Vain neljännen maailman ongelmia

Teos: Katri Rauanjoki: Kesämerkit (S&S, 2022)

Äänikirjan lukija: Tauno Ljetoff

Päivän kirjaksi valikoitui kesäinen tunnelmapala kolttasaamelaisten mailta. Katri Rauanjoki on minulle jo tuttu kirjailija, jonka aiemmistakin kirjoista löytyy arviot tästä blogista. Olin erityisen vaikuttunut hänen edellisestä teoksestaan Lenin-setä ei asu enää täällä (2019), joka sijoittuu Huippuvuorille ja käsittelee sen neuvostoaikaisen tutkimusaseman historiaa ja nykypäivää. Arktisissa tunnelmissa jatketaan myös uusimmassa romaanissa, joka vie lukijansa koilliseen Lappiin, kolmen maan rajaseudulle.

Teoksessa ei ole selkeää juonta, vaan se on kudelma yhteisön nykytilanteesta, jossa eri-ikäiset henkilöt etsivät identiteettiään ja suhdettaan pohjoiseen ekosysteemiin. Teos kuvaa yhden kesän luonnonkiertoa Lapissa ja maailmalla. Osa henkilöistä saa elantonsa kolttasaamelaisuuden artikuloinnista maailmalla, osa etsii citysaamelaisuuden olomuotoa Helsingissä, ja osa ottaa vastaan couch surfing-vieraita esi-isiensä mailla. Perinnekäsityökerhossa väännetään edelleen yhteisön piilevästä homofobiasta, mummoja kärrätään vasten tahtoa terveyskeskukseen lepäämään, jotta heidän kodeissa pääsisi siivoamaan. Nasti-mummolle tulee puhelinmyyjän narraamaana Glorian ruoka ja viini, vaikka paikallisen supermarketin anti tuntuu etelän turisteille räätälöidyltä. Paikallinen tsasouna on nimetty Pyhän Georgio Voittajan mukaan, eli tuon saman Yrjänän, joka nyt lietsoo vihamielisyyttä venäläispatrioottien hihanauhoissa.

Larissa-tädillä on näyttely New Yorkin MoMassa, ja tämän veljenpoika, tutkija-Vesa yrittää käydä sitä katsomassa mahdollisimman coolisti. Nuoret akateemiset vitsailevat ”neljännen maailman ongelmista”, jotka johtuvat alkuperäiskansojen valtiottomasta tilasta. Kolttasaamelaisten tilanne jopa muiden saamelaisten parissa on häilyvä, koska kaikki eivät pidä heidän uudelleenasutusta muiden saamelaisten maille oikeutettuna. Ryssittely kuuluu edelleen tämän pienen vähemmistön arkikokemuksiin varsinkin silloin, kun he uskaltavat käyttää julkisesti kansanpukujaan.

Kirjailija itse identifioituu Lapissa kasvaneeksi ”pohjoiseksi ihmiseksi”, mutta tästä huolimatta kolttasaamelaisuus ja ortodoksi usko olivat hänelle vieraita ilmiöitä ennen tätä kirjoitusprojektia. Varsin vakuuttavasti hän on päässyt henkilöidensä ihon alle – ihmisten, jotka elävät globaalissa maailmassa yhtä lailla kuin muutkin maamme kansalaiset, ja joiden mielenkiinto ei rajoitu pelkästään omaan kulttuuriin ja etnisyyteen. Frozen-elokuvan esitys inarinsaameksi on iso juttu myös kolttasaamelaisille lapsille, mutta omalla kielellä katsotaan Muumi-piirrettyjä.

Jäin itse kirjaa kuunnellessa matkustelemaan tiettyjä pohjoiseen luontoon liittyviä sanoja, kuten jurmu, muotka ja lompolo, joiden merkitys selveni jotenkuten, mutta joita en edelleenkään käyttäisi aktiivisesti arjessani. Tunturijokiin liittyvä sanaston omaksuminen vaatii oikeastaan näiden muodostelmien havainnoinnin omin silmin.

Tämä oli ensimmäinen lukemani teos koltista, joten en voi verrata tätä mihinkään aiempaan lukemaani. Viime vuonna lukemani Niillas Holmbergin Halla helle oli järeämpi esitys laajemmasta saamelaisesta nykykulttuurista, jossa oli osittain samoja teemoja, varsinkin kuvataiteisiin ja käsitöihin liittyviä. Tuo teos vaatii lukijaltaan isompaa panostusta, ja se on myös juonellisesti kunnianhimoinen. Tämä romaani johdattaa lukijansa samojen ilmiöiden äärelle melkein vaivihkaa, eikä lukijalta vaadita suuria pohjatietoja kolttasaamelaisesta kulttuurista. Mielestäni onkin hienoa, että nykyään löytyy kepeämpiä ja raskaampia fiktiivisiä teoksia maamme etnisistä vähemmistöistä.

Metsän suutelun jalosta taidosta

Teos: Chi Zijian: Puolikuu (Aula&co, 2022)

Suomennos: Rauno Sainio

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Mitäpä olen tiennyt Kiinan etnisistä vähemmistöistä tähän päivään saakka? Välillä olen lukenut lehtijuttuja uiguureista, ja melkeinpä se on ollut siinä. Eilen eteeni putkahti BookBeatissa Chi Zijianin romaani Puolikuu, joka on julkaistu Kiinassa jo vuonna 2005, ja saa nyt 16 vuoden viiveellä uutta hyllyelämää suomen kielellä. Kustantamo Aula&co:lta on tullut aiemminkin hyviä kiinalaiskirjoja, ja tässä teoksessa viehätti jo kansikuva.

Välillä ohitan nämä kaukaisia heimokansoja kuvaavat teokset samoin kuin ohitan kadulla feissarin, joka kysyy, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista. Olen lukenut monia paimentolaisuudesta, metsästyksestä ja keräilystä kertovia teoksia rehellisesti tunnustettuna pakkopullina. Kaikki niistä ei ole hyvää kirjallisuutta, vaikka aihe muuten voisi kiinnostaa.

Tämä teos on selvästi laatukamaa, sillä jaksoin seurata jopa tarinan alun runsaat metsästyskuvaukset, jotka yleensä pitkästyttävät. Teos siis kertoo koillis-Kiinan evenkikansasta, jotka tunnetaan myös tunguuseina. Tämä siperialaisperäinen heimokansa on nykyään jakautunut Venäjän, Kiinan ja Mongolian alueille, ja Kiinassa heitä on nykyään jäljellä n. 30 000 henkeä. Romaanin kertoja on noin 90-vuotias nainen, joka on valinnut elää synnyinkylässään, vaikka suurin osa heimosta on siirretty asumaan kerrostaloihin läheisiin kaupunkeihin. Tarina alkaa 1920-luvulta naisen lapsuudesta, jolloin suku elää vielä luonnonmukaista elämää. Jo 1930-luvulla alkaa heimon pakkomodernisaatio japanilaisten toimesta, sillä Japani miehittää tuon alueen toisen maailmansodan loppuun saakka. Kylän miehet joutuvat pakosta japanilaisen armeijan koulutusleirille, ja osa pidempään palvelukseen. Maan nimi on Mantsuria, ja sen nukkehallituksen kaatumista odotetaan pitkään.

Muutenkin heimo elää monen kulttuurin ja kielen keskellä, ja venäläisten vaikutus alueella on suurempi kuin kiinalaisten. Myös kertojan suvussa on monia sukulaisia Venäjän puolelta, joista osa harjoittaa ortodoksista uskoa. Heimon oma animismi kuitenkin elää pitkään, ja jossain vaiheessa kylä saa naispuolisen shamaanin kertojan veljen vaimosta. Sukupuoliroolit ovat muutenkin muutoksessa, ja naiset oppivat tekemään kaikkia perinteisiä miesten töitä varsinkin toisen maailmansodan aikana.

Seksuaalisuudesta kirjassa puhutaan välillä poeettisesti ”tuulen huminana”, välillä suorasukaisemmin. Kertojalla ehtii olla kaksi aviomiestä, joista molemmat kuolevat äkillisesti nuorina. Ensimmäisen miehen kuolemaa hän terapioi opettelemalla kalliomaalausten tekoa, ja toiselta mieheltään hän oppii runollista kielenkäyttöä. Volodja ehtii jopa saamaan tunnustusta runoistaan, eli ilmeisesti niitä jopa painetaan.

Verta romaanissa roiskuu enemmän kuin viimeksi lukemassani kotimaisessa teiniviiltelysaagassa, niin ihmisten kuin eläinten, ja kuoleman kanssa tämä kansa on mystisissä väleissä. Kiinnostavaa oli lukea erilaisista shamanistisista menoista, kuten häätansseista ja tuulihautauksesta. Vaatteilla on suuri merkitys kylän naisten elämässä, ja kun kertojan äiti Tamara luopuu rakkaista kesähameistaan, tämä tietää äidin menettäneen järkensä.

Suomalainen lukija varmasti vertaa tämän heimon elämäntapaa saamelaisiin, ja yhtymäkohtia varmasti löytyy runsaasti. Näkökulma teoksessa on vahvasti etnografinen ja kollektiivinen, mutta alkuperäiskansa-aktivismin säikeitä tarinasta ei pahemmin löydy. Kirjailija itse vaikuttaa kuuluvan Kiinan kommunistisen puolueen eliittiin, ja on viime aikoina toiminut enemmän poliitikkona kuin kirjailijana. Mutta kirjan ansioiksi luen sen, että se kertoo enemmän ajoista ennen kommunismia, ja onnistuu tavoittamaan heimon alkuperäistä kielenkäyttöä.

Kiitos Rauno Sainiolle hienosta käännöstyöstä, mikä ei todennäköisesti ole ollut helpoimmasta päästä. Ilman tätä suomennosta tuskin olisin teosta löytänyt, vaikka olen jonkun verran lukenut kiinalaista kirjallisuutta englanniksi.

Mikromuovin kyllästämä morkkis

Teos: Piia Heikkinen: Ekotrippi (Basam Books, 2021)

Äänikirjan lukija: Piia Heikkinen

Järvisen Minna on 42-vuotias kolmen lapsen äiti ja pankkivirkailija Espoon perukoilta, ja äskettäisen eron jälkeen häntä on alkanut riivata muutoksen tarve omassa elämässä. Varsinkin lapsettomina viikkoina on liikaa aikaa pohtia maailman tilaa, ja Minnan suureksi harmiksi puolison uusi kumppani Carita on hurahtanut kunnolla ekologiaan. Vaikuttaa myös siltä, että Carita on bondaamassa kunnolla hänen esiteinityttärensä Siirin kanssa ja ottamassa äidin roolin ainakin perheen ympäristökasvattajana. Caritalla on reippaasti pöhisevä startup-firma, joka keskittyy ekologisiin lastentarvikkeisiin. Tätä Minnan on vaikea sulattaa, varsinkin, kun Caritalla ei ole edes omia biologisia lapsia. Mitä siis tehdä pelastaakseen edes jonkinmoinen auktoriteettiasema perheessä?

Piia Heikkisen Ekotrippi on chicklit-henkinen romaani perheestä yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Tällä perheellä on juuret syvällä Savonmaalla, mutta se sinnittelee pääkaupunkiseudulla epävarmuuden keskellä. Isä Ari on onnistunut Minnaa paremmin karistamaan maalaisuuden ympäriltään, mutta Minnalla on alati kasvava huoli ikääntyvistä vanhemmistaan Juankoskella. Avioerokin on osittain johtunut siitä, kun Minna on ollut hoitamassa isäänsä pöndellä ja jättänyt miehen naapurin amatsonin vieteltäväksi. Kyllä pienemmästäkin voi naiseen iskeä ilmastokriisi, joka oireilee suhteessa jokaiseen henkilöön Minnan lähipiirissä. Minna kun ei oikein osaa puhua tunteistaan muuten kuin biojäteastioiden kautta.

Romaanissa Minna siis löytää uutta voimaa lasten koulun Ekoäitien yhdistyksen kautta. Hän osoittautuu varsinaiseksi mediapersoonaksi elämänsä ensimmäisellä Elokapina-miekkarilla oravaksi pukeutuneena, ja pääsee tätä kautta uusiin piireihin. Ekologisella herätyksellä on myös varjopuolensa: hyvistä aikeista huolimatta perheen elämä muuttuu entistä kulutus- ja tavarakeskeisemmäksi, kun Minnan kaikki aika menee marketeissa vegaanituotteiden selosteita tutkiessa ja nettikirppareita kolutessa.

Noin puolet teoksesta sijoittuu Savoon, jonne perhe tekee kunnollisen ”juurimatkan” Kanarian-loman sijaan. Heikkisellä on murre hallussaan, ja äidin ja tyttären välinen dialogi hersyy lämmintä, mutta myös piikikästä huumoria. Minnan äitihahmo ei ole pelkästään pullantuoksuinen lupsakka tapaus, vaan myös taitava manipuloija. Myös Siirin kummitäti Ellu osaa haastaa fanaattista ystäväänsä Agrimarketin kassan rouhealla asenteella. Savosta löytyy syvempää luontosuhdetta, mutta kuinka uuden heilaehdokkaan saisi vakuuttumaan siitä, ettei muikunmäti ei ole paras mahdollinen treffi-illallisen houkutus?

Savolainen puoli minusta oli täysillä mukana romaanin savolaisessa tarinassa, ja koin sen dialogeissa samantyyppistä kielellistä virtuositeettiä kuin Antti Heikkisellä. Äänikirja on kirjailijan itsensä lukema, ja alkumetreillä koin luennan hieman kankeaksi, mutta ymmärsin valinnan tarpeellisuuden murrevyöhykkeelle siirryttäessä: ääninäyttelijä ei onnistu saamaan syvään murrepuheeseen oikeaa potkua, ellei ole alueelta kotoisin.

Olisin voinut ahdistua ja ärsyyntyä kirjasta kunnolla, ellei siinä olisi välillä vaihdettu maisemaa Savoon. Varsinkin espoolaisen kouluelämän kuvaus tuntui hurjalta, vaikka uskon sen pohjautuvan omakohtaisiin havaintoihin. Ehdottoman hyvää romaanissa oli se, ettei sen aika-akseliin mahtunut korona-ajan ahdistus, eli siinä kuvataan aikaa juuri ennen pandemian puhkeamista.

Onneksi kirjassa on monia muitakin ulottuvuuksia kuin ilmastoahdistus, eli sitä voi lukea myös sukutarinana, tarinana ystävyyksistä ja äitien ja tyttärien suhteen kuvauksena. Olisi erityisen hyvä kuulla sellaisten lukijoiden mielipiteitä teoksesta, joilla ei ole ruuhkavuodet päällä eikä omakohtaista kokemusta koulujen ympäristökasvatuksesta. Ehkä teos voisikin toimia parhaiten uusien ikkunoiden avaajana niille, joilla ei ole niin sanotusti ”tilanne päällä”. Sillä vaikka huoli ilmaston lämpenemisestä vaikuttaa kaikkiin meistä, sitä ilmaistaan moninaisin keinoin, kuten tämänkin teoksen hahmojen kautta hyvin ilmenee.

Seitsemän kukkulan kaupungissa

Teos: Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki (Saga Egmont, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kati Berg on viisikymppinen historian maisteri, aikuisten lasten äiti ja pitkäaikaistyötön Turusta. Hän on vastikään muuttanut asumaan yhteisöön Aurajoen varrelle ja vuokrannut omakotitalonsa sitä enemmän tarvitsevalle perheelle. Aviomies Pertti on karannut ties kuinka monennelle tutkimusmatkalle Andeille; hyönteiset tuntuvat vievän professorimiestä varmemmalla otteella kuin väljähtänyt liitto. Tytär Milla on juuri palannut kaupunkiin tekemään ensimmäistä harjoitteluaan poliisina; poika Mikael asuu Tanskassa ja opiskelee musiikkia.

Kun Kati todistaa nuoren kämppiksensä kokemaa väkivaltaa Aurajoen varrella ja samaan aikaan alkaa bongailla joenvarren puihin piirrettyjä omituisia viiltoja, hän ei voi olla ryhtymättä tutkija-salapoliisiksi. Puiden salaisuuksien selvittäminen on ainakin hohdokkaampaa kuin työllisyyskurssilla lusiminen. Mutta onneksi kurssilla lusii myös eräs Nalle, entinen rokkibändin roudari, joka tuntee tukiviidakon solmut professorin rouvaa paremmin.

Minulla on tässä edessäni useita uusia dekkarisarjoja, jotka houkuttelevat omaperäisellä otteellaan. Kati Berg-sarja kuuluu cosy crime-osastolle, jossa yhteiskunnallisuudella ja ihmissuhteilla on suurempi rooli tarinassa kuin raa’alla väkivallalla. Ihastuin tässä kirjassa niin Turun jugend-arkkitehtuuriin kuin työttömyyden luovaan kuvaukseen, joka lempeässä piikikkyydessään lähestyi Ossi Nymanin ”ideologisen työttömyyden” kuvausta. Kirjan Kati tosin on harvinaisen puuhakas ja resurssirikas työtön, jolla ei ole äärimmäisen köyhyyden kokemusta johtuen suotuisasta avioliitostaan. Hän on kirjaimellisesti nainut rahaa, sillä Pertti tulee suvusta, jossa vanhemmat sponsoroivat lapsilleen ensiasuntoja. Kati itse taas tulee ruotsinkielisestä työläisperheestä Kemiönsaarelta, ja on perinyt lähinnä merimerkkien lukutaidon. Tykkäsin siis varsinkin suomenruotsalaisuuden kaavasta poikkeavasta kuvauksesta, vaikkakin se on kirjassa vain ohut sivujuoni.

Kirjassa nuori tubettaja Niko löydetään hukkuneena Aurajoesta, ja tutkinnassa on syytä olettaa, ettei kyseessä ollut onnettomuus tai itsemurha. On syytä myös tutkia aiempia vastaavia tapauksia, sillä joki on aiemminkin vienyt ihmisiä hämärissä oloissa. Milla pääsee Nikon murhatutkintatiimiin, ja monien vääntöjen jälkeen päätyy konsultoimaan sekä rasittavaa äitiään että tämän kirjastonhoitajaystäväänsä joen ja puiden historiaan liittyvissä kysymyksissä.

En ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, mitä termi ”puumerkki” oikeastaan tarkoittaa, ja myös kuningatar Kristiinaan liittyvä tarinointi oli uusia ikkunoita avaavaa. Kuitenkaan teos ei ollut historiallisuudessaan ensyklopedinen tai ylitsepursuavaa, mikä joskus on vaarana, jos päähenkilöllä on tutkijataustaa. Koin, että historialliset osuudet oli tässä teoksessa onnistuttu ujuttamaan tarinaan niin, että siitä pystyy nauttimaan myös ne, jotka usein skippaavat opastetut kierrokset folkloristisessa ulkomuseossa.

Minulle tämä teos oli riemastuttava uusi tuttavuus jo työvoimapoliittisista syistä, eli itselle samastumispinta päähenkilön kanssa oli mahdollisimman kattava. Toisaalta huomasin, että teoksen maailmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Eppu Nuotion Ellen Lähde-sarjan kanssa. Mutta kyllä Turkuun mahtuu hyvin näitä kukkahattutätihenkisiä salapoliisihahmoja, ja varsinkin Kati Bergin hahmosta voisi olla jotain hyötyä myös kaupungin työllisyyspalveluille. Turku nimittäin alkoi tuntua tämän kuvauksen pohjalta paljon kiinnostavammalta paikalta olla työtön kuin Tampere, ainakin kesäiseen aikaan.

Sarjasta on saatavilla jo toinenkin osa, Ahne, joka sijoittuu vanhusten palvelukotien ja taideväärennösten maailmaan. Toivon sarjalle menestystä ja pitkää ikää, sillä koin sarjan tarjoavan elämyksiä monenlaisille lukijoille – myös nuorille ja ei-työttömille. Sarjan aloitusosa oli varsin nuorekas, olihan yli puolet sen hahmoista nuoria aikuisia. Sivujuoniin mahtui muun muassa ilmastoahdistusta ja seksuaalisen identiteetin etsintää.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

West Corkin sielunmaisemaa

Teos: Cecelia Ahern: Lyyralintu (Gummerus, 2021)

Suomennos: Heidi Tihvenäinen ja Lauri Sallamo

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Irlannista on viimeisen 30 vuoden aikana putkahdellut niin paljon naispuolisia viihdekirjailijoita, että ns. vakavammat äänet jäävät usein ulkomailla huomaamatta. Aikamme painokuningattarista olen lukenut Cathy Kellyä ja Marian Keyesiä; voin melko suurella varmuudella väittää, että Cecelia Ahern (s. 1982) on jäänyt välistä, sillä v. 2004 olen ollut niin kirjasnobi, ettei teos PS. I love you olisi mennyt seulastani läpi.

Ahernin uusin teos alkoi kiinnostaa houkuttelevan kansikuvan ja erikoisen nimen vuoksi. Lyyralintu on itse asiassa Australiassa pesivä laji, mutta minulle se olisi mennyt täydestä myös irlantilaisena, ellei kirjassa olisi matkustettu Australiaan katsomaan linnun luonnonoloja.

Romaanissa dublinilainen tuotantoyhtiö matkustaa läntisen Corkin maaseudulle tekemään dokumenttifilmiä. Naispuolinen ohjaaja Bo on hyvin kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. Hänen poikaystävänsä Solomon on tiimin kuvaaja, eikä yleensä jaa Bon kanssa taiteellista visiota, mikä aiheuttaa jännitteitä. Kuvausmatkalla Solomon törmää erään syrjäisen torpan lähistöllä nuoreen naiseen, joka vieraan nähdessään alkaa ääntelehtiä lintujen tavoin karkottaakseen tunkeilijan pois. Monien, monituisten lintujen. Onneksi Solomon onnistuu rauhoittaa pelästyttämänsä naisen, ja heidän välilleen syntyy luottamussuhde. Naisen tapa kommunikoida on maaginen, vaikka se voi viitata myös neurologiseen häiriöön.

Nuori Laura on elänyt näillä seuduilla koko ikänsä, mutta häntä on piiloteltu yhteiskunnalta. Hänen syntymäänsä ei ole rekisteröity, hän ei ole käynyt koulua eikä hän ole saanut vaivoihinsa lääkärihoitoa. Mummi ja äiti, jotka näin päättivät toimia, ovat kuolleet jo vuosia sitten, äiti syöpään, johon hän kieltäytyi hakemasta hoitoa. Viimeiset vuodet hänen asioitaan on hoitanut Tom-niminen mies, joka järjesti asumisen omalla maallaan. Tom on käynyt hänelle kaupassa, mutta asettanut Lauran myös avuttoman haavoittuvan asemaan. Nyt Tom on kuollut, ja Lauran paperiton asuminen saattaa olla kortilla. Hän on yli 20-vuotias, hän osaa lukea, ja on jopa käynyt äitinsä ja mummonsa kanssa lomamatkoilla muualla Irlannissa, mutta kotikylässä hän ei ole saanut liikkua ihmisten ilmoilla.

Pelkäsin, että kyseessä olisi ahdistava susilapsitarina, mutta kyllä tässä päästiin aika nopeasti valon puolelle. Kirjassa seurataan Lauran komeettamaista nousua television kykykilpailussa, siihen liittyvää viihdeteollisuutta ja julkisuutta, ja naisen sopeutumista suureen maailmaan. Hyppy alkeellisesta mökistä Dublinin yökerhoihin ja hotelleihin on valtava, ja toki hänen on nuorena naisena opittava myös kohtaamaan miesten huomio. On myös opittava käyttäytymään yökerhoissa niin, ettei joudu roskalehtien riepoteltavaksi. Romanssirintamaa on luvassa maltillisesti, mutta en kuvaisi tätä perinteiseksi romanttiseksi fiktioksi.

Viihdekirjaksi teoksen tekee se, että siinä kirjaimellisesti liikutaan viihdeteollisuuden sydämessä. Irlantilaisen suhtautuvat talent-kilpailuihinsa suuremmalla intohimolla kuin suomalaiset, ja peli on kulissien takana armotonta. Kilpailun ilkein tuomari on dokumentin ohjaaja-Bon entinen miesystävä, eli Lauran tie karsintoihin on saattanut olla jollain tapaa voideltu. Kisan etenemisen koreografia myös tuntuu osittain käsikirjoitetulta, eli ilkeän tuomarin on raivottava, jotta ohjelmassa säilyisi draaman kaari.

Ihmettelin tarinassa Lauran nopeaa sopeutumista kaupunkielämään, mutta oli hyväkin, ettei tämä ollut sellainen sosiaalipornahtava tuhkimotarina, josta siitä näillä aineksilla olisi voinut tulla. Tässä voi olla realistiseen kerrontaan tottuneille joitain uskottavuushaasteita: itsellä Irlannissa aikaa viettäneenä ihmetytti tuo lapsen piilottamisen mahdollisuus. Tosin Irlannissa on kautta aikain synnytetty lapsia salaa, mutta tällaisia lapsia ei ole yleensä pidetty elossa, tai pidetty omilla tiluksilla. Irlannissa syrjäkylät eivät ole niin syrjässä kuin miten me suomalaiset ne ymmärrämme. Kulttuuri on paljon puheliaampaa ja yhteisöllisempää kuin suomalainen.

Mutta Ahern tuntee kuvaamansa seudut minua paremmin, ja on ehkä kuullut joistain vastaavista tapauksista. Kirjan syntyhistoria alkoi kiinnostaa minua, sillä usein vastaavat tosi elämän tarinat ovat fiktiota uskomattomampia.

Ainoa asia, joka ärsytti minua teoksessa, oli eri henkilöiden jatkuva jetlag-oireiden kuvaus, joka oli liiallista ja tylsää. Vastaavia manerismeja toiset kirjailijat aikaansaavat krapulasta. Tässä alkoholin käyttö ja huumeet jäivät vähemmälle huomiolle kuin lentämisen aikaansaama sekaannus.

Lyyralintu varmasti vetoaa kaikenikäisiin lukijoihin, mutta veikkaan siitä tulevan hittikirja alle kolmikymppisten parissa. Elokuvallista potentiaalia teoksessa on paljon, tosin itse katsoisin mieluummin leffan Lauran lapsuudesta ja nuoruudesta kuin elämästä Dublinin viihdepiireissä. Kaiken kaikkiaan ihastuttava ja yllättävä teos kirjailijalta, jolta odotin jotain imelämpää.

Intergalaktisessa arboretumissa

Teos: Richard Powers: Ikipuut (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Karhulahti

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Luonto/ilmastonmuutosaiheisella neljän teoksen reppuretkelläni viimeinen rasti, Richard Powersin Ikipuut, oli temaattisesti laaja-alaisiin ja vaikein etappi. Tämäkin on historiallinen romaani, jonka fokus on kuitenkin 1900-luvun lähihistoriassa, Amerikan mantereen monessa kolkassa, ja vähän Aasiassakin.

Alussa luulin lukevani novellikokoelmaa, sillä alkupuolen tarinoilla ei tuntunut olevan paljoa yhteyttä toisiinsa, ja romaanin juoni alkoikin kehittyä vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kirjassa on monia avainhenkilöitä, joilla kaikilla on elämässä tärkeitä puita, mutta heidän luontosuhteet eroavat toisistaan. Joku on saanut pakkomielteen puiden kuvaamisesta sukuperintönä, toinen löytää sen avaruudesta tai pelimaailmasta, kolmannella kutsumus ikipuiden pelastukseen tulee rankan huumeiden käytön jälkeisenä visiona. Yksi hahmoista on tullut puun pelastamaksi Thaimaan viidakossa, jonne hän on hypännyt epäonnisella laskuvarjolla palavasta lentokoneesta Vietnamin sodan jälkimainingeissa.

Yli puolella romaanin hahmoista on akateeminen tausta, mutta kaikki eivät ole luonnontutkijoita. Tyypillisin puiden pelastajahahmo on metsänhoidon tutkijana syrjäytetty Patricia Westerford, joka ”puu-Pattynakin” tunnetaan. Hän alkaa kehitellä teoriaansa puiden keskinäisestä kommunikaatiosta jo ollessaan opiskelija 1960-luvulla. Miespuoliset kollegat eivät voi sietää Patrician tapaa tehdä tiedettä, ja hänet hiljennetään oikeusteitse. Itsetuhoisten aikeiden jälkeen nainen vetäytyy keskilännen ikimetsiin hoitamaan valtion metsänvartijan tehtävää, kunnes uuden polven opiskelijat tulevat etsimään häntä 80-90-lukujen vaihteesta.

Noin puolet romaanista keskittyy Kalifornian ikipuiden pelastamisoperaatioon, suureen aktivismin aaltoon 90-luvun alussa, joka sai aikaan väkivaltaa ja ihmisuhreja. Tämä oli hurjaa, jännittävää ja traagista, mutta oma keskittymiseni tämän 24 tunnin mittaisen saagan kanssa herpaantui monta kertaa aktivismia kuvaavissa massakohtauksissa. Tilanne on sama kuin sotakirjoissa: toiminnalliset väkivallan kuvaukset eivät nappaa, varsinkaan, jos ne kestävät kymmeniä sivuja. Kirjassa Olivia ja Nick, nuoret tulisielut, alkavat elää puussa, jolle he ovat antaneet myyttisen persoonan ja nimen Minas. Powers kuvaa tätä symbioottista suhdetta eeppisesti, mutta koin silti jääväni ulkopuoliseksi tässä naisen, miehen ja puun kolmiodraamassa.

Tykkäsin enemmän kirjan aasialaistaustaisista hahmoista, kuten Mimistä, jonka isä oli Shanghain muslimi, ja Niiliistä, jonka intialaiset vanhemmat olivat muuttaneet Piilaaksoon alueen kehityksen ensimmäisessä aallossa. Niilii putoaa teininä puusta ja vammautuu loppuiäkseen, mutta tämä ei estä häntä tulemasta pelimaailman pioneeriksi. Opinkin kirjasta ehkä eniten juuri pelimaailman lyhyestä historiasta, ja oli kiinnostavaa tutkia, mitä ”juurtuminen” merkitsee koodaajien maailmassa.

Yhteistä tälle romaanille ja ennen tätä lukemalleni Tea Obrehtin Vedettömälle maalle oli se, että molemmissa oli sellaisia aasialaisia maahanmuuttajahahmoja, joiden historiaa paikallisten oli vaikea lukea. Islam ei ollut suuri teema Powersin romaanissa, mutta hän kuvasi hyvin sellaisen henkilön kulttuurista sekaannusta, joka ei ehkä enää osaa edes harjoittaa uskontoa, johon hän on syntynyt. Powers myös kuvasi Amerikan muuton koloniaalisia juuria vahvemmin kuin Obreht, mutta Obrehtin villin lännen saaga oli minulle tässä vaiheessa elävämpi lukukokemus siksi, että pystyin ottamaan sen vastaan yhden päivän aikana. Powersin jättiteosta taas tankkasin melkein viikon, ja pidin sitäkin riittämättömänä aikana tarinan sisäistämiselle.

Jollekin minua hitaammalle ja pohdiskelevalle lukijalle Ikipuut voi olla tämän vuoden hittikirja – sellainen, jonka jälkeen ei vähään aikaan tarvitse lukea mitään. Itsekin suhtaudun romaaniin suurella kunnioituksella, sillä siinä oli vahvan tieteellisen näkökulman lisäksi myös kunnollinen juoni ja tarpeeksi jännitystä. Ehkä tarvitsisin sen syvälliseen omaksumiseen toisen lukukerran, ja mieluiten paperiversiona.

Kamelien roudaamisesta Arizonaan

Teos: Tea Obreht: Vedetön maa (WSOY, 2021)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kolmatta valitsemaani luontoaiheista teosta veikkasin nimen ja kansikuvan pohjalta tulevaisuusorientoituvaksi dystopiaksi, mutta se olikin historiallinen villin lännen tarina 1800-luvulta. Tea Obreht (s. 1985) on minulle tähän mennessä tuntematon kirjailija, jonka nimen olen kuitenkin saattanut bongata jonkun amerikkalaisen julkkiksen, kuten Barack Obaman, lukulistalta. Hän on taustaltaan entinen jugoslaavi, joka on muuttanut perheineen Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä.

Romaani keskittyy vuoteen 1893, mutta siinä vieraillaan myös aiemmissa sisällissodan maisemissa. Tapahtumien pääpaikka on Arizonan silloinen territorio, joka ei vielä ollut saanut osavaltion statusta, ja siellä fiktiivinen Amargon pikkukaupunki, ja sen ympäristö. Kirjassa tehdään paljon paikallispolitiikkaa, ja Amargolla on kova kiista läheisen Ash Riverin kanssa paikallisen hallintokeskuksen sijoituksesta.

Teoksessa on kaksi rinnakkaista tarinaa, joista toinen liittyy Balkanin, Turkin ja Syyrian tuoreisiin siirtolaismiehiin, ja toinen Larkin skottitaustaiseen perheeseen, joka on muuttanut uudisraivaajiksi Amargoon. Kumpikaan porukka ei ole juurtunut kunnolla mihinkään, vaikka Larkit kokevat enemmän oikeutusta saada suuri maa-alue viljeltäväkseen kuin uudemmat tulokkaat tai intiaanit.

Tämän kesän tunnelmiin teos sopi kuin nappi silmään siksi, että se kuvaa äärimmäistä kuumuutta ja veden puutetta. Teoksessa maatilan emäntä Nora jää yksin vastuuseen farmista, sillä hänen tuulella käyvä miehensä Emmett on osa-aikatoimittaja, ja tekee välillä pitkiäkin juttukeikkoja. Noralla on kolme poikaa, Emmettin nuori serkku ja dementoitunut äiti huollettavinaan, ja kesällä suuri osa hänen ajastaan kuluu vedenhakumatkoihin naapurustoon tai kaupungin keskustaan.

Lurie on joskus ollut nimeltään Misafir, ja hän on taistellut sisällissodassa tasavaltalaisten joukossa. Heitä muslimitaustaisia sotilaita on ollut mukana sodassa isompi porukka, ja miesten taustat ovat varsin kirjavia. Lurie on syntyjään syyrialainen, mutta on kasvanut Turkin Izmirissä; muilla on kotipaikkoja Mustanmeren rannalla ja Balkanilla. Kultakuume on saanut miehet lähtemään Amerikkaan, mutta todellisuus perillä ei olekaan sitä, mitä he ovat kuvitelleet. Lurie itse on tullut maahan kovin nuorena, joutunut eroon kasvatti-isästään, ja ennen armeijaan liittymistä on elänyt irtolaisena ja pikkukriminellinä ympäri maata. Hän on ollut myös etsintäkuulutettuna newyorkilaisen nuoren miehen taposta, ja Arizonassa hän pelkää, että paikallinen sheriffi tunnistaisi hänet.

Kameleilla on suuri rooli tarinan etenemisessä, sillä jollain ilveellä nämä ”Levantin pojat” onnistuvat tuomaan maahan dromedaareja armeijan käyttöön. Lurie kiintyy Saif-nimiseen kameliin, ja hänen tapansa puhutella eläintä sinä-muodossa on vaikuttavaa. Obreht kuvaa myös taitavasti 1800-luvun paikallisten maalaisten kansan ihmisten maailmankuvaa, ja ymmärrystä Amerikan mantereen ulkopuolisesta todellisuudesta. Nora ja Emmett eivät ole täysin oppimattomia, ja he pystyvät välittämään lapsilleenkin tietoa maailmasta Arizonan ulkopuolella. Perheen kuopusta Tobya esimerkiksi kiehtovat virtahevot, mutta toiselle kymmenelle tultaessa poika alkaa entistä enemmän kiinnostua okkultismista.

Teoksen kiinnostavin henkilöhahmo oli minusta Larkin perheen suojatti ja piika Josie, jossa oli monia ristiriitaisia piirteitä. Emäntä-Nora kokee Josien elättämisen taakaksi, sillä tyttö on kovin epäkäytännöllinen, ja jopa työtä vieroksuva. Hänellä on yliluonnollisia kykyjä, jotka hän on todennäköisesti perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan. Näillä on ollut jossain New Yorkin lähistöllä mesmeristikirkko, jonka toiminta Emmettin ja Noran mukaan oli pelkkää hyväuskoisten rahastusta. Tästä huolimatta Josie alkaa saada mainetta selvännäkijänä, ja välillä Nora uskookin omituisen suojattinsa taitoihin.

Kiinnostavaa Josien hahmossa oli tietynlainen lapsenomaisuus, jonka alle hän onnistui piilottamaan monia lipsahduksia ja rikkeitä. Tytön ääni tuntui kirjassa poikkeavalta verrattuna varsinaisiin kertojiin, Noraan ja Lurieen, jotka olivat enemmän vallitseviin olosuhteisiin sopeutujia ja jalat maassa-tyyppejä.

En varsinaisesti ole villin lännen cowboy- ja intiaanitarinoiden suurkuluttaja, mutta tämä teos vangitsi minut kokonaiseksi päiväksi. Pidin siinä runsaasta luontokuvauksesta, alkuperäiskansojen aseman avaamisesta ja varsinkin näiden varsin marginaalisten muslimihahmojen arkielämän kuvauksesta. Minulle tässä oli riittävästi sellaista historiaa, josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään, ja tietyllä tavalla tuo kameliulottuvuus toi tarinaan omanlaistaan maagista realismia.

Romaanin loppuvaiheista en halua tässä paljastaa liikaa, mutta koin, että tällä muutenkin hurjalla kertomuksella oli melkoinen crescendo, jonka lukeminen palkitsee sen jälkeen, kun on jaksanut käydä läpi ne arkisemmmat paikallislehtien kirjoitukset ja hallinnolliset väännöt.

Taatusti Vedetön maa tulee kuulumaan myös oman vuoden kirjalistan kärkikaartiin, sillä se yllätti minut täydellisesti kertojaäänien raikkaudella. Ja sitä ilmastomuutoksen teemaakin Obreht onnistui tuomaan esiin historiallisesta näkökulmasta varsin mallikkaasti, vaikka itse keskityin omassa luennassani enemmän ihmisiin ja yleisempään draaman kaareen.

Selfieitä luomakunnan parvekkeella

Teos: Katri Naukari: Yhden puun tuho (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Valitsin nyt putkeen neljä luontosuhdetta ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta, ja saa nähdä, onnistunko saattamaan ne läpi ennen kuin pahimmat helteet ovat ohi. Koen myös suurta vaikeutta kirjoittaa missään nurkassa tai asennossa, sisällä tai ulkona, mutta jos en huudahda luetuista kirjoista pian niiden lopetuksen jälkeen, ei hellepääni tule muistamaan niistä paljoa myöhemminkään.

Toinen valitsemani teos on Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho. Ellen olisi kuikuillut tämän teoksen määrittelyä kustantajan sivuilta, olisin itse luonnehtinut sitä enemmän esseistiseksi autofiktioksi tai matkakirjaksi kuin romaaniksi. Lopullisella genremäärittelyllä ei kuitenkaan ole väliä, vaan lähestyn kirjaa tarina edellä.

Kirjan kertoja on noin 35-vuotias nainen Helsingistä, joka kärsii henkilökohtaisten traumojensa lisäksi ilmastoahdistuksesta. Oikeastaan nämä kaksi ulottuvuutta limittyvät yhteen: hän ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli isänsä itsemurhasta, joka on tapahtunut millenniumin vaihteessa, ja tässä yhteydessä hän pohtii työväenluokkaista kasvutaustaansa, jossa luontosuhde oli kovin teollinen. Hän muistaa myös tuhonneensa lapsena koivun, ja on muutenkin ahdistunut omista aggression kokemuksistaan. Hänen kotonaan on aina ilmaistu tunteita rikkomalla esineitä, ja vanhempien riitojen jälkeen isä pyrki sovittelemaan ostamalla aina uudet tavarat rikki menneiden tilalle.

Nainen saa terapeutiltaan vinkin japanilaisesta metsäterapiasta, mitä hän haluaa kokeilla paikan päällä. Toki myös kaukolento lisää naisen ahdistuneisuutta, eikä hän pysty muokkaamaan matkastaan ekologista millään ilveellä. Mukaan lähtee Hulluilta Päiviltä pelastettu luksusmatkalaukku, joka takaa ylimääräisten tuliaisten mahtumisen mukaan.

Ilman Japanin-reissukuvausta minulla ei olisi ehkä jäänyt kirjasta paljoa mieleen. Kirjassa käytiin monissa itselleni tutuissa paikoissa, tosin oma ainoaksi jäänyt Japanin-reissuni sijoittui aikaan, jolloin kaukolennot olivat vielä jotain coolia. Matka osoittautuu onnistuneeksi niin henkilökohtaisen tunneilmaisun kuin luontosuhteen syventämisen suhteen, tosin metsäterapiakeskuksesta nainen pakenee suunniteltua nopeammin juomaan Pepsi Maxia karun parkkipaikan reunalle.

Naisen retket kaupallisiin vihahuoneisiin niin Japanissa kuin Tampereella herättivät minussa hilpeyttä, ja koin tokiolaisen hotellin tarjoaman itkusopen naispuolisille asiakkaille jopa nerokkaaksi. Näiden postmodernien ilmiöiden kuvaajana Naukari vaikutti enemmän luennoivalta esseistiltä kuin romaanikirjailijalta.

Pystyin samastumaan romaanin kertojan luokkataustaan, josta epätasapainoinen luontosuhde pitkälti johtui. Itse tosin en ole koskaan potenut suurta syyllisyyttä siitä, että nautin enemmän ihmisen muokkaamasta luonnosta kuin syvästä erämaasta. Itse olen päässyt sekä teollisille seuramatkoille että villiin luontoon, mutta en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hankkivat kalliita retkeilyvarusteita ja hifistelevät niillä. Tässä kertoja pyrkii aikuisena paikkaamaan lapsuutensa puuttuvia luontokokemuksia mm. liittymällä fb:n Eräpirkot-ryhmään, mutta tämäkin kokemus vaan lisää hänen stressiään ja suorituspainettaan.

Tämä oli hyvin erilainen luontosuhteen kuvaus kuin äsken lukemani Nuoren luonnontutkijan päiväkirja, jossa kertojalla ei ole epäilyksen momentteja omasta luonnonsuojelullisesta vakaumuksestaan. Nämäkin kaksi kirjailijaa kuuluvat eri sukupolviin, ja tietyllä tavalla Dara McAnultyn ehjän ja kulturellin perheen kuvaus tuntui jopa elitistiseltä, vaikka perheellä olikin ”oikeita ongelmia” autismin kirjon saralla, ja myös taloudellisia rajoitteita. Tämä teos puhutteli minua siksi, että siinä oltiin lähempänä omia lähtökohtiani aloittelevana luonnon tutkijana. Itselläni vaikeus nauttia villistä luonnosta ei edes johdu näin paljon kotitaustasta kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, vaan olen itse ollut perheessäni se, joka on eniten viihtynyt sisätiloissa ja teollisesti muokatussa ympäristöissä.

Annan tälle teokselle pointseja raa’asta rehellisyydestä, vaikka romaanin juoni ei hirveän omaperäinen ollut. Eniten itseäni siinä puhutteli 1980- ja 1990-lukujen ajankuva, jota käsitellään varsinkin päähenkilön perheen ylimitoitetun talonrakennusprojektin kautta. En ole pahemmin pohtinut esimerkiksi pihojen suunnittelua luontosuhteena, mutta tämä teos sai minut ymmärtämään, miksi koen vetoa tv:n Huvila ja huussi-ohjelmaan, jossa luonnonvaraisia ympäristöjä pyritään muokkaamaan äärimmäisen homogeenisiksi ja urbaaneille ääritapauksille sopiviksi.