Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.