Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

HeikkiläTeos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”

Kurkien maagisesta uskollisuudesta

Kun sain käsiini Seita Vuorelan viimeiseksi jääneen nuortenromaani Lumen (WSOY, 2016), tiesin jo etukäteen sen saavan minut itkemään. Pala oli kurkussa jo kannen kauneuden vuoksi ja ystävyyden. En tiedä mitään koskettavampaa kuin sen, että hyvä ystävä ja kollega (tässä tapauksessa Vilja-Tuulia Huotarinen) viimeistelee kuolleen kirjailijan käsikirjoituksen.

Vuorelalta en ole lukenut mitään aiemmin, eikä minulla ollut mitään ennakkokäsitystä teoksesta. Yksi kaikkien aikojen lempiromaanejani, Orhan Pamukin Lumi , oli mielessäni, ja tässä matkustetaan sen miljöön naapurimaahan, Iraniin, jossa lumi on myös jokavuotinen ihme. Mitään Pamuk-kopiointia en kuitenkaan kirjasta havainnut, vaan tarina pohjautuu enemmän H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadun tulkinnalle.

Sadut ja maaginen realismi ovat selkeästi Vuorelan ydinosaamisaluetta. Teoksessa on elementtejä myös persialaisesta tarinankerronnasta, ja kielen tasolla minusta välillä tuntui, että luin farsia, niin syvälle kirjailija on tässä mennyt iranilaiseen kulttuuriin ja tapaan kommunikoida. Teos ei ole helppoa luettavaa aikuisellekaan, vaan lukija saa pinnistellä eri tasojen välillä. Kahden päähenkilön, vasta maahan muuttaneen Atishan ja tämän jääkiekkoilijaserkku Siamakin äänet polveilevat, ja heidän välillään on erikoinen jännite. Vasta kertomuksen aikana he saavat tietää olevansa serkuksia, vaikka Siamak on pelännyt vanhempien tuoneen hänelle ”oikeanlaisen” morsiamen kotimaasta.

Olin täpinöissäni löytäessäni nuorten kirjan, jossa oli näin iso annos poliittista historiaa! Itse olin jo teoksen päähenkilöiden ikäisenä todella kiinnostunut esimerkiksi Iranin vallankumouksesta, ja mietin, kuinka maailmaani olisi rokannut tällainen kirja. Nuorena tyttönä olisin ehkä hieman skipannut satuosuuksia, ja niin tein nytkin, lähinnä siksi, että Lumikuningattaren saaga ei ole minulle tuttu, ja minun olisi pitänyt ensin lukea se ymmärtääkseni Vuorelan tulkinnan siitä. Persialaisia saagoja on tullut luettua enemmän kuin Andersenia, joten teoksen lintu-ulottuvuus miellytti minua erityisesti.

Itähelsinkiläisyys esiintyy tässä itseironisina läppinä. Siamakille Exit Paradise on kuitenkin paras paikka kasvaa mieheksi, sillä hän palvoo kovuutta ja myyttisiä sankarikultteja. Kotibileet ovat näillä hoodeilla aina legendaarisia, mutta rikkaan Nooran omakotitalossa tilanne riistäytyy täysin käsistä. Kirjassa käsitellään melko rankkoja aiheita kuten kaveripiirissä tapahtunutta raiskausta, joten suosittelisin tätä hieman varttuneemmille nuorille, en ainakaan alakouluikäisille.

Maahanmuuttoteemaa käsitellään uskottavan rehellisesti, sortumatta kuitenkaan tyypillisiin kliseisiin. Atisha ei saavu Teheranista pakoon kunniamurhan pelkoa, vaan jouduttuaan vankilaan blogin pitämisestä. Siamakin vanhemmat ovat harvinaisen huonosti integroituneita, enkä saanut kuvaa heidän toimeentulostaan. Perheen sisällä islam on suuri uhka, isä ilmeisesti on hylännyt uskonsa kokonaan, mutta äitiä on nähty paikallisen ostarin moskeijan nurkilla muiden perheenjäsenten häpeäksi. Huivin käyttöä perheen naiset eivät harrasta, mutta eivät kehtaa kieltää sitä Atishalta, jonka identiteettiin se kuuluu olennaisena osana.

Maaginen realismi kasvaa romaanissa loppua kohti erikoiseksi rajanylityssaagaksi. Venäjän rajan lähellä Suomen puolella asuvat hahmot Vasilisa ja tämän juoppo isä Igor kiehtoivat minua satuhahmoina enemmän kuin Lumikuningatar. Myös ajatus, että kielitaidoton maahanmuuttajatyttö kävelisi tai liftaisi Venäjän läpi takaisin kohti kotia kuulosti uskomattomalta, ja tällaiseen imaginääriseen reissuun teoksen ilmapiiri onkin juuri sopiva.

Lumi on (ainakin oman otokseni pohjalta) varsin epätyypillinen nuortenkirja, jossa käsitellään kyllä harrastuksia, bileitä, seurustelemista ja muotia, mutta päädytään varsin järeisiin teemoihin, kuten muistiin, identiteettiin ja suruun. En mitenkään haluaisi kategorisoida tätä millekään ikäryhmälle siitä 13-15-vuoden alaikärajasta lähtien. Aikuinen lukija saa kirjasta varmasti aivan yhtä paljon irti kuin nuori, ja varsinkin tämän päivän poliittisessa ilmapiirissä kirja voisi toimia täsmäaseena tynnyrissä kasvattamista vastaan.

Teoksessa verrataan koskettavalla tavalla Kaspianmeren rannoilla talvehtivia kurkia joutseniin. Kurjet ovat paikkauskollisia, kun taas joutsenet parisuhdeuskollisia. Itkin vuolaasti varsinkin epilogissa, jossa toivo nuorten kotiinpaluusta jonain päivänä nousi isoäidin kirjeen kautta. Olipa harvinaisen puhdistava lukukokemus tämä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 21: Sankaritarina.  Haaste alkaa osaltani olla loppumetreillä, mutta sen loppuun saattamisessa ei ole vieläkäään kiirettä.

Rukoilijasirkkojen kylässä

Couto FlamingoMia Couton Flamingon viimeinen lento (LIKE, 2001) on ilkikurinen, moniääninen kertomus Tizangaran peräkylästä Mosambikissa maan itsenäisyyden alkuajalta, jolloin kommunistit ja ex-siirtomaavallan kannattajat (eli kapitalistit) edelleen taistelivat verisesti vallasta. Rauhaa turvaamaan kylään on tullut joukko kansainvälisiä YK-sotilaita muista Afrikan maista ja Etelä-Aasiasta. Kyläläisten suhtautuminen ulkomaalaisiin tunkeilijoihin on skeptinen, eikä kestä kauan, kun sotilaille alkaa tapahtua kummia.

Romaani alkaa irvokkaasti kohtauksella, jossa kyläläiset ovat keskellä tietä tutkimassa siihen jostain pusikosta lentänyttä miehen penistä. Perusteellisten tutkimusten jälkeen todetaan, että penis ei kuulu oman kylän pojalle. Peniksen alkuperän voi todistaa vain kylän prostituoitu Ana Deusqueira, jonka asiantuntijakokemukseen on luottaminen. ”Hyvät” ja ”huonot” naiset taistelevat muutenkin vallasta ja paikastaan kylän universumissa. Anan valta-asema uhkaa jo syrjäyttää kylän ”ensimmäisen naisen” hallintojohtajan vaimo Ermelindan auktoriteetin. Nuoria miehiä ja naisia tappava tautikin on jo tainnut saapua kylään, ja räjähtävä penis saattaa viitata symbolisella tasolla seksin vaarallisuuteen.

”Räjähtäneitä” tai kadonneita sotilaita on tarinan alussa jo viisi, ja lukumäärä kasvaa päivittäin. Paikalle kutsutaan italialainen tarkkailija Massimo Risi arvioimaan tilanteen vakavuutta. Risi asettuu asumaan kylän ainoaan majataloon nimettömän paikallisen kertojan kanssa, joka on värvätty vieraalle simultaanitulkiksi, mutta tosiasiassa miehen tehtävänä on raportoida italialaisen toimista paikallishallinnolle. Kertoja epäonnistuu työssään katastrofisesti ja lopulta kaikki todistajanlausunnotkin katoavat kuin tuhka tuuleen.

Majatalossakin tapahtuu kummia: ehkä Risin tyhmyyksissään tappamat rukoilijasirkat (joiden uskotaan olevan vainajien henkiolentoja) kostavat tai Risi jää naapurihuoneen kirotun Temporinan pauloihin. Temporina on nuori nainen, jolla on vanhuksen kasvot eikä hän yleensä poistu majatalosta ulkomuotoaan häveten. Vain rakastellessaan miehen kanssa hänestä tulee hetkellisesti nuori taas. Maaginen realismi ja suullinen kansanperimä yhdistyvät tässä globaaliin poliittiseen analyysiin, päätyen lopulta koko Mosambikin valtion katoamiseen Afrikan kartalta.

Mosambikin henkisestä tilasta tietää ehkä tarkimmin kylän poppamies Andorinho, joka kertoo vieraalle seuraavaa: ”Puhutaan paljon siirtomaavallan ajasta. Mutta minä epäilen sen koko olemassaoloa. Mitä ne valkoihoiset tekivät oli, että ne tulivat valtaamaan meidät. Mutta ne eivät vallanneet pelkkää maata, vaan meidän sisimpämme, ne leiriytyivät meidän pääkoppaamme. Me olemme puuta joka on kastunut sateessa. Nyt me emme syty emmekä luo varjoa. Meidän on kuivuttava auringonvalossa jota ei vielä ole. Se aurinko voi nousta vain meidän sisältämme. Pysyykö herra kärryillä, aivan täysin kärryillä?” (156)

En tiedä, onko mainitsemisen arvoista, mutta Couto on valkoinen portugalilaisten jälkeläinen, joka on jäänyt asumaan maahan siirtomaaherrojen lähdettyä. Tajusin tämän biografisen faktan vasta romaanin luettuani, sillä oletukseni oli, että kirjailija on musta. Kai Mosambikin kirjallisuuden lyhyestä historiasta kertoo jotain se, että sen kansainvälisesti tunnetuin edustaja on valkoinen mies.

Couto kirjoittaa pigmenttieroista ja valtasuhteista humoristisesti ja suoraan:

”Tiedättekö mikä ero on valkoisella viisaalla ja mustalla viisaalla? Täällä meillä viisain on se joka vetkuttaa vastaustaan kaikkein pisimpään. Jotkut ovat niin viisaita etteivät vastaa koskaan.” (182)

Teoksessa oli kaikessa absurdiudessaan hyväntahtoinen, joviaali tunnelma. Se tuntui klassiselta veijaritarinalta pikemminkin kuin syvällisemmältä poliittiselta allegorialta, tai raaka postkoloniaali politiikka oli onnistuttu ymppäämään niin nerokkaasti tarinan saumoihin, että sen olemassaolon välillä unohti. Tuntui kuin olisi elänyt hyvin kerrotun kansansadun sisällä iltanuotiolla. Muistutuksina nykypäivästä toimivat ehkä vain YK-sotilaiden jeepit ja Massimo Risin nauhuri, johon kyläläiset suhtautuivat luontaisen epäilevästi, peläten, että laite varastaa puhujan sielun. Suullisen ja kirjallisen kulttuurin vaihteluista ja statuseroista Couto sai myös paljon irti, mutta jätän nämä havainnot johonkin akateemisempaan esseeseen.

Flamingon viimeinen lento taitaa olla ensimmäinen löytämäni Bookcrossing-kirja, joka on odottanut lukemista hyllyssäni ainakin vuoden. Nyt on aika vapauttaa se seuraavalle lukijalle – se luultavasti löytyy Hervannan kirjaston kierrätyskorista lähipäivinä. Bookcrossing-aktivistiksi taidan kuitenkin olla vielä liian laiska, valitettavasti.

 

 

Kuinka kauas omena putoaa?

Hagena OmenaKatharina Hagenan esikoisteos Omenansiementen maku (2008, suom 2009, Minerva) oli jättibestseller kotimaassaan Saksassa, ja teos on levinnyt käännöksenä ympäri maailmaa. Suomessa teos on jäänyt aika vähälle huomiolle; minäkin klikkasin teoksen nettikirjakaupasta puolihuolimattomasti koriini lähinnä sen edullisen hinnan takia. Saksalainen nykykirjallisuus on minulle muutenkin vieras maaperä, mutta tähän teokseen en tarttunut sen saksalaisuuden vuoksi, vaan joku sen asetelmassa kiehtoi.

Kirjassa liikutaan Pohjois-Saksassa, Bootshavenin pikkukylässä, jossa on yksi supermarket ja yksi bensa-asema. Ilmeisesti kylä on lähellä Hollannin rajaa, sillä monilla henkilöillä on flaamin kieleen vivahtavat nimet. Bootshaveniin saapuu Freiburgin yliopiston kirjastovirkailija Iris hautaamaan isoäitiään ja perunkirjoituksessa hän saa kuulla, että mummo on testamentannut sukutalon hänelle eikä omille tyttärilleen. Iris on perinnöstä hämillään, mutta jää paikkakunnalle muutamaksi päiväksi asioita selvittämään. Viikossa-parissa ehtiikin tapahtua paljon; Iris saa selville monia sukuunsa liittyviä salaisuuksia ja ihastuu asianajajaansa, joka sattuu olemaan hänen lapsuudenkaverinsa pikkuveli, rääpäle-Max.

Teosta on luonnehdittu ”lohtukirjaksi”, mitä se varmasti monille onkin, mutta revin tästä itse irti muutakin kuin lohtua. Naisnäkökulma on vahva, mutta samalla sen verran historiallinen ja monisyinen, ettei tämä chicklit-laatikkoon mahtuisi tunkemallakaan. Kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita. Iris itse on ajatutunut kirjastonhoitajaksi turhauduttuaan yliopisto-opinnoissaan; hän koki olevansa vahva vain lähdeluetteloiden laatimisessa. Hän pyöräilee kylillä mummonsa ja tätiensä vanhoissa tyllileningeissä ja hautajaisvaatteissa herättäen takuulla kyläläisissä pahennusta. Iriksen äiti on jotakuinkin tavallinen, mutta hänen valokuvaajatätinsä Inga on sähkömagneettinen tapaus eikä siksi kenties pysty rakastelemaan miehen kanssa, toinen Harriet-täti on taas menetettyään lapsensa hurahtanut intialaiseen Bhagaw-kulttiin, ajellut päänsä ja hassannut kaikki rahansa reissuihin ashramiin. On myös nuoruudenystävä Mira, joka pukeutuu pelkkään mustaan ja suostuu syömään vain mustia ruokia. On marjapensaat, jotka surevat Anna-tädin kuolemaa muuttamalla punaisten marjojen värin valkoiseksi ja omenapuita, joiden hedelmät kypsyvät yhdessä yössä kesäkuussa. Hagenan maaginen realismi on kuitenkin leppoisaa, se ei nouse tarinassa itsetarkoitukselliseen keskiöön.

Laajemmalla tasolla Omenansiementen maku kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, erityisesti suhteessa perheenjäsenten traumaattiseen poismenoon ja salasuhteisiin. Mitä ihmiset haluavat piilotella tai pyyhkiä pois, puut ja pensaat muistavat. Toisaalta henkilöhahmot saavat yllättäviä muistamiskohtauksia, kuten eläkkeellä oleva entinen kyläkoulun opettaja herra Lexow, joka yhtäkkiä toivoo olevansa erään viisikymppisen täti-ihmisen isä.

Iriksen isoisän natsimenneisyys oli ennalta-arvattavuudessaan teoksen heikoin lenkki, jota ilmankin juoni olisi kantanut loistavasti. Aiheeseen suht kevytmielinen viittaaminen kun ei liikuta lukijaa suuntaan eikä toiseen. Muuten teos oli  nautinnollinen, lyyrinen tunnelmakuva maagisesta talosta ja sen puutarhasta, ja kunnianosoitus tavalliselle arjelle, jossa arkisuudesta huolimatta tapahtuu aina jotain outoa ja eksentristä. Romaanissa oli ikuinen, rehevä kesä, ja se jätti ainakin tämän lukijan luovalle tuulelle.

Sopii erityisen hyvin innokkaille puutarhureille, säilöjille ja sukututkijoille.