Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Keihäskisojen keimailijat

Teos: Nura Farah: Aurinkotyttö (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Nura Farah on Helsingissä asuva suomensomalialainen kirjailija, ensimmäinen laatuaan ja siviiliammatiltaan kemian laborantti. Luin hänen esikoisromaaninsa Aavikon tytär pian sen julkaisun jälkeen, ja nyt on teoksen jatko-osan aika. Teokset voi hyvin lukea itsenäisinä romaaneina, mutta niissä on osittain samoja hahmoja, eri vuosikymmeniltä. Aurinkotyttö sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös Somalian aavikolla tunnetaan jo länsimaista popmusiikkia. Lukutaitokampanjat ovat kuuminta hottia, ja kaupunkien poliittisen herätyksen saaneet älyköt matkustavat aavikon kyliin valistamaan oppimattomia aikuisia.

Teoksen päähenkilö Shamsu on yksitoistalapsisen perheen vesa, joka on päättänyt oppia lukemaan. Isällä on kaksi vaimoa, joista ensimmäinen, Luul on jäänyt lapsettomaksi. Leirillä, jossa perhe asuu, lähes kaikki ovat serkkuja keskenään, mutta muihin klaaneihin kuuluvia miehiä voi käydä salaa kuikuilemassa keihäskisoissa. Shamsun paras ystävä Zainab on ollut lapsesta saakka ihastunut tämän veljeen, mutta Shamsu itse haaveilee elämästä oman klaanin ja kylän ulkopuolella.

Aavikon kylään tulee kaupungista Madar, kansallismielinen nuori mies, joka opettaa puun alla aikuisia lukemaan. Myös Shamsu pääsee oppitunneille, vaikka kaikkien mielestä naisten opiskelu ei ole sopivaa eikä varsinkaan heidän naimaonneaan edistävää. Pian Shamsu alkaa tapailla opettajaansa salaisilla treffeillä aavikon sydämessä, mutta samaan aikaan hänelle löytyy suvun hyväksymä kilpakosija Abdullah. Rakkausavioliiton ja järjestetyn avioliiton välillä on kiperiä arvokysymyksiä, jotka eivät selity pelkällä uskonnolla tai heimokulttuurin painostuksella.

Romaani on juureva rakkaustarina, mutta länsimaisen lukijan näkökulmasta hieman ennalta-arvattava tai kiltti. Lukijan täytyykin poistua omalta mukavuusalueeltaan ja hypätä maailmaan, jossa naista on perinteisesti pidetty lehmästä hieman arvokkaampana kauppatavarana. Shamsu ei halua olla isänsä taloutta helpottava palkintolehmä, ja eniten hän pelkää joutuvansa naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Toisaalta jotkut hänen ystävistään nimenomaan haaveilevat vanhoista miehistä, jotta pääsisivät pian nauttimaan lesken arvostetusta asemasta.

Toki päähenkilö Shamsu kapinoi tässä romaanissa, mutta hän ei ainakaan heitä romukoppaan koko kulttuuriaan. Avioero ja lapsen huoltajuuskiista ovat varmasti olleet rankkoja asioita aavikolla kasvaneelle nuorelle naiselle 1970-luvulla, eli tässä kerrotaan edelläkävijänaisen tarinaa.

Ansiokasta romaanissa on aavikon perinnekulttuurin avaaminen ja perinteen ja modernin elämänmenon vertailu. Aavikon nuorille matka Mogadishuun merkitsee jo suurta seikkailua, mutta samalla kaupunkilaisten aikaansaamaa moraalista rappiota pelätään. Yhteisen kansakunnan, kansallisvaltion ja kansallisen tulevaisuuden ideat ovat aavikolla vielä kovin hauraita 1970-luvulla, ja tämän vuoksi sitoutuminen lukutaitokampanjoihin ei suju niiden suunnittelijoiden haluamalla tavalla.

Kielellisesti Farah tekee sen, mistä vain harva ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi haaveilla. Hänen ilmaisunsa on tässä teoksessa sujuvampaa kuin esikoisessa, enkä olisi tietämättä kirjailijan taustoista osannut arvata tätä sellaisen henkilön kirjoittamaksi, joka puhuu suomea toisena tai kolmantena kielenään. Pidän myös äärimmäisen tärkeänä sitä, että suomensomalialaisille on nyt saatavilla omasta kulttuurista kertovaa kirjallisuutta myös suomen kielellä. Nämä romaanit välittävät täällä kasvavien nuorten kaukaisten juurten perimää ainutlaatuisella tavalla, ja teosten rekisteri on sen tyyppistä, johon myös perinteitä kannattavat ja islamiin vakavasti uskovat lukijat voivat samastua.

Pidin edelleen jo esikoisromaanissa tutustumastani runokilpailujen perinteestä, ja tässä romaanissa esitellään myös keihäskisoja, jotka eivät suuresti eroa suomalaisista vastaavista. Agraarisessa kulttuurissa onkin maailmanlaajuisia yhtäläisyyksiä, ja maskuliinisuuden osoitusten lisäksi suomalainen lukija voi hyvin samastua tässä esitettyihin karjanhoidon kysymyksiin. Tässä romaanissa naiset hoitavat kauneuttaan voilla; Suomessa sitä ehkä pidettiin liian arvokkaana tavarana ihonhoitoon, mutta jossain vaiheessa karjatilojen emännät alkoivat käyttää Tummelia. Voin arvostus oli kiinnostava anekdootti, ja pidin myös ruokakulttuurin laajemmista kuvauksista.

Maahaasteessa olen kohdassa 65/196: Somalia.

Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Viihtyikö äitisi keittiössä?

Pidä huolta äidistäKyung-sook Shinin teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015, suom. Taru Salminen) on ensimmäinen eteläkorealainen romaani, joka on käännetty suomen kielelle. Tämä kertonee jotain maiden kulttuurisuhteista. Suoraan sanottuna en muista, olenko koskaan lukenut korealaista kirjallisuutta lukuunottamatta yhtä omaelämäkerrallista pakotarinaa Pohjois-Koreasta etelän puolelle. Pari korealaista leffaa olen nähnyt ja pitänyt niistä erityisesti kuvakielen tasolla, mutta niidenkin nimet olen autuaasti unohtanut. Lukijana aloitan siis tutustumisen korealaiseen kirjallisuuteen nollapisteestä.

Pidä huolta äidistä on sopiva sisäänheitto korealaiseen kulttuuriin, sillä se kertoo perhe-elämästä, arjesta ja korealaisten yhteiskunnan nopeasta modernisaatiosta. En usko, että Kyung-sook Shinin tarkoituksena oli kirjoittaa ulkomaailmalle helposti aukeavaa tulkkausta tai koodausta, mutta ainakin itse tartuin teoksessa niihin ”helppoihin” kulttuurisiin koordinaatteihin, jotka tunnistin. Teoksen päähenkilö on seitsemänkymppinen Park So-nyo, lukutaidoton neljän lapsen äiti ja isoäiti, joka on käyttänyt elämänsä muiden tarpeista huolehtimiseen. Talousihmeäiti hapattaa kimchiä, keittää merileväkeittoa. pakastaa riisikakkuja ja liimaa ovenpieliin vaahteranlehtiä esi-isien lepyttämiseksi. Lapsilleen hän on olemassa lähinnä hupsuna maalaisnaisena, joka tulee kaupunkiin kassit ja taskut täynnä ruokanyssyköitä. Kaikki lapsista asuvat aikuisiässä Soulissa, tyttäret myös ajoittain ulkomailla, ja kotitaloa maalla pidetään lähinnä varastona.

Tarina alkaa äidin katoamisesta metroasemalla. Lasten isä on tyypilliseen tapaansa kävellyt vaimonsa edellä ja hypännyt metroon huomaamatta, ehtikö vaimo kyytiin mukaan. Äiti katoaa mystisesti suurkaupungin humuun, ja lapset aloittavat mittavan etsintäpartion. Saadaan selville, että viimeksi äiti on nähty esikoispoikansa ensimmäisen työpaikan edessä – paikan, jossa Hyung-chol työskenteli kolmekymmentä vuotta sitten. Likainen, ryvettynyt ja muistinsa menettänyt mummohahmo on myös syönyt ruokaa roskiksista ymmärtämättä terveysriskiä. Hatarien vinkkien perusteella kukaan sisaruksista ei kuitenkaan pääse äidin jäljille. Äitiä etsiessä he huomaavat, kuinka heikosti he tunsivat äitinsä elämää – varsinkin vanhuusvuosien arkea. Äidin muistisairauden vakavuutta ei ole huomannut kukaan, ei edes hänen miehensä, joka kieltämättä vaikuttaa itsekeskeiseltä ääliöltä. Kysymys ”viihtyikö äitisi keittiössä?” avautuu ironisena piikkinä, sillä talousaskareita karttaville tyttärille ei olisi tullut kyseeseen mieltää äitiään muuhun maisemaan tai huoneeseen kuin keittiöön tai kasvimaalle.

Kyung-sook Shin on taitava, taloudellinen kertoja, joka osaa pitää yllä jännitystä äidin kohtalosta loppuun saakka. Teos koostuu neljästä kappaleesta ja epilogista, joissa eri henkilöt muistelevat aikaansa äidin kanssa. Valtaosa tekstistä on kirjoitettu sinä-muodossa, eli kertoja on ulkopuolinen tarkkailija, joka puhuttelee päähenkilöitä. Usein tällaista tekniikkaa käytetään vain novelleissa, mutta tässä tekniikka toimii olematta itsetietoista. Eniten teoksessa puhutellaan vanhinta tytärtä Ji-honia, joka on kuuluisa kirjailija. Ji-hon on laiminlyönyt käyntejä äidin luona sisaruksista eniten, sillä hän ramppaa työkseen ulkomailla kirjailijakonferensseissa. Sinä-muoto korostaa sisarusten syyllisyyttä ja katumusta tilanteessa, jossa äidin löytyminen alkaa näyttää epätodennäköiseltä.

Lukutaidon ja koulutuksen teemat ovat kirjassa keskeisiä, ja siinä mielessä tätä voisi jopa kutsua ”kehitysmaakirjallisuudeksi”, vaikka teoksen nykyhetkessä eletäänkin jo kiihkeää Samsung-kautta. Äidin lukutaidottomuus on leimannut perheen arkea monella tavalla – esimerkiksi hän ei koskaan voinut osallistua koulun vanhempainiltoihin, sillä pelkäsi siellä joutuvansa täyttämään lomakkeita. Surullisinta hänelle on se, ettei hän pysty lukemaan menestyneen tyttärensä tuotoksia. Vanhoilla päivillään hän yrittää opetella lukemaan salaa, mutta se yleensä johtaa migreenikohtauksien syvenemiseen. Teos valottaakin erinomaisesti lukutaidottomuuden näkymättömyyttä ja siihen liittyviä sosiaalisia stigmoja – ja myös historiallista amnesiaa. Korealaisille itselleenkään ei näytä muistuvan mieleen, kuinka nopeasti yhteiskunta on luonut kattavan koulutusjärjestelmänsä.

Romaani kertoo myös yhteiskunnan vieraantumisesta ja yksilökeskeisyyden riemuvoitosta. Kyung-sook Shin ei kuitenkaan moralisoi henkilöhahmojensa valintoja eikä vello sentimentaalisuudessa, vaan näyttää korealaisen vanhustenhoidon sudenkuopat sellaisina kuin ne ovat. Teoksen äitihän on uskomaton jäärä, joka suostuu näkemään lääkäriä vain äärimmäisessä hädässä, ja hänellä riittää älykkyyttä peitellä jopa pitkiä tajuttomuuskohtauksia. Äidin sosiaalisista suhteista paljastuu myös kiinnostavia yllätyksiä, eikä hän ole ollutkaan niin yksinäinen kuin häntä laiminlyöneet lapset olettavat. Maaseudun ja kaupungin välinen kulttuurinen kuilu tuntuu tässä syvemmältä kuin vaikka koto-Suomessa.

Teos on tunnelmiltaan lyyrisen melankolinen. Huumorin pilkahduksia on joissain suvun kohtaamisissa, mutta pohjimmiltaan teos kertoo surusta. Korean historiaa tarjoillaan sopivasti – erityisen kammottavana esiintyy pohjoisen ja etelän rajankäynti maan jaon jälkeen. Kyseinen äiti on sotalapsi, jonka syntymävuosikaan ei ole täysin selvä ja joka on naitettu nuorena vain siksi, etteivät hänen vanhempansa voineet taata tyttölapsen turvallisuutta.

Kyung-sook Shin (s.1963) on Etelä-Korean tunnetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoita, joka nousi maailmanmaineeseen tällä romaanilla, mutta hänen aiempiakin teoksiaan on käännetty muille kielille, ainakin englanniksi. Tuotanto näyttää monipuoliselta, joten olisin todella kiinnostunut lukemaan muutakin häneltä. Ja muiltakin tämän päivän korealaisilta kertojilta.

Runonlaulajan vikaa

aavikontyttäretPäätin lukea Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) sen kunniaksi, että Somalian tulevissa presidentinvaaleissa on ehdokkaana Espoossa asuva nainen, Fadumo Dayib. Tietysti muitakin syitä lukea kirja on: ensinnäkin se, että somalialaista kirjallisuutta tunnetaan todella huonosti. Naispuolisista kirjailijoista osaan Farahin lisäksi mainita vain Ayaan Hirsi Alin, jonka teoksia en ole lukenut, sillä en pidä hänen edustamastaan politiikasta.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940-60-luvuille, tosin teoksen tyyliin ei kuulu tarkkojen vuosilukujen mainitseminen. Farah kuvaa lukutaidottomien paimentolaisten leirejä, joilla on vähän yhteyksiä ulkomaailmaan. Päähenkilö Khadija joutuu muuttamaan kotileiristään vieraaseen leiriin tultuaan pelastetuksi kamelivarkaiden kynsistä. Khadija on puoliorpo runonlaulaja, hurskaan leskiäitinsä kasvattama. Koska Fatima-äiti elää yksin suostumatta menemään uusiin naimisiin, hän kokee tyttärensä olevan paremmassa suojassa tätä paljon vanhemman Keyse Libaaxin suojeluksessa.

Romaanin kiinnostavin henkilö on Keyse Libaaxin ensimmäinen vaimo Luul, jonka ympärille romaanin draama rakentuu. Luul on rampa, huonokuuloinen ja kierosilmäinen ”naispaholainen”, jota koko leirin väki hyljeksii. Tämän vuoksi lapseton pariskunta asuu vuorilla muista erillään. Yhteisö pitää Luulia noitana ja lapsensa menettäneet naiset syyttävät häntä kirouksen langettamisesta. Myös Khadijalle Luulin läsnäolo yhteisessä taloudessa on aluksi ahdistavaa, mutta synnytettyään ensimmäisen lapsensa naisten välit paranevat. Luul huomaa tuntevansa helliä tunteita Khadijan kasvavaa lapsilaumaa kohtaan, vaikka mies ei enää nukukaan tämän vierellä. Luul saa osakseen myös kasvavaa arvostusta lasten kautta. Kolmikon yhteiselo tuskin on ruusuilla tanssimista suvantovaiheessakaan. Jossain vaiheessa mies alkaa epäillä vaimojen kasvavaa ystävyyttä, sillä luonnollisissa oloissa vaimojen kuuluisi kilpailla keskenään, ei tarinoida nuotion äärellä.

Farah ei ota kantaa naisten ympärileikkauksiin, moniavioisuuteen tai somalikulttuurin tyttöjen koulutuskielteisyyteen, vaan kertoo tarinansa tuon ajan kulttuurin arvopohjalta. Maailmankuva on syvästi uskonnollinen ja taikauskoinen samaan aikaan. Leirin arki on erittäin monotonista, ja ainoita huveja, kuten runokilpailuja tai tansseja, pyritään kieltämään hyvien perheiden tyttäriltä. Hyvän naisen rooli on niin ennalta-arvattavan ahdas, etten ainakaan itse kokenut halua asettua tähän tarinaan. Koin suurta sympatiaa Luulia kohtaan. Se oli oikeastaan syy, miksi jaksoin lukea teoksen loppuun – muut juonen käänteet tuntuivat masentavilta.

Farahin suomen kieli on ilmaisuvoimaista ja lyyristä. Lauseet ovat enimmäkseen lyhyehköjä aktiivilauseita, mutta se ei vähennä ilmaisun tehoa. Luontokuvaus on romaanin toinen pelastusrengas; sadekauden aiheuttaman ilon ja puhkeavien kukkien tuoksujen kautta lukija voi eläytyä aavikon aisti-iloihin.

Uskoisin, että tarinankerronnan rakenne noudattaa perinteistä suullisen kulttuurin kaavaa. Kertomusta tukevat runonpätkät tuntuvat myös autenttisilta. Ymmärrän hyvin Farah’n halun pysyttäytyä perinteisessä kaavassa ja kertoa tyypillisen paimentolaisperheen tarinan, mutta koin silti suurta pettymystä siitä, että lupaavasti alkava runonlaulajanaisen tarina lässähti ankeahkoon avioliittoon. Päähenkilöltä katkaistiin siivet, ja lopulta hänestä tuli samanlainen matriarkka kuin äidistään.

Vertaan tätä kertomusta toiseen moniavioisuudesta kertovaan teokseen, egyptiläis-sudanilaisen Leila Aboulelan The Lyrics Alley, joka sijoittuu samaan ajanjaksoon. Suoraan verrannollisia teokset eivät ole, sillä Aboulela kuvaa paljon varakkaamman perheen moniavioisuutta. Siinä naisten taistelu aviomiehestä esitettiin laajemmalla tunneskaalalla. Egyptin, Sudanin ja Somalian historioissa on eroja, kuten on kouluja käyneiden ja käymättömien tavoissa noudattaa islamin säännöksiä. Somalian historiaan on vaikea tutustua, sillä siitä ei ole olemassa paljoa kirjallista materiaalia. Siksi tämä romaani on yksi mahdollinen ikkuna tuntemattomaan.

Jään odottamaan kielellisesti lahjakkaalta Farah’ilta uutta romaania, jossa mahdollisesti kuvattaisiin Somalian historian myöhempiä aikoja tai diasporista transnationaalia elämää. Odotan häneltä uusia näkökulmia ja lisää kierroksia.

Valita hame ja kuolla?

mustalaisaidinkehtolaulu (1)Marja Björk kuuluu vakiolukemistooni – tänään työn alla on jo neljäs äskettäin breikanneen tuoreen kirjailijan teos, Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014). Jo lähtökohdiltaan minulla oli ennakkoluuloja teoksen suhteen, sillä en pitänyt todennäköisenä, että kukaan kaajo voisi kirjoittaa uskottavaa kertomusta romanikulttuurista. Björkin muu tuotanto on ollut kauttaaltaan yhteiskunnan normeja kyseenalaistavaa ja provosoivaa – samaa odotin tältä romaanilta, tosin hieman pitkin hampain.

Minussa kai asuu pieni kulttuuriromantikko tai essentialisti: uskon edelleen, että kulttuurivähemmistöjen asemasta kirjoittavat parhaiten ja uskottavimmin niihin kuuluvat henkilöt. Fiktion suhteen tilanne on kaksipiippuinen: uskon Virginia Woolfin tapaan, ettei kaunokirjallisuudella ole kansallisuutta (tai etnisyyttä), mutta samalla olisin varovainen ja huolellinen astuessani kirjoittajana varsinkin realistisen representaation vähemmistöhenkilöhahmojen ihon alle. Tämä teos on melkein inhorealistinen ja kuvaa romanien kokemaa diskriminaatiota ja syrjään jäämistä noin viidenkymmenen vuoden aika-akselilla. Suoraan sanottuna olisin nauttinut teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut enemmän puhdasta fiktiota, jotain tarunomaisuutta tai maagista realismia. Olisin halunnut kirjaan enemmän romanikulttuurin vahvuutta ja viisautta. Kyse on enemmän tyylilajin valinnasta kuin oikeudesta representoida ”toista”.

Teoksessa seurataan kolmen sukupolven romaninaisten kohtaloita – Sikrin, Maritan, Assin ja Teresan. Sikri ja hänen miehensä Väinö onnistuvat hankkimaan oman talon pieneltä paikkakunnalta ja osoittavat jonkun asteen integraatiota valtavirtayhteiskuntaan. Väinön lempisana on ”etistys” ja hän on kova neuvomaan lapsiaan yhteiskunnallisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Liian monta lasta synnyttänyt Sikri kuitenkin pelkää viranomaisia ja monesti hänelle ehdotetaan sterilisaatiota ratkaisuksi köyhyyteen. Marita, Sikrin tytär, saa aviottoman lapsen ja jää asumaan vanhempiensa luo. Perheen tilanteessa rikotaan monia perinteisiä häveliäisyyssääntöjä. Assi-tytär tulee isovanhempien kasvattamaksi siinä vaiheessa, kun Marita löytää uuden miehen. Assi on tatuoitu kapinallinen, kun taas Maritan nuorempi tytär Teresa valitsee raskaimman hameen ja miehensä suvun konservatiivisen komennon.

Marita on kiinnostunut sukututkimuksesta ja sukunsa tarinoiden muistiin panemisesta, mutta kokee sukututkimuskurssin aikana tulleensa huijatuksi ja haluaa rahat takaisin, sillä ei hänen sukuaan voi tutkia perinteisin metodein. Hän haluaisi antaa kirjoitustehtävän tyttärelleen Assille, mutta pelkää samalla Assin kirjoittavan jotain sopimatonta ja provosoivaa. Romanikulttuurin sisällä on paljon rajoituksia siinä, mitä suvusta saa kertoa. Jos vanhemmuuteenkaan ei mielellään viitata isyytenä tai äitiytenä, se tekee suvusta puhumisen vaikeaksi. Sukututkimuksen ja muistin näkökulmasta romaanissa oli oivaltavia ”pointteja”, jotka informoivat meitä kaikkia romanisuvuista kiinnostuneita.

 

Hameista kirjassa keskustellaan paljon, ja keskustelusta tulee mieleen jo parikymmentä vuotta länsimaissa käyty debatti musliminaisten hunnuista. Romaanin naisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millainen hame on hyväksyttävä ja missä iässä se kuuluisi pukea. Maritan mukaan hame on omanlaisensa kuolemantuomio: se symboloi naiseuden ja kotiäitiyden taakkaa, alistumista sääntöihin, jotka pitävät naisia paikoillaan valtavirtayhteiskunnan ulkopuolella. Marita kuuluu siihen ikäluokkaan, joka 80-luvulla kutsuttiin romanien erityiskoulutukseen. Kurssituksen kuvaus on mielenkiintoista, sillä Björk osoittaa siinä romaniväestön sisäisen heterogeenisyyden esimerkiksi koulutustason ja lukutaitoisuuden saralla. Naisten ompelukurssi ei johda kenenkään työllistymiseen, sillä naisilla ei ole varaa maksaa toisilleen hameen ompelupalveluista. Myöhemmällä miesten ja naisten yhteisellä kurssilla syntyy lähinnä sivusuhteita.

En osaa muodostaa vahvaa mielipidettä teoksesta, sillä koin sen samalla uskottavaksi ja sosiaalipornahtavaksi. Koen, että ainoa pätevä teoksen kommentaattori olisi romanilukija, enkä ole vielä törmännyt romanien omiin arvioihin kirjasta. Tuntuu, että Björk on tutustunut romanikulttuuriin sisältäpäin pitkän ajan ja tuntenut henkilöitä, jotka suhtautuvat omaan kulttuuriinsa hyvin kriittisesti. Sikrin ja Väinön henkilöhahmoihin ihastuin, mutta nuorempien polvien elämän kuvaus tuntui paikoitellen masentavalta ja fatalistiselta. Työttömyyden, köyhyyden, perheväkivallan, huumeiden ja koulutusvajeen kanssa kamppailevien äitien ja tyttärien elämässä ei näytä olevan paljoakaan toivoa. Lupaavasti alkanut kirja lässähtää loppua kohti ja jättää lukijan surulliseksi. Välillä myös tuntui, että luin enemmän sosiologian oppikirjaa kuin kaunokirjallisuutta.