Greetings from Brum

024Tämän kesän Ryanairin matkajokerini kohdistui Isoon-Britanniaan, jonne Frankfurtin lisäksi oli viime minuutin höylille tarjolla halvimmat lennot kesäkuussa. Olisin halunnut matkustaa ennen kokemattomiin Budapestiin tai Barcelonaan, mutta päädyin jonnekin tuttuun ja turvalliseen kuin äidinmaitoon. Brittimeininki on muutenkin edesmenneen englanninopettajaäitini suuri henkinen perintö minulle: yhdessä olemme ruotineet niin Muppet Show’n, Menneen maailman, Pokka pitää, Sydämen asialla ja Jane Austenin dramatisoinnit. Olen kasvanut kodissa, jonka keittiö oli täynnä Lontoo-aiheisia peltipurkkeja ja jossa jouluna paukuteltiin Christmas crackereita ja syötiin Christmas puddingia, joka kauheudessaan päihittää mämmimme kuusinolla. Jo pikkutytöstä asti olen lueskellut halpoja englantilaisia naistenlehtiä ja juorulehtiä (tosin niiden taso 80-luvulla oli aivan eri kuin nyt). Äitini peruilta olisin halunnut perustaa kotiini ”British Museumin”, mutta asuinolosuhteet eivät siihen kannustaneet. Äidin Britannia-kitsch päätyi parempiin käsiin hyväntekeväisyyskirppareille ja ehkä hyvä niin. Nyt palatessani Britanniaan kaikki muistot äidistä aktivoituvat. En kuitenkaan ostanut tällä reissulla ainuttakaan peltipurkkia.

En ole koskaan asunut Britanniassa, mutta olen varsinkin nuorempana tehnyt sinne niin monia matkoja, että maa edelleen tuntuu toiselta kodilta. Tunnen erityisesti Lontoota ja sen seutuja, etelärannikkoa ja Cambridgen seutua. Manchesterissa ja järvialueella olen käynyt kerran; siellä viihdyin paremmin kuin etelässä. Matkustaminen Britanniaan tuntuu arkiselta: eniten viihdyn siellä supermarketeissa, puistoissa ja pubeissa. Viihdyn sen kirjastoissa, museoissa ja sosiaalikeskuksissa. Britannia on maa, jossa päädyn aina käyttämään enemmän aivojani kuin sydäntä – vitamiinit aivoille tuntuvat arvokkailta, sillä etelän mailla käytän lähintä sydäntäni enkä jaksa perehtyä syvällisesti esim. poliittisiin kysymyksiin.

021Rakastin Britanniaa lapsena ja nuorena koko sydämestäni, kunnes parikymppisenä aloin tutustua Irlannin historiaan. Tässä vaiheessa kaikki brittiromantiikka katosi kehostani ja aloin vihata imperialismia ja kolonialismia. Irlannin tasavallan idea (kaikessa konservatiivisuudessaan) tuntui positiivisen tervehenkiseltä verrattuna hänen majesteettinsa kultaisten profiilikuvien palvontaan. Samassa hengessä kannatan myös Skotlannin ja Walesin itsenäistymishankkeita. Sydämeni ei ole Englannin ideassa, vaikka juuri englantilaisuus on ehkä minulle se läheisin toinen kulttuuri, jota uskon tuntevani vaivatta. Tunnen Englantia paremmin kuin kaikkia maita, joissa olen asunut. Jos Englannin kansalaisuus saataisiin tietovisatyyppisin kysymyksin, olisin tullut naturalisoiduksi jo viisitoistakesäisenä.

Tänä vuonna päädyin Birminghamiin syystä, josta postaan erikseen. Birminghamissa alias Brumissa olen aiemmin käynyt vain linja-autoasemalla matkalla Lontoosta Dubliniin. Mitään syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa ei ollut. Hyvä ystäväni oli siellä muinoin opiskelijavaihdossa eikä antanut paikasta loistavaa raporttia ymmärrettävistä syistä. Birmingham on arkinen teollisuuskaupunki, jonka arkkitehtuuri koostuu 70-luvun harmaan kalseista betonipytingeistä ja perinteisestä red brickistä. Ainoa hohdokas detalji liittyi mielessäni teini-iän Duran Duran-fanitukseen: Durkkujen pojat olivat kaikki Birminghamista, joten kaupunki oli parisen vuotta maailmankaikkeuteni keskipiste, vaikka siihen aikaan jätkät elivät pitkitetyllä maailmankiertueella.

Birmingham on yhtä monikulttuurinen kaupunki kuin Lontoo, ja sen historia on ensisijaisesti siirtolaisuuden historiaa. Intialainen ruoka on Birminghamissa tavallisinta kotiruokaa, jota tarjoillaan kaikissa pubeissa shepherd’s pien ja fish and chipsien rinnalla. Kaupungissa on pieni Chinatown, ja myös irlantilaisten rooli kaupungin rakentajina on merkittävä. Afrikkalaisia ja karibialaisia näkyy kaikkialla – heidän integraationsa monikulttuuriseen mosaiikkiin on ehkä pidemmälle edistynyttä kuin Lähi-idän ihmisten. Viime aikoina maahan tulleiden pakolaisten ja opiskelijoiden status on kyseenalaisempi. Radikaalin islamin vaikutus näkyy arjessa.

Britannian tämän päivän lehdissä ykkösuutinen oli Birminghamin koulujen ”Troijan hevos”-keissi. Cameronin hallitus on lähettänyt tänä keväänä erityisjoukkoja Birminghamin monikulttuurisiin kouluihin tutkimaan epäilyksiä islamistisesta propagandasta ja tulehtuneista työolosuhteista. Samaan aikaan kaupungin koulutoimen isoja viskaaleja on eronnut toimestaan. Brumin muslimienemmistöisssä lähiöissä koulujen opetusohjelmaa on kuulemma muokattu liian islamkeskeiseksi, eli se ei auta nuorten integraatiota laajempaan yhteiskuntaan. Koulut ovat järjestäneet opintomatkoja Saudi-Arabiaan vain muslimitaustaisille oppilaille, mikä jättää muut oppilaat altavastaajan asemaan. Erittäin mielenkiintoista ja monimutkaista. Birminghamin kaupungin virkailijat ja maahanmuuttajaryhmien poliittiset aktivistit kommentovat keissiä tuulesta temmatuksi ja oikeiston salajuoneksi romuttaa pitkään ja huolella rakennettu monikulttuurinen luottamus, joka kaupungissa nyt vallitsee. Mene ja tiedä. Tulen seuraamaan keissiä, sillä se kertoo paljon koko yhteiskunnan tämänhetkistä jännitteistä.

Birminghamissa näin enemmän niqabiin ja burqaan pukeutuneita naisia ja tyttöjä kuin olen nähnyt missään muualla. Alakouluikäisten tyttöjen kasvojen peittäminen tuntui kieltämättä pahalta. Tätä ei toistaiseksi vielä kohtaa Suomessa, tai jos kohtaa, siihen luultavasti puututtaisiin. Nätteihin huiveihin sonnustautuneita naisia oli töissä kaikkialla paitsi ehkä pubeissa, eikä heidän läsnäoloonsa tullut kiinnitettyä niin suurta huomiota. Miesten partamuoti oli myös moninaista – yllättävän trendikkään oloisillakin nuorilla miehillä oli massiivisia Taleban-tyylisiä partavirityksiä. Muslimien suuri määrä kaupungissa tuntui vaikuttavan ainakin kahdessa suhteessa näin sormituntumalta: pubit olivat harvinaisen tyhjiä ja vaatekaupoissa saatavilla oleva naisten muoti oli peittävämpää kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Ehdin viikon reissulla tutustua lähinnä paikallishistoriaan, arkkitehtuuriin, kuvataiteeseen ja tähän kuumaan mamukysymykseen. Säät olivat sateiset ja myrskyiset asettaen reunaehtoja liikkumiselle. Ensi kerran Britanniaan matkatessa muistan varustautua lämpimillä ja sateenkestävillä vaatteilla, myös keskellä kauneinta kesää. Olin jo unohtanut sateen ja tuulen kalseuden ja kosteuden, joka nyt vanhemmiten alkaa tuntua outoina kolotuksina erityisesti polvissa. Monen päivän jaloilla olo ja erityisesti loputtomien portaiden kiipeäminen oli loistava kuntokuuri, mutta ensi kerralla kuntoilen paremmin varustein. Suomessa voin huidella menemään puoli kesää heppoisin Crocs-naistenavokkain, mutta Britanniassa vastaavaan liikkumiseen tarvitsen ergonomisia Clarks-tätikenkiä. Britanniassa tarvitaan myös sukkia kesällä. Ja kunnon yöpaitoja.

Jos eläisin Britanniassa, sairastuisin taatusti nopeasti kihtiin. Myös talojen sisäinen kosteus tuntui koko kropassa. Vaikka pääni nuortuu saarivaltiossa, sen ilmasto ei ole juttuni ja siksi ehkä reissuillani olenkin viime aikoina suunnannut enemmän etelään ja lähialueille. Pitkästä aikaa saarivaltio oli siis uusi juttu, hyvässä ja pahassa. Brumista postaan vielä muutaman tarkennetun matkaraportin – pysykää kuulolla.

 

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.

Runous ei kaipaa välimerkkejä

Alakoski köyhäTukholman reissulla ainoa ostokseni kruunun postikorttien lisäksi oli Susanna Alakosken Oktober i Fattigsverige (2012), joka löytyy myös suomennettuna (Köyhän lokakuu, 2013). Huonosti olen Suomenlahden yllä sukkuloivaa köyhyyskeskustelua seurannut, kun en ole arvioita tästäkään teoksesta noteerannut. Alakosken esikoisromaanin Svinalängorna (2006) luin jo ennen kuin se suomennettiin – silloin siinä kiinnosti eniten ruotsinsuomalaisen maahanmuuttajuuden kuvaus, ei niinkään köyhyys. Juoppouden ja väkivallan kuvaukset olivat minulle melkein liikaa, mutta nyt antaisin teokselle uuden mahdollisuuden elokuvamuodossa. Myös toinen romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010) vaikuttaa riipivältä; siinä keskitytään siskon ja veljen suhteeseen, kun veli on vankilassa. Alakoski tuntuu omistautuneen köyhyyden ja luokkayhteiskunnan analyysiin – ennen kirjailijadebyttiään hän teki pitkän uran sosiaalityöntekijänä, mikä taatusti myös tukee teemavalintoja.

Lukulistallani ovat pyörineet myös Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 (2013) ja Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012). Kiinnostavaa onkin, että Ruotsissa vahvat köyhyydestä kirjoittavat äänet ovat ruotsinsuomalaisia naisia, kun taas Suomessa tämäntyyppiselle fiktiolle pään avannut on suomenruotsalainen mies. Tämän syksyn kirjamessuilla  kolmikko puhui samassa paneelissa, mutta valitettavasti en sitäkään havainnut keskittyessäni messujen megatähtiin. Vaikka itselleni tämä Suomenlahden ylittävä trafiikki on piinallisen henkilökohtaista, en ole silti antanut sille vastaavaa tilaa elämässäni lukijana ja kirjoittajana. Ruotsalaisista kirjoista luen enimmäkseen dekkareita, yleensä en mitään ”vakavaa”. Ruotsin taitonikin on selvästi rappeutumassa; puhetta ja tv-ohjelmia ymmärrän edelleen loistavasti, mutta kirjojen kanssa alkaa homma hidastua huolestuttavasti. Alakosken jouhevan tekstinkin kampaamiseen meni kolme keskittynyttä päivää.

Köyhän lokakuu on kiehtova sekoitus päiväkirjaa, omaelämäkertaa ja yhteiskunnallista esseistiikkaa. Kirjoitustyyli muistuttaa minua ihailemistani amerikkalaisista feministisistä yhteiskuntakriitikoista, Adrienne Richistä ja Audre Lordesta – Alakoski kirjoittaa arkisesti, tiiviisti ja samalla ilmavasti, käyttäen runsaasti lähdeviitteitä tyylikkäällä, ei liian akateemisella tavalla. Feminismi ja sukupuolisensitiivisyys ovat läsnä jokaisessa kappaleessa, mutta Alakoski itse tuntuu olevan myöhäsyntyinen feministi – vasta aktiivinen kirjoittaminen on herättänyt hänet katsomaan sukupuolittunutta arkea silmiin. Omaa melkein alkanutta uraansa pornotähtenä hän käsittelee vakavasti huumorilla.

Teos on lyhyessä ajassa noussut pakolliseksi kurssikirjaksi lähes kaikissa Ruotsin ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, mitä en yhtään ihmettele, onhan kirjailijalla kyky puhutella monenlaisia yleisöjä. Uskoisin, että tämä päiväkirja kykenee puhuttelemaan erityisesti nuoria, sillä siinä puhutaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista suoran henkilökohtaisella tavalla. Alakoski vertaa omia 70-luvun köyhyyskokemuksiaan tämän päivän lasten ja nuorten köyhyyteen ja tekee karut johtopäätöksensä: 70-luvulla ei lapsiperheitä häädetty asunnoistaan niin helpolla kuin tänä päivänä, eivätkä betonilähiöiden lapset välttämättä olleet niin akuutin tietoisia omasta köyhyydestään kuin tämän päivän lapset. Jos pihapiirissä kellään ei ollut merkkivaatteita tai uusimpia leluja, ei itsetunto päässyt vaurioitumaan pysyvästi. Näin oli myös omassa niukahkossa, mutta turvallisessa lapsuudessani. Hänen tämän päivän huomionsa ja lähdeviitteensä sattuvat enemmän kuin hänen lapsuudenmuistonsa. 2010-luvun kodittomuuteen liittyvät nootit eivät tosiaankaan jätä ketään rauhaan.

Teos keskittyy Alakosken perheen ja Susannan omien sosiaalitoimen ja psyykkisen puolen mietintöihin ja diagnooseihin, jotka sellaisinaan ovat karua luettavaa. Nyt viisikymppisenä Susannalla on ollut ensimmäinen rako tutkia näitä dokumentteja ilman kiihkoa tai masennuksen kuilun vaaraa. Teos kertoo myös lapsuuden ja nuoruuden traumojen aiheuttamista myöhemmistä häiriöistä – kirjailija itse toteaa lakonisesti, että ilman pitkiä sairauslomia hänestä tuskin olisi tullut kirjailija, ja että hän pelkää sairausvakuutuskassan omivan esikoisromaanin nimiinsä, sillä hän kirjoitti sen aikana, jolloin hänen olisi kuulunut maata laakereillaan. Kaikkialla romaanissa hän kapinoi ruotsalaisen yhteiskunnan jäykää normistoa vastaan, ja oppii vasta 50 vuotta lähestyttään sanomaan joskus ”Jag skiter i vilket” (suom: EVVK).

Teos on kunnianhimoinen dokumentti eilisestä ja nykyisestä, yksityisestä ja julkisesta, joka ei syyllisty itsesääliin tai sosiaalipornoon. Sain teoksesta kasapäin uusia lukuvinkkejä ja ideoita mahdolliseen uuteen opetukseeni jossain instituutiossa, jossa koulutetaan uusia köyhien ja kipeiden ymmärtäjiä. Hienointa teoksessa oli kaikenkattava feministinen kritiikki, joka mielestäni palasi tuohon mustaan afroamerikkalaiseen keskusteluun mainitsematta sitä (ehkä Alakoski löysi samat polut lukematta alkulähteitä).

Ainoa kritiikin kohde minulla oli ruotsinsuomalaisen kulttuurin kuvaamisessa – mielestäni se ei mennyt tarpeeksi syvälle sen kärkihetkiin eikä ahdinkoihin. Itse olen elämässäni kohdannut nyansoituja ja äänekkäitä ruotsinsuomalaisia (myös omia sukulaisiani), joilla oli työväenluokkainen tausta, muttei alkoholi- eikä väkivaltataustaa – jotenkin nämä paremmin pärjänneet ohitettiin. Kieli- ja kulttuurikysymysten käsittely oli täysin lapsinkengissä. Maahanmuuttajuudesta keskusteltiin tässä kirjassa, mutta en saanut vastausta painaviin kysymyksiin: Miksi Ruotsissa suomalaisuudesta tehtiin ”etninen toiseus” aivan eri lailla kuin norjalaisuudesta tai tanskalaisuudesta? Olimmeko tosiaan niin barbaareja? Miksi näin ottaen huomioon, että itänaapurissa yleinen (naistenkin) äänioikeus saavutettiin ennen länsinaapuria? Miksi he pitivät meitä köyhinä ja tyhminä ja saunassa kasvaneina, vaikka olimme nousseet poliittisesti ja itsenäistyneet? Miten suomalaisten huonoa koulutustaustaa ja köyhyyttä eksotisoitiin, ja miksi ketään ei kiinnostanut sen köyhyyden historia? Alakoski alkaa tässä etsiä vastauksia näihin kysymyksiin, muttei pääse kovin pitkälle.

Teoksessa eniten kysymyksiä herättävä hahmo oli Alakosken pohjalainen äidinäiti, joka tuli haudatuksi Ystadin hautausmaalle ilman sukunimeä, koska hän pelkäsi vierasmaalaisen nimen aiheuttavan vihamielisiä iskuja. Mummo oli alunperin lukutaidoton, mutta oli aikuisena onnistunut oppimaan lukemaan ja keski-iässä jopa kunnostautui hengellissävytteisten runojen rustaajana. Runous oli hänelle luonnollinen ilmaisukeino, koska siinä ei vaadittu täsmällisiä pilkkusääntöjä. Tästä anekdootista ruotsalainen media innostui, joten Alakoski esiintyi paneelissa nimeltä ”Mummoni oli lukutaidoton, itse olen kirjailija.” Tämä itketti ja nauratti samaan aikaan. Minun mummoni oli luultavasti paljon lukutaidottomampi kuin Alakosken mummo kypsässä iässä, mutta en ole koskaan halunnut nostaa tästä pontta omalle kirjoittamiselleni. Olen tavannut kymmeniä lukutaidottomia mummoja Aasiasta ja Afrikasta, joiden lapsilla ja lapsenlapsilla menee nyky-yhteiskunnan normien mukaan paremmin kuin hyvin. Mielestäni teoksen suurin heikkous oli kykenemättömyys verrata olosuhteita kehitysmaiden lasten ja nuorten kasvuympäristöjen kanssa, ottaen huomioon, että kymmenettuhannet uusruotsalaiset kamppailevat suurempien elintasokuilujen kanssa kuin Alakoski on koskaan kamppaillut.  Kaikesta kurjuudesta huolimatta jostain rivien välistä nousi lievä, tiedostumaton elitismi.

Koin piinallisena Alakosken tavan kuvata suomalaisten sotatraumoja kaikenkattavana selityksenä epäsosiaaliseen käyttäytymiseemme; tuntui, ettei hän ollut asunut ja elänyt täällä tarpeeksi tajutakseen suomalaisen arjen mekanismeja. Ruotsalaisen arjen kuvaus taas tuntuu heijaavan turvallisesti kuin pienessä myrskyssä seilaava Ruotsinlaiva; astiat kilisevät, mutta merkittävää harmia ei tapahdu. Aina on jossain tarjolla kypärä tai laastari pehmentämään kolhuja. Ollaan ihmisiksi, mutta samalla vältellään ikävien asioiden kohtaamista. Hiivitään ja hyssytellään. Varotaan kulmia. Välipaloja tarjoillaan säännöllisesti, ettei kiukkunälkä iskisi. Alakosken kuvaamat keskiluokkaiset ruotsalaiset eivät ole piiruakaan onnellisempia kuin hänen ex-narkomaaniveljensä, joka viisikymppisenä opettelee asumaan ensimmäistä kertaa elämässään omassa asunnossa ja käymään töissä. Kukaan tässä teoksessa ei ole onnellinen, mutta kutakuinkin kaikki ovat selviytyneet. Se kai on teoksen hyvä uutinen.

Ehkä suomalaisen köyhyyden kuvauksissa ollaan onnistuttu karkaamaan kauas sossun tätien ja valtaa pitävän eliitin normatiivisista näkemyksistä siitä, miltä elämän pitäisi muistuttaa. Suomessa saattaa olla piirun verran enemmän yksilöllistä elintilaa. Jotenkin koen, että kaikessa karkeudessaan tässä maassa löytyy edelleen rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, etsimättä ensi hätään psykiatrin diagnoosia. Suomessa köyhyys on edelleen jonkinlainen oletettu normi; ihmisiä ei ehkä syyllistetä siitä, että he eivät pysty tarjoamaan lapsilleen täyttä harrastusarsenaalia tai pitämään heitä koko kesäloman poissa päivähoidosta. Solidaarisuutta yksinhuoltajia kohtaan esiintyy monissa paikoissa. Hirveän hankalaa vertailla tuoreeltaan kahden maan väliltä, mutta Alakoskea luettuani tuntuu että ”kaksittainasettelun aika” on raaempaa ja jokapäiväisempää Ruotsissa kuin Suomessa.

Suosittelisin teosta pakolliseksi kaikille yhteiskunnallisten aineiden opiskelijoille sekä AMK- että yliopistotasolla. Kirja puhuttelee erityisesti nuoria, jotka ovat nähneet ja kokeneet 2000- ja 2010-lukujen köyhyyden. Tämä on ehkä kattavin suositukseni tässä blogissa. Heja Fattigsverige!