Singaporen naisten varastettu aika

Teos: Balli Kaur Jaswal: Now You See Us (HarperAudio, 2023)

Äänikirjan lukija: Angela Lin

Corazon, Angel ja Donita ovat filippiiniläisiä piikoja Singaporessa, joiden ainoa vapaapäivä on sunnuntai. Eri ikäisillä naisilla on erilaisia tavoitteita ja haaveita, mutta kellään ei ole liikaa aikaa tuhlattavaksi. Työnantajat keksivät koko ajan uusia keinoja nöyryyttää henkilökuntaansa, eikä kenenkään työsuhde vaikuta kovin vakaalta. Välillä kalliita hetkiä on varastettava näiltä superrikkailta, ja välillä viikon ainoa yksityinen tuokio järjestyy nuhjuisessa tuntihotellissa, joiden bisnesidea on harvinaisen tahditon.

Eräänä viikonloppuna naiset saavat kuulla Donitan naapurustossa tapahtuneesta murhasta, josta syytetään Floraa, heidän tuntemaansa taloudenhoitajaa. Rouva Caroline Hong on murhattu kotonaan, ja tapaukseen liittyy syytöksiä talon irtaimiston ryöstöstä. Naisten on vaikea uskoa, että kiltti Flora olisi kyennyt julmaan veritekoon. Samalla he kokevat omien työolojensa kiristyvän, ja muutenkin maassa jylläävät poliittiset levottomuudet.

Balli Kaur Jaswal on kirjailija, jonka löysin takavuosina sattumalta jo ennen kuin hänen tunnetuin teoksensa, Erotic Stories for Punjabi Widows, breikkasi kansainvälisesti (ja hänen kirjojaan on myös saatavilla suomeksi). Tämä on jo neljäs häneltä lukemani teos, ja kaikki ovat olleet valtavia elämyksiä. Britanniaan sijoittuvat, sikhiyhteisöistä kertovat teokset ovat olleet valloittavia, mutta jostain syystä pidän vielä enemmän näistä Singaporeen sijoittuvista kirjoista.

Singapore on yhteiskunta, jossa pyritään lainsäädännön tasolla säännöstelemään kotipalveluiden tuotantoa, mutta käytännössä valtio lähinnä tarkkailee siirtotyöläisten terveydentilaa. Naiset kokevat puolen vuoden välein tehtävät raskaustestit nöyryyttävinä. Erityisen paljon tämä virallinen monitorointi jurppii keski-ikäisiä sinkkunaisia, joilla on jo aikuisia lapsia, eikä mitään aikeita hommata iltatähtiä uudeksi riesakseen.

Teoksen kolme avainhenkilöä eivät ole automaattisia sielunkumppaneita keskenään, vaan he kohtaavat piikomisen yhteiskunnallisen tilanteen pakottamana. Corazon on piikomisen konkari, oikea taloudenhoidon veteraani, joka tuntee työnantajien kaikki metkut vuosikymmenien kokemuksen ryydittämänä. Angel on keski-ikäinen lesbonainen, jonka sydän on särkynyt oloissa, joissa seurustelu ylipäänsä on hankalaa. Hänen työnsuhteensa vammaisen vanhuksen avustajana saattaa päättyä siksi, että miehen omaiset ovat päättäneet päästä eroon hänestä. Nuori Donita taas haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta intialaisen prinssinsä Sanjeevin kanssa, mutta prinssilläkään ei ole riittävästi massia romanttisiin treffeihin.

Tämä teos on hieno sekoitus dekkaria, yhteiskunnallista analyysia ja tavallisen arjen draamaa. Lukija pääsee hengailemaan erikoisissa paikoissa, kuten seurakuntasalien hyväntekeväisyyspiireissä, joissa rikkaat rouvat juoruilevat jälkikasvunsa naima-aikeista. Kirjassa valmistellaan myös erään työnantajan tyttären unelmahäitä, jonka kautta päästään hieman samantyylisiin tunnelmiin kuin Kevin Kwanin teoksissa Aasian superrikkaista.

Häiden valmisteluun liittyy paljon ruokamuistoja, ja muutenkin kiinnitin huomiota päähenkilöiden suhteesta ruokaan. Kirjan taloudenhoitajat eivät ole ehtoisia kotikokkeja, vaan enemmänkin nöyriä noutoruoan hakijoita. Filippiiniläinen ruoka on liian eksoottista paikallisille isännille. Kuitenkin heitä arvostetaan kiinalaisten superrikkaiden piireissä siksi, että heille sianlihan käsittely ei ole kiellettyä.

Itselleni eniten iloa tuottava episodi liittyi runouteen, eli tilaisuuksiin, joita siirtolaiset järjestivät yli kielirajojen. Tässä päästään tutustumaan kirjallisuuksiin varsinkin intialaisista kielialueilta. Bangladeshilaiset eivät ehkä ole parhaita taloudenhoitajia, mutta tuossa maassa jokainen lapsi on runoilija, koska Tagoren runot elävät siellä uutta elämäänsä.

Romaanin onnistuminen kristallisoituu siinä, että se tarjoaa monipuolisia samastumisen kohteita. Kaikki hahmot eivät ole paenneet äärimmäisen köyhyyden oloista, eivätkä kaikki työnantajatkaan ole stereotyyppisiä pahiksia. Filippiiniläisiä työntekijöillä on ansaittua ammattiylpeyttä, mutta samaan aikaan he ovat tietoisia siitä, että heidät voidaan käden käänteessä korvata halvemmalla myanmarilaisella työvoimalla. Myanmarilaisten kuukausipalkasta ei tunnetusti ole mitään tietoa.

Lukija pääsee vierailemaan myös Filippiineillä, jonne Corazon on jäänyt välillä jo melkein viettämään ansaittuja eläkepäiviään. Ylirajaisten huoltosuhteiden arki kristallisoituu hänen tarinassaan erinomaisesti.

Tätä teosta oli erityisen hienoa kuunnella äänikirjana, koska siinä puhutaan englantia niin monella eri korostuksella. Luenta ei kuitenkaan ollut yliammuttua, vaan hienovaraisen vaihtelevaa. Olen kuunnellut enemmän amerikkalaisia äänikirjoja, joissa imitoidaan afrikkalaisia aksentteja, ja näiden kuuntelu on välillä ollut rasittavaa ylinäyttelyn vuoksi. Tässäkin lukija oli oletettavasti amerikkalainen, mutta hän kykeni varioimaan puhettaan ihailtavan moninaisesti.

Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Lappeenrannan lehmusten alla

Teos: Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki (Otava , 1972)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Laila Hirvisaaren (entisen Hietamiehen) Lappeenranta-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sarja on nyt kokonaisuudessaan saatavilla äänikirjoina. Hirvisaari kirjoitti ensimmäiset kolme osaa sarjasta 1970-luvulla ja loput 2000-luvun alussa.

Lehmusten kaupunki oli Hietamiehen esikoisromaani, ja suuren suosion lisäksi se sai osakseen aikanaan ikävää huomiota kriitikoilta. Jotkut jopa epäilivät sen olleen hänen miehensä Heikin kirjoittama. Hietamiehen perhe asui tuolloin Lappeenrannassa, ja Lailaa pidettiin kuuluisan TV-julkkiksen pikkurouvana. Toisin sanoen voidaan päätellä, että hänen kirjailijanuransa alussa oli ennalta-arvaamattomia karikkoja.

Teos sijoittuu vuosiin 1929-30, ja siinä tapaamme varsin epäonniset rakastavaiset Ilona Hirvisaaren ja Veikko Vehmaan. Ilona on nuori ompelijatar, joka on onnistunut muuttamaan kotoa pois työnantajansa tyhjään kaupunkitaloon. Veikko on ratsuväen luutnantti ja viipurilaisen tiilitehtailijan poika. Nuorten seurustelua ei katsota kaupungissa hyvällä, eikä upseeriston sääntöjen mukaan naimalupaa anneta liitolle, jossa morsian kuuluu alempaan säätyyn. Toisin sanoen jos upseeri aikoi naimisiin vääränlaisen naisen kanssa, hänet tultaisiin erottamaan tehtävästään.

Ilona on paikallisen leipurin tytär, jolta on jäänyt koulut kesken. Ei hän kuulu köyhälistöön, mutta hän joutuu tekemään työtä itsensä elättääkseen. Hänen hyvä ystävänsä Liisa on onnistunut käymään lukion loppuun, mutta hänellä on kiire päästä naimisiin toisen kadetin, Arnold Lundenin kanssa. Liisan isä on rahakas rautakauppias, joka omistaa kartanon Saimaan saaressa. Näin ollen Liisa kelpaa kadetin morsiameksi, eikä hänen odoteta tekevän töitä naimisiin päästyään.

Eletään itsenäisessä Suomessa, mutta kadettikoulussa eletään edelleen henkisesti tsaarin aikaa. Lappeenrannan katukuvassa venäläiset vaikutteet ovat muutenkin näkyviä, ja armeijassakin palvelee joitain valkoemigrantteja. Valtaosa kadeteista kuuluu ruotsinkieliseen aatelistoon, eivätkä kaikki puhu kovin hyvää suomea.

Ilona uhmaa pikkukaupungin moraalikoodeja kutsumalla Veikon yökylään. Kuuman rakkauden kesän jäljiltä Ilona huomaa tulleensa raskaaksi, eikä uutinen ole iloinen molemmallekaan tulevalle vanhemmalle. Ilonan perhe haluaa hoitaa asian omatoimisesti, ja jättää Veikon kokonaan pois kuvioista. Veikko on jo aiemminkin tottunut pakenemaan ongelmiaan alkoholiin, ja ryhtyy itsetuhoiseksi raskauden aikana.

Kirjassa on muitakin nuoria pareja, joista onnellisimmalta vaikuttaa ratsumies Tukeva ja tämän morsian Iita. Tämän pariskunnan häitä vietetään Antreassa, ja näissä häissä Ilona ja Veikko vierailevat yhdessä. Liisan mahtihäissä Ilona piipahtaa yksin urkuparvella lymyillen, sillä hän ei kestä kaupunkilaisten uteliaita katseita ja pahoja puheita.

En osannut lukea tätä teosta rakkausromaanina, vaikka kyllä Ilonan ja Veikon tarinaan mahtui hyviäkin hetkiä. Teoksessa on suht paljon Lappeenrannan yleisempää historiaa, ja siinä käsitellään jopa kunnallispolitiikkaa. Ajattelin etukäteen, että teoksen sijoittuminen varuskuntayhteisöön voisi tylsistyttää, mutta jaksoin seurata näiden upseerien ryyppäjäisiä suht hyvin. Porvarisrouvien puvuista en ehkä olisi halunnut lukea näin pitkiä kuvauksia. Mutta kokonaisuutena teos tuntui varsin onnistuneelta, ja hahmojen moniäänisyys varsinkin ilahdutti.

Tarvitsin jotain kevyempää luettavaa Gulag-kirjallisuuden jälkeen, ja tämä teos tuntui sopivalta pään nollaamiselta. Siksikin, että tässä kirjassa eletään Gulagin kanssa samoja aikoja lähellä Neuvostoliiton rajaa.

En olisi lämmennyt tälle kirjalle, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle kuin Karjalaan. Murrepuhe oli kirjan todellinen suola, vaikka se ei dominoinut kerrontaa. Koin erityistä kotoisuutta kirjan niissä osissa, joissa seikkailtiin Karjalan kannaksella.

Saatan jatkaa tämän sarjan seuraamista, sillä Ilonan ja hänen lapsensa kohtalo jäi kutkuttamaan koukuttavalla tavalla.

Viime vuoden HELMET-haaste on minulla edelleen kesken, mutta aloitan jo uutta. Eli tämän vuoden rasteilla tämä teos sopii mm. kohtaan 3: ”Kirjan nimessä on kasvi”.

Eugeniikan sysimustaa historiaa

Teos: Kati Ranta: Taito -romaani oikeudesta elämään (Kustannus Mäkelä, 2021)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Tulipa sitten luettua yksi vuoden rankimmista romaaneista sopivasti ennen joulun alkua. Romaani oli sen verran vetävästi kirjoitettu, että vedin sen parissa päivässä, vaikka kyseessä on laaja ja juonellisesti kompleksinen teos.

Kati Ranta on Riihimäellä vaikuttava viestinnän asiantuntija, psykologian jatko-opiskelija, erityislapsen äiti ja nyt kahden teoksen kirjoittanut kirjailija. En olisi huomannut tätä teosta, ellei se olisi nyt ilmaantunut viiveellä suoratoistopalveluun.

Romaanin päähenkilö on myös erityislapsen äiti Riihimäeltä. Liina Lehtonen on rautatieläisen tytär, joka pääsee opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon vuonna 1930. Liinan isä Otto on myös tehnyt luokkahypyn omista lähtökohdistaan: hän on päässyt huutolaispoikana valtion leipään kiinni ja edennyt veturinkuljettajaksi.

Nuori Liina kohtaa Helsingissä suurempaa kurjuutta kuin mitä hän on koskaan nähnyt kotipuolessa. Hänen on otettava kortteeri hellahuoneesta Rööperistä, ja hänen vuokraemäntänsä on ilkeä juoppo, jonka kanssa eläminen on haasteellista. Yliopistolla hän kohtaa yläluokkaisen, suomenruotsalaisen Fannyn, joka uskaltaa lintsata luennoilta ja viettää boheemielämää. Fannyn isä Pehr Utter on perinnöllisyystieteen professori, joka ihailee saksalaisia alan auktoriteetteja.

Teoksessa varsinainen päähenkilö Taito syntyy vasta tarinan puolivälin jälkeen, mutta kaikki se, mitä tapahtuu ennen pojan syntymää on pakahduttavan karmivaa. Teosta onkin luonnehdittu historialliseksi trilleriksi. Juoni nivoutuu pitkälti Lapuan liikkeen nousuun ja siihen liittyvään radikalisaatioon. Itse olen jo lukenut kymmeniä teoksia Lapuan liikkeestä, ja näin ollen tämä juonenkäänne ei varsinaisesti tuonut minulle uutta tietoa, mutta oli hurjaa seurata Fannyn veljen, nuoren kartanonisännän Fabianin jokseenkin jakomielistä poliittista käytöstä.

Liinasta ei tule koskaan lääkäriä, koska hän tulee raskaaksi mahdollisimman raskaissa olosuhteissa. Hän päätyy pika-avioliittoon Vilhon kanssa, joka on tullut asumaan hänen isänsä nurkkiin ja viihtyy paikallisella työväentalolla. Taito on syntymästään saakka vaativa lapsi, ja kehityshäiriötä epäillään jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Poika ei opi puhumaan, motorinen kehitys on viivästynyt ja varttuessaan hän alkaa saada epilepsiaan viittaavia kohtauksia. Liinalle tieto lisää tuskaa, ja hän haluaa selvittää Taiton terveydentilan perinpohjaisesti.

Liina edelleen luottaa siihen tietoon eugeniikasta, mitä hän on oppinut yliopistolla. Samaan aikaan aiheesta käydään debattia eduskunnassa ja eri poliittisissa leireissä. Valitettavasti Liinan tiedeusko vie hänet poikansa kanssa kauhujen matkalle Berliiniin, jonka lopputulema on äärimmäisen traaginen.

Romaani on hyvin kunnianhimoinen, ja se onnistuu kertomaan eugeniikan historiasta tavalla, joka saa laiskemmankin lukijan pysymään mukana. Sain tietää, että Ranta on kirjoittanut tätä teosta kymmenen vuoden ajan, ja se näkyy aiheeseen syvässä perehtyneisyydessä. Samaan aikaan jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon vastoinkäymisiä ja pahuutta kirjailija voi ympätä yhteen teokseen. Oma sietokykyni oli rehellisesti sanottuna äärirajoilla teosta lukiessa, vaikka siinä oli paljon muitakin kerroksia kuin sysimusta eugeniikka.

Kysymys ihmisarvosta ja oikeudesta asianmukaiseen hoivaan ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään sitten 1930-luvun, ja tämä teos toimii loistavana muistutuksena siitä, mitä voi tapahtua, kun aletaan puhua ”heikommasta aineksesta”.

Paljon puhetta luokka-asemasta

Teos: Noora Vallinkoski: Koneen pelko (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Aloitin Noora Vallinkosken toisen romaanin kuuntelemisen elokuussa, koin sen maailman liian nuhjuiseksi, mutta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt lokakuussa, kun valo on vähenemässä. Minulle Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (2018) oli kaikesta nuhjuisuudestaan huolimatta suuri elämys, eli turkulaiset lähiömaisemat kyllä kiinnostavat.

Tässä romaanissa nuori Johanna on muuttamassa pois kotoa, vaikka hänellä ei ole opiskelupaikkaa. Hän on kasvanut turkulaisessa lähiössä työväenluokkaisessa ydinperheessä. Isoveli Jere toistaa elämässään omalla tavallaan työväenluokkaista käsikirjoitusta. Hän on perustanut perheen nuorena, ja elää tavallista lähiöelämää Suskin ja Jacksonin kanssa. Vanhemmat ovat eronneet Johannan teini-iässä, ja aikaa vietetään enemmän isän kuin äidin luona.

Johanna työskentelee Kauppahallin lounaskahvilassa, ja kokee kuuluvansa sukunsa naispuolisten palvelijoiden ketjuun. Hän on kuitenkin päässyt pois Aukosta, joksi hän kotilähiötään kutsuu. Isä ja veli pitävät Johannaa henkisenä petturina, kun hän on uskaltanut aloittaa aikuisen elämänsä muualla.

Jereä on kasvatettu paikallisella jäähallilla, mutta päihteet alkoivat kiinnostaa tätä siinä vaiheessa, kun pelaamisesta olisi pitänyt alkaa tehdä uraa. Kiekko on perheen miehille omanlaisensa uskonto, jonka kautta isä on etsinyt kadotettua arvostusta. Jäähallin rituaaleja ja kirjoittamattomia sääntöjä Vallinkoski kuvaa tarkasti. Perheen työväenluokkaisessa arvojärjestyksessä 1980-90-luvuilla olisi kai kuitenkin ollut sula mahdottomuus, että tyttöä olisi kaavailtu lätkätähdeksi.

Jeren perheen joutumista lastensuojelun asiakkaaksi kuvataan ikään kuin se olisi väistämätöntä. Molemmilla vanhemmilla on päihdetausta, ja perhetyö tuntuu tarttuvan varsinkin Jeren epävarmuuteen isänä. Kun Jackson-pojan epäillään nielleen kokonaisen pikkuauton ollessaan isän hoivissa, perheen seuraamista tehostetaan.

Johannalla ja Jerellä on välillä syvällisiäkin keskusteluja, ja molemmilla on orastavaa kiinnostusta maailmanpolitiikkaan. Jeren kaukaisena haaveena on lähtö Israeliin kibbutsille, ja sisarukset tietävät, millainen filosofi on Amartya Sen. Mutta jostain syystä lähiön Aukko onnistuu aina nielemään maailmalliset haaveet.

Pidin kirjassa varsinkin maahanmuuttajasivuhahmoista. Virolainen rekkakuski Olev ja Mammutti-pizzerian omistaja Ibun jaksavat välittää myös suomalaisista kantapeikoista, ja välillä pizzeria suljetaan surun vuoksi, jos joku asiakkaista kuolee. Ibun tosin onnistuu itsekin muuttamaan Aukosta läheiselle omakotialueelle, mutta yhteys asiakkaisiin säilyy edelleen lämpimänä.

Kirjan nimi on sopivan monimerkityksinen, sillä se viittaa niin teollisuuden murrokseen, hahmojen puutteellisiin ATK-taitoihin kuin konemusiikkiin. Yhteiskunnallinen rakennepuhe voi joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta en ainakaan kokenut Vallinkosken luokka-analyysia liian kirjaviisaana.

Olen iloinen siitä, että tartuin teokseen toisen kerran, sillä yritys oli vaivan arvoinen. Ensimmäisellä lukukerralla en oikein pysynyt teoksen juonessa tai rakenteessa mukana, vaikka itse aihepiiri tuntui kiinnostavalta. Toisella luku/kuuntelukerralla teksti vetikin jo sitten aivan maagisesti.

Kuinka päästä pois Punavuoresta?

Teos: Natalia Kivikko: Punavuoriefekti (Aviador, 2021)

Äänikirjan lukija: Sofia Perhomaa

Natalia on kolmekymppinen helsinkiläinen kirjailijanalku, joka on ponnistanut luovaan luokkaan työväenluokkaisesta Etelä-Savosta. Punavuori on hänelle elämän mekka, mutta muutto sieltä pois vaikuttaa väistämättömältä, kun kohtuuhintainen vuokra-asunto on menossa alta. Natalian vanhemmat tarjoutuvat auttamaan tytärtään hankkimalla sijoitusasunnon, mutta heillä on varaa luukkuun vain Itä-Helsingissä. Ajatus muutosta ahdistaa suuresti, mutta Natalialla ei ole vaihtoehtoja.

Samaan aikaan Natalia kaavailee kaikkien aikojen suosituimman autofiktion kirjoittamista, ja on sairaan kateellinen ystävilleen, jotka ilmoittavat apurahoistaan somen välityksellä. Hän on tietoinen siitä, että lähiölapsuus on trendikästä tietyissä piireissä, ja että siitä kirjoittaminen metatason ironialla höystäen voisi olla hitti Punavuoressa.

Huomasin heti teoksen temaattisia yhteyksiä muun muassa Sisko Savonlahden ja Johannes Ekholmin milleniaaliteosten kanssa, ja niihin Kivikko viittaakin. Varsinkin mielenterveyden horjumisesta kirjoittaminen on muodikasta, mutta kertoja ei ehkä ole vielä yhtä syvällä masennuksessaan kuin Savonlahden esikoisteoksen kertoja. Rahaa ei kuitenkaan ole enää masennuslääkkeisiin, ja nainen tyytyy puolittamaan pillereitään.

Kirjassa oli joitain huvittavia oivalluksia, mutta luokkanäkökulma tuntui tässä teoksessa toivottoman kuluneelta. Persujen dissaaminen ja lähiön köyhien ihmisten ruokavalion raportointi ei ollut lainkaan hauskaa. Ainakaan omasta näkökulmastani Oltermanni-juuston syöminen ei ole erityisen ”köyhää” tai ”alaluokkaista”, ja Pierre Bourdieun teorioiden läpikäyminen oli vaan kökköä, varsinkin kun äänikirjan lukija ei osannut ääntää hänen nimeään oikein.

Äänikirjatoteutus tuntui rehellisesti sanottuna amatöörimäiseltä, tai oletin, ettei sitä ole nauhoitettu kunnon studiossa. Jaksoin kuunnella kirjan loppuun vain siksi, että se oli suht lyhyt, mutta Punavuoresta ja sen itsetietoisista hipstereistä en oppinut paljoakaan uutta.

Kiinnostaisi kyllä tietää, kuka jo julkaissut kirjailija lymyää tämän pseudonymin takana. Hän osaa kyllä kirjoittaa ja havainnoida ympäröivää todellisuuttaan kirurgisen tarkasti, mutta koin, että teoksen äänensävy oli ylimielinen, ja tähän saattoi vaikuttaa myös lukijan valitsema lukutapa.

Taaperon oikeudesta trendikenkiin

Teos: Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Jaakko Loukkola

Ossi Nymanin kolmas romaani saapui luokseni sopivaan saumaan tänä viikonloppuna, kun niin harva saatavilla oleva romaani jaksaa kiinnostaa. Huomaan myös, etten ole arvioinut hänen toista romaaniaan, vaikka luin sen vuonna 2020. Ehkä koin, ettei minulla ollut sen aihepiiristä mitään omaperäistä sanottavaa, kuten esikoisromaanista Röyhkeys, joka oli minulle avartava kokemus.

Häpeärauha viittaa historiallisella tasolla Saksan tilanteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta romaanin universumissa termi kuvaa päähenkilön elämäntilannetta alussa kahden naisen loukossa, ja myöhemmin tuoreena isänä helsinkiläisessä uusperheestä. Kertoja on ollut naimisissa Riikan kanssa, mutta rakastunut liiton aikana Hannaan. Naiset kuuluvat samaan ystäväpiiriin, ja tätä parisuhdesotkua vatvovat kolmikon selkien takana monet ystävät ja tuttavat.

Teos tuntuu vahvasti autofiktiiviseltä, sillä sen kertoja on neljääkymppiä lähestyvä kirjailijamies, joka on muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten. Mies on elänyt yhteiskunnan syrjässä koko aikuisikänsä esikoisromaanin julkaisuun saakka. Tämän jälkeen hänelle on järjestynyt apurahoja, mutta palkkatöissä hän ei ole ollut kuin kerran, ja sekin oli palkkatukipaikka. Tunnustettu taiteilijuus on vaikuttanut miehen itsetuntoon positiivisesti, mutta edelleen hänellä on vieraantumisen kokemuksia pääkaupungin kulttuuripiireissä.

Kirjassa remontoidaan omakotitaloa, jossa on sisäilmaongelmia, käydään parisuhdeterapiassa ja kokeillaan poliittista vaikuttamista Feministipuolueessa. Kertojan on vaikea sitoutua puolisonsa taloprojektiin, koska hänen maailmankuvaansa ei sovi niin suuren omaisuuden hankkiminen. Maununmetsän rauhallinen omakotialue on täydellinen pikkulapsiarkeen, mutta kotoutuminen sinne ei ole helppoa. Siellä eletään kuplassa, jossa taaperoille saatetaan ostaa Minna Parikan kenkiä, eikä lasten synttäreillä kuulu todellakaan tarjoilla Carnival-keksejä.

Teos on melko arkinen, ja sitä voisi luonnehtia urbaaniksi man litiksi. Nyman kiinnittää paljon huomiota omiin muuttuviin kulutustottumuksiinsa, jotka apurahat mahdollistavat. Myös lähipiirin tiedostavaa elämäntapaa ruoditaan lempeällä huumorilla. Lappilainen työväenluokkaisuus voi olla näissä piireissä myös salainen voimavara, vaikka kaikki eivät sitä sellaiseksi mielläkään.

Pidin kirjassa eniten isyyden kuvauksesta, kun tässä yritetään vakavasti luoda turvallisen vanhemmuuden mallia, joka ei ole riippuvainen työmarkkinastatuksesta. Vaikka romaanin kertojalla on tuulista parisuhderintamalla, ainakaan isyys ei ole projekti, josta hän voisi irtisanoutua. Teoksessa vietetään todellista laatuaikaa kahdestaan vauvan ja taaperon kanssa urbaanissa sykkeessä, eikä tässä vanhemmuuden tarvitse keskittyä vain leikkipuistoihin tai taaperoiden sirkuskouluun. Nyman kritisoi myös sitä soveltavan taiteen konseptia, jossa taiteilijan rooli olisi tuottaa keskiluokkaisille perheille sisäsiistejä, ylihinnoiteltuja workshoppeja. Tällainen kun usein vain kärjistää lapsiperheiden eriarvoistumista.

Saatan lukea kirjaa uudestaan vielä sen sisältämän taidekritiikin näkökulmasta. Nyt keskityin enemmän teoksen yksityisempään narratiiviin, joka oli sinänsä varsin ansiokasta.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.

Hänen majesteettinsa hotelleissa

Teos: Jeffrey Archer: Vankilapäiväkirja. Osat 1-3, Helvetti-Kiirastuli-Taivas. (Saga Egmont, 2021)

Suomennos: Laura Hanttu

Äänikirjan lukija : Petri Ala-Kokko

Joskus 00-luvulla harrastuksiini kuului eri kehitysmaiden toisinajattelijoiden vankilapäiväkirjojen lukeminen; myös väitöskirjaani kuului tällainen osio. Tätä genreä kutsuttiin tuolloin resistance literatureksi. Varmasti yksi ikimuistoisimpia lukemiani vankilapäiväkirjoja oli nigerialaisen Ken Saro-Wiwan muistelmat. Myös Suomen historiaan on liittynyt eeppisiä vankilasaagoja, joista muistan parhaiten Elvi Sinervon kirjoitukset turvasäilöstä toisen maailmansodan aikaan.

Kun sitten lähdin lukemaan Jeffrey Archerin, miljonäärikirjailijan ja pitkäaikaisen konservatiivipoliitikon vankilapäiväkirjoja, ei resistance literature ollut heti mielessäni. Mutta Archerin vankilaan joutumisen syyt ovat silti kiintoisat, ja tuomion aikaansaama massiivinen mediajulkisuus oli omanlaisensa hullunmylly. Tässähän oli pulaan joutunut yläluokkainen julkkis, jonka läheiseen ystäväpiiriin kuuluivat niin Margaret Thatcher kuin John Major. Mitään kapinaa hänen majesteettinsa arvovaltaa vastaan ei tästä vankilasaagasta löydy.

Alunperin Archer sai neljä vuotta kakkua väärän valan sanomisesta tapauksessa, jossa puitiin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankäyttöä. Archer oli ollut kymmenisen vuotta tukemassa kurdien itsenäisyyshanketta ja ja Britannian Punainen Ristikin oli tässä hankkeessa taustatekijänä. Muut asiaan sekaantuneet eivät joutuneet linnaan, ja Archerinkin tuomio lyheni huomattavasti saagan aikana.

Vankilaan joutuessaan hän oli 61-vuotias, ja monella tapaa häntä kohdeltiin rikosseuraamuksen hierarkiassa ikäihmisenä. Roskalehdet yrittivät koko ajan etsiä todisteita Archerin luksuselämästä ja etuoikeuksista tuomion aikana, vaikka näitä tuskin oli mainittavissa määrin. Mies lusi tuomiotaan kolmessa eri paikassa, joista ensimmäinen (”Helvetti”) oli Belmarshin pahamaineinen korkeimman turvaluokituksen vankila – paikka, jonne moni joutui linnauransa aluksi huolimatta oletetun rikoksen luonteesta.

Yllättävää kyllä, pidin tästä trilogiasta paljonkin, vaikka Archer yksityishenkilönä ja poliitikkona vaikuttaa yläluokkaiselta ja sovinnaisiin tapoihinsa piintyneeltä. Tässä kuvataan arjen vankilaelämää hänen omista, rehellisistä lähtökohdistaan ennakkoluuloinen kaikkineen, mutta ainakaan tuo näkökulma ei ole epäempaattinen. Archerin oma linja huumeisiin on ollut ennen vankilaan joutumistaan kategorisen kielteinen, eikä se linnatuomion aikana paljon liberaalimmaksi muutu, mutta hän alkaa nähdä monisyisemmin huumeidenkäytön syitä ja seurauksia. Elämän ehdot kovia huumeita käyttävällä taparikollisella kun ovat varsin erilaiset kuin House of Lordsin veteraanilla, jolla on yksityiskoulutausta. Tosin linnatuomionsa aikana Archer kohtaa myös huumeriippuvaisia ns. paremmista piireistä. Hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei oikein mikään perhetausta suojaa addiktioon taipuvaista yksilöä koukuttumiselta.

Eliittiasema Archerilla on siitä näkökulmasta, että hänellä on rakastava perhe, suuri varallisuus ja ammatti, jota voi harjoittaa vankilaoloissakin. Silti lusiminen vaikuttaa myös hänen mielenterveyteensä, ja mukaan mahtuu vaikeitakin päiviä. Belmarshissa hän kokee äärimmäistä väkivaltaa, Waylandin vankilassa yleinen levottomuus, rap-musiikin pauhe ja rivokielinen huuteleminen selleistä toisiin rasittaa, ja North Sea Campin syrjäisessä avovankilassa on nuhjuista ja paikoitellen jopa törkyistä. Viimeisessä instituutiossa hän kuitenkin saa mielekästä tekemistä: työ vankilan hallinnon paperihommissa, teenkeittäjänä ja lääkintäassistenttina motivoi enemmän kuin esimerkiksi osallistuminen keramiikkapajaan. Lyhyen ajan hän saa myös opettaa luovaa kirjoittamista kanssavangeille, mutta myöhemmin tämä mahdollisuus evätään.

Kuinka monelta vangilta sitten puuttuu kokonaan luku- ja kirjoitustaito, siitäkin tässä kirjasarjassa on vinkkejä. Brittiläisessä vankilajärjestelmässä on kuitenkin jo pitkään yritetty vakavasti paikata vankien koulutuksellisia aukkoja. Monenmoisia työllistämishankkeitakin on vankiloissa käynnissä, ja osan vangeista motivaatio palata työelämään on suuri. Minusta tämä saaga on ansiokas siksi, että se osoittaa vankeinhoitojärjestelmän ruusut ja risut hyvin realistisesta näkökulmasta.

Trilogian kakkososassa Archer tutustuu kolumbialaiseen Sergioon (nimi muutettu), jota odottaa pian karkotuspäätös Britanniasta. Tämä kohtelias, keskiluokkainen valkokaulusrikollinen alkaa heti hioa Archerin kanssa jalokivi- ja taidekauppoja. Aito smaragdi saapuukin perheen joulukuuseen, mutta taidekaupat ehtyvät ja kontakti mieheen katkeaa. Muutkin ystävyyden kuvaukset ovat hienoja, vaikka enimmäkseen niissä diilataan puhelinkorttien ja Mars-patukoiden valuutalla.

Tämä oli nyt toinen tutustumiseni Archerin teoksiin. Ensimmäinen otos oli erittäin lupaava, kertoohan se Himalajan valloituksesta, tämänhetkisestä lempiaiheestani. Ihan kaikki Archerin kirjojen aihepiirit eivät minua inspiroi, mutta tykkään hänen kerronnan tyylistään.

Eli kirjallista fanitusta voi tapahtua yli puolue- ja näkemyserojen. Iso hurraahuuto sille!

Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.