Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Painajaisten My Fair Lady

ConstantineTeos: Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (HarperCrime, 2020)

Käännös: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Tuulimaria Bützow

Tänä vuonna sinnittelin maaliskuun alkuun saakka sortumatta yhteenkään populaariin anglomaailmaan sijoittuvaan psykologiseen trilleriin. Vuoden ensimmäinen kandidaatti tässä genressä olikin sitten koukuttavaa settiä, ja viikonloppu on mennyt mukavasti  niljakkaissa tunnelmissa. Kovin montaa minua puhuttelevaa amerikkalaista trilleriä en ole viime aikoina kohdannut, ja brittiteostenkin kanssa on tullut välillä suuria pettymyksiä. Mutta Liv Constantinen Toinen rouva Parrish tarjosi minulle alusta loppuun saakka sopivan ahdistavan, mukaansatempaavan elämyksen.

Kirjailijakaksikko ovat sisaruksia, ja Liv on keksitty nimi, Constantine heidän oikea kreikkalaistaustainen sukunimensä. Kahden naisen kollektiivinen kirjoittajuus ei sinänsä näy tekstissä, mutta ehkä teosta on editoitu keskimääräistä enemmän. Tarina on jouheva ja nopeatempoinen, ja siinä seurataan kahden naispuolisen ”onnenonkijan” sosiaalista nousua keskilännen vaatimattomista oloista kohti Long Islandin rikkaidenrantaa ja sen varteenotettavia aviomieskandidaatteja.

Pääasiallinen kertoja on alle kolmikymppinen Amber, jolla on synkkä tausta ja valtava draivi päästä hyviin naimisiin. Tarinan alussa hän toimii kiinteistönvälittäjänä, mutta onnistuu soluttautumaan hienostorouvien piireihin paikallisella kuntosalilla. Pian hän on järjestänyt itselleen potkut ja paikan varainhankkijana kystisen fibroiditaudin potilaiden tukiyhdistyksessä. Yhdistyksen puheenjohtaja Daphne on toinen kertoja, joka saa äänen vasta kertomuksen loppupuolella. Hän on myös noussut sosiaalisesti yhdistyksensä kautta, ja napannut Bishop’s Harbourin menestyneimmän bisnesmiehen Jacksonin.

Daphne ja Amber ystävystyvät nopeasti, ja pian Amber on adoptoitu perheeseen uskotuksi luottoystäväksi. Naisilla on reilu kymmenen vuotta ikäeroa, ja heitä erottaa myös parikymmentä kiloa painoa. Rouva Parrish lahjoittaa mielellään nuoremmalle ystävälleen pieneksi jääneitä vaatteita, eikä kestä kauan, kun Amber jo työskentelee Jacksonin toimistossa New Yorkissa miehen henkilökohtaisena sihteerinä. Amberilla on päämäärä, eikä hän kaihda mitään keinoa sen saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti.

Kirjan asetelma on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta juonen pyöritys on hurjaa ja kolmiodraama kehittyy myös yhteiskunnallisen analyysin ympärille. Daphne on päätynyt rikkaiden piireihin osittain sattumalta, hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ollut päätyä ”pidetyksi” naiseksi. Hänen New Hampshiressa asuva äitinsä pitää majataloa (eli elättää itseään rehellisellä työllä) ja on ainoa, joka pystyy kritisoimaan tyttärensä elämäntapaa. Perheen tytärten synttärit ovat ehkä ainoa tilaisuus, jolloin Daphne joutuu kohtaamaan vähemmän onnekkaita sukulaisiaan. Tyttäret ovat poispilattuja, nenäkkäitä ja yhtä ”kujalla” elämän realiteeteista kuin vanhempansakin.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa arviota ilman juonispoilereita. Toisaalta jo kirjan takakansi paljastaa tämän saman asetelman, josta arviossani nyt kerron. Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta suosittelen kirjan lukemista mahdollisimman tuorein silmin, kuten itsekin tein (sain kirjan kirjastosta nopeasti tietämättä siitä etukäteen liikaa). Minuun tämä tarina iski johonkin angstihermoon kuin häkä, ja jaksoin seurata paikoitellen saippuaoopperaisia kohtauksia ihmeen hyvin. Henkilöiden juonikkuus oli paksumpaa kuin muinaisissa suosikkisarjoissani Dallasissa ja Dynastiassa, mutta paikoitellen tarina tuntui jopa akateemisesti suuntautuneelta.  Loppua kohti aloin tosin jo laskeskella Amberin ja Daphnen leuan loksahteluja ja muita kehollisia manerismeja, jotka toistuivat säännöllisesti. Naisilla oli molemmilla ilmiömäinen kyky tuottaa toisilleen ikäviä yllätyksiä, eikä kaksintaistelussa kumpikaan selvinnyt voittajana.

Toki kriittinen lukija voi hämmästellä tarinaa, jossa ainoa päämieshenkilö on sydänjuuriaan myöten pahuuden ilmentymä. Monella tapaa romaanissa kerrataan klassisen narsistin käyttämiä psykologisia sodankäynnin keinoja, mutta tällainen kuvaus taitaa olla psykologisten trillereiden peruskauraa. Romaanin vahvuus ei ole henkilöhahmoissa, eikä välttämättä juonessakaan, vaan edistyneen kapitalismin analyysissa, joka ilmenee uskonnon korvikkeena ja paljon vahvempana huumeena.

Hyväntekeväisyyden ja potilasjärjestön teemat olivat hyvä lisä tässä ihmissuhdesopassa, joka kertoi myös yhteiskunnasta, joka ei pyöri ilman rikkaiden joutilaiden armeliaisuutta. Sairaan kinkkisellä tavalla Constantinen sisarukset myös kirjoittavat uudelleen My Fair Ladyn eli Pygmalionin tarinaa, jossa rikas mies alkaa kouluttaa köyhää naista itselleen sopivaksi kumppaniksi. Jacksonin vaimon koulimisen tavoissa näkyi tendenssejä Yhdysvaltojen uuskonservatiivien eetoksesta, jossa naisten kontrollia ja kurittamista ei enää tarvitse kaikissa piireissä piilotella. Ruokapäiväkirjan pitäminen pakolla oli yksi alistamisen muoto, joka jäi minulla tästä kirjasta vahvasti mieleen.

Romaanissa seikkaillaan Long Islandin lisäksi New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa ja Bora Boralla. Yksityiskoneella lentäminen on jo ilmastonäkökulmastakin niin törkeää, että teos saattaa puhutella sellaisiakin lukijoita, jotka harvemmin lukevat psykologisia trillereitä. Lukuasentoon on säädettävä erityinen nappi överille tykitykselle, muuten teos voi tuntua liioitellulta. Ja vaikka siinä käsitellään myös vakavia yhteiskunnallisia kipupisteitä, ei sen kaikkea melodraamaa kannata ottaa liian henkilökohtaisesti.

Konservatiivisuuden koeajoissa

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017)

Vuosina 2016-17 neljääkymppiä lähestyvä kirjailija Joonas Konstig (s. 1977) lähti kokeilemaan jotain itselleen uutta ja ihmeellistä, herrasmieheksi kasvamista. Takana oli antropologian opintoja ja pidempiä kenttätöitä punk-kulttuurissa, veganismissa ja muissa vastakulttuurin kehdoissa.

Konstig ei omaa herrasmies-keikarille tyypillistä sukutaustaa, hän on työväenluokkaisen evakkoperheen vesa, jonka ruotsalaisperäinen nimi lienee peräisin Ruotsin armeijan kutsunnoista 1700-luvulta. Hänellä ei myöskään ollut suurta budjettia projektinsa toteuttamiseksi. Vuoden aikana hän kävi muun muassa ratsastus- ja miekkailutunneilla, kävi tapakouluttaja Kaarina Suonperän puheilla ja osallistui rugbyjoukkueen treeneihin.

Konstig nimeää teoksensa realityproosaksi, mikä on oiva nimi dokumentääriselle elämäkerralliselle teokselle, joka ei kuitenkaan ole perinteinen elämäkerta. Teokseen toki mahtuu päiväkirjamerkintöjä, mutta sitä voi myös lukea tietokirjana herrasmies-käsitteen kulttuurihistoriasta.

Täytyy sanoa, että minua ärsytti teoksen alkuasetelma ja myyntiretoriikka. ”Kuinka vihreätukkaisesta punkkarista tuli herrasmies” on alleviivaava, lukijoita kalasteleva alaotsikko, jota en itse ostaisi. Toki myös herrasmiesmäisyyteen voi liittyä kapinallisuutta näinä aikoina, jolloin valtakulttuuri painottaa teinimäistä äijämäisyyttä, johon kuuluu olennaisesti ”naismaisen” tapakulttuurin, hyvien tapojen ja kaikenlaisen piiperryksen vähättely. Matti Klingen kaltainen leivoshaarukkamies voi olla jopa raikas ilmestys sen jälkeen, kun on katsonut putkeen tietyntyyppistä tositeeveetä, jossa äijämäisyyttä ylistetään.

Teos on dokumentti aikuiseksi kasvamisesta ja vastuullisuuden oppimisesta joskus kantapään kautta. Kolmen lapsen isänä Konstig halusi myös kokeilla herrasmiesmäisyyttä kotioloissa, ja kertomus ”prinsessojen” illallisesta, meren elävien hienostuneesta syöttämisestä jälkikasvulle oli teoksen viihdyttävin episodi. Nautin myös pariskunnan häämatkakuvauksesta Venetsiaan, vaikka täytyy myöntää, että mikään tuon matkan kuvauksessa ei tehnyt minua kateelliseksi.

Pauliina Laitinen-Littorin ja hänen ruotsalainen ex-puolisonsa Sverker pääsevät myös siteeratuiksi, sillä onhan herrasmiehelle äärimmäisen tärkeää kuluttaa metsästysvaatteitaan ennen retkelle lähtöä, jotta ei näyttäisi liian nousukasmaiselta. Tämän tyyppiset hahmot ovat kaikessa rehellisyydessään ja avoimuudessaan myös koomisia, sillä heitä tuntuu ajavan elämässä lähinnä oikeanlaisen vaikutelman antaminen uusille kontakteille.

Vuoden kokeiluun kuului myös tutustumista vapaaehtoistyön kenttiin, ja Konstig onnistui tekemään tuttavuutta kotiseurakuntansa diakoniatyön kanssa. Monellekaan kirkosta etääntyneelle nuoremmalle ihmiselle diakonian käsite ei ole kovin tuttu, ei ollut Konstigillekaan, joten siihen liittyvät pohdinnat olivat myös arvokkaita. Suhde kristinuskoon oli yksi keskeinen pohdinnan paikka herrasmieheksi kasvamisen tiellä. Vaikka en itse edellyttäisi herrasmieheltä minkään muotoista uskonnollista toimijuutta, eurooppalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta uskontolukutaito tuntuu silti olennaiselta elementiltä. Kristilliset hyveet ovat kautta aikojen kuuluneet varsinkin ylempien luokkien sivistykseen, josta Britannian sisäoppilaitosten kasvatuskulttuuri on yksi esimerkki.

Minun oli vaikea samastua kirjailijan elämäntilanteeseen, sillä ensimmäisen maailman ongelmia hänellä tuntui riittävän aivan loputtomiin alkaen oikean väristen sukkien valinnasta. Silti pidin hänen kirjoitustyylistään ja paikoitellen piikikkäästä itsetutkiskelusta. Toivon myös, ettei hän tulevissa teoksissaan luovu sarkasmistaan, koska se kuitenkin loi särmää tähän teokseen, joka oli jo vaarassa lipsua jeesustelun ja liiallisen luokkaretkeilyn puolelle. Se, että ihminen luopuu rumista puheista, alatyylisistä kommenteista ja juoruilusta, on varmasti hyväksi hänen henkiselle kasvulleen, mutta kirjailijan kehityksessä kaikenlainen jalomielisyyteen pyrkiminen tuntuu haitalliselta.

Konstig on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta samaan syssyyn onnistuin pelastamaan hänen novellikokoelmansa Ahneet ja viattomat (2008) kierrätyskorista, joten saatan kirjoittaa toisenkin arvion hänen teoksistaan.

HELMET-lukuhaasteessa etenen nyt rastille 3, eli kyseessä on kirja, johon suhtauduin ennakkoluuloisesti. Onneksi ennakkoluuloni rapisivat lukemisen aikana, ja koin jopa oppivani eurooppalaisen tapakulttuurin historiasta jotain uutta.

Mariskoolin joulukarkit kunniaan!

Teos: Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Käsissäni on teos kirjailijalta, jonka teokseen en olisi tarttunut ilman mainosta. Mainosta henkilöltä, jonka kirjoja olen lukenut ja jonka mediapersoonaa seurannut jo vuosikausia. Antti Holma ilmeisesti itse fanittaa Harry Salmenniemen lyhytproosaa, niin autenttiselta tuo mainos tuntui. Salmenniemi on myös kirjailija, joka takuulla kaipaa hieman lisää kaupallista buustia, sillä teoksesta puolet liittyy marginaalikirjailijan kapeaan leipään.

Teoksen avainnovelli kertoo rajattoman karnevalistisesta ruokahifistelystä aikana, jolloin salaattilajien tarkka nimeäminen endiiveiksi ja lollo rossoksi kohottaa sosiaalista pääomaa. Salmenniemen unelmien salaattiin tulee lisukkeiksi kaiken maailman eksoottiset hedelmät pepinoista ja rambutaneista saakka, ja Euroopan eksklusiivisimmat juustot. Lopputulos on mielialaa nostattava cocktail, joka saa kirjailijan odottamaan vastaavia hypetyksiä muuallakin, mutta onneksi sama hyperaktiivinen tyyli ei monistu joka tarinassa.

Novelleja teoksessa on 27, ja noin puolet niistä käsittelee kirjallisuuspiirien sisäistä maailmaa. Kares-niminen kustannustoimittaja on keskeinen tekijä kertojan elämässä, mutta johtuen tämän aggressiivisestä käytöksestä humalatilassa mies ei koskaan saa kutsua Kareksen kotiin kuten muut kirjailijat. Taiteilijan elämä vaikuttaa boheemilta, mutta aivan rappiolla ei olla, koska hän jaksaa ilahduttaa kumppaniaan jokapäiväisillä italialaisillallisilla. Parisuhde on hänelle keskeinen kallio muuten tuulisessa maailmassa, vaikka välillä vaarallisia ihastuksia ventovieraisiin ilmenee lähialueen kuppiloissa – ja tuolloin ainoa keino estää pakkomielteen kehittymistä on vaihtaa päivittäisiä reittejä. Ruoanlaitossa on hänelle jotain pyhää, ja huolimatta mainitusta vähävaraisuudesta hänen elämäntapansa silti vaikuttaa urbaanin elitistiseltä. Kuitenkin sivupersoona napolilaisena perheenäitinä hoitaa myös mieltä ja pitää poissa päihteiden liikakäytöstä.

Mainoksessaan Antti Holma nostaa yhden sitaatin, joka ei kokoelman sisällön suhteen ole keskeisin, mutta erittäin anttiholmamainen, eli siinä tiivistyy miesten sielunkumppanuus. Salmenniemi solvaa tyyppejä, jotka keräävät asuntoihinsa Iittalan astioita, ja Mariskoolien kerääjät (varsinkin ne, jotka säilyttävät skooleissaan karkkeja) hän haluaisi lähettää pirkanmaalaiseen ostoskeskukseen kansanjoukkojen kivitettäviksi. No jes! Tässähän mulle uusi harrastus! Kiitos Harry ideoinnista ja Antti sopivasta kansankiihotuksesta! I am in! Kiviterapiaa tänne vaan!

Tosin kansallisten brändien ja ikonisten junttikuppiloiden solvaamisessa ei ole mitään kovin omaperäistä: noin vuoden sisällä olen lukenut neljä kirjaa, jossa solvattiin Rosson salaattipöytää (Riikka Pulkkinen oli yksi näistä, Harry viimeinen, kahta muuta en muista), vaikka se tuskin on antimiltaan maan ankeimmasta päästä. Kaikille meille sisämaan kasvateille Rosso alkaa olla jo retro valinta, ja jos siellä käy tarpeeksi harvoin, se voi oikeasti olla piristävää vaihtelua havaijilais-japanilaisten fuusiokeittiöiden rinnalla. Ja koko kansan sushibuffetit ovat kärsineet jo Rosson maineen.

Kirjoitin itsekin joulun alla tarinan mariskooleista, mutta köyhimmistä köyhien näkökulmasta. Siinä sossun pikku apulaiset tulevat köyhien koteihin kartoittamaan realisoitavaa irtainta, ja Mariskoolien näkyvyys vitriinikaapissa merkitsee putoamista tarveharkintaisen tuen kiireellisyysasteikolla käpykaartiin. Mariskooleilla on sitä suurempi symbolinen arvo, mitä alemmas sosiaalisella asteikolla liikutaan, ja niiden keräily (varsinkin markettien leimoja käyttämällä) merkitsee monille tietynlaista ”kunnollisuutta”. Kirpputoreilla ne usein lukitaan ”arvotavaroiden” vitriiniin, vaikka ne eivät kaikki ole erityisen arvokkaita uutena ostettaessa. Miten tämä liittyy arviooni – ei paljoakaan, paitsi näyttämällä, kuinka rakastettu, vihattu ja sosiaalista arvostusta/ylenkatsetta keräävä tuo vaatimaton lasiesine on. Omassa lapsuudessani se oli vain sokerikulho.

Salmenniemi jatkaa novelliensa kirjoittamista piinallisen tietoisena genren hiljaisesta saattohoidosta. Hän myös osaa pilkata suosikkejaan venäläisiä klassikkoja, sillä ketä näinä aikoina oikeasti jaksaa kiinnostaa kamarineitojen rakkaushuolet? Itseironiaa teksteissä riittää monelle helpommalle kirjailijalle jakaa, ja tämä rakentaa välimatkaa kirjailijan aiempiin ylilyönteihin (ymmärtääkseni aiemmissa kokoelmissa on avoimen seksistisiä ja rasistisia pläjäyksiä).

Ainakin parissa kohtaa Salmenniemi kuuluttaa kansallismielisen kirjallisuuden perään, keräillen J.W. Snellman-fanikamaa. Hän osoittaa jonkin tasoista sympatiaa tai ainakin halua ymmärtää kuulapäitä, jotka päivystävät yöt ja päivät teltoillaan talvipakkasessa – ja myös niitä porukoita, jotka vastaavin elein vastustavat kuulapäitä. Tällaisessa intomielisyydessä hän näkee jotain poikkeuksellisen vanhakantaista, koska tämän päivän ihminen ei hevillä luovu mukavuudestaan palavan aatteen vuoksi. Ehkä hän salaa kaipaa tuollaisia kokemuksia samalla tietoisena, ettei kykene tuntemaan niin suuria tunteita.

Myös kirjoittamisen oikeutuksesta on teräviä havaintoja: eikö lopulta ole mielenterveyden kannalta eheyttävämpää innostua saksanpähkinöistä itsetehdystä myslisekoituksessa tai ihmeellisesti kukoistavan parvekekukan tuijottamisesta aamuauringossa kuin sellaisen novellikokoelman väsäämisestä, jonka lukijamäärä jää joihinkin satoihin samantyyppisiin vastarinnan kiiskiin kuin kirjailija itse?

Näin pessimistisenä en itse näe Salmenniemen asemaa kirjailijana, onhan hänellä kuitenkin varsin nimekäs kustantaja. Eivätkä nämä novellit olleet lainkaan vaikeaselkoisia, mutta paikoitellen sisäsiittoisia ne olivat, eli henkilöt, jotka eivät ole koskaan eläneet kirjallisen maailman liepeillä eivät välttämättä saa paljoa irti kustannusmaailman sisäpiirijuoruilusta.

HELMET-haasteessa tämä teos saa edustaa kohtaa 41: ”Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan”.

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

Kultaisen suihkulähteen kajastus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Gusten ja Nathan ovat kahden eteenpäinpyrkivän äidin lapsia vauraassa huvilakaupungissa pääkaupunkiseudulla. Gustenin yksinhuoltajaäiti Angela pyrkii oopperalaulajaksi maailman lavoille; Nathanin äiti Annelise on yritysjohtaja ja taloustieteen professori jo alle kolmekymppisenä. Kun Angela alkaa saada keikkoja ulkomailta, on itsestäänselvää, että Gusten saa asua Annelisen hulppeassa residenssissä ”kuin omana poikana”.

Residenssin äänieristetyssä kellarissa tapahtuu kuitenkin eräiden kotibileiden seurauksena jotain sanoinkuvaamatonta: ”Nulikoiksi” ja ”kauhun neliapilaksi” medioissa nimetty poikaporukka raiskaa Sasha-nimisen luokkatoverinsa, joka on huostaanotettu nuorisokriminelli ja kilpauimari. Tapaus saa paljon huomiota medioissa varsinkin siksi, että poikien vanhemmat ovat ns. yhteiskunnan tukipilareita. Erityisen rankkaa kritiikkiä kohdistuu pääpukari Nathanin vanhempiin ja Anneliseen, joka siinä vaiheessa johtaa uusliberaalia ajatushautomoa, Kultaista suihkulähdettä.

Annelise on paikallisen tyttökodin kasvatti, joka ei ole vaiennut huono-osaisesta sosiaalisesta taustastaan julkisuudesta. Hänen mottonsa on: ”kun on saanut, pitää antaa takaisin”. Kyseinen laitos on myöhemmin muutettu erityisvaikeiden nuorten perhekodiksi, mutta laitoksen historia muistetaan edelleen huvilakaupungissa. Annelise on toiminut lastenkodin säätiön hyväntekijänä pitkään, mutta ei siitä huolimatta pysty kokemaan empatiaa Sashaa kohtaan. Nainen sekoilee medioissa vulgäärillä tavalla, ja puolustaa poikaansa kyseenalaisin sanankääntein. Sasha taas pakenee jutun saamaa mediajulkisuutta Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä asuu, ja kuolee siellä huumeisiin. Huhutaan myös, että Annelise olisi tehnyt Sashan vanhempien kanssa raharikkaan diilin heidät hiljentääkseen.

Rikkaat perheet palkkaavat mediakonsultin viilatakseen strategiaansa oikeudenkäyntiin valmistautuessa. Ainoastaan Gusten ei halua itselleen asianajajaa, vaan tyytyy ilmaiseen oikeusavustajaan. Nelikosta kolme jäävät ilman tuomiota, mutta Nathan tuomitaan ehdonalaiseen vankeuteen. Oikeusdraama ei ole tarinan keskiössä, mutta siihen viitataan monessa kohtaa, ja sen seuraukset vaikuttavat varsinkin ystävyys- ja rakkaussuhteiden dynamiikkaan. Kaikkien välit eivät mene poikki kokonaan, mutta pinnan alla kytee, eikä tapaus tunnu lainkaan loppuun käsitellyltä vielä siinäkään vaiheessa, kun elämässä on menty reippaasti ”eteenpäin”.

Minun oli ensi lukemalla vaikea vastaanottaa koko teoksen sanomaa, koska Annelisen hahmo tyrmäsi minut äärimmäisyydellään. Henkilöhahmojen nykyisyydessä tosiaan tapahtuu paljon muutakin kuin raiskausdraaman kelaamista, mutta itse jäin tuon kellariepisodin vangiksi. Vaikka romaani on kirjoitettu perinteisen romaanin tyyliin (mysteerio, jos sellaisesta voidaan edes puhua, on ratkaistu jo alkukappaleissa, juonipaljastuksia ei varsinaisesti voi tehdä), luin sitä enemmän dekkarina tai trillerinä. Ja sen kuunteleminen äänikirjana oli piinallisen tehokasta ja tuskallista.

En tietoisesti lukenut muita arvioita teoksesta, koska halusin muodostaa oman näkemykseni ilman taustahälyä. Somesta olin bongaillut rankkaakin kritiikkiä teoksen asetelmaa kohtaan, ja koin itseni jotenkin hampaattomaksi arvioimaan teosta juuri feministisestä näkökulmasta. Jos teoksessa on sokea piste, se liittynee siihen, että Sashan hahmo uhrina jää kovin marginaaliseksi, ja hänen kohtaloaan käsitellään vain toteavalla tasolla. En ole aiemmin lukenut näin laaja-alaista teosta joukkoraiskauksesta edes dekkarina, joten minulla ei ole tarjota onnistuneempaa vertailukohtaa. Enemmän tässä alkoi kiinnostaa tuo talousteorioiden mukaan tuominen ihmissuhdepainotteiseen romaaniin, ja se iski minuun ilmiömäisesti. Koin siis kirjan vahvuutena ”menestysteologisen” maailmankuvan avaamisen, vaikka joku voisi pitää sitä inhorealistisena tai liiankin irvokkaana.

Näin anglofiilinä minua ei yleensä haittaa englanninkielisten ilmaisujen runsaus kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta tässä kuljettiin minunkin mittakaavassa äärirajoilla sekakielisyyden saralla. Tosin kielenkäyttö saattaa olla kovinkin autenttisen kuuloista etuoikeutettujen huvilakaupunkilaisnuorten näkökulmasta, sellaisten, jotka palvovat kulttuuria, jossa pikkukoiria kuljetetaan bileissä mukana liian suurissa käsilaukuissa.

Finlandia-ehdokkaiden joukossa Kuka tappoi bambin? on musta hevonen, jolla voisi hyvinkin olla potentiaalia voittaa palkinto yllättävyydessään. Luen melko paljon suomenruotsalaista kirjallisuutta suomeksi, mutta en ole lukenut Fagerholmia aiemmin. Viime vuonna suomenruotsalaisena ehdokkaana oli Lars Sund, jonka teos Missä musiikki alkoi oli sekin lievästi angstinen, mutta todella leppoisa teos tähän romaaniin verrattuna. Tämä romaani tarjoaa tyrmäystippoja, jotka jättävät vahvan muistijäljen.

Kuka tappoi bambin? on sen tyyppinen teos, jota suomenkielisissä piireissä tullaan varmasti lukemaan muutenkin kuin kulttuurisesta kiinnostuksesta kielivähemmistön omituisuuksia kohtaan. Kirjassa kuvatut prosessit olisivat voineet tapahtua myös suomenkielisten ökyrikkaiden kulttuurisissa taskuissa. Ruotsin kieli on tässä se elementti, joka alkaa olla jo katoamassa tai liuentumassa globaalin kulutuskulttuurin seireenien kutsuhuutojen kakofoniaan.

Dekkariviikon helmi

Teos: Lina Bengtsdotter: Francesca (Otava, 2019)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Eilen starttasi kirjanystävien Dekkariviikko, jonka aikana järjestetään monenmoista tempausta niin kirjakaupoissa kuin blogeissa. Itse en ole ilmoittautunut mukaan, mutta saanen silti yksityisesti viettää sitä tahollani. Suuria suunnitelmia kesädekkareiden suhteen minulla ei ole, mutta nytkin työn alla on kaksi kovin erilaista teosta.

Lina Bengtsdotterin esikoisteos Annabelle osui ja upposi viime vuonna, vietin sen parissa nostalgisen karmeita hetkiä. Francesca on jatko-osa sarjassa, jossa taasen matkustetaan Länsi-Götanmaan Gullspångiin, rosoiseen kylään, jossa ei turhia hienostella. Etsivänä on tuttu Charlie, kovia kokenut, keski-ikää lähestyvä lapseton rikoskomisario Tukholmasta, jota synnyinseutujen varjot eivät päästä helpolla. Charlie on psyykkisesti epävakaa, alkoholismin kanssa painiva poliisinainen, joka haluaa pitää työnsä, mutta ei halua viettää loppuelämäänsä terapiassa tai kahdentoista askeleen ohjelmassa.

Kirjassa Charlie palaa omalle lomalle Gullspångiin henkisesti kuormittavan Annabellen tapauksen jälkeen. Pomo on pakottanut hänet pitämään rästiin jääneet lomapäivänsä, eikä hän keksi niille muuta käyttöä kuin toimimisen Susannen tukihenkilönä. Susanne on Charlien teini-iän bailukaveri, joka on juuri jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi ja potee vakavaa masennusta. Charlie nauttii siitä, että voi viedä Susannen lapsia pizzalle, ja samalla tonkia 27 vuotta sitten kadonneen Francesca Mildin tapausta, off record.

Toki teosten välillä on toistoa, mutta Bengtsdotterin kerronnan tapa on koukuttava. Esikoisteosta lukiessa olin sitä mieltä, että Gullspång oli vähän liiankin ankea mesta ja sen asukkaat sosiaalipornahtavia, mutta paluu samoille hoodeille toisessa teoksessa tuntui riemukkaalta, ja opin katsomaan myös sen asukkaita uusin lasein. Juoni pysyy hyvin koossa, mutta tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka, ja henkilöhahmoja on sopivasti. Syksyn tullessa koko kylä odottaa paikallisen pubin sadonkorjuujuhlaa, josta valtaosa ei tule muistamaan mitään, mutta silti.

Gullspång on paikka, jossa on massatyöttömyyttä ja näköalattomuutta, ja viimeiset kynnelle kykenevät pilaavat terveytensä sulatolla. Kylän lähistöllä on muutamia rikkaidenrantoja, kuten Mildin suvun kartano ja Adamsbergin eliittisisäoppilaitos, jonka oppilaat ovat sisäistäneet täydellisesti ylenkatseen paikallisia asukkeja kohtaan. 1980-luvun lopulla kartanon tytär Francesca saa potkut sisäoppilaitoksesta jumalanpilkan vuoksi. Tästä alkaa vyyhti, joka päätyy Francescan katoamiseen, eikä kadonneen jäljille ole päästy lähes kolmeen vuosikymmeneen.

Ehkä kuitenkin teoksen keskeinen draama pyörii Charlien itsensä ympärillä. Hän ei kuitenkaan ole ainoa uniongelmista ja addiktioista kärsivä, vaan kirjan muutkin keski-ikäiset hahmot oireilevat samansuuntaisesti. Takaumat Charlien lapsuuteen ja nuoruuteen ovat koskettavia, ja edesmenneen boheemiäiti Bettyn mörskä Onnelakin on edelleen pystyssä asuinkelvottomana.

Korkeammalla tasolla teoksen keskeinen teema on luokkaerot, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa kansankotiajattelusta huolimatta ovat aina olleet suuremmat kuin Suomessa. Jopa Gullspångin kaltaisessa työväenluokkaisessa yhteisössä erot korostuvat, eivätkä hienostorouvat löydä mitään tilattavaa paikallisesta konditoriasta, joka käyttää aivan liikaa voita heidän figuureilleen. Mildien suvun yläluokkainen elämäntapa ei ole charmikasta, vaan pikemminkin irvokasta, eivätkä sadan kilon betonileijonat pysty pitämään kartanon asukkaita turvassa.

Huomaan, että pidän enemmän niistä ruotsalaisdekkareista, jotka sijoittuvat syrjäseuduille kuin Tukholmaan tai muihin suurkaupunkeihin. Suosittuihin saaristolaisdekkareihinkaan (Camilla Läckberg, Viveca Sten) en ole hurahtanut, mutta Bengtsdotterin Gullspång ja Åsa Larssonin Kiirunan seutu ovat puhutelleet minua. Tässä teoksessa oli myös jotain yhteistä Camilla Greben Lemmikin kanssa, vaikka Greben juonen punonta on kieltämättä hurjempaa. Bengtsdotter ei kehittele teoksissaan äärimmäisiä julmuuksia, vaan jännitys on intiimin psykologista. Nämä kolme naisdekkaristia ovat kuitenkin olleet suosikkejani ruotsalaisista rikoskertojista, joten jään odottamaan kaikilta uusia teoksia.