Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Rankempi reissu Rinkebyhyn

Teos: Diamant Salihu: Kunnes kaikki kuolevat (Johnny Kniga, 2022)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Diamant Salihu (s. 1983) on ruotsalainen palkittu toimittaja, jonka juuret ovat Kosovossa. Hän on kasvanut Borlängen kaupungissa Taalainmaalla, jota pidetään nykyään yhtenä jengirikollisuuden pahimmista paikoista Ruotsissa. Taisin nähdä hänen dokumenttinsa Borlängestä talvella. Dokumentti kiinnosti siksikin, että Borlänge on minulle tuttu mesta 80-luvulta. Tuolloin kaupungin suurin maahanmuuttajaryhmät olivat suomalaiset, ja heitä olikin siellä todella paljon.

Tämä teos keskittyy Tukholman Rinkebyhyn, ja enimmäkseen muslimitaustaisiin maahanmuuttajiin. Yli puolet kirjassa haastatelluista henkilöistä ovat somaleja. Kaikki tässä esitellyt jenginuoret eivät tule erityisen vaikeista kotiloloista, vaan osalla on hyvinkin yhteistyöhaluisia vanhempia, jotka ovat yrittäneet auttaa lapsiaan.

Yksi ruotsalaisen yhteiskunnan vaikeimmista solmukohdista on lastensuojelu, ja kasvatuksen kriisi, joka johtuu siitä, että muualta tulleet maahanmuuttajavanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teineilleen lainkaan siinä pelossa, että lapset tulisivat huostaanotetuiksi. Monissa perheissä ainoa mahdollinen intervention muoto on kurittoman teinin lähettäminen kotimaahan, mutta sekään ei ole kaikille mahdollista. Nuoret oppivat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä joskus jo alakouluikäisinä, ja viettävät paljon aikaa epämääräisissä oloissa hatkamatkoillaan.

Kirjassa seuratuista nuorista osa tulee murhatuksi tai tapetuiksi, osa joutuu vankilaan. Käy niinkin, että joidenkin uhrien ja tekijöiden vanhemmat kuuluvat samaan somaliklaaniin, ja joskus jotkut vanhemmat tukevat toisiaan huolimatta siitä, kuinka omalle lapselle kävi. Joillain yhteys huostaanotettuun nuoreen katkeaa kokonaan, joten nuoret jäävät kokonaan yhteiskunnan kontolle – yhteiskunnan, joka on jo onnistunut pettämään nuoret ennen kuin heistä tuli rikollisia.

Tämä on rankka ja surullinen teos, joka ainakin minulla toimi enemmän yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin True crime-teoksena. Kiinnostavimpia osuuksia olivat räplyriikoiden läpikäymiset, ja pidin myös niiden suomennoksista. Kiehtovaa oli myös ajatella tämän päivän somepoliisin työtä, ja operaatioita, joissa rikoksia yritetään ratkaista musavideoiden vihjeiden perusteella.

Teos esittelee myös ansiokkaasti Ruotsissa toimivien moskeijojen toimintaa, imaamien roolia nuorten elämässä, muslimien hautaamiskäytänteitä, ja suremisen prosesseja.

Löysin myös kirjasta pari kiinnostavaa somalitaustaista äitihahmoa, jotka kertoivat nuorten ongelmien lisäksi omasta järjestöaktiivisuudestaan. Eli synkkien teemojen keskeltä löytyi myös valon pilkahduksia. Ihmisiä, joilta löytyi halua toimia kulttuurisen muutoksen puolesta.

Jyväjemmareita kahdella mantereella

Teos: Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri (Bazar, 2022)

Suomennos: Timo Karppi

Äänikirjan lukija: Lotta Merenmaa

Ukrainan sodan inspiroimaa kaunokirjallisuutta alkanee pian ilmaantua markkinoille, ja tietääkseni amerikkalaisen Erin Littekenin esikoisromaani Kiovan muistojen kirjuri on ensimmäinen lukemani sellainen. Kirjailija kertoo esipuheessa viimeistelleen pitkään työn alla ollutta käsikirjoitustaan alkuvuodesta, kun sodan uhka oli ilmeinen. Kirjailijalla on sukujuuret Ukrainassa, ja hän on päätynyt kirjoittamaan pitkälti isovanhempiensa tarinoiden inspiroimana. Littekenin isovanhemmat eivät kuitenkaan itse kokeneet suurta nälänhätää.

Teos ei siis kuvaa nykypäivän Ukrainaa, vaan vuodesta 1929 eteenpäin jatkunutta pakkokollektivisoinnin aikaa. Teoksen nykyhetki sijoittuu vuoteen 2004, jolloin teoksen Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut isoäiti Katja (Bobi) on yli 90-vuotias.

Kirjassa siis Katjan tyttärentytär Cassie saa luettavakseen tämän nuoruuden päiväkirjan. Hän ei osaa ukrainaa tarpeeksi ymmärtääkseen mummonsa kirjoitusta, mutta naapuruston avulias Nick tulee apuun. Myös Nick kuuluu paikalliseen ukrainalaisten yhteisöön, ja Cassien äiti Anna on heti parittamassa tytärtään miehen kanssa, vaikka Cassie on tuore leski ja suree edelleen raskaasti miehensä poismenoa.

1930-luvun tarina on äärimmäisen rankka, ja mitäpä muuta voisi odottaa, kun kyseessä on selviytyminen holodomorista. En ole usean yrityksen jälkeen onnistunut saattamaan Anne Applebaumin Punainen nälkä-teosta loppuun, joten toimikoon tämä kirja nyt sen fiktiivisenä vastikkeena. Ja koska olen tankannut Punaista nälkää niin ahkerasti, lukijana minulla oli ainakin jonkun verran faktoja tuoreessa muistissa.

Eli kirjan Bobilla on ollut toinen elämä ja toinen perhe Ukrainassa, josta hän ei ole halunnut avautua Amerikassa syntyneille jälkipolvilleen. Trauman aikaansaama hiljaisuus on ollut hänellä totaalista, mutta se alkaa purkautua alkavan Alzheimerin kautta. Illinoisissa koetaan 2000-luvulla kausi, jolloin Bobi alkaa piilottaa ruokaa puutarhaan samalla tavalla kuin teki kotitilallaan Ukrainassa. Muutenkin ruoalla on keskeinen rooli kerronnassa, ja ukrainalaisten perinneherkkujen tekeminen auttaa myös Cassieta ja tämän tytärtä selviytymään surustaan.

Termi ”jyväjemmari” saa tässä teoksessa aivan uuden, poliittisen merkityksen, enkä tämän jälkeen enää käytä sitä siinä merkityksessä kuin sitä käytetään Suomessa.

Fiktiivisenä teoksena teos on melko perinteinen amerikkalainen siirtolaissaaga, jossa kolmannen polven lapsenlapsi inspiroituu ensimmäisen polven isovanhemman tarinasta.Tässä tapauksessa inspiraatio taitaa kuitenkin olla väärä termi, sillä Stalinin vainot herättävät enemmän kauhua. Olen lukenut monia romaaneja, joissa on samantyyppinen juoni ja rakenne, mutta ne eivät ole käsitelleet Ukrainaa, tai entisten itäblokin maiden lähihistoriaa. Holokaustikirjallisuuden ulkopuolella en muista lukeneeni muuta vastaavaa saagaa kuin inkerinsuomalaisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Tämä oli minulle todella merkittävä lukukokemus, ja vaikka Littekenin teoksessa historiallinen taustatutkimus on takuulla ollut yhtä huolellista kuin Soudakovan, pidän Soudakovan teosta kielellisesti rikkaampana ja laajempana esityksenä Stalinin vainoista.

Yksi taso, jolla teos todella haastaa tyypillistä amerikkalaista tarinankerrontaa, on romantiikka. Bobin avioliittojen saagaa on vaikeaa pusertaa Hollywood-formaattiin. Toki meillä on muistissa eeppisiä holokaustileffoja, joissa romanssi kietoutuu äärimmäisen puutteen kuvastoon, mutta niissäkin tarinoissa on ollut taustalla joku aiempi romanttinen twisti. Tässä romaanissa kiinnostavimmat juonenkäänteet eivät liity romanttiseen rakkauteen, vaan henkiin jäämisen politiikkaan.

Tätä teosta ei ehkä olisi koskaan suomennettu, ellei Ukraina olisi noussut maailman ykkösuutiseksi koko alkuvuoden ajaksi. Ja juuri tällaisia romaaneja olen etsinyt, sillä haluan ottaa selvää Ukrainasta mieluummin taiteellisten tuotosten tasolla kuin uutisista.

Ainoa asia, josta jupisen, on kirjan nimi, sillä ymmärtääkseni teoksessa ei liikuttu Kiovassa lainkaan. Mutta ilmeisesti kaupallisesta näkökulmasta on ollut aiheellista nimetä kirja maan pääkaupungin mukaan, sillä amerikkalaiset eivät tunnetusti jaksa muistaa pikkukylien nimiä.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Uusi kierros koirapuistossa

Teos: Sofi Oksanen: Koirapuisto (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Leena Pöysti

Olen kyllä lukenut Sofi Oksasen Koirapuiston vuonna 2019, mutta siitä raportointi jäi välistä. Ukrainan lähihistoria ei ilmeisesti kiinnostanut minua kolme vuotta sitten tarpeeksi, vaikka teoksen pääteema, sijaissynnytysbisnes tuntui tarpeeksi raflaavalta romaanin aiheeksi. Olen ollut jopa kirjan julkkareissa Tampereella, jossa oli kiinnostava ukrainalainen naislauluyhtye keikalla, ja harvinaisen autenttinen ilmapiiri. Mutta kirjasta jäi ensi lukemalla jotenkin kylmä fiilis, enkä pystynyt eläytymään kunnolla kumpaakaan päähenkilöön.

Teoksen Olenka on Suomessa pysyvästi asuva siivooja, joka on nuorempana tehnyt uraa Kiovassa sijaissynnytysbisneksissä, ja tätä ennen kokeillut mallin uraa Pariisissa. Tarinan nykyisyydessä Olenka pukeutuu omasta mielestään ryysyihin, häpeää kynsiään ja käyttää käytännöllistä reppua merkkilaukkujen sijaan. Vapaa-aikanaan hän viihtyy paikallisen koirapuiston kupeilla, vaikka hänellä ei ole koiraa.

Eräänä päivänä puistoon ilmaantuu nainen Olenkan menneisyydestä, Daria, joka on ollut yksi hänen ”tytöistään”, synnyttäjistä. Daria tietää, että hänen synnyttämänsä lapsi elää Helsingissä leveää elämää Lada Kravets-nimisen leskinaisen luona, jolla on myös koira. Ladan aviomies Viktor on ollut merkittävä mafian keskushenkilö Ukrainassa, ja Olenka on joskus ollut tämän läheinen ystävä.

Olenka kertoo tarinaansa Romkalle, joka oli hänen rakastettunsa ja Viktorin autokuski. Olenkaa ja Romkaa yhdistävät juuret Siperiaan, vaikka Olenkan äiti haluaa unohtaa aasialaiset geeninsä. Romkaa kutsutaan Ukrainassa ”japanilaiseksi”. Olenka taas on kasvanut Tallinnassa, ja siirtynyt Itä-Ukrainaan teininä isän katteettomien bisnesssuunnitelmien vuoksi. Perheen elintaso kutistuu, ja tämän lisäksi he saavat huollettavaksi ison kasan köyhiä sukulaisia. Meininki isän suvun juurilla on pikkurikollisten gopnikien tähdittämää, ja yleistä valuuttaa on unikkokompotti, tuo itäeurooppalaisten huumeiden kotitekoinen kilju.

Teos on todella runsas historiallisine kerroksineen, ja niiden kaikkien ymmärtämiseksi lukijan on täytynyt perehtyä Ukrainan menneisyyteen muutenkin. Minua esimerkiksi kiinnosti tässä juutalaisten kerrostuma, kun olen lähinnä lukenut juutalaistarinoita Ukrainasta. Yhtä kiinnostava toki oli Irkutskin suunnalta tulleiden burjaattien historia. Psykologiseksi trilleriksi teos on runsaan informatiivinen, ja jos vertaan tätä vaikka lukemiini brittisellaisiin, niin tämä kyllä vaatii lukijaltaan enemmän vaivaa. Toki kirjaa voi lukea Helsingin pään tapahtumien tasolla maahanmuuttajasaagana tai feministisenä tarinana hedelmällisyyden kaupallistamisesta, mutta minulle teos avautui enemmän historiallisena romaanina.

Kun tätä sitten luki Ukrainan kriisin eskaloitumisen aikana, eli päivänä, jolloin Putin tunnusti Donetskin ja Luganskin alueet itsenäisinä valtioina, niin varsinkin Olenkan kotikylän tapahtumat avautuivat eri tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla. Varsinkin Olenkan kokema katkeruus Ladaa kohtaan avautui minulle nyt eri tavalla kuin ennen. Lada kun on kirjan hahmoista se, jonka suvussa ei ole koskaan koettu puutetta tai nälkää.

Minulla on jäänyt Oksasen teoksista pari muutakin kesken, mutta nyt olen tyytyväinen itseeni, että pystyin tämän romaanin kautta tarkentamaan ymmärrystäni Itä-Ukrainan alueen lähihistoriasta. Melkein toivon, että Oksanen jatkaisi Ukrainasta kirjoittamista, vaikka tämä saattaa rajata hänen suomalaista lukijakuntaansa jonkin verran.

Tammilehdon tummemmalta laidalta

Teos: Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti, 2021)

Viime aikoina ADHD-puoli itsessäni on suosinut äänikirjaa painetun tekstin sijaan, ja osasyynä tähän on ollut myös korona. Näin ollen lukupinoa on kertynyt jopa niistä vähäisistä arviokappaleista, joiden saaminen ilahduttaa aina.

Tommi Laihon esikoisteos Uhanalaiset oli minulla työn alla yli kuukauden, vaikka kyseessä on varsin vetävä ja napakka dekkari. Kirjassa seikkaillaan nykyajan Itä-Helsingissä, metrolinjan varrella Kulosaaresta Myllypuroon. Yksi keskeinen tapahtumapaikka on anonyymin hyväntekijän aikaansaama, vastikään istutettu tammilehto, jonka symboliikka pääsee myös onnistuneisiin kirjan kansiin. Toinen tärkeä paikka on Kulosaaren siirtolapuutarha, jossa rikosjuonta vatvotaan moniäänisesti.

Teoksen päähenkilö on Karita Haapakorpi, keski-ikäinen leskeksi jäänyt rikoskomisario, jonka ainoa, jo täysikäinen poika Viljami on ajautunut pahoihin porukoihin. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan kahteen vuoteen, ja Karita kuulee pojastaan lähinnä kummitäti Aminan kautta, jolla on tähän hatara yhteys. Amina on somalitaustainen nuorisopsykiatri, joka on välillä työskennellyt myös poliisin profiloijana. Karita tarvitsee ystävänsä tukea usein myös lääketieteellisesti, sillä hän kärsii vaikeasta paniikkihäiriöstä.

Huoli mahdollisesta rikosaallosta nousee Myllypuron selviytymisasemalla, jossa Amina kohtaa nuoren Ganjaksi kutsutun maahanmuuttajamiehen, jolla on ollut itsetuhoista oireilua. Ganja on saanut itsemurhaan kannustavia viestejä tuntemattomalta taholta, ja samaan aikaan paljastuu muitakin tapauksia, joissa kuolinsyy on epäilyttävä. Muutenkin Itä-Helsingin itsemurhatilastot alkavat osoittaa hälyttäviä merkkejä.

Kaksikon tueksi saapuu Karitan siskon mökkinaapuri siirtolapuutarhasta, tilastotieteilijä-Juha, joka on ottanut aikalisää omistautumalla istutuksilleen. Kolmikko kohtaa pohtimaan itsemurhien suman todennäköisyyksiä vapaa-ajallaan nautinnollisille piknikeille, ja pian Aminan ja Juhan välille syttyy kipinä. Monikulttuurinen suhde ei ole tarinan keskiössä, mutta antaa sille omat mausteensa.

Nuorisokulttuurin ja Itä-Helsingin puheenparren kuvaus tuntuu kirjassa autenttiselta, mutta paikkoja kuvataan ulkopaikkakuntalaisen oloisella pikkutarkkuudella.

Kirjasta on jo tekeillä TV-sarja, ja koinkin kerronnan runsaan visuaaliseksi. Pääasiallinen murha, jota tässä kuvataan, tulee olemaan karmivaa nähtävää ruudulla, mutta ei tässä kuitenkaan mässäillä kauhuefekteillä. Paikoitellen koin Laihon kirjoitustyylin jopa piirun verran liian yhteiskunnallisen pohdiskelevaksi, varsinkin, kun käsiteltiin median roolia moraalipaniikin levittäjänä.

Voisin lukea Karitan ja Aminan seikkailuista toisenkin osan. Jos tämä on sarjan aloitusosa, oli hyväkin, ettei päähenkilöiden taustoista vielä paljastettu kaikkea. Minua jäi esimerkiksi askarruttamaan, miksi Amina tuntui olevan niin yksin maailmassa, ja mitä hän oli tehnyt raivatakseen itselleen oman tilan, jossa somalikulttuuri ei näyttänyt määrittelevän paljoakaan hänen valintojaan. Afrikassa hän oli reissaillut, mutta kirjassa ei kerrottu, missä merkeissä.

Koska luin kirjaa hitaasti, jouduin kertaamaan alkupuolen tapahtumia moneen otteeseen, ja muutenkin rikosjuoni pysyi loppuun saakka yllätyksellisenä.

Kiitos Myllylahdelle kirjayllätyksestä. Pidän Kimmo Kivilahden suunnittelemasta raikkaasta kansidesignista paljonkin, ja olisin bongannut sen tyypillisempien dekkarikansien keskeltä kirjakaupassa.

Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Onko sinullakin Lenin sydämessäsi?

Teos: Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019)

Kylmän kevätpäivän kunniaksi keitin itselleni pannun tuhtia Ceylonin tsajua, ja avasin vadelmahillopurkin ja Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, jonka nimi jo herätti suurta hilpeyttä. Aiempi lukemani Rauanjoen teos käsitteli masennusta, ja oli muistaakseni aika raskas; tältä uutukaiselta osasin odottaa aivan toisenlaista taajuutta.

Ja sitä todella sain. Romaani kertoo Neuvostoliitto/Venäjän viimeisestä koloniasta Norjan Huippuvuorilla, Pyramidenin kaupungista, joka kommunismin loppuaikoina oli jonkinlainen eliitin paratiisi. Itse asiassa luin tästä kaukaisesta kolkasta aiemman Johanna Vehkoon LongPlay-matkaraportin, joka yllätti varsinkin runsaalla kuvamateriaalillaan.

Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Karri alias Kiril Petrov, joka on muuttanut Rovaniemelle lapsena ja palannut isänsä kotimaahan opiskelemaan nuorena aikuisena. Kiril saa keski-ikäisenä työtarjouksen Pyramidenistä, jossa tuossa vaiheessa asuu enää hänen lisäkseen neljä muuta vakituista asukasta. Paikan hän saa siksi, että muistaa haastattelussa kertoa ryypänneensä kerran Ville Haapasalon kanssa opiskeluaikoinaan Pietarissa. Hänen tehtävänään on raportoida kolhoosin arjesta alueen omistavalle firmalle, mahdollista tulevaa turismikäyttöä silmälläpitäen.

Rauanjoki todella tuntee post-sovjet-ihmisten mielenmaiseman, nostalgian ja populaarikulttuurin, eli tässä matkustetaan syvälle naapurikansojen mentaliteetteihin. Omalla tavallaan tämä on myös kertomus maahanmuutosta, jossa peilataan pohjoissuomalaisen lestadiolaiskulttuurin ja venäläisen ortodoksis-ateistisen kulttuurin eroja yhden perheen ja suvun tasolla. Karrin kasvuympäristö Suomessa vaikuttaa rankemmalta kuin hänen Vladimir-setänsä olot Pietarissa. Varsinkin alkoholisoitunut isä Rovaniemellä aiheuttaa murhetta, ja tyypilliseen tapaan perheen tytär Natalia jää ottamaan isän huollosta vastuun.

Pyramidenin oloista lukiessani oli aidosti kauhuissani moneen otteeseen, eli kertomus lähentelee jo dekkaria tai psykologista trilleriä. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvausta kirjassa on runsaasti, ja olin varsinkin rakennusten kuvausten kohdalla paikoitellen hieman puutunut. Toisaalta luonnonkuvaus on paikoitellen jopa mykistävää, ja varsinkin kalastus- ja metsästysretkien kuvaus sai sydämeni missaamaan joitain iskuja.

Lenin-setään liittyvät anekdootit kertovat kommunismin uskonnonkaltaisuudesta, eli tässä on tavallista, että sukulaismies kysyy lapselta: ”oletko sinä ottanut Leninin sydämeesi?” Pyramidenissa sijaitseva Leninin patsaan jäänne 90- ja 00-luvuilla ei herätä pelkästään hilpeyttä, vaan myös kauhua. Sen ympärillä pörräävät korpit ennustavat myös kuolemaa. Alueella on liikaa salaisuuksia, joiden paljastaminen ei tiedä kenellekään hyvää. Pahimman kaamoksen aikaan Kiril myös jää myyttisen patsaan karmiviin lumoihin:

”Ylihuomenna valo ei enää olisi pastellinvärinen kajo taivaanrannassa; se kimaltelisi Leninin poskiparrassa ja saisi meidät jälleen eloon.”

Kirjan kerronnallinen tekniikka on sellainen, että lukija joutuu paikoitellen tekemään työtä tajutakseen, millä vuosikymmenellä operoidaan. Kommunismin aikainen kerronta on selkeämpää kuin 90-, 00- ja 10-lukujen (ehkä 10-lukua ei ollut lainkaan, vaan kuvittelin sen). En lopulta ymmärtänyt, kuinka monta kertaa Kiril kohteessaan kävi, mutta luin hänen pitkän talven mittaisen odysseiansa ajoittuneen 00-luvulle. Opiskeluaika sijoittui 90-luvun murrokseen, ja myös kovia kokeneen toisen kertojan Anna-tytön palvelusaika samalle vuosikymmenelle.

Tämä oli tänä vuonna ensimmäinen lukemani teos, jonka kautta sain vierailla itselleni täysin vieraassa maailmassa, kaikkia aistejani hyväksikäyttäen. Arktisten alueiden kuvauksena tämä kiilaa ehdottomasti kärkeen kaikesta lukemastani. Luin muun muassa äskettäin tuoreen grönlantilaisdekkarin, joka oli latteaa kerrontaa tähän verrattuna. En voi sanoa olevani arktisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta yleensä innostun näistä suunnattomasti siksi, että ne kertovat maailmoista, jonne en oman vajavaisen fysiikkani vuoksi ehkä koskaan elämässäni pääse.

Tässäkin korostettiin Pyramideniin valittujen työntekijöiden terveyttä, ja terveyteen liittyviä käsityksiä. En tosin tiedä, onko erityisen sankarillista selviytyä 50 asteen pakkasista pelkällä kaalilla ja näkkileivällä siinä vaiheessa, kun ruokalähetykset helikopterilla keskeytyvät. Jo turistilta reissu Huippuvuorille vaatii sitkeyttä ja kestävyyttä.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden elämässä on juuri nyt seikkailun vaje. Tällä lautalla, helikopterilla ja Norwegianin koneella pääsee taatusti arkipäivästä pois, ja omat arkiset selviytymisen murheetkin saattavat lukemisen aikana tuntua mitättömiltä. Tämä on ravisuttava teos, joka taatusti sijoittuu tämän vuoden vahvimpiin lukuelämyksiini. Uskoisin tämän olevan myös selkeää kirjallisuuspalkintoainesta. 

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

LlewellynTeos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Katalonian katalasta puolesta

20180614_112546Berliinin hostellissa oli perinteinen kirjojen kierrätyshylly, jossa oli eniten tarjontaa skandinaavisilla kielillä. Hyllyssä oli täydellinen teos minulle, dekkari, jonka ajattelin pystyväni lukemaan bussimatkalla kohti Vilnaa. Puolan läpiajo nimittäin on sen verran ilmeetön ja eleetön kokemus, ettei sitä voi ”suorittaa” vain maisemia ihailemalla.

20180614_112620 (1)Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2011, suom. Taina Helkamo) aloittaa dekkarisarjan, jonka keskiössä on argentiinalaistaustainen poliisi, Héctor Salgado. Héctor on nelikymppinen eronnut maahanmuuttaja Barcelonassa, jonka reissut kotipuoleen aiheuttavat huolestuttavaa keskivartalon tukevoitumista. Hänen ex-vaimonsa on jättänyt hänet naisen vuoksi, ja häntä vaivaa maskuliinisuuden kriisi. Ero on kuitenkin ollut sivistynyt, ja teini-ikäisen Guillermon yhteishuoltajuus sujuu saumattomasti.

Teos kertoo uusperheiden ongelmista, rikkaiden teinien huumesekoiluista ja barcelonalaisten hyvä veli-verkostoista, joihin pääsee sisään vain syntymän tai suotuisten naimakauppojen kautta. Poolon pelaajat suojelevat toisiaan, ja ihmisen arvoa määrittelee pitkälti hänen osoitteensa. Lähellä meren rantaa asuu vain rupusakkia, kun taas kunnon ihmiset asuvat kukkuloiden miljoonalukaaleissa.

Romaanin nuoret muistelevat 12-vuotiaana kesäleirillä uima-altaaseen hukkunutta Iristä, joka löytyi ”kuolleiden lelujen” keskeltä. Karmivat tapahtumat liittyvät juhannukseen, ja myös romaanin nykyisyydessä yksi nuorista kuolee juhannusaattona epäilyttävissä oloissa. En edes tiennyt, että Espanjassakin vietetään railakasta juhannusta, sillä olen luullut, että juhannus on katolisissa maissa vain uskonnollinen juhla. Alkukesän tunnelmat sopivat hyvin omiini, vaikka en kirjaa lukenutkaan mojitobaareissa.

Antonio Hill on taitava psykologinen juonenpunoja ja nuorisokuvaaja, ja varsinkin nuorten somekäyttäytyminen tuntui harvinaisen autenttiselta. Dekkariksi kirjassa oli sopiva balanssi synkkien vesien ja elämänilon välillä, ja pidin myös henkilöiden tavallisen arjen kuvauksista. Ainoa ulottuvuus, josta en kovasti syttynyt, oli ihmiskauppaan liittyvä sivujuoni, joka tuntui hieman irralliselta. Nigerialaisten pikkutyttöjen maahantuonti seksiorjiksi on toki järkyttävä ilmiö, mutta olisin kaivannut aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Muuten teos tuntui parhaimmalta lukemaltani dekkarilta pitkään aikaan, ja aion etsiä sarjan jatko-osia pian. Varsinkin Héctorin nuorempi työpari Leire kutkutti hahmona, ja hänen tapansa harjoittaa ”solidaarista seksiturismia” ulkomaalaisten miesten kanssa toi tarinaan kaivattua kevennystä.

Pystyin lukemaan kirjaa huonosti valaistussa bussissa läpi yön, mikä kertoo jotain sen vetävyydestä. Matkasta Berliinistä Varsovaan en havainnut muuta kuin KFC:n mainosvaloja ja erittäin kämäisiä viinakioskeja.