Suomighetton kapinallinen

Hetekivi OlssonEija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (Schildts&Söderströms, 2012) on ollut listallani pitkään, sillä olen ruotsalaisen mamu-kirjallisuuden suurkuluttaja. Teosta on kehuttu erityisesti kouluelämän kriittisenä kuvauksena ja oivaltavasta lapsinäkökulmastaan. Kiinnostavaa teoksessa oli myös ajankuva, sillä päähenkilö Miira on kanssani samaa ikäluokkaa, vain vuoden nuorempi. Eli romaanin kasarivibat olivat melko lailla identtiset omien yläastemuistojeni kanssa. Tässä kuunnellaan Modern Talkingia ja Samantha Foxia, pukeudutaan collariasuihin, revitään uusista farkuista polvet rikki ja eletään Painajaista Elm Streetillä göteborgilaisessa Bergsjönin lähiössä. Miira kokee olevansa jälkeenjäänyt, koska on joutunut käymään koko peruskoulunsa suomenkielisellä erityisluokalla. Hän syyttääkin innokkaita suomalaisvanhempia turhasta nationalistisesta intoilusta, joka erottaa finssonit omaksi maahanmuuttajaghettokseen. Teoksessa seurataan Miiran kasvua yhdeksästä kuuteentoista vuoteen.

Teos on alusta loppuun saakka kipakkaa, periksiantamatonta luokka-analyysia. Suomalaisen ja ruotsalaisen työväenluokan välillä ei lopulta ole suurta eroa, eivätkä Miiran vanhemmat ole lähiön suurimpia väliinputoajia, vaan tuikitavallisia raatajia. Romaani eroaa tässä esimerkiksi Susanna Alakosken teoksesta Sikalat (2007), jossa kuvattiin suomalaisen rapajuoppoperheen arkea ja lastensuojelun interventiota. Tässä vanhemmat yrittävät parhaansa, mutta heidän tietynlainen tunnekylmä askeettisuutensa johtuu maahanmuuttajuudesta: kesälomilla Suomessa he kuorivat naamionsa ja uskaltavat elää kuukauden omina itsenään. Äidin intohimot liittyvät siivoamiseen, mattojen kutomiseen ja virkkaamiseen. Isällä on vaatekomerossa saavi, jossa hän käyttää klimppiviiniä, mutta kerran vuodessa vappuna siinä tehdään lapsille sopivaa ”suomimehua” eli simaa, jota Miira inhoaa sydämestään. Suomalainen kansanperinne edustaa Miiralle takapajulaa, ja tullessaan teini-ikään hän onnistuu keplottelemaan itselleen luvan jäädä kuukaudeksi yksin kotiin vanhempien kierrellessä Suomen humppalavoja.

Miiran elämäntehtäväksi tulee lunastaa ”vajakkiluokkansa” varhaiskypsän koviksen titteli, eikä tämä ole hänelle edes vaikeaa. Hän on kaikissa kokeiluissa ensimmäinen paitsi alkoholissa. Romaani keskittyykin vahvasti narkkarien ja namusetien tarjoamiin huvituksiin, ja tyttöjen yrityksiin kunnostautua pikkurikollisina. Miira on nouseva alamaailman ninja, joka tekee uskomattomia juttuja uneliailta vanhemmiltaan piilossa. Vanhempien ja lasten maat kohtaavat aniharvoin. Teoksen nimi onkin osuva ja lähiön arkea kuvaava. Maahanmuuttajavanhemmat ovat tässä niin uppoutuneita toimeentulon turvaamiseen, etteivät he näe ympärillään vaanivia lapseen kohdistuvia todellisia uhkakuvia. Miira pyörii todella pelottavissa porukoissa, joita hän pitää normaaleina, koska ei ole nähnyt vertailukohtaa, porvarillista rivarimaailmaa, kuin bussin ikkunasta.

Mitään Suomi-nostalgiaa teos ei tarjoa. Kuvaus perheen yhteisestä lomamatkasta Savoon ja Kyyjärvelle on tragikoomisen ankeaa. Miira kokee lievää samastumista karjalaiseen evakkoisoäitiinsä, joka maalaa tauluja ja kirjoittaa outoja murrerunoja, ja jolta äiti ja tytär ovat perineet tumman ulkomuotonsa. Miira on tietoinen siitä, ettei hän näytä tyypilliseltä ”suomilapselta”, ja tämän vuoksi hän saakin lähiön chileläisen ja marokkolaisen pojan sydämet syttymään. Miira ei ole kotonaan missään kulttuurissa, ja kokee ahdistusta myös kielikurssimatkallaan Englannissa sekä oudolla lomalla marokkolaisessa rantakohteessa. Fiktionaalinen irtiotto liittyen Miiran saamiin vapauksiin on ehkä tarkoituksellinen, sillä en usko, että edes suomalaiset tollukkavanhemmat olisivat päästäneet neljätoistavuotiaan yksin Afrikkaan ryyppäämään yhdessä seitsemäntoistavuotiaan koulupudokkaan kanssa (ei edes kultaisella 80-luvulla).

Teoksessa piereskellään, röyhtäillään ja puhutaan paljon ruumiin eritteistä. Naturalistinen ote keikahtaa paikoitellen toivottoman inhorealismin puolelle. Miiran vahva henkilöhahmo tosin kannattelee kertomusta loppuun saakka, ja saa lukijan toivomaan, että kenties hän nostaa itsensä toisenlaiseen asemaan kriittisellä älyllään. Mitään oikotietä onneen ei kuitenkaan ole. Tytön tilanne jää kutkuttavaksi kysymysmerkiksi.

Pidin kirjassa Miiran neuvokkaasta subjektiudesta ja kielellisestä virtuositeetistä. Lähiömaiseman äärimmäisyyksissä vellominen oli silti paikoitellen uuvuttavaa, varsinkin, kun luin teoksen parilla istumalla. Olisin kaivannut tarinaan muutaman valopilkun tai positiivisesti erilaisen henkilöhahmon – ehkä isoäidin hahmo oli lähimpänä toivoa, mutta hänet esiteltiin vain lyhyesti. Loppupeleissä ninjatyttö jäi ongelmineen ja kasvukipuineen pelottavalla tavalla yksin.

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.

 

Sivistys vai siveelllisyys?

200px-ArvidJarnefeltArvid Järnefelt (1861-1932) tunnetaan tolstoilaisuuden vaalimisesta ja oudoista elintavoistaan. Lähdin tutkailemaan hänen tuotantoaan siinä toivossa, että löytäisin hänen teoksistaan rippeitä pietarilaisesta elämänmenosta 1800-luvun puolella, mutta en vielä päässyt omaelämäkerrallisessa Vanhempien romaanissa (1930) pitkälle. Sen sijaan aloitin miehen uraan ja ajatteluun tutustumisen teoksesta Heräämiseni (1894), joka on pitkähkö omaelämäkerrallisia tunnustuksia sisältävä eettis-siveellinen essee.

Järnefelt oli siis kuuluisan kosmopoliitin suvun vesa, maalari-Eeron veli, joka jo nuorena jätti juristin uransa etsien tietään kansan parissa. Häntä voisi pitää varhaisena hippinä, tai ainakin radikaalisesti vaihtoehtoisena eläjänä, joka kirjailijanuransa aikana työsti tolstoilaisia, kristillisiä ja anarkistisia ajatuksiaan eri genreissä. Vaelluksensa alkuvaiheessa hän yritti pyrkiä suutariksi ja konepajan mieheksi, mutta nämä kokeilut eivät kantaneet toivottua hedelmää. Lopulta hän päätti omistaa aikansa ja energiansa maanviljelykselle. Miehen tila Lohjan Virkkalassa on edelleen suvun omistuksessa ja sitä vaalitaan esi-isän oppien mukaan. Tila ei ole museo, mutta blogistaniassa näkyy joitain raportteja henkilöiltä, jotka ovat päässeet tilalla vierailemaan.

Essee alkaa railakkaasti Arvidin tunnustuksella itsesaastuttamisen harrastamisesta ja siihen liittyvästä syyllisyydestä. Hänen henkinen heräämisensä alkoi siis seksuaalisten kysymysten pohdinnasta: hän oli utelias siitä, millaisia vaikutuksia  autoerotiikalla ja bordelleissa käymisellä on yhteiskunnalle ja kuinka näistä hairahduksista keskusteltiin. Löydettyään aikalaisen kirjoittaman sydämellisen ja ei-tuomitsevan avioelämän oppaan hän koki vapautuvansa, sillä oppaassa kerrottiin, että itsesaastuttamista harrastavat lähestulkoon kaikki, joilla ei ole mahdollisuutta ”järjestettyyn siitineloon”. Vapaan rakkauden ajatuksen siemeniäkin hän idättää, tosin varsin ujossa muodossa. Pohdinnat vaikuttavat aikalaisen kynästä rohkeilta, ja niihin on luvassa jatkoa myöhemmässä teoksessa Kirjeitä sukupuolikysymyksistä (1915).

Korkeammalla tasolla Järnefeltin herääminen liittyy luopumiseen tekaistusta minäkuvasta, johon suurin osa meistä on taatusti elämänsä aikana syyllistynyt. Tämä esiintyy eri ihmisillä eri tyyppisenä keikarointina; Järnefeltillä itsellään se liittyi opintoihin, ammatinvalintaan ja sosiaalisen hyväksynnän hakemiseen Helsingin kosteissa herrakerhoissa. Tulevaisuuden kuului tarjota muutakin kuin selälletaputtajien huomion kalastamista. ”Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?”, hän kysyy.

Teksti muuttuu loppua kohti raamatulliseksi vakavamieliseksi abstraktioksi, joka ei herättänyt vastaavaa hilpeyttä kuin alkupuolen viinaan ja seksiin liittyvät havainnot. Luokka-analyysi on tekstissä iduillaan monessa kohtaa, mutta joku Järnefeltin äänessä nyppii, kun hän maalailee kuvia rakkaasta rahvaastaan. Sivistyksen ja siveellisyyden suhdetta hän pohtii erityisesti suutarinpajassa kertyneiden kokemusten kautta. Vaikka hän oppi suutarintyön alkeet, hän ei oppinut syljeksimään ja kiroilemaan kuin kollegansa. Hän katsoo itsensä sivistyneemmäksi kuin suutarit, mutta vain siitä armosta, että hänen vanhemmillaan oli varaa kouluttaa häntä. Siveellisyyden suhteen hän ei kehuisi ylempiä luokkia korkeampitasoiseksi, he vain juovat jalompia juomia ja harrastavat riitelyä ja muuta huonoa elämää suojatummissa tiloissa kuin rahvas.

Järnefeltin suomen kieli on ilmeikästä, mutta kovin koukeroista. Siihen täyspainoinen sukeltaminen vaatisi enemmän panostusta kuin mihin nyt pystyn. Miehen tuotannosta näytelmien kerrotaan olevan kevyemmästä päästä, sillä hän tuotti niitä tilaustöinä väliteoksinaan. Tämä heräämisen dokumentti oli paikoitellen piinallisen itsetietoinen ja moraalista ylemmyyttä toitottava. Historiallisena dokumenttina se kuitenkin hämmentää, sillä tämäntyyppinen intiimi tunnustuksellisuus ei vielä 1800-luvun puolella ollut suurinta huutoa.

Arvid Järnefeltin äidistä Elisabethista on enemmän uutta kirjallisuutta saatavilla; esimerkiksi Tarja Lappalainen on julkaissut teoksen Salonkielämää (2014), jossa käsitellään Elisabethin, Minna Canthin ja Juhani Ahon myrskyisiä välejä. Tavallaan tämän tyyppinen historiallis-kaunokirjallinen juoruilu kiinnostaa ja sitten ei. Järnefeltit ovat suku, josta tuntuu olevan materiaalia kaikissa sateenkaaren väleissä. Myös aiemmin lukemani Anni Swanin kirjeteokset sivuavat Järnefeltejä, sillä Saimi Swan oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Ruotsinkielisestä kulttuurista ja muusta kosmopolitismista puhdistautuneen fennomaanisen kulttuurieliitin piirit tuntuvatkin poikkeuksellisen sisäsiittoisilta.

Helmiäisenvärinen tuska

HämäläinenHelvi Hämäläisen Kadotettu puutarha (WSOY, 1995) on ollut kuukausitolkulla yöpöytäni täkylukemistona, mutta tiheään aseteltu teksti ja pitkät lauseet ovat vieneet lukijansa unten maille pomminvarmasti. Nyt kokeilin lukemista pystyasennossa päiväsaikaan, jolloin pääsin jo parempaan tulokseen. Teos on skandaalinkäryisen Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa, joka sai odottaa kustantamista 43 vuotta WSOY:n halutessa välttää uutta myrskyä vesilasissa. Hämäläinen kirjoitti itsensä paitsioon ja unohdukseen paljastamalla lähipiirinsä kinkkisiä ihmissuhdekuvioita fiktiivisessä muodossa. Hän teki tosin loistavan comebackin 1990-luvulla, jolloin tämänkään tekstin kuvaama mielenmaisema ei enää järkyttänyt suomalaista yleisöä samalla tavalla kuin sen edeltäjä teki 1940-luvulla.

Kadotettu puutarha on perhedraaman lisäksi mainio sotaromaani, joka tutkii isänmaallisuuden ilmaisemisen luokkaulottuvuutta. Tapaamme kulturellin ja pidättyväisen Tohtorin ja hänen rouvansa Elisabetin, jotka ovat lähettäneet molemmat poikansa rintamalle. Pariskunnan Helsingin-kodissa majailee myös Tohtorin sisar Naimi erikoisen, egosentrisen miehensä Arthurin kanssa. Kaikki Suomen 1900-luvun kulttuurihistoriaa vähänkin tuntevat tietävät, että Arthurin hahmo on luotu loistavan Olavi Paavolaisen persoonasta, ja että Hämäläisen tapa kuvata entisen rakastajansa persoonaa ei ole kiltti. Arthurin natsihurmoksen vaihtumista äärivasemmistolaiseen puuhasteluun tutkitaan säälimättömästi.

Kadotettuja puutarhoja on kaksi: Arthur ja Naimi ovat menettäneet Kannaksen-huvilansa jo sodan alussa ja heti sodan päätyttyä tohtori ja Elisabet menettävät Porkkalan-kesäkotinsa uuden neuvostotukikohdan alueelle. Suuria tunteita käsitellään diskreetisti kuunliljapenkeillä ja perennojen edessä, siellä harrastetaan myös edistyneempää emotionaalista kiristystä. Kesäkoti elämäntapana on köyhtyneelle tohtorisperheelle ehdoton must, johon palataan heti kynnelle kyettyä. Kunnialliseen kesäasumiseen kuuluu ilman muuta myös kotiapulainen ja piano.

Elisabet-rouva on teoksen laajin hahmo, jonka naisellinen huolenpito, aistillisuus ja erotiikka ottavat kaikkialla helmiäismäisen asun. Hämäläinen ymmärtää Elisabetin naiiviutta ja moraalisen ylemmyyden tuntoja rakentaen hahmosta uskottavan aikansa porvarisrouvan kuvan – jos pilkkaa tai ironiaa on, se on kovin lempeää. Elisabet käy edelleen läpi miehensä yli kymmenen vuotta sitten tapahtunutta syrjähyppyä päivittäin, sillä rakkauden hedelmä Maaret on hänen ottotyttönsä. Isän identiteettiä pimitetään kasvavalta tyttäreltä viimeiseen saakka, mutta lopulta Elisabet päättää paljastaa tytölle heidän elämäänsä varjostaneen perhesalaisuuden.

Teoksessa tehdään paljon kuolemaa ja vietetään hautajaisia. Tohtorin ja Elisabetin Leo-pojan kaatuminen jatkosodassa on jo ennakoitavissa, ja pojan kuoltua Elisabet joutuu päivittämään käsityksiään isänmaallisuudesta. Hänen kokemansa menetys kun ei lopulta ole sen ylevämpää kuin Porkkalan kylän eukkojen. Perheen toinen poika Pekka ottaa rajusti välimatkaa vanhempiensa pikkusievästä sivistyksestä tuoden jopa perheen kesäkotiin ”sellaisen naisen” vierailulle. Elisabet kieltää talossaan banaalien sotaiskelmien kuten Eldjankajärven jään rallattamisen, sillä laulun tekstit iljettävät häntä. Romaani onkin täynnä kiinnostavia havaintoja helsinkiläisen sivistyneistön ja kansankulttuurin välisestä kuilusta.

Teoksen kielenkäyttö otti välillä nuppiin, ja jotkut päivälliskeskustelut tuntuvat koomisen teennäisiltä. Elisabet puhuu varhaisteini-ikäiselle Maaretille tämän isäänsä kohtaan osoittamasta ”aversiosta”. Välillä on kohtia, joissa kaikki adjektiivit ovat vierasperäisiä, eli kaikki on diskreettiä, barbaarista, pateettista tai banaalia. Keskustelut kärsivät ylenpalttisista kuvauksista, eli niitä on välillä vaikea seurata, kun sivuun mahtuu vain yksi tai kaksi repliikkiä.

Pidin teoksen tunnelmista ja liioitellusta dramatisoinnista, turhauduin välillä kerrontatekniikkaan ja pitkäpiimäiseen porvarilliseen ”hapatukseen”. Näissä parisuhteissa ja perheissä kun ei jätetty mitään asiaa analysoimatta puhki. Tekstiä dominoi neuroottisuus ja tietynlainen eettis-esteettinen ylemmyydentunne, joka nyt yli 60 vuoden viiveellä herättää varmasti monessa nykylukijassa hilpeyttä.

 

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

RuokakerhoHollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.