen. Yllätyin positiivisesti Phillipsin tavasta kuvata afrikkalaista yhteisöä 1940-50-lukujen Manchesterissä, ja tästä aiheesta voisin lukea toisenkin kirjan. Tutustuin muutamiin reaalimaailman hahmoihin, joista voisi olla hyötyä oman tarinani loppuun saattamisessa.

Muuten koin, että tarina oli liian vauhdikas ja monipolvinen tämänhetkiseen mielentilaani. Juuri nyt en ollut lainkaan vastaanottavainen niille osuuksille, jossa käsiteltiin sekä KGB:n että STASI:n vakoilumekanismejä, ja varsinkin STASI-osuudet lukaisin läpi varsin kursorisesti.

Itäblokin nuorison seksuaalisista suhteista Phillips kertoo varsin suorasukaisesti, ja kyllä minua hieman ahdistivat ne kohtaukset, joissa moskovalaiset neidot ottivat vastaan mustia rakastajiaan kommunalka-huoneissaan pelkän saippuapalan tai pitsipöksyjen toivossa. Hyvää kirjassa oli kuitenkin se, ettei hän erityisesti korosta kolmannen maailman miesten seksuaalisia valloituksia, vaan reipas vapaan rakkauden meininki kuului kuvioihin yleisissä opiskelijariennoissa.

Rakkaustarinana kirja oli varsin vetävä, ja pidin varsinkin kypsän rakkauden kuvauksesta, joka ei ollut liian imelää eikä melodramaattista. Kofin hahmossa oli myös sopivaa särmää, ja koin hänet oman eteläafrikkalaisen romaanihahmoni hengenheimolaiseksi.

Juuri sopiva joulusatu

Teos: Lucinda Riley: Auroran salaisuus (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

En koskaan saanut luettua Lucinda Rileyn (1965-2021) huippusuosittua seitsemästä sisaresta kertovaa saagaa loppuun, ja muutenkin minulla on ollut vaihteleva suhde tähän edesmenneeseen menestyskirjailijaan. Mutta nyt näihin joulunaluspäiviin löytyi postuumisti julkaistu Auroran salaisuus, jonka aihepiiri kuulosti lupaavalta. Alun perin teos on julkaistu Britanniassa vuonna 2011.

Tämä eeppinen sukusaaga alkaa West Corkin maaseudulta Irlannista. Siellä Dunworleyn kylässä asuvat naapurukset Lislen ja Ryanin suvut, joilla on ollut pitkään sukset ristissä keskenään. Grania Ryan on nuori kuvanveistäjä, joka on ollut kymmenen vuotta tekemässä uraa New Yorkissa. Saatuaan keskenmenon hän jättää amerikkalaisen miehensä Mattin ja pakenee kotikonnuilleen Irlantiin.

Kotikylässään hän törmää erikoiseen punatukkaiseen tyttölapseen Atlantin rannikkokallioilla. Tyttö kulkee siellä usein keskellä talvea paljain jaloin, ja vaikuttaa muutenkin heitteille jääneeltä. Välillä Grania luulee näkevänsä harhoja tai haamuja, niin eteerinen tämä lapsihahmo on.

Pian hän tutustuu Auroraan, joka on Lislen kartanon ainoa tytär. Auroran isä Alexander on tuore leskimies, joka on muuttanut kuolleen vaimonsa tiluksille suremaan menetystään. Aurora ripustautuu Graniaan, joka on ollut ainoa aikuinen, joka on aidosti ilmaissut kiinnostusta yksinäisen lapsen asioihin.

Granian äiti Kathleen ei yhtään pidä siitä, että hänen tyttärensä viihtyy naapurikartanolla. Vanhat historialliset kaunat liittyvät torpparien asemaan ja maanomistuskiistoihin, mutta Granialla on syytä epäillä, että mukana on muutakin. Äiti on onnistunut vaikenemaan aiheesta sujuvasti, koska naapuritalo on ollut tyhjillään lähes koko Granian eliniän.

Teoksen toinen ajallinen kerrostuma sijoittuu edwardiaaniseen aikaan, ensimmäiseen maailmansotaan ja 20-40-luvuille. Silloin Kathleenin isoäiti Mary matkustaa piikomaan Lontooseen Lislen suvun kaupunkiresidenssiin. Mary etenee urallaan talon isännän lehto/löytölapsen Annan lastenhoitajaksi. Annan äiti on hylännyt lapsensa vauvana, ja Marysta tulee lapsen de facto huoltaja. Myöhemmin Annasta tulee kuuluisa ballerina, jolla epäillään olevan venäläisiä sukujuuria.

Miksi sitten Annan ja Auroran elämäntilanteissa näkyy olevan niin paljon yhteistä? Onko Lislen suvussa kirous, kun niin moni kuolee nuorena tai kärsii vakavasta mielenterveyden ongelmista? Miksi suvun naiset ovat niin epävakaita?

Ehkä juuri nyt tämä tarina upposi minuun, vaikka näen siinä liikaa toistoa. Rileyn aikuisten sadut ovat koukuttavia siksi, että niissä on ripaus gotiikkaa, tyttökirjojen tyyppistä viatonta romantiikkaa, siirtomaakitschiä ja vanhan ajan heteronormatiivisia suhteita. Nautin tästä tarinasta siksi, että kirjan orpojen tyttöjen saaga muistutti minua vähän Frances Hodgson Burnettin tyttökirjojen hahmoista. Eli pidin kirjassa eniten lapsihahmoista ja lapsuuden kuvauksesta.

Toki Rileyn kirjoissa juonen punonta on aina riippuvainen uskomattomista sattumista, ja ihmiset kohtaavat toisiaan eeppisissä puitteissa. Tässä teoksessa ei kuitenkaan ollut yhtä paljon siirtomaaeksotiikkaa kuin monissa muissa hänen teoksissaan. Irlannin historia hänen kertomanaan tuntui jopa realistiselta. Luin kyllä sujuvasti yhden Thaimaahan ja yhden Intiaan sijoittuvan saagan, joissa romanssirintama oli huomattavasti eksoottisempaa. Irlanti on Rileyn synnyinmaa, hän oli juuriltaan pohjoisirlantilainen. Eli oletettavasti hän tunsi myös eteläisen Irlannin historiaa kohtuuhyvin. Tämä näkyy tekstin laadussa: Irlannin puolen tarinoissa meininki on melko arkista, ja joka toisessa kohtauksessa juodaan tolkuttomasti teetä. Pidin tästä arkisuudesta, koska se lisäsi muuten uskomattoman tarinan uskottavuutta.

Minulle teos oli juuri sopiva joulusaaga, vaikka ei tässä mitenkään keskitytty joulun viettoon. West Corkin merellinen talvimaisema tuntui minusta tarpeeksi jouluiselta. Kirjan mieleenpainuva joulun vietto tapahtui kuitenkin Lontoossa 1930-luvulla palvelijoiden keittiössä. Siinä oli aika autenttiset Downton Abbey-vibat.

Tämä teos siis sijoittuu minun kokemuksissani Rileyn teosten kärkipäähän. Pitänee lukea vielä toinen teos näistä itsenäisistä uudemmista vertailun vuoksi.

Kuuma kesä Norfolkissa

Teos: Ali Smith: Satunnainen (Otava, 2006)

Suomennos: Kristiina Drews

Astrid ja Magnus ovat lontoolaiset teini-ikäiset sisarukset, jotka joutuvat viettämään kesää Norfolkissa kämäisessä vuokramökissä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. 17-vuotias Magnus on tullut erotetuksi koulustaan sekavan kiusaamisvyyhden vuoksi, ja 12-vuotias Astrid löytää lohtua ainoastaan uudesta videokamerastaan, jonka kautta hän pitää päiväkirjaa.

Romaanissa eletään vuotta 2003, jolloin kaikilla keskiluokkaisilla teineillä on jo kännykät, mutta somea ei vielä ole siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Astridin kännykkä makaa koulun roskalavalla, sekin kiusaamisen lopputuloksena, eikä hän ole kertonut asiasta vanhemmilleen, jotka maksavat puhelimesta kuukausimaksua, vaikka sitä ei käytetä.

Romaanin jännite syntyy siitä, että perhe saa mökilleen puskista vieraan, jota kumpikaan vanhemmista ei muista tavanneensa. Amber tulee muka haastattelemaan äiti-Eveä, mutta Eve itse uskoo naisen olevan aviomiehensä salarakas. Eve on suht kuuluisa kirjailija, kun taas Richard on englannin professori yliopistolla. Hänellä on maine kliseisenä nuorten tyttöjen vikittelijänä, ja tarinan aikana joku opiskelijoista on nostamassa oikeusjuttua tästä.

Amber on hurmaava hahmo, joka onnistuu puhumaan itselleen ylöspidon mökillä muutamaksi päiväksi. Seuraukset tästä vierailusta ovat kuitenkin arvaamattomat, eikö isäntäväelle koskaan paljastu naisen todellinen identiteetti.

Satunnainen on kielellisesti ja tyylillisesti kokeileva romaani, jota voisi pitää jopa vähän kikkailevana. Mutta teoksen juoni on vahva, ja hahmoissa riittää särmää. Eniten minua kirjassa kiinnosti tämän melko dysfunktionaalisen perheen dynamiikka, ja kysymys, miksi kirjan pariskunta jaksoi edelleen pysyä yhdessä.

Uteliaisuus heräsi Smithin muusta tuotannosta, vaikka kovin montaa kielipeleihin keskittynyttä romaania en jaksa putkeen. Teoksen formaatti herätti minussa muistoja 90-luvulta, jolloin olin tämän tyyppisen proosan suuri fani. Se ei kuitenkaan edusta kokeilevuuden ääripäätä, vaan mukana on vain joitakin tajunnanvirtaosuuksia ja henkilöiden sisäistä puhetta.

Yleisemmällä tasolla Ali piikittelee tässä akateemisten brittien elämäntapavalinnoille. Richard ei ymmärrä, että Norfolk on väärä valinta kesänviettopaikaksi, jos yhtään haluaisi edetä urallaan. Kaikki akateemiset tähdet lomailevat Suffolkissa, jos lomailevat kotimaassa. Ja ylipäänsä se ajatus, että perhe vetäytyy koko kesäksi syrjäiseen kolkkaan maaseudulla kuulostaa todella vanhakantaiselta. Kotimainen kirjallisuutemmehan on näitä saagoja täynnä, eli suomalaisen lukijan on helppo samastua tarinaan.

Lontoo simpanssin silmin

Teos: Peter Hoeg: The Woman and the Ape (Panther, 1996)

Käännös: Barbara Haveland

Yksi 90-luvun huikeimpia lukukokemuksiani oli Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow, ja muistan eläneeni uudelleen tuon kirjan tunnelmia asuessani Tanskassa. Hoegin muut kirjat eivät ole kolahtaneet minuun samalla intensiteetillä, ja The Woman and the Ape on odottanut vuoroaan hyllyssäni 13 vuotta.

Nyt tämä sinänsä symbolisesti painava, jopa allegorinen teos ihmisen ja apinan yhtymisestä avautui yhdessä illassa, samassa putkessa Anita Brookner – maratonin kanssa.

Viime viikon teemaan, eli kuningattaren hautajaisiin, teos sopi myös siksi, että tässä jopa epäillään kuningattaren ja puolen hänen nimittämänsä hallituksen ministerien olevan simpanssihumanoideja valepuvussa.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen Madelene, tanskalainen vastavihitty vaimo, joka asuu brittimiehensä Adamin kanssa Mombasa Manorissa Hampstead Heathissa. Adam on tutkimusjohtaja Lontoon eläintarhassa, ja kuuluu merkittävään kolonialistisukuun, jossa on metsästetty suuria eläimiä Aasiassa ja Afrikassa jo pari vuosisataa. Mombasa Manor on Adamin vanhempien rakennuttama anakronismi, jonka rakenteet sopivat huonosti saarivaltion ilmastoon.

Kuten Anita Brooknerin romaanien kotirouvat, myös Madelene on tuomittu joutilaisuuteen. Hän tulee Tanskan yläluokkaisista piireistä, vaikka suvun raha ei ole kovin ylvästä eikä vanhaa – se on rikastunut lihateollisuudella. Tennispainotteiset arkipäivät ovat kuuluneet jo hänen äitinsä repertuaariin, joten muutto Lontooseen ei ole ollut hänelle suuri kulttuurishokki. Mutta Madelene on jo kolmikymppisenä paatunut alkoholin suurkuluttaja.

Luulen, että moni muistaa romaanista paremmin alkoholismin kuvauksen kuin eroottiset kohtaukset puhuvan simpanssin kanssa. Madelene piilottaa alkoholiannoksiaan talon puutarhaan ja sivurakennuksiin. Hänen erikoisuutensa on pirtusta lantrattu 55% puhdas viina, jota hän nauttii tarkasti mitattuina annoksina ennen päivän toimiin ryhtymistään. Hän on käytännössä jatkuvassa tasaisessa humalassa, myös öisin, sillä hän nukkuu karahvi vierellään. Karahvi toimii unileluna silloinkin, kun se on tyhjä.

Koska kirja on fiktiota, myös Madelenen raitistuminen tapahtuu fiktiivisin keinoin. Avioliitossa Adamin kanssa mitään motivaatiota raitistumiseen ei ole, sillä Adam hyväksyy vaimonsa jatkuvan humalatilan. Mutta rakastuttuaan simpanssiin viina unohtuu, sillä päivät Lontoon puistoissa humanoidin kaappaamana ovat tarpeeksi uskomattomia ilman päihteitä.

Hyvää tässä teoksessa on mielestäni se, että se kyllä näyttää alkoholismin karut puolet, mutta ei pyri moraalisesti arvottamaan juomista tai raittiutta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä alkoholistihahmon tulevaisuudesta.

Ehkä kirjassa kuvattu villieläinten salakuljetuksen ilmiö, ja siihen liittyvät eläinsuojelulliset toimenpiteet, tuntuivat eniten menneeltä maailmalta, vaikka salakuljetusta edelleen tapahtuu. Aihepiiri ei olisi luultavasti kiinnostanut minua lainkaan sen julkaisuvuonna, mutta nyt keski-ikäisenä pystyn paremmin eläytymään tarinoihin, joissa ihmisen ja eläimen olotilojen rajapintaa rikotaan. Eihän tämä edelleenkään ole lempiaiheeni, mutta alan jo ymmärtää, miksi tällaisia romaaneja kirjoitetaan.

Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.