Petroskoin Bukowski?

IMG_1702Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Mainokset

Hetkiä katastrofien välissä

IMG_1695Zinaida Linden on minulle tuttu kirjailija takavuosilta, tosin huomaan, etten ole tältä seitsemän teosta julkaisseelta pioneeriltä lukenut kuin yhden kirjan aiemmin. Ennen maanjäristystä (2005) muistaakseni ihastutti varsinkin matkakuvauksena, olenhan aina halunnut matkustaa junalla Venäjän kautta Aasiaan.

Pioneeriksi kutsun häntä siksi, että hän on aikuisella iällä oppinut kirjoittamaan toisella kotimaisella, ja koska hän kirjoittaa ruotsiksi, hän saattaa unohtua, kun keskustelemme maahanmuuttajien pääsystä maamme kirjallisille markkinoille. Oletan, että hän on aina saanut enemmän huomiota suomenruotsalaisissa piireissä ja Venäjällä kuin suomenkielisissä kirjallisuuspiireissä.

Novellikokoelmassa Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into, 2017, suom. Jaana Nikula) ihmiset kohtaavat yllättävästi katastrofiuutisten keskellä. Japanissa maanjäristykset aiheuttavat kauhua, mutta he seuraavat myös uutisia Euroopan tulivuorten purkauksista samalla intensiteetillä. Teoksen japanilaisilla naishahmoilla on tarkkaan sovittuja huoltosuhteita ikääntyviin vanhempiin ja sararimaneihin. Kun herra Hayasaka jää eläkkeelle novellissa ”Ei hääppöinen aviomies”, hänen vaimonsa haluaisi erota ja muuttaa yksin Eurooppaan, mutta ketku ukko onnistuu keplottelemaan itsensä mukaan uuteen elämään Suomeen. Hayasakojen kotiruokaa tarjoava ravintola menestyy, ja hautaan valmis ukkoketkukin piristyy turistien kaitsijana.

Lempinovellini kokoelmassa on ”Valenciana”, jossa kokataan tämän nimistä filippiiniläistä juhlaruokaa suomalais-japanilais-filippiiniläisessä sukutapaamisessa Jokohamassa. Filippiiniläinen Monica on säästänyt pitkään viedäkseen perheensä sukuloimaan siskojensa luo Japaniin. Suomalaisen miehensä ja poikansa lisäksi matkaan lähtee käly Taina, jolla ei ole muuta elämää kuin veljensä perhe. Perillä Japanissa ollaan aidosti vieraalla maalla, eikä mikään osapuoli tunne kunnolla toistensa koodeja. Paras sävel löytyy kuitenkin aviomies-Timon ja komean, mutta umpimielisen paikallisen isännän Makoton välillä, joilla kummallakaan ei ole ollut aikoihin omia ystäviä.

Koin tätä novellia lukiessani iloa ja ylpeyttä siitä, että Linden on onnistunut avaamaan näinkin sekavien kuvioiden sisäistä maailmaa ja logiikkaa meille, joilla ei ole sukua monella mantereella. Filippiiniläisten naisten rooli kulttuurien välittäjinä tuntui luontevalta, ja pidin heidän pontevasta toimijuudestaan. Sisarusparvesta neljäs, Evelyn, ei päässyt tapaamiseen Etelä-Amerikasta, mutta siskojen välinen yhteys tuntui käsinkosketeltavana.

Suomenkielisen nimikkonovellin ”Rakkaus kolmeen appelsiiniin” oli novelleista raskain, sillä se kuvasi itsetuhoisen masennuksen hoitoa Neuvostoliiton loppuaikoina. Nimi on runollinen, mutta pidin enemmän alkuteoksen nimestä Valenciana. Venäläisten ja muiden maahanmuuttajien kohtaamisesta ja suhteista kerrotaan novelleissa ”Elämä on paikallista” ja ”Keskustelukurssi”. Tämä on myös vahvasti sukupolviteos, sillä se kuvaa vielä Neuvostoliiton aikana aikuistuneiden ihmisten todellisuutta, joille Varsovan liitto toi mahdollisuuksia matkustaa edes jonnekin päivästä pois.

Kokoelman päätösnovelli ”Anastaja” summaa hienosti aiempien novellien monikulttuuriset tunnelmat ajankohtaiseen tarinaan maahanmuuttokriittisyydestä. Sen päähenkilö Matti Pellonpää, kuuluisan näyttelijän kaima, joutuu kohtaamaan omat asenteensa pelätessään tyttärensä kuolemaa Oslon ja Utoyan massamurhan päivänä. Matti Pellonpää kokee nykymaailman menon hankalaksi ja löytää oljenkorren Kari Suomalaisen pilapiirroksista, mutta onko hän lopulta pinttynyt rasisti? Mitä hän pelkää, kun hänen tytärtäänkään ei ole vienyt turvapaikanhakija, vaan vasemmistolainen norjalainen intellektuelli?

Novellikokoelmaksi Rakkaus kolmeen appelsiiniin on erinomaisen virtaviivainen, koherentti, lämmin ja humoristinen teos, joka loistaa elämänläheisyydellään. Osan henkilöistä polut kohtaavat erikoisissa yhteyksissä, ja kaikkialla rakastetaan ruokaa.

Itse jäin miettimään globaalin populaarikulttuurin tuotteiden ilmentymää kaunokirjallisuudessa. Linden lainaa supersuosittua Eat Pray Love-elokuvaa jopa kahdessa novellissaan; itse juuri laitoin eteenpäin käsikirjoituksen, jossa samaan leffaan viitattiin kerran. Siinäkin muodonmuutoksen kokenut nainen oli venäläinen maahanmuuttaja. No, hyvästä kliseestä saa aikaan monta variaatiota, ja koen, että tällaiset leffalainaukset luovat samastumispintaa eri kulttuureista tuleville lukijoille. Miksi Hollywood-elokuvia ei saisi lainata? Onko se lattean populistista?

Todella toivon tälle teokselle uutta näkyvyyttä, ja toivon sen tavoittavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvoin lämpenevät novelleille. Osassa tarinoista olisi ollut ainesta pidemmäksikin saagaksi; erityisesti ”Valencianan” perheestä olisin voinut lukea kokonaisen romaanin. Ottaisin tämän kirjan myös mielelläni mukaan lukupiiriin, sillä koen sen erityisen hienoksi keskustelun avaajaksi arjen monikulttuurisuudesta terrorismiuutisten ja kauhulööppien ulkopuolella.

 

Kauppakadun dosentuuria suorittamassa

kuparitaloHarri Närhi, voi minkä teit. Koskaan en ole sinusta kuullut, vaikka olet kirjoittanut kolmenkymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti olen lukenut jonkun leffa-arviosi City-lehdestä, mutta koska sinulla on tavis-nobodyn nimi, ei kohtaamisemme ole rekisteröitynyt pääkoppaani. Vaikutat itsestäsi vähää ääntä pitävältä kirjailijalta, joka jättää markkinointivastuun lukijoille. Nyt olet kirjoittanut teoksen, josta aion kertoa kavereille myös blogin ulkopuolella, sillä se ansaitsee huomion juuri nyt, Suomen satavuotisjuhlavuotena.

Luin romaanisi Kuparitalon (WSOY, 2016) yhdessä päivässä. Se oli melkoinen urakka, jonka jälkeen olen uupunut, hämmentynyt ja piirun verran viisaampi romaanitaiteen syvemmistä saloista. Huvittunut, jopa valaistunut. Romaanisi operoi kaikilla inhimillisen kokemisen ja tuntemisen tasoilla, eikä sen sisältöä voi naulata mihinkään tuntemaani lajityyppiin. Lukiessani sitä en osannut arvata paljoakaan tulevasta, enkä kytkeä kahden rinnakkaisen juonen mahdollista yhteyttä toisiinsa. Lakinaisen ja somalitaustaisen pornoantikvariaatin apupojan maailmat olivat niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattoi, mutta molempien elämässä keskeisiä kipupisteitä olivat uskoon ja luottamukseen liittyvät kysymykset. Molemmat olivat myös kehityskelpoisia. Molempien tulevaisuuksissa oli toivoa.

Parasta romaanissa oli poliittisen korrektiuden puute. Voin hyvin kuvitella, että osa lukijoistasi pitää varsinkin rasismin, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen käsittelyäsi liian karrikoituna. Tarina nuoren Awaalen kotilomasta sukunsa pariin Ashura-juhlaa viettämään oli paikoitellen kovin härski. Miehen autonkuljettajan tapa pestä ainoa kondominsa bordellivierailujen välissä oli ehkä se kehitysmaatodellisuuden ulottuvuus, josta kaikki eivät haluaisi kuulla. Fiktion maailmassa kirjailijalla on kuitenkin lupa liioitella ja heittää läskiksi, niinpä en lukenut Awaalen aavikko-odysseiaa uskollisena vieraan kulttuurin representaationa, vaan maagis-realistisena veijaritaruna. Koin kuitenkin, että olit tehnyt huolellista taustatyötä sekä islamin että paikallisten kulttuurien suhteen. Joko olet käynyt paikan päällä tai sinulla on ollut hyvin luotettavia informantteja, tai molemmat. Tällaista tarinaa ei olisi saanut aikaan vain kuvittelemalla tai lukemalla aiheesta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Kertomus Helsingin aseman Burger Kingissä rasvankäryssä viruvasta Järnefeltin Kolin maisemasta, ja sen potentiaalisesta kilpailijasta, Viipurin aseman löytötaulusta, oli mainio nationalististen myyttien murtaja. Valtion Rautateiden arkistossa elämäntyönsä tehnyt Martta oli vielä erikoisempi hahmo kuin pornodivarin omistaja Jaakko. Sivuhenkilöitä romaanissa on runsaasti, mutta kukaan heistä ei ole statisti. Ahneuden ja maallisen menestyksen jinni riivaa toisia, toisia taas addiktion ja hulluuden jinni.

Kirjassa liikutaan Helsingissä, Jyväskylässä, Somalimaassa ja Etiopiassa. Yllättävin detalji liittyi Jyväskylään, ja se kertoi kyvystäsi löytää yllättäviä tulokulmia. Itse olen tallannut Kauppakatua noin puolet elämästäni ja jopa suorittanut Kauppakadun juomatohtorin tutkinnon, mutta en ole koskaan huomannut sen yläpään Ruusu-Risti-temppeliä. Kauppakatu 5:n liikehuoneisto ja sen takapiha muodostavat tässä niin tiiviin tapahtumaympäristön, että se peittoaa jopa mystisen Kuparitalon. Tuntuu myös oudolta, että päädyn lukemaan synnyinkaupunkini kiinnostavista vierailukohteista kirjoista! Varsinkin, kun olen pienen ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja mystiikasta. Olen mahdollisesti nähnyt kyseisen temppelin valomainoksen, mutta se ei puhutellut minua, koska kuvittelin sen tunkkaiseksi kerrostalohuoneistoksi. Temppeli vaikuttaa jo arkkitehtonisesti vierailun arvoiselta. Tiedä, mitä ihmeitä vielä tämän jälkeen löydänkään Jyväskylän sisäpihoilta, kun luen ei-natiivien kirjoittamia romaaneja. Tämän teoksen ansiot ylittävät jopa Kauppakadun dosentuurin vaatimukset. Ehkä maagisin Jyväskylä-aiheinen romaani oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), mutta sekään ei jättänyt mieltäni näin hämmentyneeksi.

Satuin lukemaan reilu viikko sitten toisen taidepetoksia koskevan jännärin, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar, 2016). Kiinnostavaa, kuinka erilaiset tunnelmat näissä kahdessa romaanissa on. Pidin molemmista paljon, mutta ammensin Kuparitalosta enemmän älyllisesti – Nainen parvekkeella taas oli koherentimpi ja helpommin avautuva tarina. Kuparitalo ei ole laiskan lukijan teos, sillä lähes joka kulman takaa lukijan niskaan sataa yllätyksiä. Jopa aavikon kamelinpaskalta löyhkäävällä vaelluksella törmätään Rimbaudin kotimuseoon, siinä vähän ennen ylä-Shellin iloista taloa.

Toisin kuin jotkut aiemmat kirjan arvioijat, en kokenut Kuparitaloa pelkkänä camp-henkisenä pläjäyksenä, vaikka takuulla se on sitäkin. Suomalaisten ja somalien uskomuksia ja myyttejä tuuletetaan samalla reippaudella, mutta ihmisen luontaiselle pyhyyden kaipuulle ei sinänsä naureta. Huumorin rinnalla kulki vakavampiakin kerroksia, jopa traagisia. Rasismin vastaiseen taisteluunkin teos tarjosi hienoja täsmäaseita ja repliikkejä, joilla voi selvitä hengissä jopa nakkikioskin jonossa.

Harri Närhi, koin romaanisi läpikäyneenä saavuttaneen jonkinlaisen kaunokirjallisuussaturaation, eli varmasti blogini hiljenee maanisen lukujakson jälkeen ainakin hetkeksi. Toivon, ettei minun aivan heti ole pakko hankkia loppua tuotannostasi, sillä kirjojasi ei kannata ahmia. Loppiaisen seimi jäi täyteen kultaa ja mirhamia.

PS: HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 44: Kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

Suora lähetys yksinhuoltajan olohuoneesta

kellari-rgbSattumalta tuli e-kirjastosta lainattua putkeen kaksi Islannista kertovaa romaania. Molemmat pitivät sisällään kauhua eri mittakaavoissa, molemmat olivat ansiokkaita. Islannissa pitkään asuneesta Maaria Päivisestä en ollut aiemmin kuullutkaan, joten Kellari (Into, 2016) oli erikoinen yllätys. Ylipäänsä Into-kustantamon kaunokirjallisuus on viime aikoina inspiroinut minua, sillä heidän siivillään pääsee enimmäkseen muualle kuin Lontooseen, New Yorkiin tai Pariisiin.

Kellari ei ole aivan tyypillinen maahisia ja viikinkitarinoita uusiokäyttävä ”ihanuus”, vaan synkempi psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on suomalainen yksinhuoltajaäiti Vilma. Vilma ei ole tyypillinen Islantiin päätynyt boheemi taiteilijasielu, vaan hän on törmännyt nuorena elämänsä rakkauteen Gunnariin Joensuun kaupunginkirjastossa tämän ollessa opiskelijavaihdossa. Vilma on ammatiltaan kokki, mutta ei ole naimisiin mentyään käynyt töissä. Gunnarin palkka sijoitusalalla on riittänyt rakentamaan talon idyllisiin maisemiin Mosfellsbaerin satelliittikuntaan. Kotoilu ja lapsille omistautuminen on riittänyt Vilmalle elämänsisällöksi, vaikkakin viime aikoina hän on alkanut korvata lapsille puhumista maanisella siivousvimmalla.

Hurmaavat islantilaiset ovat myös seikkailunhaluisia seksissä, ja  kuhina käy keski-ikäisten varattujen ja sinkkujen välillä Reyjkavikin maauimaloissa. Gunnarillekaan täydellinen kotipalvelu ei riitä, vaan hän löytää rinnalleen jännittävämmän naisen, Svanan, ”mustan joutsenen”. Vilman psyyke ei kestä muka-sivistynyttä eroa ja kahden kodin välisiä neuvotteluja.

En tee juonipaljastusta kertoessani, että mies joutuu kellariin, sillä tämä kerrotaan jo kansitekstissä. Mies on itse kaivanut itselleen kuopan alunperin soittokämpäksi. Lapsia kielletään menemästä kellariin, jossa kuulemma on vaarallista rotanmyrkkyä. Samaan aikaan Islantikin on järkyttynyt Itävallan Fritzlin petomaisista teoista. Islannin poliisi ei vaikuta kovin tehokkaalta kadonneiden etsijältä, ja elatusmaksutkin jatkavat juoksemista oletetusti kuolleen miehen tililtä.

Kirjan piristeruiske on Vilman naapuri Ingridur, toinen kertoja, invalidisoitunut lapseton leskirouva, joka haluaisi ennen kuolemaansa kokea isovanhemmuuden ilot. Hän lähestyy umpimielistä suomalaista naapuriaan jääräpäisesti, vaikka Vilman epäluotettava käytös loukkaakin häntä. Ingridur tuo tarinaan särmää ja tuulahduksen normaalimmasta järjenjuoksusta. Ramman eläkeläisen kultaiset Diorin vintage-kengät tekivät säväyksen, vaikka muuten hänen elämänsä oli kaukana glamourista.

Olen käynyt Mosfellsbaerissa monta kertaa, se taisi olla lempilähiöni, sillä siellä koki jo tunturimaiseman tuoksut ja luonnon valtavuuden. Päivinen kuvaakin luontoa ja yhteisön paikallisuutta uskollisen juurevasti – myös Laxnesin laakso eli Nobel-kirjailijan hoodit pääsevät kartalle.

Aviomiehen ääni jää tässä minimaalisiksi hätähuudoiksi, vaikka fyysisen deprivaation kuvaus onkin riipivää. Paskaämpärin kahvan katkeamista odottelin kirjaimellisesti ja metaforisesti, mutta Gunnar on alistettu asemaan, jossa hän ei enää ilmaise raivoa. Kerronnan strategia on vastakkainen kuin esimerkiksi Emma Donoghuen romaanissa Huone, jossa näkökulma oli puhtaasti panttivankien.

Viimeksi lukemaani islantilaisromaani Steinar Bragin  Sumuun verrattuna Kellari tarjosi hillitympää kauhua. Ulkosuomalaisen näkökulma oli tässä myös ansiokas, sillä Vilma ei pahemmin viljellyt tyypillisiä Suomi-kliseitä. Hänen suhteensa suomalaiseen sukuunsa oli hatara, eivätkä ongelmatkaan tuntuneet johtuvan maahanmuuttajuudesta tai puolikielisyydestä. Islantilaisten suhde ulkomaalaisiin miniöihin ja naapureihin tuntui sallivalta. HELMET-haasteesta kuittaan tällä kohdan 45: ”Suomalaisesta naisesta kertova kirja”.

Tapaus Fekete Anna

imageOlen tässä miettinyt, lopettaisinko dekkareista bloggaamisen. Blogini on äitynyt liian kaikkiruokaiseksi, ja näin toimimalla en oikeastaan palvele mitään lukijaryhmää kunnolla. Haluaisin palata kunnon hyviin aikoihin, jolloin tein kirjavalintoja harkitummin. Tuolloin minulla oli rahaa ostaa kirjoja ulkomailta, uutuuksia, joista Suomessa ei oltu kuultukaan. Nykyään luen lähinnä e-kirjaston tarjontaa ja poistokirjoja sattumanvaraisella logiikalla. Tämäkin on omanlaisensa metodi, jossa aarteenetsinnällä on suuri rooli, mutta elämäni tässä vaiheessa haluaisin lukea vähemmän ja harkitummin.

Dekkareita on taas kesän aikana tullut suurkulutettua, mistä en tunne huonoa omaatuntoa. En ole ajatellut lopettaa niiden lukemista, mutta arvioni niistä ovat kaavamaisia, paljastavat juonesta liikaa eivätkä anna itsellenikään mitään uutta. Luen dekkareita väsyneenä, tilanteissa, joissa joku huoli kalvaa mieltä niin, ettei keskittyminen riitä taideromaaneihin. Dekkareiden lukeminen kehittää huomiokykyäni arjen pieniin johtolankoihin, jotka yleensä ohitan mestarillisesti.

Nyt kesän loppuhuipentumaksi kuitenkin löysin mieltäni virkistävän tapauksen Fekete Anna, poliisihahmon, jolla tuntui olevan paljonkin uutta sanottavaa. Luin siis Kati Hiekkapellon dekkarit Tumma (Otava, 2016) ja Suojattomat (Otava, 2014), väärässä järjestyksessä. Anna Fekete on serbianunkarilainen kolmikymppinen poliisi, joka on tullut Suomeen pakolaisena 90-luvulla. Hän on käynyt koulunsa Suomessa, myös armeijan ja puhuu suomea täydellisesti. Hänen äitinsä on palannut Serbiaan heti Annan tultua täysi-ikäiseksi, ja äidin toiveena on myös saada aikuiset lapsensa palaamaan kotimaahan.
Anna on dynaaminen ja charmantti nainen, joka osaa flirttailla ja bilettää, mutta arjessaan hän on neuroottinen lenkkeilijä, ylitöiden kerääjä ja uneton hermoheikko hortoilija. Suomalaiseen suorituskeskeisyyteen hän on integroitunut mahtavasti, vaikka kaipaakin balkanilaista mentaliteettia, tietynlaista hulluutta, riskinottoa ja ryhmäsolidaarisuutta. Ylittäessään EU:n rajan Unkarista Serbiaan Anna kokee hengittävänsä helpommin ja elävänsä asteen vapaammin. Näin on siitä huolimatta, että unkarinkielisen vähemmistön oikeuksia on rajattu sitten Jugoslavian kaatumisen.

Molemmat teokset olivat kerrassaan upeita, mutta henkilökohtaisesti sain enemmän irti Tummasta, jonka tapahtumapaikkana on Annan syntymäkaupunki Kanizsa. Teos ajoittuu kesäkuuhun 2015, jolloin pakolaisten suuri määrä laittoi uneliaan provinssin pasmat sekaisin. Teos käsittelee pakolaiskysymystä, romanikysymystä ja alueen vahvoja mafiakytköksiä lomittain. Annan käsilaukkuvarkaus kesäloman aikana johtaa hänet syville vesille myös henkilökohtaisen historian suhteen, sillä hän joutuu palaamaan varhaislapsuutensa menetyksiin, joita hän ei aktiivisesti muista.

Kanizcan kaupungin ja lähialueiden kuvaus oli todella elävää, ja myös opettavaista. Viinifestivaalit ja Tisza-joen kukinnan juhliminen jäivät kutkuttamaan ihon alle. Balkanilaisen kahvinjuonnin ja tupakanpolton taide tuntui melkein dekadentilta verrattuna läntisen Euroopan kaikenkattavaan savuttomuuteen. Annan päiväkotikavereiden yhteydenpito oli koskettavaa kertoen paljon paikallisten suhteiden verkostosta. Vaikka poliittiset erot tuntuivat astetta räikeämmiltä kuin Suomessa erityisesti suhteessa kansallismielisyyteen ja äärioikeiston nousuun, lievä fasismi ei tässä johtanut ystävän ulos savuttamiseen. Tibor on edelleen Annan ystävä, vaikka viettääkin iltoja uhoavissa miesporukoissa.

Suojattomat oli dekkarina hurjempi kuin Tumma, mutta koska itse luen paljon esimerkiksi paperittomien siirtolaisten kohtaloista, sen aihepiiri tuntui liian tutulta. Pakistanin kristittyjen tilanteeseen Hiekkapelto on perehtynyt hyvin, ja pidin paljon Sammy-nimisen turvapaikanhakijan traagisen tilanteen kartoittamisesta. Sammyn järkyttävän huumeriippuvuuden taustat olivat todella uskottavat. Samalla on muistettava, että heroiinin käyttö on suuri ongelma Pakistanissa ja pohjoisessa Intiassa myös vähemmän kovia kokeneiden nuorten parissa, koska yhteiskunta ei pysty tarjoamaan heille mielekästä tulevaisuutta. Subutexin eli Bubran lumetodellisuus tuntuikin olevan Pakistanin ja Suomen nuoria aikuisia yhdistävä tekijä, ja tähän maailmaan epätoivoisen Sammyn oli helppo sulautua myös uudessa maassa.

Eniten kirjoissa minua viehättivät Annan perheen ylirajainen todellisuus, siskon ja veljen kuormittunut suhde ja jäämisen versus lähtemisen problematiikka. Anna Fekete on paljon muutakin kuin ”maahanmuuttajakyttä”, eikä hänen kyydissään tullut tylsiä hetkiä. Erityisen kuvaava oli Annan suhde työpariinsa Eskoon, eläkeikää lähenevään rapajuoppoon rikoskomisarioon, joka ei voi olla päästämättä suustaan termejä ”mutkainen”, ”savuranne” ja ”taatelintallaaja”. Annan sietokyky kollegan porsastelulle on harvinaisen korkea, sillä osa kommenteista osuu välillisesti myös hänen (valkoisen eurooppalaisen) nilkkaan. Suhde työpariin on erityisen kuormittunut Eskon krapulapäivinä, jolloin kenttätilanteet ovat hyvin haasteellisia.

En osannut suoraan lukea, mistä pohjoisen kaupungista Hiekkapelto kirjoittaa, mutta ainoa looginen vaihtoehto oli Oulu. Oulua hyvin vähän tuntevana en osannut sijoittaa kuvattavia lähiöitä mieleni kartalle. Erittäin merkittävä koordinaatti Suojattomissa oli afganistanilaisen homopari Maalikin ja Farzadin omistama pizzeria Hazileklek, jonka tunnelma oli erityisen valloittava. Molemmissa teoksissa ruoka oli keskeisessä osassa, vaikka Annan sietokyky balkanilaiselle rasvaiselle dieetille olikin vuosien varrella kaventunut.

Suojattomat sai vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, mikä tuntuu perustellulta omintakeisten näkökulmien vuoksi. Hiekkapelto on parhaimmillaan vähemmistöryhmien sisäisten vähemmistöjen kuvaajana, eli hän osaa räjäyttää liian yksioikoisia käsityksiä etnisyydestä tai muista yhteenkuuluvuuden mittareista. Monet muutkin suomalaiset dekkarikirjailijat ovat viime aikoina käsitelleet monikulttuurisuuskysymyksiä, mutta jotenkin näissä Fekete Annan seikkailuissa päästiin uudelle tasolle, jossa hahmot olivat vähemmän ennalta-arvattavia. Odotan jo uutta jaksoa ja sarjan alkuosaa Kolibria olen myös kuikuillut. Uusilta jaksoilta toivoisin, että yhteys Serbiaan pysyisi vahvana.

Tervetuloa kotiin

bookcover_9789510410486Satu Rämö on minulle tuttu bloggari ja matkakirjailija jo takavuosilta, kun suunnittelin vaihtoreissuamme Reykjavíkiin vuonna 2008. Rämön kepeän humoristinen kirjoitustyyli teki vaikutuksen jo matkajournalismin muodossa. Hänen uutukaisensa  Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015) oli siis mieluisa muistutus menneestä. Se ei ehkä enää mahdu matkakirjan kategoriaan, kerrotaanhan siinä maahan juurtuneen ekspatriaatin elämästä.

Lähtökohtana teoksessa on, että rakkaalle ystävälle saa hieman keljuilla. Rämö päätyy Islantiin vuonna 2003 vaihto-opiskelijana, eikä ensi reissun jälkeen osaa pysyä poissa saarelta. Poikaystävä Björgvin (alias Karhuviina) löytyy jossain vaiheessa baarista; tutustumista edistää se, että Björgvin on juuri viettänyt vaihtojakson Helsingissä ja ymmärtää jo jotain melankolisuuteen taipuvien persjalkaisten taiteilijanaisten sieluista. Björgvinin biologian opinnot edistävät kiinnostusta vieraaseen geenipooliin, ja ulkomaalaisten kanssa seurustelu onkin varsin yleistä yliopistopiireissä. Vaikka maan asukkaista jo 7% on ulkomaalaistaustaisia, maassa ei tunneta käsitettä maahanmuuttokriitikko.(Niin, Islannissa en kyllä kokenut edes yhden hiuskarvan vahvuudella rasismia, vaikka maassa asui paljon ulkomaalaisia. Sen ummikko-ulkomaisen lapsen vastaanotto koululuokkaankin kävi kovin helposti. Näkyvästi erilaisista, enimmäkseen aasialaisista, suuri osa oli yrittäjiä. Heillä näytti menevän aika mukavasti.)

Rämön silmäkulman kirkas pilke ei sammu, vaikka noin kolmasosa teoksesta käsittelee maan synkkää periodia, talouskriisiä, joka ei ole vieläkään loppunut. Teoksen lopetusvaiheessa talvella 2015 islantilaiset joutuivat silti näyttämään pankissa lentolippujaan, jos halusivat vaihtaa ulkomaanvaluuttaa. Ekonomitaustaisen kirjailijan perehtyminen aiheeseen on perinpohjaista, ja lukijaa kutkuttaakin, miksi hän ei itse lähtenyt vastavalmistuneena tekijänä hypetykseen mukaan hulluimpina vuosina. Jotain vastaavaa suuruudenhulluutta olen ollut aistivinani irlantilaisista, joiden kelttiläinen tiikeri ei kuitenkaan levittänyt balsamiaan koko kansaan samalla intensiteetillä kuin islantilaisiin. (Ainakaan lapsille ei siellä myönnetty matalakorkoista lainaa vanhempien toiveesta.) Oikeastaan pidin paljonkin kirjassa yrittäjyyden ulottuvuuksien käsittelystä, myös laman pahimman piikin jälkeen. Kirjailijan Suomi PRKL-designkaupalle toivon aidosti menestystä, sillä jotenkin näen ne Oiva Toikan lasilinnut lähempänä osana islantilaista kuin suomalaista sielunmaisemaa.

Itse asuin puolisen vuotta Islannissa talouskriisin aikana, ja kuten olen aiemmissakin bloggauksissani maininnut, se myös vaikutti meihin. Ei tosin järkyttävästi, mutta silti. Kokemus oli silti hyvinkin kasvattava, enkä ainakaan kokenut yhteiskunnan lamaantuneen, vaan monelta taholta löytyi aivan uusia voimia hoitaa asioita myös rahatalouden ulkopuolelta. Kansan ruokavaliosta poistuivat parissa viikossa kalliit ulkomaiset ylellisyystuotteet, kuten kalifornialaiset mansikat marraskuussa, mutta kalan ja lampaan maut eivät kärsineet kruunun arvon puolittamisesta. Islannin työttömyysprosentti ei ole kuitenkaan näkyvästi noussut kriisin johdosta. Rämön mainitsema kansallinen itsetunto ja ihmisten ennakkoluuloton halu kokeilla useampia ammatteja samanaikaisesti ovat taatusti se ”liima”, jolla uskoa tulevaisuuteen pidetään yllä.

Kirjan sisällöstä kaksi kolmasosaa oli minulle tuttua huttua. Eniten opin uutta Rämön kertomuksesta islannin kielen maisteriopinnoista ja hänen tutkimuksistaan kansatieteen parissa. Kansan usko piilokansaan on häveliästä, mutta gallupien mukaan vain kymmenesosa kansasta pitää sitä hölynpölynä. Pakanat ovat järjestäytyneet maassa omaksi seurakunnakseen, jonka kannatus on vahvaa. Herkullisimmat haastattelut Rämö tekee menninkäisnäkijä Erla Stéfansdottírin ja seksologi Hallgerdur Hallgrímsdottírin kanssa. Siinä missä Islannissa on joulupukkeja 13 eri lajia joulun eri päiville, myös menninkäiskansoja on 80 eri lajia, joista suuri osa haluaa olla piilossa nykymaailmasta ja siellä vaikuttaeessaankin tekevät vain jäynää. Hallgrímsdottírin kirjoitukset esoteerisista seksikokemuksista menninkäisten kanssa jo antaitsevat tarkemman luennan. Jos jo muussa maailmassa uskotaan siemennesteen ihoa parantaviin vaikutuksiin, millaista hehkua voisikaan saada aikaan naisen poskissa islantilaisen menninkäisen glitterinvärinen sperma?

Teos on äärimäisen hauskasti otsikoitu. Graafinen suunnittelu ja runsas kuvamateriaali tukevat tekstiä, mutta yhtäkään kuvaa ei ole liikaa. Vaikka Rämö kertoo tarinaansa vahvasti oman persoonansa kautta, missään ei tule oloa itsensä korostamisesta, vaan henkilökohtainen tarina palvelee suurempaa juonta. Uskon, että moni ERASMUS-sukupolveen kuulumatonkin innostuu tästä kirjasta, sillä teokseen haastatellut henkilöt edustavat islantilaisen elämänmenon suurta sateenkaarta.

Kyllä Rämö osaa piikitelläkin islantilaisten nationalismille ja kotiinpäinvedolle. Onhan se kiinnostavaa, että kansallisen lentoyhtiön spiikkaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kansalaisille toivotetaan velkomín heima ja muille welcome to Iceland.  Itse en muista Finnairin lennoilta samanmoista suitsutusta, mutta olen nuorempana saattanut nukkua. Olivatkohan islantilaiset aikoinaan erityisen innostuneita laskun aikana taputtajia? Kuinka paljon he taputtavat tänään?

Koska Islannissa kaikki tuntevat toisensa, vähän pidempään maassa pysynyt tulee tapaamaan Björkin ja Vigdisin jollain tapaa. Itsekin tapasin molemmat, melko läheltäkin, ja siksikin koen olevani osa tämän teoksen elämismaailmaa. Mutta kuten Rämökin osoittaa, maan kulttuuriin kuuluu läheisesti julkkisten yksityisyyden kunnioitus ja what the fuck-mentaliteetti. Valitettavasti maan superjulkkismiesten nimistä en muista yhtäkään. Paitsi sen yhden kivan kirjailijan, joka teki 101-asuinalueesta suositun. Hallgrimúr Helgason.

Tätä kirjaa suitsutan lähipiirini persjalkaisille taiteilijasieluille. Joku heistä saattaa päästä Islantiin residenssiin jossain vaiheessa. Kirja soveltuu erityisesti heille, jotka oikeasti halajavat Islantiin.

Londinium nuubialaisin silmin

51KwHsIqvoL._SX322_BO1,204,203,200_Zuleika on nuubialainen kotirouva, joka on naitettu 11-vuotiaana roomalaiselle pohatalle toiseksi vaimoksi vuonna 211 jkr. Zuleikan maahanmuuttajaperhe on noussut sosiaalisesti tämän naimakaupan ansiosta, mistä tytär on katkera vanhemmilleen. Aviomies Felix käy Londiniumissa työasioilla vain kolme kertaa vuodessa, mikä takaa nuorelle naiselle liikaa vapaa-aikaa runouden ja eroottisten haaveiden parissa. Lapsia ei epäsuhtaisesta liitosta synny, mikä on Zuleikalle suuri helpotus.

Bernardine Evaristo antaa Zuleikalle äänen runomuotoisessa romaanissa The Emperor’s Babe (Penguin, 2001). Kyseessä on anakronismeja pursuava, virallista historiankirjoitusta pilkkaava hybridi pastissi elämästä monikulttuurisessa Lontoossa. Kukaan ei tiedä, asuiko Lontoossa 200-luvulla afrikkalaistaustaisia vapaita sieluja; mustia orjia mahdollisesti on kaupunkiin tullut kauppalaivoissa, mutta heidän historiastaan ei ole todisteaineistoa. Tässä musta nainen nousee merkittävään asemaan ja pitää palvelijoinaan skottilaisia porkkanapäisiä orjia. Vaikka monet aluksi pelkäävät hänen ihonväriään, hän ei kuitenkaan koe rasismia, sillä sitä ei ole vielä keksitty.

Evaristo vaikuttaa todella monipuoliselta kirjailijalta, jolle kokeilevat muodot ovat lähellä sydäntä. Tässä runomuoto on yllättävän viihdyttävää, sillä hän sekoittaa ylevän ja maallisen, virallisen latinan ja rehevän katujen kielen. Teoksen juju on kielellisessä ilottelussa – juoni ei lopulta ole kummoinen, sillä lukija tietää jo alkumetreiltä Zuleikan sekaantuvan keisari Septimus Severukseen. Muuten teoksessa juoruillaan ja biletetään kuten kelpo chicklit-teoksessa, mutta jos tämä olisi chicklitiä, niin äärimmäisen parodista sellaista. Keisari Septimuksella on Armanin silkkitooga, ja Zuleika pukee skottiorjansa Guccin vetimiin. Kaupungissa on jazz-klubeja, joissa Zuleika notkuu ystäviensä Alban ja Venuksen kanssa. Venus on transsukupuolinen trendipelle, joka toimii suhdeneuvojana pumpulissa kasvaneelle ystävälleen. Anakronismien pursuaminen tuo tekstiin pikanttia hohdetta, ja lopulta historiallisella ajanjaksolla ei ole suurta merkitystä. Teoksen tunnelma on kuin astuisi larppaajien vuosikokoukseen : Evaristo kerää yhteen kaikki muinaiseen roomalaiskulttuuriin liittyvät kliseet kuten kylpyläkulttuurin, hedonistisen ruokakulttuurin ja orgiat. Oikeastaan tuntuu, että olisin palannut nuoruuteni toogabileisiin, tosin näissä bileissä vieraat takuulla uskalsivat olla alasti lakanansa alla.

Naisrunouden vaikeudesta Zuleika avautuu näin:

Says all the notable poets were men, except/for some butch dyke who lived with a hunch/of lipstick lesbians on an island in Greece,/but she was really a minor poet and did/I know what asclepiad meant? or trochée/Or spondee? Or dactyl? Or cretic? No?/Oh, surprise, surprise! Well, when I did, then/I could give him backchat, and anyway/I’d never write good poetry because what did/I know about war, death the gods/and the founding of countries?

Kirjaa pitää lukea hitaasti, ja mielellään ääneenkin, jotta kielelliset solmut aukeavat. Tekstissä on myös dramaattista potentiaalia, mutta koska se on monologi, se ei toimisi sellaisenaan näytelmänä. Huomaan, että siitä on tehty radiodraamaversio BBC:llä vuonna 2013. Itse voisin kuunnella tätä äänikirjana (tämä on yksi harvoista kirjoista, jotka ovat koskaan herättäneet minussa halun hankkia äänikirjan). Teoksesta on olemassa myös suomennos, Keisarin kullanmuru, vuodelta 2009 Johnny Knigan kustantamana ja Anni Sumarin kääntämänä.

Vakavammin otettaen teoksessa on ainakin kaksi laajaa teemaa – kysymys lapsiavioliitoista ja postkoloniaalin historiankirjoittamisen haasteet. Jos haluaa esimerkiksi valistaa nuoria ihmiskaupasta, se voisi hyvinkin toimia tämäntyyppisen kevyen fantasian kautta, jossa kritiikki ei kohdistu minkään tämänhetkisen etnisen ryhmän käytäntöihin. Zuleika ei tässä ole uhri, vaan aktiivinen, kriittinen toimija, joka ei kuitenkaan pysty irtaantumaan avioliiton instituutiosta. Zuleikan rakastuminen toiseen afrikkalaiseen, joka on ihonväristään huolimatta noussut valtionpäämieheksi, on myös oman identiteetin etsintää ja halua tuntea vanhempien lähtömaanosaa. Tässä leikitellään selkeästi afrikkalaistaustaisten maahanmuuttajien heikolla Afrikan-tuntemuksella – niiden, jotka ovat syntyneet Euroopassa ja jotka eivät ole päässeet käymään vanhempiensa kotiseuduilla.

Kirjailijan oma juurien etsintä kristallisoituu toisessa runomuotoisessa teoksessa Lara (1997), jonka hän kirjoitti uudelleen vuonna 2009 saatuaan palautetta siitä, ettei hän ollut tutkinut lainkaan äitinsä irlantilais-saksalaista sukua, vaan oli keskittynyt pelkästään isänsä nigerialais-brasilialaiseen taustaan. Lukisin tämän mielelläni pian ”putkeen”, sillä uskoisin näiden kahden teoksen olevan kiinnostavassa dialogissa keskenään.

Vaikuttavia runomuotoisia romaaneja eteeni on tullut ennen tätä vain yksi, Amos Ozin Meri on sama (2003), joka kaihoisalla lyyrisyydellään edustaa täysin toisenlaista maailmaa. On virkistävää, että runoromaani voi olla myös humoristinen. Muistaakseni olen selaillut tätä teosta kirjakaupassa 2000-luvun alussa, mutta jättänyt sen ostamatta, koska teksti tuntui liian vaikealta. Nyt teos tuli eteeni BookCrossingin kautta ja lähtee pian etsimään seuraavaa lukijaa.