Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.

Kiertävän piian kirkkopiina

Teos: Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga, 2018)

Tapio Koivukari on satakuntalainen kirjailija, joka jakaa aikaansa Suomen ja Islannin välillä. Olen vuosien varrella huomannut montakin hänen teostaan ja noteerannut ne kiinnostavina, mutta aiemmista kirjoista olen lukenut vain Unissasaarnaajan. Koivukari on koulutukseltaan teologi, ja käsittelee tuotannossaan muun muassa herätysliikkeiden historiaa. 

Poltetun miehen tytär on siinäkin mielessä jännittävä romaani, että se julkaistiin samaan aikaan suomeksi ja islanniksi. Hieno strategia, koska kirjalle taatusti löytyy lukijoita satujen saarella. 1600-luvun Islanti on mielenmaisema, joka ei automaattisesti avaudu kiireiselle nykylukijalle, vaan kirja vaatii asettautumista itselle vieraan mentaliteetin vietäväksi. Kyseessä ei ole helppo historiallinen lukuromaani, jossa viitekehystä selitetään opettavaisesti. Kirja vaatinee ainakin jonkin sortin ymmärrystä tuon ajan kansanihmisten uskonelämästä, ja varsinkin pakanauskon ja kristinuskon rinnakkaisista todellisuuksista. 

Romaanin päähenkilö on Árnesin rannikkokylässä asuva, kalastajan tytär Manga, jonka isä Thórdur on onnistunut vaurastumaan suhteillaan ulkomaisiin kauppalaivoihin. Kun muilla kalastajilla on neljä- tai kuusiairoisia veneitä, on Thórdurilla monta kahdeksanairoista, mikä herättää muissa pahennusta. Kun Mangan äiti kuolee ennenaikaisesti ja taloon saapuu emännän paikkaa havitteleva piika Gudrún, yhteisö uskoo Thórdurin omaavan naisia vangitsevia pahoja voimia. Samaan aikaan paikallista seurakuntaa riivaa kirkkopiina, eli nuoret tytöt alkavat kouristella ja hallusinoida palvelusten aikana. Moni kokee tulirenkaan puristavan itseään, ja pahuuden uskotaan elävän mustan kissan hahmossa, joka on noiduttu seurakunnan ylle. 

Enempää en paljasta juonesta, mutta kirja pohjautuu tosi tapahtuman ympärille, ja näin tarinointi tuntuu poikkeuksellisen autenttiselta. Tapahtumat ovat karmivia, mutta en osannut lukea kirjaa kauhuromaanina. Kiinnitin enemmän huomiota kielenkäyttöön ja varsinkin aistihavaintoihin – tuvat pursuavat kapakalaa, hapanrauskuja, hapanheraa, ja evankeliumi on ravitsevaa kuivakalaa köyhälle kansalle. Manga on kätilön tyttärenä oppinut käyttämään pajunkuorta ”Marian viittana” eli naistenvaivojen parantajana. Kylän ukot käyttävät erityisiä kalmohousuja tullakseen vauraimmiksi. Rantojen kalamiehet tuovat köyhiin tupiin palan painikkeeksi espanjalaista sagardoa ja navarraa, mutta luottamus paavinuskoisiin on silti monilla kortilla.

Kiinnostavinta romaanin kontekstissa oli se, kuinka luterilaisessa Pohjolassa noitavainot jatkuivat reformaation jälkeen ainakin läpi 1600-luvun. Islannin kontekstissa suurin osa uhreista oli miehiä, kuten myös Suomessa ja Virossa. Islanti ei myöskään ollut tuona aikana maa, jonne vainottujen olisi ollut mahdollista maastoutua – ainoa vaihtoehto pelastautumiseen vainoilta oli paeta ulkomaalaisten kalastajien kyydissä manner-Eurooppaan. 

Luin teosta hieman tankaten, enkä voi kehuskella, kuinka hyvin pystyin samastumaan sen hahmoihin. Helppo samastuminen ei varmasti ole edes kirjan tarkoituksena, vaan hahmojen kautta avautuu vieras logiikka. Esimerkiksi Manga on jo 1600-luvulla sujuvasti sisälukutaitoinen, mutta muut kirjat kuin Jumalan sana ovat harvinaisuuksia, ja niihin suhtaudutaan myös epäillen. Laivat tuovat maahan vierasperäisiä kirjoja, joita tuvissa kopioidaan iltapuhteiden lukemistoiksi, ja näin kyläläiset pääsevät tutkimaan myös ranskalaisten pyhimyskalentereita. 

Kokonaisvaltainen uskonnollinen viitekehys teki romaanista hieman raskassoutuisen, mutta luonnon ja muun kulttuurin kuin seurakuntaelämän kuvaus oli vetoavaa. En muista, olenko lukenut Islannista muuta näin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa teosta, todenäköisesti en, vaan muut lukemani saagat ovat sijoittuneet 1800-luvulle. 

Kirja ei vaadi lukijaltaan laajoja tietoja Islannista, mutta lukemista varmasti edistää, jos on kroonisesti kiinnostunut esikristillisistä uskomuksista ja perinteistä. Tämä on juureva loikka kohti traanituikkujen valaisemaa pimeää, missä piiloväki ja maanpäälliset kuolevaiset ottavat mittaa toisistaan. Myös eläimet ovat sielukkaita, ja keskustelu kettujen kanssa on usein lohdullisempaa kuin oikeauskoisten kanssaihmisten. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 5/196: Islanti. 

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Uskonpuhdistus on vaikea rasti

IMG_1510Jos olisin lukenut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle (Into, 2015) sen julkaisuvuonna, en tiedä olisinko nyt tässä. Olen siis opiskellut kirkon palvelijaksi DIAK-ammattikorkeakoulussa viime ajat te-toimiston aktivoittamistoimenpiteenä. Opintojen alkuvaiheessa luin enemmänkin kirkkoon ja kristinuskoon liittyvää tietokirjallisuutta, myös niitä, jotka eivät olleet kurssikirjoja, mutta viime aikoina into on laantunut. Blogissa keskityn suosiolla kaunokirjallisuuteen, mutta satunnaisesti saatan innostua myös asiaproosasta – saanhan nyt kirjoittaa siitä löysemmin rantein kuin ollessani yliopistotutkija. Minun ei enää tarvitse tieten tahtoen olla ammatillisesti rakentava, kollegiaalinen tai piiloutua institutionaalisen auktoriteettini taakse pönöttämään.

Sadinmaa on minulle tuttu henkilö, olen ollut kiinnostunut hänen performatiivisesta aktivismistaan jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ollessaan vielä leipäpappina hän on käsikirjoittanut draamaa, ja hänellä on ollut omalaatuisia yhden miehen aktioita mm. Rajat Kiinni-mielenosoitusten kupeessa. Hän on liimannut teesinsä Kallion kirkkoon Mannerheimin päiväkäskyä peittämään, ja pyrkinyt eduskuntaan Vasemmistoliiton riveistä. Olen kuullut häntä myös livenä, ja puhujana hän on astetta lempeämpi kuin kirjoittajana. Itselleni hän on yhtä tärkeä kansalaisvaikuttaja kuin Marjaana Toiviainen, rohkea oman polkunsa kulkija, jonka omatunto ei ole sallinut konsensusajattelua kirkon palvelijana. Hän on siis ollut pitkään työttömänä, mutta työllistänee nyt itseään freelancer-kirjailijana ja puhujana.

10 käskyä kirkolle on tiukka, kirkon toimintaa perustavaa lailla haastava pamfletti, jonka keskiössä on Jeesus, Juudaan leijona, kiivaasti sorrettuja rakastava ja puolustava vastarintaliikkeen mies. Jeesusta ei voi löytää vain kutomalla peittoja Kolkatan katulapsille tai äänestämällä kukkarollaan reilun kaupan kahvin puolesta. Jeesus vie seuraajansa paikkoihin, joissa ihmiset koostuvat verestä ja lihasta, intohimoista, haluista ja ovat ihmisyydessään perustavaa laatua keskeneräisiä.

Teos on kauttaaltaan oppinut, mutta kansantajuinen. Jokainen teesi on ehjä, huolellisesti pohdittu kokonaisuus. Paikoitellen kirkkohistorian tuoreista kertausopinnoista on tekstin kokonaisuuden ymmärtämisen suhteen hyötyä, mutta se saattaa avautua paremmin yhteiskuntatieteilijälle tai ruohonjuuritason poliittiselle aktivistille kuin klassiselle teologille. Mm. Fredric Jamesonin ja Slavoj Zizekin aiempi luenta saattaa auttaa teesien perille menossa.

Akateeminen teologia on Sadinmaasta ongelma, sillä varsinkin dogmatiikkaan perehtyneet kirkonpalvelijat ovat viime aikoina keskittäneet energiansa hämmentäviin epäolennaisuuksiin, kuten ehtoollisen konsekraatiokysymykseen (tyyliin voiko öylättejä ja viiniä säilyttää seuraavaan kertaan, vai pitääkö ne kuluttaa samana päivänä). Messujen kaavat eivät innosta varsinkaan uutta, potentiaalista kirkkokansaa, sillä niiden ymmärtäminen vaatii vuosien aktiivista messuissa käyntejä ja mielellään ainakin teologian yliopistollisia perusopintoja. Varmasti juuri tämän vuoksi uuskarismaattiset liikkeet kiinnostavat nuorempaa aktiiviväestöä.

Köyhyyden vastustamisessa ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa en voisi olla enempää samaa mieltä kirjoittajan kanssa, eikä nyökyttelevässä faniarviossa olisi mitään järkeä. Myös viimeaikaiset kokemukseni kirkon rivijäsenenä (ei vielä alan opiskelijana) vahvistavat tässä esitettyjä havaintoja. Liiallisuuksiin menevä elämysteollisuus ja nuorison kosiskelu on piinallista, ja varsinkin aktiivisten vapaaehtoisten vastuuttaminen esim. piirien vetämiseen voi joskus johtaa hurjiin ylilyönteihin. Olen käynyt (tutustumatta syvällisesti etukäteen konseptiin) teoksessa parjattua Alfa-kurssia, jossa oli paljon hyvääkin konservatiivisesta eetoksestaan huolimatta, mutta siinä ei kyetty takaamaan kovin erilaisista taustoista tulevien osallistujien oikeutta saada ääntään kuuluviin, ja siksi moni jätti kurssin kesken jo ensi visiitin jälkeen.

Sadinmaan tyyli on purevaa, säälimätöntä yhteiskuntakritiikkiä, joka kyllä innostaa ja voi joltain aloittelijalta seisauttaa veretkin. Paikoitellen koin kuitenkin kritiikin paikallisseurakuntien toimintaa kohtaan kohtuuttomana, sillä en tunne mitään sosiaalisen toiminnan lajia, joka potentiaalisesti kutsuisi kaikkia seurakuntalaisia puoleensa – tällaista ei voi edes olla yhteiset ruokailut, sillä niin monet kärsivät syömishäiriöistä ja niihin liittyvistä sosiaalisista rajoitteista. Itse kovasti haluaisin osallistua aitoon Jeesuksen seuraamiseen, mutta voisin siitä huolimatta myös puuhastella jonkun kevyemmän projektin parissa, noin aluksi.

Sadinmaa on oikeassa myös siinä, että seurakuntien toiminnassa painottuu liikaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten naisten arvomaailma ja henkilökohtaiset mieltymykset. Miehille ei kuulemma ole tarjolla muuta kuin saunailtoja, joiden konservatiiviset vetäjät osaavat ottaa hipeimmiltä tulokkailta luulot pois. Mutta eikö se miehekkään toiminnan puute ole miesten oma vika? Ja olisiko olemassa jotain toimintaa, jossa miehet ja naiset voisivat tulla yhteen ilman, että jotkut kokisivat esimerkiksi sinkkujen läsnäolon uhaksi parisuhteelleen? Oma kantani on, että miesten ja naisten piirejä on olemassa vain heteronormatiivisen mustasukkaisuuden vuoksi. Kuitenkaan tästä asenneilmapiiristä ei voida syyttää vain kirkkoa, sillä ihmisillä on tapana rakentaa omat henkiset vankilansa.

Eniten opin kirjasta kirkon ja sen oheistoimijoiden (kuten DIAK-ammattikorkeakoulun) osallistumisesta kasinotalouteen ja veroparatiisien ylläpitoon. Juuri tällä viikolla uutisoitiin DIAK:in uusista glamorööseistä kiinteistöhankkeista, ja toissa viikolla eräs eläköityvä lehtori avautui työnsä ylikuormituksesta. Suosittelisin teosta lämpimästi kurssikirjaksi vaikka diakoniatyön kursseille, mutta tuskinpa tätä sinne hyväksytään rankan institutionaalisen kritiikin vuoksi.

Sain kirjasta myös paljon inspiraatiota omiin, hitaasti eteneviin fiktiohankkeisiini, joissa vilisee kristillisiä individualisteja, omien seurakuntiensa perustajia. Sadinmaan näkemys leipäjonoista ja muusta ruoka-avusta on myös avaava. Kirkon diakoniatyöhän oli ennen 1990-luvun lamaa täysin kriisissä, mutta lamat ja taantumat ovat taas työllistäneet ammatillisia leivänjakajia.

Itse haluaisin tuoda näkyväksi varsinkin menestysteologiset viritykset vapaiden suuntien köyhäinhuollossa. Ev.lut. kirkko on kuitenkin (ainakin omien havaintojeni pohjalta) hoitanut köyhäinapunsa varsin matalalla profiililla ja sydämellisesti. Vapailla suunnilla köyhyyden teologiset ja yhteiskuntapoliittiset selitykset saattavat olla paljon huolestuttavampia kuin vaikka Tampereen ihan asiallisessa Ruoka-Nyssessä.

PS: Kirja löytyi iki-ihanasta antikvariaatti Sofiasta Helsingin Vuorikadulta. Mulla on ehkä kaksi suosikkidivaria koko maassa, toinen on Sofia ja toinen Jyväskylän Lukuhetki. Vinkkejä muista, yhtä hauskoista rasteista otan mielelläni vastaan.

Tuokiokuvia Raivolasta

sylvi pappilaJuhannusterveiset Kangasniemeltä. Olen kivenheiton päästä Pieksämäeltä, jossa Sylvi Kekkonen (o.s. Uino, 1900-1974) syntyi. Hänestä en ole tiennyt paljoa, vaikka Pieksämäellä hänen muistoaan vaalitaan kulttuuripappila Sylvin muodossa. Sylvi oli pappisperheen tytär, ja vietti lapsuutensa Savoa ja Karjalaa kierrellen.

Teos Lankkuaidan suojassa (Otava, 1968) jäi Kekkosen viimeiseksi. Se kertoo lapsuudesta Raivolan kylässä Karjalan kannaksella, joka oli myös suomalaisten kulttuurivaikuttajien suosittu kesänviettopaikka. Minäkertoja on noin kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen ja tutkii aikuisten outoja taipumuksia omasta, rajatusta perspektiivistään. Lapset kylässä ovat hyvin kekseliäitä, he osaavat muun muassa rakentaa katajasta polkupyöriä. Koirat ja hevoset ovat kylän arjessa läsnä, ja ratsastusretkiä tehdään Suomenlahden idyllisille dyyneille. Kekkonen on taitava modernistinen leikkaaja, joka ei tyylillisesti selittele turhia, vaan näyttää lapsen maailman sellaisena kuin se on. Teksti on kielellisesti kunnianhimoista, mutta aiheiden käsittely tuntuu kovin sovinnaiselta. Tarina on enemmän yhteisöllinen kuin syväpsykologinen.

Raivola oli monikulttuurinen kylä, jossa luterilaiset ja ortodoksiset perinteet lomittuivat luontevasti keskenään. Romaanissa esiintyy hahmona omituinen maankiertäjä Shimanitsa, joka tulee pappilaan juomaan punaista mehua kirkkoherraisän kanssa. Muuten Shimanitsa juo tsajua samovaaristaan, jota hän kantaa selässään ja jossa voi keittää kuusikymmentä kupillista kerrallaan. Lihava partasuu ukko on jonkinlainen maallikkosaarnaaja, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa ja hylännyt sinisen kotitalonsa. Lapsia pelotellaan Shimanitsan ryhmysauvalla, vaikka oikeasti lempeä ukko ei tahdo pahaa kärpäsellekään.

Kylän hurjin ilta ajoittuu kihupyhään, jolloin lapsia pidetään visusti neljän seinän sisällä. Kirkkoherraisä on kyläläisten kihupyhän vietosta aidosti pahoillaan, vaikka tapahtuma tuo lisää eloa myös kirkonmäelle esimerkiksi posetiivin soittajan hahmossa. Pieni Sylvi onnistuu kuitenkin seuraavana aamuna havaitsemaan juhlan varsinaisen laadun: Laulavaisen talon edustalla ojassa makaa sininaamainen mies, jota talon siat tonkivat multaisilla sorkillaan. Lapsi kuitenkin tajuaa, että tarina on ”kerrottavaksi kelpaamaton” pappilassa.

Meri on sama kaikille uskontokunnasta riippumatta, ja kylä elää myrskyjä ennustaen ja varoen:

”Joskus, vaikka humina kuuluukin patsaasta, menevät kalastajat kuitenkin vesille ja silloin rukoillaan viheriäkattoisessa kirkossa heidän puolestaan ja luterilaisetkin tekevät ristinmerkkejä kynnyksillä ja tienristeyksissä. Varmaankin katolisen kylän kaikki lamput heiluvat myrskyssä Jumalan kuvien edessä ja naiset pelkäävät kovin, että tuuli puhaltaa ne lamput sammuksiin.” (s.33)

Lapsen näkökulmasta usko näkkiin ja vesihiisiin on todellisempaa kuin usko Jumalaan, eikä romaanin näkökulma olekaan leimallisesti uskonnollinen. Uskontoon viitataan hämmentävänä asiana, kuten hautausmaan itsemurhan tehneiden osastolla. Sen perimmässä nurkassa on rypäs hautoja, joilla kasvaa vain kissankäpälää, eikä pieni Sylvi ymmärrä, miksi itsemurhan tehneitä kohdellaan kirkossa huonommin kuin murhamiehiä. Pappisisäkään ei osaa asiaa lapselle selvittää, ja koko kylä vaikenee käytännön teologisista perusteista kauhunsekaisesti.

Vaikka teoksessa ei lopulta tapahdu paljoa, sen tunnelma on tiivis ja paikoitellen jopa harras. Se puhuttelee varmasti ainakin kaikkia Karjalan ystäviä, ja asettunee omassa lukuhistoriassani hienosti Viipuri-Terijoki-akselille – alueen, jonka kirjallisuudesta voisin jo tehdä pienimuotoisen tutkielman. Kekkosen teos oli erilainen siksikin, että siinä ei pahemmin kaivattu paikkaan, jota ei enää ole. Lisääkin postituksia Suomenlahden menetetyn lomaidyllin kuvauksista on taas tulossa tässä blogissa.

 

 

 

Olenko minä pelkkä kuvitelma?

nuoripaavopPaavo Rintalan (1930-1999) omaelämäkerrallinen teos Velkani Karjalalle (Otava, 1982) on matkustanut luokseni Lieksan ortodoksisen kirkon kierrätyskorista. Kirjaa olen lukenut muistiinpanoista päätellen erittäin stressaavalla junamatkalla kolmisen vuotta sitten, mutten lukemastani paljoa muista. Teoksen uudelleen lukeminen kannatti, sillä Rintala on pelkistämisen ja tiivistämisen mestari. Vajaan sataan sivuun hän onnistuu mahduttamaan perheensä evakkoreissun, sukuhistorian ja pakolaisuuden syvällisempää filosofiaa, myös globaalista näkökulmasta. Edelliseen postiini viitaten huomaan myös, että Rintala on se alkuperäinen ”mummoni ja Mannerheim”-kirjailija, joka 60-luvulla julkaisi kolme aihetta käsittelevää teosta. Rintalan tuotanto kiinnostaa suuresti, mutta en ehkä jatka tutustumista suoraan tuosta trilogiasta.

Teoksessa viisikymmentä vuotta täyttävä kirjailija palaa turistijunalla Viipuriin, lapsuutensa kaupunkiin, jonne nuorella Paavolla oli tapana matkustaa yksin kullerokimppuineen ja rapuineen mummoa ja muuta sukua tapaamaan. Rintala asui vanhempineen kiertolaisena Kannaksen maalaispitäjissä toteuttaen agrologi-isänsä haaveita kurkunviljelystä ja Ayrshire-lehmien jalostamisesta. Kaikenlainen teknologinen ja maataloustieteellinen edistys on Kannaksella suurta huutoa, ja Otto-isän persoona sopii paikalliseen kulttuuriin kuin nappi silmään, vaikka mies onkin kotoisin Saarijärveltä. Äidin suku on Pohjois-Savosta, mutta Paavoa kasvatetaan karjalaiseksi, maassa maan tavalla.

Evakkomatkaa kuvaillaan verevästi, muttei liian sentimentaalisesti. Rapujen, metsämansikoiden ja punaisen limonadin runsaudensarvesta äiti ja poika joutuvat mierontielle, asuen ensin isän umpimielisen suvun luona Keski-Suomessa, sitten äidin suvun luona Savossa ja lopulta päätyen Ouluun kerrostaloasuntoon. Leskiäidille tarjotaan tonttia Tervakoskelta Janakkala-järven rannalta, mutta hän kieltäytyy tarjouksesta, sillä hän ei edelleenkään usko olevansa leski. Äiti elää elämänsä loppuun saakka uskoen, että hänen miehensä on elossa Siperiassa jonkun himokkaan maatushkan hoivissa. Maatushka äitiä käy jopa sääliksi, sillä tämä joutuu kuuntelemaan kiihkomielisen miehen luentoja avomaakurkkujen optimaalisesta viljelystä.

Turistimatkalla Rintala kokee identiteettikriisin kuunnellessaan Intouristin kirjaviisaan puolikielisen oppaan virallista tarinaa Viipurista vanhana venäläisenä kaupunkina. Yrittäessään haastaa opasta ymmärtämään evakkojen tuskaa hän kokee tulevansa mitätöidyksi epähenkilönä. Todellisuudesta luopuminen merkitsee hänelle sitoutumista elämänikäiseen klovniuteen. Vierailut syvästi uskonnollisen, todellisuuspakoisen äidin luona muuttuvat raskaammiksi vuosi vuodelta, sillä äiti ryyppää juhlapyhinä traagisia sotamuistojaan samalla intensiteetillä kuin toiset kirkasta viinaa. Isäksi tullut nuori kirjailija ei myöskään tiedä, kuinka kertoisi suvun historiasta jälkipolville – ymmärtävätkö se koskaan täisaunan, syyhyn, syylien tai tytinän etymologiaa?

Ortodoksisen ja luterilaisen kulttuurin rinnakkaiseloa Rintala dokumentoi elävästi evakkoajoilta. Erityisesti Savossa ”venäjänuskoisten” pääsiäisrituaaleille raivataan tilaa isoissa maalaistaloissa. Nuori Paavo tuntee jo ortodoksien rukoukset ja tavat, mutta yhdessä asuminen tuo ortodoksisen kulttuurin vielä lähemmäksi. Uskonnollinen ero ei kuitenkaan näy arkisimmassa arjessa: kaikki lapset kokevat nöyryytystä täisaunoissa ja tultuaan ryssitellyksi kantaväestön toimesta. Ouluun muuttaessaan Paavo ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan pyri pyyhkimään taustaansa, ja varsinkin äiti haastaa naapuruston eukkoja ahdasmielisyydessään. Karjalaisilla on tässä ainakin ruokakulttuuri ja rikas kielellinen perimä aseinaan taistellessa jäyhää peräpohjalaista mentaliteettia vastaan.

Teos avautuu paremmin historiallisena esseenä kuin perinteisenä omaelämäkertana. Pidin tekstiä raikkaampana ja modernimpana kuin monia tämän jälkeen julkaistuja muistelmia tai omaelämäkerrallisia romaaneja. Rintala saa arkiset objektit kuten ompelukoneet, moottoripyörät, isoäitien ikuiset tökötit ja pärekorit loistamaan erikoisuuttaan, ja samalla hän vertaa kotoisia asioita kuten äitinsä hurmoksellista virrenveisuuta muun maailman nostalgiseen musiikkiin. Virsi ”Tule kanssani herra Jeesus” svengaa paremmin, kun sitä soitetaan rinnakkain Harry Belafonten Banaaninlastaajan laulun kanssa. Ehkä tässä kirjassa on etiäisiä tulevasta, kuten Liljan Loiston Karjala takaisin-biisien reggaeversioista. Uskoisin, että jos Rintala olisi elänyt oikein vanhaksi mieheksi, hän olisi saattanut intuitiivisesti ymmärtää karjalaismielisten rastafarien postmodernin kutsuhuudon.

(Kuva: Paavo Rintala äitinsä kanssa vuonna 1942. Napattu Oulun kaupunginkirjaston sivulta, Rintalan perikunnan arkisto)

 

 

Keskilännen syntiset

We sinnersPidin tällä viikolla luennon sukupuolesta lestadiolaisessa perhekulttuurissa. Sen kunniaksi luin amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen romaanin We Sinners (2012). Romaani on saanut paljon positiivista huomiota rapakon takana, jossa lestadiolaisuus on pienenpieni melko tuntematon uskonlahko satojen muiden herätysliikkeiden joukossa. Suomalaisten siirtolaisten parissa liike on elänyt sukupolvelta toiselle mahdollisesti jo yli vuosisadan. Romaani kuvaakin kiinnostavalla tavalla siteitä kaukaiseen esi-isien maahan ja kieleen, josta monennen polven siirtolaiset osaavat enää vain uskonnollisia ilmaisuja. Jumalan rauhaa on tervehdys, jonka lahkolaiset edelleen sanovat suomeksi, vaikka eivät todennäköisesti selviäisi arkisesta asioinnista esi-isiensä maassa heidän kielellään.

Rovaniemen perhe koostuu äidistä, isästä ja yhdeksästä lapsesta, joista kukaan ei ole kaksonen eivätkä vanhemmat ole uudella kierroksella. Lapsiluku herättää kauhistusta naapureissa ja lasten koulussa; perheestä juoruillaan mehevästi, he ovat jonkinlainen urbaani legenda. Isä Warren on työssä liikealalla, mutta joutuu yhteisön paineesta ottamaan vastaan seurakunnan pastorin tehtävän vastoin tahtoaan.  Äiti Pirjo on synnytysten väsyttämä, mutta suorittaa keski-ikäisenä keskeneräisiä opettajan opintojaan. Äidin opintojen vuoksi perheeseen hankitaan jopa televisio ja videonauhuri, jotta hän voisi katsoa matematiikan opetusvideoita. Romaanin näkökulmat vaihtelevat kaleidoskooppimaisesti eri lasten ja Pirjo-äidin välillä. Aikajana on suunnilleen 20 vuotta, kulttuurisista viitteistä päätellen 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Lopun takauma 1800-luvun Lappiin jaLars Levi Laestadiuksen aktuaaliseen toimintaan oli kiehtova, mutta täysin ”ufo” suhteessa muuhun tarinaan. Olisin mieluummin lukenut saamelaispariskunnan vaiheista erillisessä romaanissa tai kaksoisjuonen muodossa niin, että myös Suomessa tapahtunutta juonta olisi kuljetettu läpi romaanin kattavammin.

Teos ei räjäyttänyt tajuntaani kielellisesti tai taiteellisesti. Pylväisen kieli on arkista ja deskriptiivistä, ja tarinassa on monia ennalta-arvattavia käänteitä, kuten esimerkiksi Simon-pojan kaapista ulos tuleminen. Kerronnallisilla muutoksilla tästä olisi saanut jännittävämmänkin lopputuloksen. Joku romaanin rakenteessa tökki. Ehkä myös päättämättömyys draaman ja komedian välillä aiheutti hankaluuksia. En aina tiennyt itkeäkö vai nauraa – tämäkin voi olla hyvä merkki, sillä mielestäni onnistuneessa romaanitaiteessa usein pyritään ambivalenttiin mielentilaan. Mutta tässä olisi voinut vahvistaa molempaa puolta. Itse pidän karnivalistisesta etnisyydellä leikkimisestä (vrt. esim. Hanif Kureishi, Monica Ali ja Zadie Smith), joten Pylväisen tapa kuvata suomalaisuutta oli makuuni liian arkinen. Lestadiolaisuuden suurin symboli (varmasti todenmukainen) on tässä puurokattila, puuron keittämisen rituaali ja naisen naimisissa olo kattilan kanssa ainakin kolmekymmentä vuotta elämästään.

Uskontososiologisesta näkökulmasta teos on loisteliaan rikas inside story. Entisenä uskontojen ja kulttuurien tutkijana, tämän päivän yliopisto-opettajana hihkuin onnesta saadessani lukea näin nyansoitua kuvausta uskovaisten ihmisten arjesta. Huumoriakin piisasi, tosin olisin odottanut räväkämpiäkin irtiottoja kuin tyypillistä kampusdokaamista ja seksiä. Se Keskilännen pienen paikkakunnan valtavirtakulttuuri, johon Rovaniemen perheen vesat haluaisivat siirtyä kirkkonsa piiristä, on myös varsin arkista ja (hetero)normatiivista. Pylväinen osoittaa hienolla tavalla, kuinka myös ns. ”tavalliset” perheet alistavat nuoria – kertomus Uppu-tyttären aasialaistaustaisesta Jonas-poikaystävästä, joka selkeästi etsi lämmintä perheyhteyttä ja liittyi jopa lestadiolaisseurakuntaan rakkaudesta Uppuun, oli erityisen koskettava. Pienen etnisen vähemmistön marginaalikirkon on vaikea ylläpitää auktoriteettiaan ”suruttomien” keskuudessa, ja monet nuoret elävät tyypillistä kaksoiselämää seurustellen ei-uskovien kanssa ja tullen sunnuntaiseuroihin järkyttävässä krapulassa. Jokaiseen kertojaan oli helppo samastua, ja kaikki perheen jäsenet esitetään tolkullisina oman elämänsä subjekteina.

Romaani onnistuu siksi, ettei se revittele liikaa lestadiolaisuuden pimeällä puolella. Tässä ei käsitellä esimerkiksi Suomessa paljon palstatilaa saaneilla lasten hyväksikäyttökeisseillä. Synnyttämisen terveysriskejä kuvataan asiallisesti ja maltillisesti. Warren ja Pirjo rakastavat aidosti lapsiaan, joka ikistä heistä, vaikka osa onkin jättänyt yhteisön. Juoni suorastaan pursuaa sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Tosin yhteisön jättäneen nimi poistetaan yhteisestä puhelinluettelosta tehokkaasti, ja sen jälkeen kommunikaatio omienkin perheenjäsenten kanssa hankaloituu. Kuitenkaan uskonnollisen fundamentalismin kuvaajana Pylväinen ei vedä mutkia suoriksi, vaan antaa armoa ja hengitystaukoja jokaiselle hahmolleen. Haastattelussa hän kertookin olevansa enemmän kiinnostunut siitä, miksi joku nuori ihminen aktiivisesti päättää olevansa osa yhteisöä kuin lähteä sen piiristä. Tähän kysymykseen lukija saakin vastauksia monelta taholta.

We Sinners-romaanin lukeminen yhdessä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Otava 2013) kanssa tuntuu hienolta mantereiden väliseltä dialogilta. Taivaslaulu on lukulistani kärkisijoilla, varsinkin kuultuani kavereiden reaaliaikaista suitsutusta netin ulkopuolella. Molemmissa puurokattila taitaa olla keskeinen äitiyden symboli. We Sinners olisi hieno saada myös käännöksenä suomeksi, sillä se taatusti puhuttelisi myös vanhempaa englantia taitamatonta lukijakuntaa. Odotan innolla tämän nuoren amerikansuomalaisen tekijän uusia teoksia, sillä näen hänen tyylissään kyvyn käsitellä muitakin kipeitä aiheita kuin uskonnollisuus.

Romaani sopii uskontofriikkien lisäksi kaikille, jotka rakastavat rehellistä perhesaagaa ja siirtolaisuuden tutkijoille. Korostan sitä, ettei teos kerro pelkästään uskonnosta, vaan muusta ihmisenä olemisesta erilaisten paineiden keskellä. Snobahtavista kirjoitusteknisistä ryppyilyistä huolimatta annan lukukokemukselleni pisteiksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.