HELMET 2018

HELMET-haaste 2018 lähti kohdallani vauhdilla liikkeelle alkuvuodesta, mutta tapojeni mukaan unohdin koko haasteen jossain vaiheessa vuotta, ja loppurastien löytäminen on ollut jokseenkin haasteellista.  Suurimmasta osasta kirjoja on olemassa arviot tässä blogissa; tähdellä merkittyjen dokumentointi on vielä kesken. 

1. Nina Rousu: Joko ollaan perillä?

2. Khaya Ronkainen: Seasons Defined

3. Pierre Lemaitre: Irène

4. Jens Lapidus: STHLM Delete

5. Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

6. Michelle Obama: Minun tarinani*

7. A.W. Yrjänä: Joonanmäen valaat

8. Kai Aareleid: Korttitalo

9. Kerstin Kronvall: Rajakansaa *

10. J.A. Kerley: Muistojen murhaaja

11. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

12. Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti *

13. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

14. Jessie Burton: Muusa

15. John Irving: Kaikki isäni hotellit

16. Mamen Sanchez: On ilo juoda teetä kanssasi

17. Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

18. Mari Pyy: Minä katoan

19. Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

20. Pirkko Soininen: Ellen

21. Jari Tervo: Aamen

22. Ossi Nyman: Röyhkeys

23. Richard Mason: Meren huoneessa

24. Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain, anna se takaisin

25. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 1

26. Mari Jungstedt: Luvattu maa

27. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

28. Markus Leikola: Sakean veren vuosi

29. Ursula Le Guin: Ikuisen hämärän maa

30. Robert Twigger: Doctor Ragab’s Universal Language

31. Rosa Liksom: Everstinna

32. Elizabeth Norebäck: Sano että olet minun

33. Elizabeth Wein: Code Name Verity

34. Hannu Väisänen: Leimikot

35. Wladimir Kaminer: Ryssändisko

36. Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

37. Annika Idström: Veljeni Sebastian

38. Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila

39. Pajtim Statovci: Tiranan sydän

40. Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

41. Mikael Niemi: Karhun keitto

42. Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

43. Antti Tuomainen: Palm Beach Finland*

44. Keith Stuart: Poikani Sam

45. Mari Manninen: Yhden lapsen kanssa *

46. Max Manner: Loiset

47. Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi

48. Olli Jalonen: Taivaanpallo

49. Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

50. Gaël Faye: Pienen pieni maa

Statistiikkaa: Sukupuolijakauma ehkä täysin tasan 25/25, yhden kirjailijan sukupuolesta en ole varma. Kirjoista 34 luettu e-kirjaston sähkökirjoina, 5 lainattu kirjastosta paperiversioina, 9 kirjaa löytyi omasta hyllystä ja 2 luin muualla kuin kirjastossa tai kotona. 

Mainokset

Helmet-haaste 2016

img_0324Osallistuin vuoden aikana pääkaupunkiseudun HELMET-kirjastojen 50 teoksen lukuhaasteeseen. Haaste oli mielessäni parhaiten tammi- ja joulukuun aikana; muun vuoden lueskelin lähinnä kuin ellun kana, mutta onneksi hieman kaivelemalla vuoden luetuista kirjoista löytyi useimpaan kohtaan täsmäteos. Viime viikolla jouduin vielä täydentämään listaa muutamalla tärpillä. Tähdellä merkityistä teoksista löytyy arvio tästä blogista.

1. Veikko Huovinen: Lampaansyöjät *
2. Antti Tuuri: Pitelemättömät*
3. Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua*
4. Niina Hakalahti: Lumipallo*
5. Nuruddin Farah: Karttoja
6. Elina Loisa: Rajantakaiset*
7. Maija Asunta-Johnston: Onnellisen naisen vuosi*
8. Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää*
9. Karin Erlandsson: Minkriket*
10. Takeshi Hiraide:Kissavieras*
11. Ninni Aalto ja Tuuli Hypen: Kas, kissa
12. Emilia Pöyhönen:Leipäjonoballadi
13. Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää*
14. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historiaa.
15. Sari Kaarnivaara: Kadonnut vierelläni*
16. Kate Atkinson: Museon kulisseissa*
17. Päivi Alasalmi: Vainola*
18. Ricardo Cortes et al: Nyt vittu nukkumaan
19. Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa*
20. Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön*
21. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
22. Hanna Weselius: Alma! *
23. Riitta Jalonen: Kirkkaus*
24. Laura Lindstedt: Oneiron
25. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
26. Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön*
27. Chigozie Ibioma: Kalamiehet*
28. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*
29. Slunga&Seppänen: Lapin Lolita*
30. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla*
31. Miika Nousiainen: Maaninkavaara*
32. Pauliina Susi: Takaikkuna*
33. J.G.Farrell: The Hill Station*
34. Marie Kondo:KonMari
35. Mauri Kunnas: Suuri avaruuskirja
36. Eevamaija Poijärvi: Kasvun verran aikaa*
37. Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään*
38. Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
39. Alice Munro: Kallis elämä
40. Vilho Manninen: Kotipuolen raiteilla
41. Kirsti Ellilä: Tuntemattomat*
42. Paolo Giordano: Ihmisruumis
43. Siddharth Dhanvant Shangvi: The Last Song of Dusk*
44. Paula Hawkins: Nainen junassa*
45. Juha Seppälä: Kuoppakaupunki*
46. Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey*
47. Paulo Coelho: Vakooja
48. Johanna Hulkko: K18*
49. Riku Korhonen: Me emme enää usko pahaan
50. Vera Vala: Milanon nukkemestari

 

Minkkien ja perheiden vapautusrintama

imageKoko kansa lukee-haaste (4-24.7.2016) alkoi toissapäivänä, ja sen tarkoituksena on edistää e-kirjojen lukemista. Kolmesta kampanjan teoksesta valitsin Karin Erlandssonin romaanin Minkriket (S&S, 2014). Valitsin kirjan sen erikoisen aiheen ja näkökulman vuoksi, ja myös siksi, että huomaan ruotsiksi lukemisen jääneen elämässäni täysin marginaaliin.

Teos on erikoinen sukutarina isästä ja pojasta, joita molempia yhdistää usko nopeaan rikastumiseen. Pienviljelijäisä Evert saa minkkikuumeen joskus 70-luvulla ja kasvattaa pojastaan Lars-Mikaelista farmin jatkajan. Lars-Mikael ei pahemmin ehdi koulun penkkiä kuluttamaan, vaan hyppää haalariin jo yläasteikäisenä. Perheessä ei uskota koulutukseen, vaan kovaan, hikiseen työhön. Miehen malli on kovin totinen ja yksioikoinen, mutta Lars-Mikaelille luonnollinen ja ainoa mahdollinen.

Kaupungista yritetään luoda minkkitarhauksen pääkaupunkia, ja se saa poikkeusluvalla kaupungin statuksen johtuen tarhaukseen liittyvästä nousukaudesta. Parhaina aikoina kuohuviini virtaa turkishuutokauppojen jatkoilla ja farmarit matkaavat Mallorcalle hoitamaan perhesuhteitaan. Pariskunnat vitsailevat, että heidän kaikki lapsensa ovat saaneet alkunsa saarella, sillä kotona sänkypuuhiin ollaan liian väsyneitä. Puolet kirjasta onkin raskaan ruumiillisen työn kuvausta tymäköine hajuineen.

Teoksessa eletään hyvin juurtunutta ja konservatiivistakin pohjalaiselämää. Perhe ei ole erityisen uskovainen, mutta joulukirkossa käynti on silti pyhä toimitus, jonka aikana kunkin perheen varallisuutta mitataan vaimon turkin muodossa. Ruokarukoukset sanotaan tässä perheessä enää sunnuntaisin, mutta ”koti, uskonto, isänmaa”-eetos on vahva. Lars-Mikaelin äiti Marianne oli suosikkihahmoni, sillä hänen Martta-aktivisminsa on vankkumatonta. Marianne kuitenkin sairastuu muistisairauteen jo ennen eläkkeelle jäämistä, ja alkaa kokata mitä ihmeellisempiä keitoksia. Äidin ja pojan yhteiselo sairauden syvetessä oli teoksen rankin episodi, johon kuitenkn koin helpompaa samastumista kuin minkkitarhaukseen.

Ajallisesti teoksessa edetään 70-luvulta 90-luvun laman syövereihin, jolloin huonojen suhdanteiden lisäksi farmit saavat riesakseen kettutytöt. Ilmiön käsittelyssä Erlandsson on sopivan neutraali, tosin tarinaa kerrotaan vain farmarien näkökulmasta. Tässä eletään aikaa, jolloin keskustelu eläinten oikeuksista ja tarhauksen etiikasta on vasta lapsenkengissään. Lars-Mikael on aktivismista hyvin ahdistunut ja varustautuu mahdollisia iskuja vastaan huolellisesti. Aktivismin oikeutusta hänen kaltaiselleen työn sankarille on turha selittää – hän elää täysin uppoutuneena omaan arvomaailmaansa ja pieneen piiriin, johon eivät kuulu kuin oma perhe ja turkisyhdistyksen ukot.

imageMinusta tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin omituinen paikka tämä minkkifarmi oli. Lukuelämys oli vahva, vaikka ahdistuinkin meiningistä paikoitellen kovasti. Vastaavan tyyppistä angstia koin äskettäin myös toisessa Pohjanmaalle sijoittuvassa kirjassa, Tiina Laitila Kävlemarkin Karkulahdessa (2015), jossa myös kuvailtiin maaseudun niukkoja oloja ja tunneilmaisua. Karkulahti oli vielä astetta synkempi, kun taas tässä synkkyyden johtui lähinnä toimeentulohuolista. Karkulahdessa oli aidosti ilkeitä ihmisiä, kun taas tässä kuvattiin lähinnä uupumusta ja perspektiivin kapeutta. Toisaalta pienen kaupungin elämään mahtui myös yhteisöllisyyttä markkinoiden, pääsiäiskokkoperinteen ja muiden juhlien merkeissä.

Vaikka teos sijoittuu maatilalle, perheen tausta tuntuu kovin työväenluokkaiselta. Lars-Mikaelin ja Kristinan lyhyt romanssi oli miltei piinallista luettavaa, sillä kummallakaan ei ole paljoa taustaa flirttailusta tai deittailusta. Ihmettelin sitäkin, että näistä kahdesta lopulta tuli pari, sillä soidinmenot rasvaisella grillikioskilla eivät luvanneet hehkeää jatkoa. Liiton alkuvaiheessa seksi on parisuhteen liima, mutta Kristina kuuluu niihin naisiin, joille seksi on vain lisääntymistä varten. Lapsilykyn loputtua tyttären syntymän jälkeen Kristina huomaa olevansa pelkkä puuronkeittäjä ja voileivän laittaja.

Kielellisesti teos ei ollut helpoimmasta päästä, sillä en ole Pohjanmaan ruotsin murteiden taitaja. Enimmäkseen olen lukenut ruotsiksi ns. monikulttuurisuusromaaneja, joissa liikutaan Tukholmassa, Malmössä tai Göteborgissa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän nyt alkukielellä kampanjan innoittamana. Teos on myös saatavana suomennoksena, mutta ilman kampanjaa en ehkä olisi koskaan siitä kuullut.

Suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, jotka eivät ole liian heikkohermoisia. En tiedä, kuinka intohimoiset vegaanit tähän suhtautuisivat: erityisesti minkin lihan keitto-operaatio oli paksuhkoa  luettavaa. Pohjalaisia perinneruokia laitetaan onnistuneemmin, ja ruokaan suhtaudutaan sopivalla hartaudella.

 

Sielun tyhjiön syntylähteillä

renee knightMillaisia salaisuuksia ihmisellä saa olla? Missä tapauksessa piinallisten asioiden salassapito on muiden suojelua, milloin se taas muodostaa elämään valheellisuuden kuplan? Millaiset salaisuudet vahingoittavat muita? Ja mitä tapahtuu ihmisille, jotka kantavat traumaattisia salaisuuksia muistamattaan, koska ovat olleet liian nuoria tai muuten syyntakeettomia?

Brittiläisen Renée Knightin romaanissa Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, 2016, suom. Arto Schroderus) kohtaa kaksi perhettä, joilla näennäisesti ei ole ollut merkittävää sidettä toisiinsa. Perheen jäsenistä osa on kohdannut ohimennen varsin tylyissä merkeissä, mutta varsinaista yhteistä historiaa ei ole. Romaanin avainhenkilönä on keski-ikäinen dokumenttifilmintekijä Catherine, joka on työssään keskittynyt seksuaalirikollisten ja heidän uhriensa haastatteluun. Catherine saa ihmisen kuin ihmisen avautumaan ja paljastamaan intiimejä salaisuuksiaan, ja empaattisuus onkin hänelle enemmän tekniikka kuin sydämestä kumpuava tunne. Siviilissä hän on voinut huonosti jo jonkin aikaa, ja huono olo kärjistyy, kun hän löytää yöpöydältään romaanin, jota hän ei ole itse hankkinut. Kuinka kirja on löytänyt tiensä Catherinen kotiin ja kuka on laittanut sen syötiksi yöpöydälle? Miksi?

Kyseessä ei ole ensimmäinen fiktiivinen teos, jossa päähenkilö lukee omasta elämästään toisen kirjoittamana. Usein sen tyyppisissä teoksissa vire voi olla romanttinenkin, mutta tässä pysytään tiukasti psykologisen kauhun viitekehyksessä. Ongelmana on, että tapahtumista, joista kirjassa kirjoitetaan ei kenenkään elossa olevan kuuluisi tietää. Kirjassa kuvaillaan Catherinen epätoivoinen ajautuminen itsemurhaan pahansuovalla, kostonhimoisella tavalla. Catherine kokee, että pseudonymin taa piiloutunut kirjailija toivoo reaalimaailmassa hänen kuolemaansa. Teksti teksti sisällä on tuskaista luettavaa, eikä omakustannekirjailijan taiteellinenkaan anti kurottele pilviä, mutta harvoin vastaan tulee näin koukuttavaa intertekstuaalista juonta.

Kirjan eri kertojat ovat kaikki tiettyyn pisteeseen asti epäuskottavia, ja yllätyksiä piisaa loppuun saakka. Itse olen juuri opiskellut psykologiassa kiintymyssuhdeteorioita, ja minulle tärkein tarina oli Catherinen ja hänen aikuisen poikansa Nickin toisiaan välttelevä suhde. Nick on tässä akateemisen uraperheen ainoa alisuoriutuva lapsi, joka pudottuaan 16-vuotiaana koulutuksen junasta on kuitenkin onnistunut pitämään myyjän paikan kodinkoneliikkeessä. Hänet on saatu heivattua kotoa pois vasta 25-vuotiaana, sillä palkkarahat hän on siihen saakka käyttänyt vain bilettämiseen ja huumeisiin. Nick ei ole koskaan elämässään innostunut paljosta, hän on ”poika, jonka keskellä on musta aukko”. Kun aukkoa pääsee sörkkimään kostonhimoinen riivaaja, lopputulos on surullinen.

Ylipäänsä teoksen kuva vanhemmuudesta on miltei lohduton, mutta onneksi äidin ja pojan aikuiselle, muuttuneelle suhteelle annetaan ripaus toivoa. En ollut tätä lukiessa aivan yhtä ahdistunut kuin lukiessani Lionel Shriverin Poikani Keviniä, vaikka tässä on jopa kaksi äitiä, jotka eivät tunne lastaan lainkaan ja kipuilevat syyllisyyden tunteidensa kanssa. Isillä ei mene paremmin, tosin Nickin isä Robert on kenties onnistunut normaalissa arjessa olemaan muutakin kuin materiaalinen huoltaja.

Sielun mustien aukkojen synnystä on olemassa yleensä kiinnostavampia teorioita fiktiossa ja runoudessa kuin klassisessa psykologiassa. Knight avaa tässä lapsen varhaisen kehityksen perusturvan järkkymisiä, ja mahdollista dissosiatiivista häiriötä, joka juontaa juurensa aikaiseen altistumiseen seksuaalisille kokemuksille. Hyvällä tavalla hän kuvaa tällaisten altistumisten mahdollisuutta myös hyväosaisessa perheessä, jossa ainoalle mussukalle on yleensä pehmustettu kaikki nurkat ja suunnilleen pidetty konttauskypärääkin päässä koulun aloitukseen saakka. Pidin siis siitä, ettei tässä revitelty ”tavallisella tarinalla” eli kolmannen polven työttömien yksinhuoltajien lasten seksuaalisuudella.

Teoksen huumorin ripaus liittyy ikäihmisiin, jotka opettelevat tietotekniikan ja somen saloja. Erakoituneen Stephenin on pakko oppia käyttämään facebookia, jotta voisi luoda feikkiprofiilin, jonka kautta kalastella nuorten ystävyyttä. Stephen on teoksen monisärmäisin hahmo, jonka jakautuminen moneksi on riipivän uskottavasti kerrottu. Pikkuisen nauratti myös näiden sisäsiistien keski-ikäisten puhkeaminen kovin epäsivistyneeseen kiroiluun heti, kun tietyt suojamekanismit pettivät. Käännös tuntui saumattomalta, mutta olisin ilman muuta lukenut teoksen mieluummin alkukielellä juuri runsaan dialogin ja tunnemyrskyjen lipsahduksien vuoksi.

Tarina keskittyy 90-lukuun ja vuoteen 2013, jolloin paljastuskirja ilmestyy. Tapahtumat keskittyvät Lontoon metropolialueelle ja Espanjaan, mutta draaman intensiivisyyden vuoksi paikoilla ja sivuhenkilöillä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta. Lukija voi olla myös monta mieltä siitä, onko tämä dekkari, kun varsinaista murhaa ei tapahdu eikä poliisinkaan osuus juonessa ole merkittävä. Minulle teos oli herkullista vaihtelua siksi, että olen viime aikoina dekkaririntamalla keskittynyt historiallisiin tai jonkun kaupungin paikallisuutta tarkkarajaisesti kuvaaviin teoksiin. Tässä huomio keskittyi lähes kokonaan erikoiseen ihmissuhdesoppaan, ja kerronta oli dynaamisen taloudellista.

Helmet-haasteessa teos mahtuisi moneen kohtaan, mutta kuittaan tällä kohdan 16: ”Et ole ikinä kuullut kirjasta.” Kirjaa suosittelen niille, jotka kaipaavat haasteita ja syviä vesiä – myös niille, jotka lukevat dekkareita tai kauhua harvoin. Helppolukuisuuden takana piilee kuitenkin sen verran angstisia juonenkäänteitä, ettei teos sovi helpoksi pään nollaajaksi (mitä itse siihen tarttuessa etsin).

Pölysokeria ja pervitiiniä

DoraHeidi Köngäksen Dora, Dora (Otava, 2012) tuli luettua melkein putkeen Hertan jälkeen, niin vahva lukukokemus Hertta oli. Aloitin kirjan viime torstaina, kun mittari näytti talven toistaiseksi kylmintä lämpötilaa, tytär oli lähdössä takaisin opintoihin Rovaniemelle ja junat olivat tuntikausia myöhässä. Ilta ja alkuyö menivät hyisissä tunnelmissa VR:n tiedotteita ja tätä hyytävää pohjoisen naparetkeä seuratessa.

Teoksessa eletään joulun aikaa vuonna 1943, kun varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Rovaniemeltä Petsamoon tarkistamaan paikallista nikkelikaivosta. Pohjois-Norjassa ja Suomen Lapissa lasketaan olevan n. 75 OOO sotavankia seitsemästätoista eri kansallisuudesta, jotka verta oksentaen antavat panoksensa kolmannen valtakunnan leviämiselle. Speerin seurueeseen kuuluvat mm. yksityissihteeri Annemarie, tulkki Eero ja taikuri Himmelblau, jotka toimivat romaanin muina kertojina. Dora ei ole fyysinen henkilö, vaan maanalainen rakettitehdas lähellä Buchenwaldin keskitysleiriä, jonka pakkotyöläisten olosuhteet ovat erityisen karut. Speer on joutunut Führerinsä epäsuosioon informoituaan tätä aseteollisuuden vaikeuksista. Lapin-matka tuo paniikkihäiriöstä kärsivälle hermorauniolle mahdollisuuden hengähtää hetkeksi. Pelätty arvovieras nauttii autolla ajamisesta ja hiihtämisestä pölysokerisessa maisemassa.

Teoksen keskeinen jännite liittyy rotuhygieniaan ja saksalaisten käsityksiin suomalaisista ja lappilaisista alempana rotuna. Naimalupia saksalais-suomalaisille pariskunnille ei hevillä anneta, ja pohjoisen kylistä löytyy epätoivoisia hylättyjä odottavia äitejä, joiden sulhot ovat palanneet kotikonnuilleen. Vaikka Suomen armeija ja Lapin maaherra ovat rähmällään saksalaisia palvelemassa, heitä ei oteta mukaan salaisiin hankkeisiin yhteistyökumppaneina, vaan alempiarvoisina alaisina. Saksalaisia sotilaskodin sisaria ja sairaanhoitajia suojellaan miesten liialliselta intressiltä, kun taas suomalaiset lotat ovat sotilaille vapaata riistaa. Samaa logiikkaa soveltaa myös Speerin sihteeri, nuori rouva Annemarie, joka on ollut liian kauan ilman miestään. Suomalainen tulkki Eero kelpaa hänelle hetken helpotukseksi, kunhan aktien aikana ei puhuta mistään. Eero on periaatteessa koko matkaseurueelle hyödytön ei-kukaan, sillä seurue ei halua olla tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hän kokee tulleensa hyväksikäytetyksi sekä ammatillisesti että seksuaalisesti.

Tarina kohtalokkaasta excursiosta on riipivä, vaikka Köngäs pukee sen runollisen nyansoituneeseen kieliasuun. Runollisin kertoja on varttijuutalainen Taikuri, joka kaipaa vaimoaan Elsietä ja pelkää taustansa paljastumista. Ministeri Speerin korkein runous liittyy Hitlerin kanssa kokemaansa verbaalis-eroottiseen hurmioon ja johtajan aiheuttamaan pettymykseen:

”Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä eikä hän silti lakkaa. Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.”

Lapissa Speer suunnittelee jo hautajaisiaan, jotka noudattavat suunnilleen samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Todtin hautajaiset. Mustasukkaisuuden ja omnipotenssifantasian pervitiininhuuruinen sekoitus saa aikaan kostonhimoa mitättömiä sivullisia kohtaan. Speerin on eliminoitava ennen kuin tulee itse eliminoiduksi.

Mikä sitten saa minut lukemaan romaaneja Hitlerin sisäpiiristä? Albert Speer ei ole koskaan kiehtonut minua historiallisena henkilönä; ainoa natsi, jonka kohtaloon olen aikanani hieman perehtynyt on ollut Adolf Eichmann,  Hannah Arendtin sanoittamana. Speerin päätymistä Hitlerin johtavaksi arkkitehdiksi ja ministeriksi ei tässä selitetä muulla kuin kunnian- ja vallanhimolla (ja latentilla homoseksuaalisuudella); Annemarien ja Taikurin valintoja yritetään ymmärtää humaanimmasta perspektiivistä. Speerin oma yläluokkaisuus ja hänen lähipiirinsä ylenkatse kaikkea nousukasmaisuutta kohtaan ei tässä selitä hänen poliittista toimintaansa. Vaikuttaa myös siltä, ettei Speerin suku täysin tukenut hänen toimintaansa. Speerin ihon alle ei ole helppo päästä fiktiivisinkään keinoin, mutta Köngäs pyrkii näyttämään murtumia täydellistä tunteettomuutta tavoittelevan hahmon julkikuvassa. Murtumia voi havaita vain rinnalla matkaavien toisten kautta, sillä Speer ei tässä saagassa päästä ketään lähelleen.

Lapin luonnon, saksalaisten yltäkylläisten pitojen ja Eeron pohjalaisten kotiolojen kuvaus tuovat romaaniin hengähdyskohtia ja syvyyttä. Joulun vietto kaukana kotoa on kaikille romaanin avainhenkilöille arka paikka, paitsi Speerille, joka vihaa juhlapyhien rituaaleja. Petsamon lähihistoria alkoi tämän kertomuksen kautta kiinnostaa enemmänkin, sillä tässä vieraillaan lyhyesti myös kolttasaamelaisten luona ja paikallisessa luostarissa, jota vartioi yksinäinen munkki Dosifei. Myös norjalaisten tarmokkaasta vastarintatoiminnasta kerrotaan vertauskohtana suomalaisten käytännön sanelemalle alistumiselle. Suomessa natsismia vastustaneet vasemmistolaiset joutuivat Hertta Kuusisen lailla vankilaan turvasäilöön, ja tämän vertauksen kautta kahden aikalaistarinan välille muodostuu vahva silta. Suosittelen lämpimästi Hertan ja Dora, Doran lukemista limittäin ja lomittain. Hertta esiintyi minulle romaanina, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa ja Dora, Dora romaanina, jonka aihepiiriin en olisi koskaan halunnut, voinut tai pystynyt kirjoittajana tai tutkijana perehtymään tällä intensiteetillä.

Helmet-haasteessa teos sopisi muuallekin, mutta plaseeraan sen kohtaan 44: ”Kirjassa joku kuolee”.

Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”

View Masterilla näkee tarkemmin

Museon kulisseissaUudemmassa brittikirjallisuudessa on esiintynyt muutamia ikonisia naiskertojia, joiden teoksiin tutustuminen on tapahtunut minulla hitaanlaisesti. Jeanette Wintersonin ja Angela Carterin teksteihin olen tutustunut jo pidempään, mutta A.S. Byattista tai Kate Atkinsonista en ole yrityksistä huolimatta saanut koskaan otetta. He ovat olleet minulle ”vaikeita” kirjailijoita.

Kate Atkinsonin (s.1951) esikoisromaani  Museon kulisseissa (WSOY 1997, suom. Leena Tamminen) voitti aikanaan Whitbread-palkinnon. Jo teoksen värikäs ja iloluontoinen kansi antaa vinkkejä sisällöstä: luvassa on valokuvista päätellen sukutarinaa ja muista vinkeistä päätellen kertomuksia sodista, lemmikkieläimistä, turismista, teehetkistä ja leivonnaisista. Teoksen aikajana on noin 100 vuotta, ajassa liikutaan edes- ja taaksepäin vinhaan tahtiin ja kieli on runsaan impressionistista.

Teoksen kertoja on Ruby Lennox, nainen joka ehtii kypsyä keski-ikään ja saamaan kaksostyttönsä collegeen. Ruby syntyy työväenluokkaiseen perheeseen Yorkin kaupungissa Yorkshiressä vuonna 1952; kaupungin turismiteollisuus kasvaa hänen elinaikanaan ja välillä hän kokee asuvansa elävässä museossa. Museon puisto on vahva tapahtumapaikka, mutta muuten museon kulissit viittaavat perheen yksityiseen historiaan, vanhoihin valokuviin, kirjeisiin, postikortteihin ja mystiseen medaljonkiin, jonka Ruby perii äidiltään Buntylta. Rubyn elinaikana Britannia kokee suuren elintasoloikan niukkuudesta kohti hyvin varusteltuja keittiöitä, kodinkoneita ja koko perheen kesälomia, mutta köyhyyden muisto varjostaa vielä hänenkin ikäluokkansa kokemuksia.

Feministiseen tapaan romaanissa seurataan suvun naislinjaa, ei Lennoxin sukua, jonka uskotaan olevan skottilaista alkuperää. George Lennox on viinaanmenevä ja vieraissa viihtyvä lemmikkikauppias, joka kaupan tulipalon jälkeen siirtyy myymään proteeseja ja muita lääketieteellisiä apuvälineitä. Rubyn suvun naiset ovat tottuneet ansaitsemaan leipänsä kaupungin tehtaissa, erityisesti Rowntreellä, joka valmistaa makeisia, ja sota-aikana myös erilaisia laitteita armeijalle. Bunty nai kauppias-Georgen sodan jälkeen päästäkseen kotirouvaksi ja yleisestä miehenpuutteesta; hänen romanttisempi kosijansa, Buck Kansasista, on lopettanut yhteydenpidon morsiameensa menetettyään jalkansa sodassa. Ylipäänsä kaupungin naiset haaveilevat amerikkalaisista sulhoista, joiden markkina-arvo on korkeampi kuin kotimaisten. Rubyn suvussa naisilla on ollut tapana karata keittiöistään kauas pois. Iso-isoäiti Alice on lähtenyt ranskalaisen valokuvaajan matkaan, isotäti Lillian on päässyt pakenemaan Kanadaan. Naisten henkinen taistelu kotiorjuutta vastaan tasapainottuu maanisella leipomisella ja matemaattisen tarkoilla kodinhoidon viikkorituaaleilla.

Rubyn oma tragedia liittyy siihen, että nelilapsisesta perheestä hän lopulta jää elämään oudon äitinsä kanssa kahden. Perheessä ja suvussa kuollaan traagisesti, liian nuorina, noloissa tilanteissa – tai sitten vaan otetaan hatkat. Teiniraskaudet ja niiden peittely kuuluvat myös normaaliin settiin, vaikka kukaan ei ole erityisen uskonnollinen. Buntyn ja hänen sisarustensa poliittinen konservatiivisuus näkyy mm. ydinperheen ihannoinnissa, kotirouvamyytin suosimisessa ja aukottomassa rojalismissa. Romaanin hauskin kohtaus liittyi kuningatar Elisabetin kruunajaisiin vuonna 1953, jolloin kaikkitietävä Ruby-kertoja on kaksivuotias ja tarkkailee sukuaan poikkeuksellisella kypsyydellä. Suku on kokoontunut Lennoxeille, koska he ovat ensimmäisiä television omistajia. Miehet liittyvät olutkuppikuntaan, kun taas naisten kuningataräitikuppikunnassa kiertää sherrytynnyri ja meno on vielä riehakkaampaa kuin miesten ryhmässä. Leivoksia on palan painikkeeksi ainakin kymmentä sorttia, mutta meno on muuten ”kuin Kalkutan vankityrmässä.”

old-view-master-with-3d-colour-reel-d0kt7k”Muistan” itse 70-luvulla syntyneenä Elisabetin kruunajaiset äidiltäni perimistä View Master-kiekoista, jotka olivat Britannian lahja Suomelle jo ilmeisesti 50-luvulla. Äidilläni oli kokoelma Britannia-aiheisia kiekkoja, joista kruunajaiskiekko oli jännittävin. Kirjaa lukiessa tulikin olo, että olisin katsellut maailmaa View Masterin läpi, haalistuneena technicolour-esityksenä. Rubyn isän kuolemasta kertovaa kuvaa tosin en olisi kehdannut katsoa, sillä näkymä kosteisiin häihin meni jo rankan groteskiuden puolelle.

On virkistävää lukea sukutarinaa, jossa mitään ei sievistellä, vaan traagistakin tapahtumista saadaan aikaan jälkijättöistä naurua. Suomalaiset sukuromaanit tuntuvat kyllä tähän verrattuna todella kilteiltä; ehkä Jari Tervon uusimmissa romaaneissa on hieman tähän vivahtavaa huumoria.

Museon kulisseissa ei ole leimallisesti monikulttuurinen teos, vaikkakin suvun tarina kuljettaa lukijan neljälle mantereelle. York ei saa osakseen suurta maahanmuuttajavirtaa, vaikkakin tässä varoitellaan jamaikalaisiin tutustumisesta 50-luvulla ja käydään voimassa pahoin ensivisiitillä kiinalaiseen ravintolaan 60-luvulla. Päähenkilö Rubyn rakastuminen italialaiseen hunsvottiin 70-luvulla saa aikaan ”pähkinänruskeat lapset”, eli tässä vaiheessa eurooppalaisten keskeinenkin rotujen sekoittuminen on ollut Yorkshiren korkeuksilla iso juttu.

Aloitan tällä postauksella Helmet-kirjastojen Vuoden 2016 lukuhaasteen, jossa on tarkoituksena lukea 50 kirjaa. Tällä kuittaan listalla kohdan 8: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin”. Haasteeseen voi osallistua koko vuoden ajan omalla tyylillä, eikä  kaikkia kohtia tarvitse pakonomaisesti suorittaa.  http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Uutispalat/Helmetlukuhaaste_2016(80206)