Nomadismi: elitismiä vai tervettä järkeä?

Kannisto nomaditPäivi Kanniston tietokirja Elämäni nomadina (2012, Atena) tuli luokseni kirjailijan nuoruudenystävän kautta. Kannisto on Tampereella syntynyt kosmopoliitti ja Tampereen yliopiston kasvatti, joka jätti nousujohdanteisen uraputkensa businesskonsulttina vuonna 2005 ja ryhtyi maailmaa kiertäväksi nomadiksi. Kannisto on aviomiehensä Santerin kanssa kirjoittanut paljon (erityyppisiä tekstejä) ja tehnyt myös lyhytelokuvia reissuistaan ja elämäntavastaan. Pariskunnan tämänhetkistä blogia voi seurata osoitteessa:

http://www.2globalnomads.info/

Teos on akateemisella tyylillä kirjoitettu, mutta ei ole perinteistä tutkimusta, sillä siitä puuttuvat metodologia, tarkat tutkimuskysymykset ja lähdeviitteet. Kansantajuiseksi tietokirjaksi se on kuitenkin filosofisesti ja historiallisesti järeä, ja miellyttää siksi ehkä enemmän teoreettisemmin maailmaan suhtautuvaa kuin käytännön matkavinkkejä etsivää. Se ei ole matkaopas, vaan puheenvuoro elämäntavasta, johon emme kaikki ole tutustuneet.

Pidin Kanniston kirjoitustyylistä ja löysin siitä sielunkumppanuutta, sillä olen itsekin harhaillut jo ainakin vuosikymmenen akateemisen ja luovan kirjoittamisen välillä. Kannisto ei pahemmin kokeile  kielen tasolla, mutta antaa lukijalleen filosofisia pähkinöitä purtavaksi: miksi lykkäämme onnellisuutta? Miksi pohjoismaisessa yhteiskunnassa keskitytään vanhuuden ennakointiin? Kuinka voisimme aloittaa intuition kuuntelemisen? Mitä hyötyä on eksymisestä? Mitä tapahtuu, kun ihminen riisuu yltään yhteiskunnan asettaman kiltteyden kaavun?

Kannisto käy kirjassa läpi löytöretkeilijöiden elämäkertoja ja länsimaisen matkakirjallisuuden klassikkoja aina Marco Polosta Bruce Chatwiniin. Olisin odottanut kriittisempää otetta kolonialismiin historiallisena ilmiönä – Kannisto on tietoinen postkoloniaalisesta kritiikistä, mutta pitää samalla Arabian Lauria ja Richard Burtonia tietynlaisina sankareinaan, pystyiväthän he kulkemaan ympäri muslimimaailmaa natiiveiksi pukeutuneina. Homoeroottiseen kuvastoon viitataan, mutta sen orientalistisiin sivuvaikutuksiin ei päästä pintaa pidemmälle. Naispuolisia matkakirjallisuuden klassikkoja ei käsitellä lainkaan, mikä on outoa, sillä Kannisto tämän päivän esimerkeissään pyrkii sukupuolisensitiivisyyteen ja miesten ja naisten roolien kriittiseen tarkasteluun. Ei-akateemisen tai kirjallisuushistoriasta vähemmän kiinnostuneen lukijan näkökulmasta viittauksia matkakirjallisuuden historiaan on varmasti liikaa. Itse olen lukenut orientalistisista kuvastoista työkseni kymmenisen vuotta, enkä siksi varsinaisesti oppinut uutta, mutta virkistin muistiani ja sain muutaman uuden lukuvinkin, eli tämä matka omaan akateemiseen menneisyyteeni ei ollut turha.

Nomadien haastattelupätkät olivat valaisevia ja niitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ihastuin erityisesti yksin  matkustaviin naisiin, amerikkalaisiin Suzaniin ja Ritaan, ja  venäläiseen pariskuntaan Mariaan ja Ajayhin, jotka olivat jättäneet synnyinmaansa rasismin vuoksi (puoliksi intialainen Ajay koki ulkona liikkumisen Moskovan lähiöissä liian tukalaksi). Suurin osa haastatelluista esiintyy omilla nimillään ja heidän matkablogeihinsa on kirjan lopussa linkit – ratkaisu, mitä kunnioitan, sillä näin heidän osallistumisensa kirjan tekoon ei jää pelkkien ”puhuvien päiden” tasolle. Kirja tuntuu yhteisölliseltä projektilta, joka todennäköisesti hyödyttää osallistujia, ainakin lisääntyvien blogiklikkausten tasolla.

Onko oravanpyörästä hyppääminen sitten elitististä hörhöilyä vaiko ekoteko? Sanoisin, että molempia. Tämän kirjan haastatelluista, toisin kuin Mari Korpelan väitöskirjassa More Vibes in India (2009 ), suurin osa ei käyttänyt häikäilemättä hyväkseen lähtömaidensa sosiaaliturvaa rahoittaakseen matkailuaan kehitysmaissa, vaan he tekivät töitä matkojensa varsilla, hanttihommia, etätöitä tai lyhyitä konsulttikeikkoja. Moni teki vapaaehtoistöitä, jotkut jopa elättivät itseään matkablogeillaan. Ainoa asia, joka minua nyppii tämän elämäntavan puolustajissa on moraalinen ylemmyys – sillä ihmiset, jotka mahdollisesti lentävät useita mannerten ylittäviä lentoja vuodessa eivät ole sen ekologisempia kuin me lusmut, jotka ostamme marketista lihaa muovivakuumissa. Moraalista ylemmyyttä ei esiintynyt kaikissa informanteissa, ja kirjailija itsekin paikoitellen pyristelee siitä eroon, paikoitellen jää sen vangiksi.

Kannisto argumentoi nyky-Suomen poliittisesta ilmapiiristä mielensäpahoittajien potentiaalisesta pahasta mielestä välittämättä. Sen verran ehdin muita blogiarvioita vilkaista, että tiedän kirjan aiheuttaneen pahaa verta monissa. Häntä syytetään erityisesti elitismistä ja naiiviudesta. Näillä ennakko-oletuksilla lähdin itsekin etsimään teoksesta tuohtumisen aiheita, mutta valitettavasti en pahoittanut mieltäni mistään teoksessa esitetystä mielipiteestä. Lisää esimerkkejä ja (itse)kritiikkiä olisin kaivannut, mutta mielestäni kirjoittaja on jo oikealla polulla. Kannisto ei ymmärrä persuja, suomalaisten tuotteiden eksklusiivisia kannattajia, kotona kyhnyttäjiä tai kalenteriorjuutta, ja pyrkii tietoisesti provosoimaan ja käännyttämään ihmisiä näistä aatteista eroon. Jos hän ei näin tekisi, teos olisi luultavasti tympeämpi ja pliisumpi. Teos ei pysty miellyttämään kaikkia, ja jos se saa joissain aikaan pitkiä tulenkatkuisia vastineita, se on paljon positiivisempaa palautetta kuin syvä hiljaisuus.

En luultavasti lähde pysyvästi maailmalle tämän kirjan innoittamana ainakaan siihen asti, kun toinenkin jälkikasvusta on saatu ”uunista ulos”, vaikka vaihtoehto houkutteleekin tässä ja nyt. Kannistojen pariskuntaa lähdössä auttoi hyvätuloisuus: he todennäköisesti pystyivät elämään pari-kolme vuotta omaisuuden myynnistä irronneilla rahoilla, kun taas itse lähtisin täysin varattomana. Jos joskus lähden, lähden todennäköisesti vähin äänin ja suunnitelmin. Mielestäni tämä kirja voi kuitenkin raivata näköaloja niillekin, jotka suunnittelevat lyhyempiä irtiottoja, esim. vuoden sapattivapaata rinkka selässä. Kaikkia teoksessa esitettyjä luopumisia ei tarvitse toteuttaa, mutta jos teos auttaa ihmisiä pohtimaan kriittisesti matkustamisiaan ja niiden tolkullisuutta, jo silloin se on saavuttanut jotain merkittävää.

Hiljaisen miehen hevoselegia

hevosvarkaatPer Pettersonin (Otava, 2003) Hevosvarkaat ei ollut tavanomaisin kirjatuttavuuteni, vaan hiljaisuudessaan ja vähäeleisyydessään todellinen lukuhaaste. Olen lukenut sitä syksystä asti ohuina siivuina. Olen tiennyt, että romaani on poikkeuksellisen hyvä, taiteellinen ja alkuvoimainen, mutta suoraan sanottuna olen pitkästynyt sen parissa sujuvasti kymmeninä iltoina ja vaihtanut johonkin nopeatempoisempaan.

Romaani vie meidät toisen maailmansodan aikaiseen ja välittömästi sen jälkeiseen Norjaan, Osloon ja Ruotsin rajaseudulle, jonne viisitoistavuotias Trond päätyy isänsä kanssa tukkihommiin. Tuona kesänä Trondin maailma järkkyy, hänen tapansa tuntea iloa ja surua muuttuu, ja otsikon mukaisesti hän oppii käymään hevosvarkaissa. Mitä norjalainen hevosvarkaus sitten on, se on lukijan itse selvitettävissä. Kaupunkilaispojalle siitä aukeaa aivan uusi maailma.

Pohjimmiltaan teos kertoo aikuisen miehen isänkaipuusta, isän mystisen katoamisen jättämästä aukosta nuoren miehen sieluun. Trondista kasvaa isänsä kaltainen vaeltelija, vastuun karttaja ja elämän projektien keskeyttäjä. Hänellä on kaksi tytärtä, mutta hän tuskin muistaa, mitä he tekevät työkseen. 67-vuotiaana hän muuttaa asumaan nuoruutensa kesien maisemaan erakkomökkiin kauas kiinteästä asutuksesta. Hänellä on vain yksi naapuri, suunnilleen samanikäinen myös yksinelävä ukko, jolla myös on koira. Alussa miehet kyräilevät toisiaan, mutta pikkuhiljaa varovainen puheyhteys syntyy. Pian he saavat selville olevansa tuttuja menneisyydestä: Lars on Trondin parhaan ystävän hevosvaras-Jonin pikkuveli. Miehet jakavat kesän 1948 traumaattiset tapahtumat, kuoleman, vanhempien salasuhteen ja katoamiset, mutta kantavat salaisuuksiaan arvokkaasti vain niihin minimalistisesti viitaten. Kun Trondin tytär vihdoin löytää isänsä vuorilta (osoitepalvelun kautta, isä ei ole tapansa mukaan tiedottanut muutostaan), isä on alussa vaivaantunut visiitistä, mutta lopulta mielissään. Trondista tuskin saadaan kasvatettua lastenlasten synttäreitä muistavaa isoisää, mutta tavattuaan Larsin hän saa kenties jonkun padon avattua menneisyydestään.

Trondin hahmo on kiinnostavalla tavalla ambivalentti. Alussa luulen hänen olevan lievästi jälkeenjäänyt, tai ainakin pitkän linjan mielenterveyskuntoutuja. Koska Petterson ei käytä tämän päivän psykologisoivaa kieltä, emme lopulta saa selvää, mikä Trondia kliinisesti vaivaa. Teoksen edetessä tyyppi paljastuukin maailmanmenoa tarkasti seuraavaksi älyköksi, joka kuuntelee mökissään BBC World Serviceä ja siteeraa Dickensin romaaneja sanantarkasti englanniksi. Koska Trondin vaiheista vuoden 1948 jälkeen annetaan vain teelusikallinen vihjeitä, hän tavallaan voisi olla kenen tahansa isä tai pappa, hän on oudolla tavalla luokaton, kouluttautumaton ja vailla ammatillista historiaa (tai tällaisen kuvan hän haluaa antaa itsestään paikassa, jossa häntä ei tunneta).

Petterson kuvaa tunnelmallisesti entisaikojen matkustamista ja siihen liittyvää epävarmuutta. Trond pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen hevosvarkauskesän jälkeen, kun kadonnut isä on kirjeessä ilmoittanut tukinnostorahojen makaavan pankkitilillä Ruotsin Karlstadissa. Trondin äiti haluaa rahat, joten äiti ja poika matkustavat junalla naapurimaahan niitä lunastamaan. Heidän kieltään ei ymmärretä, ja Trondin äiti pelkää kuoliaakseen joutuvansa leimaantuneeksi maalaistolloksi. Lopulta pankin konttori löytyy, mutta tilillä on vain 150 kruunua. Rahoilla äiti ostaa pojalleen miehen puvun, joten matka toimii kirjaimellisena siirtymäriittinä aikuisuuteen.

Romaanin nykyisyydessä lähinnä kusetetaan koiria ja keitetään kahvia. Olennaista ei olekaan lineaariset tapahtumat, vaan tunnelma. Luin kirjaa loppuun, kun oma neljätoistavuotiaani oli matkustamassa luokkaretkellä Ruotsin läpi Norjaan, hekin pysähtyivät Karlstadissa. Heillä on kymmenen päivän kännykkä- ja nettipaasto. Tämä romaani jos mikä kutsuu leppoistamaan aikataulujaan ja kyseenalaistamaan puhelimessa puhumisen tärkeyttä julkisissa kulkuvälineissä. Tiedän, että norjalaiset ovat hitaan elämisen edelläkävijöitä Euroopassa, ja tämä trendi heijastuu myös kirjallisuuteen. Suosittelen teosta kaikille tosileppoistajille.

Mietteitä poistoista

Kaupunkikodissani on 90 neliötä tilaa. Asumme hulppeasti kolmestaan, jokaisella meistä on 30 neliötä käytettävissämme. Silti kotiimme on pesinyt innokas hamsteri, joka tekee päivittäisestä elämästämme tukalaa. Neliömme täyttävät koriste-esineet, teinien urheiluvälineet (joka vuosi uudenkokoiset), aikakauslehdet ja about 3000 kirjaa.

Olen nyt muutaman päivän ajan roudannut kirpparille tavaraa, matkalaukullisen per päivä. Tämä ei vielä riitä, tavaran vähentymistä ei vielä näe silmin. Mutta ilahdun siitä, että kauppa on jo käynyt kohtuullisesti – meille joutava voi olla toisen aarre.

Kirjoista luopuminen on taitolaji. Välillä sydän särkyy, mutta sen kovettaminen kannattaa. Kirjoihin liittyvästä romantiikasta kannattaa luopua. Oma fiksaationi liittyy kirjojen kansiin. Keräilen kauniita kirjoja vain siksi, että ne näyttävät hyvältä hyllyssä. Esimerkiksi itämaisen filosofian osastoni on mittava, osan kirjoista olen lukenutkin, mutta tiedän, että ne juuri nyt ilahduttaisivat jotakuta muuta. Melkein kaikki teokset voi saada takaisin, jos niin haluaa. Ja yksi maailman seitsemästä ihmeestähän on Kindle-lukulaite (vaikka en ole vieläkään sen ahkerin käyttäjä).

Roudasin kirppikselle vasta n. 50 kirjaa, enimmäkseen suomenkielisiä pokkareita. Englanninkieliset eivät myy, valitettavasti. Ruotsin- ja ranskan- ja tanskankielisistä on turha edes puhua. Saan pitää Sartreni, Camus’ni, Strindbergini ja Blixenini. Mutta onneksi Tampereella ihmiset lukevat paljon ja kirpputoreilta löytää muutakin kuin Catherine Cooksonia, Kaari Utriota ja Laila Hirvisaarta. Kirpputorin pitäjä sanoi, että sinne kannattaa tuoda oudompaakin kirjallisuutta. En tosin tiedä, tarkoittiko hän ”oudolla” politiikantutkimuksen suomalaisia väitöskirjoja tai naistutkimuksen klassikoita 70-luvulta.

Varsinkaan ystävien ja kollegojen kirjoittamia kirjoja ei raaski heittää menemään, mutta olisiko suuri rikos siirtää osa ammattikirjallisuudesta vaikka kellariin nyt, kun on vaihtanut ammattia?

Kirjahyllyn harventaminen ilahduttaa minua. Tavoitteenani on saada kirjameri mahtumaan olohuoneen kolmeen hyllyyn. Haluan makuuhuoneen, jossa ei ole muita huonekaluja kuin sänky ja kirjoituspöytä. Tilan ottaminen haltuun turhilta tavaroilta on kokemuksellisesti yhtä hienoa kuin matkustaminen. Kodin laihduttaminen tuntuu myös helpommalta kuin omien kilojen. Jos onnistun tässä, sitten voin onnistua seuraavassakin dieettihaasteessa.

Olen ollut onnellisin elämässäni niinä aikoina, kun päivittäinen roinani mahtui muutamaan matkalaukkuun. Kun astioita on vain muutama, tiskiä ei kerry. Vaatteita ihminen tarvitsee noin seitsemän kertaa –  mikä ihanampaa, jos pyykkipäivä on vain kerran viikossa. Meillä on legendaarisen alhaiset vesimaksut nykyäänkin, mutta jos rationalisoisin pukeutumisemme, säästäisimme vielä lisää.

Pystyisin siivoamaan vaivatta, jos lattiapinta-ala olisi esteetön. Nyt se ei ole, sillä meillä on liikaa kenkiä ja lehtikasoja. Minusta ihmisen kuuluu omistaa yli 10 kenkäparia, mutta olisi kivaa, jos ne voisi säilöä vaikka kengille pyhitettyyn kaappiin. Nyt meillä on ameeboja kaikkialla. Kaappeihin ei mahdu mitään käyttötavaraa, koska ne ovat täynnä kaikkea tarpeetonta. Joudumme raivaamaan reittejä päästäksemme huoneesta toiseen.

Ehkä vihdoin olen oppinut reissuillani pistämään matkamuistojen ostamisen jäihin. Saan edelleen suuria kicksejä esimerkiksi keramiikasta, mutta tyydyn ottamaan valokuvia keraamisista ihmisten päistä. Ehkä minun kannattaisi mennä syksyllä työväenopiston keramiikkakurssille. Oma tekemä on niin paljon coolimpaa kuin souvenir shopista tuotu.

Ruoan ja juoman tuominen on niin paljon iloisempaa kuin posliinienkeleiden tai buddhanpäiden. Harmi vaan, ettei halpalennoilla voi tuoda haluamaansa ilman naurettavia lisämaksuja. Joskus vielä matkustan Italiaan minibussilla ja tuon tullessani viiden vuoden varaston viiniä ja oliiviöljyä. Mukaan mahtuisi pari alaikäistä afrikkalaistakin.

Viime talven näytelmässämme Mamut tuon salakuljettajanaisen nimi oli Volvo. Ehkä haluan tulla Volvoksi seuraavalla vuosikymmenelläni, joka alkaa pian.