Narsissinkeltainen kasvukertomus

Teos: Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus, 1999)

Suomennos: Leena Tamminen

Toissa vuonna yritin kiertämistä maailman ympäri kaunokirjallisessa formaatissa. Haaste jäi vain muutamasta maasta roikkumaan, mutta muistan, että Haitin edustajani oli Yhdysvalloissa asuva kirjailija Edwidge Danticat, joka kirjoitti kiinnostavalla tavalla ylirajaisista huoltosuhteista. Nyt työn alla on kirjailijan esikoisteos, jonka hän on julkaissut 90-luvulla nuorena. Minulla kirja on muhinut sohvan alla yli vuoden, ja viime viikolla siivotessani löysin sen taas.

Kyseessä on perinteinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa lapsi jätetään kotimaahan tädin hoiviin, kun äiti lähtee New Yorkiin tienaamaan. Lukisin, että tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin HIV/AIDS-kriisiin edelleen suhtaudutaan moralistisesti. Kirjan päähenkilöt eivät kanna virusta, mutta Yhdysvaltojen itärannikolla juuri haitilaisia syrjitään oletetun positiivisuuden vuoksi.

Nuori Sophie muuttaa äitinsä luo 12-vuotiaana, ja näkee matkalla lentokentälle opiskelijamellakan ja sen johtajan teloituksen. Lentokoneessa hän saa kaverikseen ikäisensä pojan, jonka isä on juuri menettänyt henkensä vastaavalla tavalla. Haitilaisten kotimaan politiikan seuraaminen oman kulttuurin kuppiloissa on kiihkeää, ja äitikin on löytänyt sieltä heilan, joka kuuluu maan eliittiin. Miehen osittainen ranskalaistausta tekisi hänestä mahdottoman kumppanin kotimaassa, mutta Amerikassa väri-/rotu-/luokkarajojen ylittäminen on mahdollista.

Tytön äiti on seurustelussaan äärimmäisen siveellinen, ja odottaa tätä myös jälkikasvultaan. Kun Sophie alkaa notkua naapurissa asuvan keikkamuusikon luona, tämä ottaa tavaksi tehdä tälle neitsyystarkastuksia. Asia ahdistaa tyttöä niin, että eräänä päivänä hän itse puhkaisee immenkalvonsa petkeleellä.

Ymmärrettävästi Sophien kiintymyssuhde Haitille jääneeseen lapsettomaan ja lukutaidottomaan Alie-tätiin on vahvempi kun Martine-äitiin, jonka elämää dominoi pakkomielteinen rahan tekeminen. Elämää eletään yksityisten hoitokotien ja rahanlähetyspisteiden välillä. Äiti suhtautuu tyttäreensä raskaana taakkana ja velvollisuutena, ja vaikuttaa ilottomalta.

Haitin puolen tarinointi on kirjassa kiinnostavampaa kuin Amerikan diasporan kuvaus. Kuitenkin teos jää vähän liiankin tyypilliseksi siirtolaissaagaksi, josta mielestäni jäivät puuttumaan syvemmät jännitteet. Luulen, että 1990-luvulla tämäntyyppistä kirjallisuutta on julkaistu enemmän vain siksi, että ulkomaailmasta vähän tietävät amerikkalaiset ovat halunneet turvallisesti tutustua vieraaseen kulttuuriin.

Narsissit viittaavat kirjassa ranskalaisten suosimiin istutuksiin, joita syrjäseutujen maalaiset matkustivat Port-au-Princeen saakka ihailemaan. Muuten paikalliset mustat kokivat kaipuuta myyttisille juurilleen Guineaan, jonne moni suku osasi paikantaa ensi-isänsä ja – äitinsä.

Kirja saattaa ohuesta sisällöstään huolimatta jäädä kokoelmiini, sillä haluaisin taas ylpeillä Euroopan ulkopuolisen kirjallisuuden hankinnoillani. Jotain synergiaa tuottaisi, jos kodissani olisi romaani joka maailman maasta.

Ajvarin makuinen kauhutarina

Teos: Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Pajtim Statovci on yksi niistä nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joiden uraa seuraan sydän pamppaillen, ja samalla minun on ollut vaikea blogata hänen kirjoistaan. Ei siksi, että hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä, vaan siksi, että tietämykseni Balkanin kulttuureista on niin puutteellinen. Statovci on tehnyt parhaansa paikatakseen tuota puutetta, varsinkin satujen, tarinoiden ja myyttien saralla, ja uusin teos Bolla jatkaa aiemmista kirjoista tuttua paikallisen kerronnan perinnettä.

Tiranan sydämessä pysyttiin pitkälti Albanian puolella, kun taas Bollassa katse keskittyy Kosovoon, varsinkin Pristinan kaupunkiin, joka ennen oli monietninen, ja joka onnistui karkottamaan sodan aikana ja sen jälkeen muut entiset jugoslaavit keskuudestaan. Tarina alkaa vuodesta 1995, jolloin nuori serbi Milos opiskelee sitkeästi lääketiedettä vieraassa kaupungissa. Kahvilan pöydässä hän kohtaa albaanimiehen, tarjoilija-Arsimin, joka myös opiskelee kirjallisuutta, mutta joutuu käymään töissä elättääkseen raskaana olevaa vaimoaan. Arsim on mennyt naimisiin totellakseen kuolemansairaan isänsä toivetta. Vaimo Ajshe on lempeä ja pitkämielinen, mutta jo ennen esikoisen syntymää on selvää, että käärme on hiipinyt aviovuoteen paratiisiin.

Milosin ja Arsimin salasuhde on tuhoon tuomittu, ei pelkästään siksi, että he ovat homoja, vaan myös etnisen jaon vuoksi. Molemmat joutuvat sotaan, vastakkaisille puolille, ja kummallekin tappaminen jättää pysyvät henkiset arvet. Arsim pääsee perheineen pakenemaan Suomeen, eikä hänellä ole mitään tietoa Milosin olinpaikasta. Netin laajentuessa hän yrittää etsiä kadonnutta rakastettuaan, mutta hän ajautuukin nettiseksin kavalaan maailmaan. Miehen asema perheellisenä kaappihomona ei yhtään kohene näennäisen liberaalissa Suomessa, vaan hän joutuu tuomiolle alaikäiseen haksahtamisesta. Vankilassa hän kuitenkin saa sielulleen hetkellisen rauhan, eikä karkotus Kosovoon tunnu kuolemantuomiolta. Näin Statovci kuvaa Arsimin kotiinpaluuta vankilan kautta:

”Ovi sulkeutuu, ja vastassa on hiljainen rappukäytävä, portaat, joihin matkalaukkujen kulmat kolahtelevat, ja sitten toinen ovi avautuu ja se johtaa päivään joka tuoksuu vaimoni hiuksilta ja avatulta pakastimelta, kelmeään kevätvaloon joka lainehtii läheisen metsän läpi – kuin hymy jonka väriään vaihtava vesi etenee rauskuna sisämaahan, nousee vuorille, pesee niiden arpiset selät.”

Vaikka Bolla on tiivis teos, siinä on ihmeen monia tasoja. Yksi lukukerta BookBeatin kautta ei vielä avannut kirjaa minulle kokonaan, koska minulla oli palvelun tilauksessa enää päivä aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hitaasti, sen eri merkityskerroksia makustellen. Itse tässä luennan vaiheessa jäin eniten miettimään Arsimin maahanmuuton saagaa, ja varsinkin seksuaalirikoksista tuomittujen asemaa suomalaisessa oikeuskoneistossa. Kuitenkin ne kotimaahan jääneet ”bollat” olivat hänen tapauksessaan raskaampia taakkoja kantaa, ja kaiken kaikkiaan tarina on varsin traaginen.

Kirjassa myös hakataan vaimoa, mutta kulttuurisen käsikirjoituksen mukaan hakkaamisen saa anteeksi, jos palaa kotiin ruusupuskan kanssa. Onneksi Ajshe löytää omat voimavaransa, ja onnistuu pysymään jämäkkänä avioeroprosessin aikana. Balkanilaisia tunnelmia ja makuja tarjotaan kirjan suvantovaiheissa pehmentämään järkytystä, eikä mikään balkanilaistarina maistu oikealta ilman tuhtia tujausta ajvar-tahnaa ja Vegeta-maustetta.

Tässä vaiheessa olisi kiinnostavaa lukea kaikki Statovcin teokset uudestaan ja etsiä niiden välisiä punaisia lankoja. Tietyllä tavalla nämä teokset muodostavat trilogian, jossa sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden merkityksiä määritellään uudelleen, aina uudesta näkökulmasta. Olen pitänyt kaikista teoksista tasavahvasti, mutta Tiranan sydäntä tavasin pisimmän aikaa. Bollan suhteen samaa ymmärtämisongelmaa ei ollut, mutta hätäisenä lukijana jäin jumiin ulkoisen tapahtumisen tasolle, ja varsinkin loppuosan pariin ahdistavaan kohtaukseen, jotka jyräsivät alleen alkuosien lyyrisemmät osiot.

Pajtim Statovci ja Hassan Blasim kuuluvat molemmat siihen kategoriaan kirjailijoita, joiden taiteilijuus ei ala Suomesta eikä pääty Suomeen. Blasimin kirjojen suhteen bloggauskynnys on ollut vielä korkeampi, Statovcista olen halunnut kirjoittaa siitäkin huolimatta, että havaintoni ovat olleet pinnallisia. Varsinkin, kun keskustelee vasta julkaistusta teoksesta, tuntuu, että teos pitäisi ymmärtää kokonaisuutena kannesta kanteen. Tällainen lukutapa on vanhakantaista, ja usein kiinnostavissa arvioissa voidaan keskittyä vähempään. Parasta kaunokirjallisuutta ei yleensä ymmärretä kokonaisvaltaisesti, eikä hotkaista elektronisessa palvelussa muutamassa tunnissa. Tämäkin teos ansaitsee enemmän tilaa ja aikaa kuin mitä juuri nyt pystyin sille antamaan.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 72/196: Kosovo.

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

IMG_1700Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Pohjoismaista yhteistyötä (ja melankoliaa)

IMG_1448Kun luin esikoiskirjailija Jaakko Melentjeffin siviiliurasta psykiatrisen poliklinikan sosiaalityöntekijänä, minulla oli tietynlaisia odotuksia hänen romaaninsa suhteen. Odotin, että dekkarissa hahmot olisivat mielenterveydeltään epävakaita ja syrjäytymisriskin alla olevia. Odotin raskasta yhteiskuntakriittistä tekstiä, jossa lastensuojelu, päihdehuolto ja oikeuspsykiatria olisivat keskeisinä toiminnan kenttinä.

Sain olla väärässä ja yllättyä. Romaani Hukkuneet (Atena, 2017) ei tunnu kertovan millään muotoa kirjailijan päivätyöstä. Erikoista nykydekkariksi on, ettei sen henkilöhahmoilla, poliiseilla, uhreilla tai rikollisilla, ole suuria haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Yksi islantilainen poliisi juhlii liikaa ja yksi liikemiesuhreista on ennen kuolemaansa vajonnut vanhuuden vainoharhaiseen erakkouteen, mutta tämä on dekkarimaailmassa minimalistista kärsimystä. Siinä mielessä dekkari on kevyttä, jopa virtaviivaista luettavaa.

Dekkarissa ratkaistaan monimutkaista rikosten vyyhtiä neljässä maassa ja kolmen maan poliisivoimien kesken (sivupolkuja sattuu myös muualle Eurooppaan, ja myös Euroopan ulkopuolelle). Jo keskeisiä poliisihahmoja on lukuisia, ja heidän henkilökohtaisissa sotkuissaan kuluu aikaa ja tupakkia. Pohjoismainen poliisiyhteistyökuvio on kuitenkin kiinnostavaa, varsinkin, kun sen kautta pääsee moneen otteeseen Islantiin. Romaanin Islantiin ja Prahaan liittyvät kuviot ovatkin huomattavasti jännittävämpiä kuin ”kotikonnuille” Tampereelle ja Tukholmaan liittyvät. Suomessakin liikutaan suurella maantieteellisellä reviirillä.

Minusta romaani oli poikkeuksellisen raikas siksi, että siinä ei märehditty tyypilliseen salapoliisiromaanin tapaan yhden provinssikaupungin poliisiasemalla ja sen läheisillä bensiksillä. Tampere-ulottuvuus oli ansiokkaan epämanselainen, eli teoksessa ei syöty mustaamakkaraa tai wingsejä, tai fanitettu jääkiekkoa. Kauppahallissa käytiin useaan otteeseen kahvilla, enkä ollut varma, onko turkkilainen kahvilanpitäjä faktaa vaiko fiktiota. Nanda Devin lounaalla veikattiin, tuleeko mieto vai tulinen kokki.

Tamperelaisesta poliisi Paula Korhosesta veikkaan päähenkilöä, mikäli tämä on sarjan aloitusosa. Ei Paula, eikä kukaan muukaan poliiseista, päässyt vielä loistamaan työssään, vaan päinvastoin heillä oli suuria vaikeuksia kollegoidensa ja virantoimituksen pykälien kanssa. Poliisit olivat tässä sopivan rosoisia, ei tyypillisesti seksisuhteissa ja baareissa, vaan erehtyvinä, hankalina työkavereina. Lisäksi monia heistä leimasi tärkeän läheisen äskettäinen poismeno. Ruotsalaisten ja islantilaisten melankolia oli samansuuntaista kuin suomalaisten, mutta kansallisilla stereotypioilla ei mässäilty.

Kirjassa hukkuu rikkaita miehiä, jotka kaikki kantavat vääriä papereita. Miehet ovat kadonneet jo aiemmin, mutta kaikkia ei ehditä kaivata. Juonta enempää paljastamatta teemat kytkeytyvät ihmissalakuljetukseen, rahanpesuun ja veroparatiiseihin. Melentjeff avaa kiinnostavalla tavalla mm. muslimitaustaisten maahanmuuttajien suullisiin sopimuksiin perustuvaa hawaladar-rahansiirtojärjestelmää, joka toimii myös sellaisissa paikoissa, jonne sähköiset viestimet eivät yllä. Monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään romaanissa vähäeleisen luontevasti. Esimerkiksi Prahassa omia operaatioitaan harjoittavat afgaanikaksoset Farah ja Haris puhuvat ja käyttäytyvät kuin suomalaiset – ymmärrettävästi, koska ovat ajautuneet maahan kolmivuotiaina ilman vanhempiaan.

Olin todella kiinnostunut näiden poliisien arjesta, ja varsinkin islantilaisten yksinhuoltajien tilanne jäi kutkuttamaan herkullisella tavalla. Kirjailija selvästi tuntee maata syvällisemmin kuin turismin tasolla, sillä paikkojen kuvaus oli todella autenttista. Prahan osuuksista tuli enemmän turistimainen vaikutelma, mutta ehkä luin itsekin niitä potentiaalisen turistin näkökulmasta. Rikosvyyhden ratkaisuprosessi alkoi loppuvaiheessa hieman puuduttaa, sillä en kokenut pääseväni kunnolla rikollisten enkä uhrien ihon alle. He jäivät etäisiksi, enkä yhtä henkilöä lukuunottamatta kunnolla ymmärtänyt heidän motiivejaan toimia kuten he toimivat. Tämä on varmasti useimpien sellaisten dekkarien ongelma, joissa halutaan liikkua isolla reviirillä.

Suosittelen dekkaria erityisesti toiminnallisuuden ystäville, ja niille, jotka kaipaavat sopivan jouhevaa kesäkirjaa. Jännityksen ja huumorin ulottuvuudet olivat tässä hyvässä balanssissa, eikä kokemus jätä lukijaa syvän angstin tilaan (kuten herkkähermoiselle voi käydä esimerkiksi Samuel Björkin kirjojen äärellä). Kirjassa oli ainoastaan yksi hirvittävä kohtaus, joka sekin oli lyhykäisyydessään melkein juonesta irrallinen. Koska olen viime aikoina lukenut myös aika ”lällyjä” dekkareita, antaisin 1-5 skaalalla tämän teoksen jännitykselle kuitenkin 3  1/2 tähteä, kun moni suomalainen dekkarikokemus on jäänyt angstin tasolla yhteen tai kahteen. Tämä ”pisteytys” ei liity teosten kirjalliseen arvottamiseen, sillä moni leppoisa dekkari toimii usein mahtavana paikallishistoriikkinä, komediana tai mökkilaiturin relaksanttina. Tämä teos toimi kuitenkin mainiosti perusdekkarina, eli teoksena, jossa rikokseen syyllistyneitä joutuu arvuuttelemaan loppumetreille saakka.

Lukisin tätä mielelläni mökillä hämärän hyssyssä, en laiturilla auringossa, mielellään kuunnellen rätisevästä kassumankasta jotain tummaa musiikkia, kuten islantilaisia hautajaisvirsiä.

Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Me tottelemattomat

paperitonHeti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Siirtomaaosaston sosiaalivirastosta, päivää

Colin McInnesin Patakaupunki (alk. 0_7224466806629471270 1957, suom. Antti Nylén, Desura 2000) on varhainen postkoloniaali klassikko Lontoon rotusuhteista. Mielenkiintoista onkin, että Desura-kustantamo on kaivanut sen historian arkistoista ja tekstin on suomentanut tuolloin nuori kirjailijanalku Antti Nylén. Teoksen olen hankkinut takaliepeen kuvauksen vuoksi kahdella eurolla Kirjatorilta, mutta sen maailmaan pääsin vasta vuosien viiveellä. Nylénin filosofisiin esseeteoksiin ja hänen toimintaansa Suomen virallisena Smiths- ja Morrissey-tuntijana olen tutustunut pidemmän kaavan kautta. Siksi en yhtään ihmettele, että juuri tämän teoksen suomentajana on hän.

Teoksen päähenkilö on Lagosista Lontooseen purjehtiva Johnny Macdonald Fortune, jonka tarkoitus on opiskella meteorologiksi. Asuminen valtion sponsoroimassa opiskelija-asuntolassa ei kuitenkaan suju Johnnylta, ja pian hän ajautuu heittopussiksi uusien mustien ystäviensä nurkkiin. ”Patojen” kunnia-asia on erottautua valkoisista ”jumbleista” kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen kävelytyylistä, ja katu-uskottavan ”padan” elämään kuuluvat erilaisten aineiden trokaaminen ja tiheästi vaihtuvat, huonoista perheistä tulevat seikkailunhaluiset pimut. Johnny on kuitenkin kotoisin koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolle ei kelpaisi miniäksi  yökerholta isketty suttura. Hän kokee olevansa Lontoossa paossa perheensä odotuksia. Kunnon nigerialaisen kristityn elämä ei enää houkuttele häntä, joten opiskelun sijasta hän sukeltaa patakaupungin alamaailmaan.

Brittiläiseen elämäntapaan Johnny tutustuu isänsä kainosta pyynnöstä. Isä pyytää poikaansa lähettämään terveisiä eräälle Maida Valessa asuvalle rouva Hancockille. Vasta rouvan luona kyläillessä Johnny saa kuulla velipuolestaan Arthurista, jonka on määrä vapautua vankilasta pian. Mustiin miehiin hairahtuminen on perheen naisten sukuvika: myös rouva Hancockin valkoiset tyttäret myöhemmästä avioliitosta haksahtavat gambialaisiin ja karibialaisiin. Nigerialaiset ovat tuolloin mustien pahisasteikolla kiltimmästä päästä, kun taas gambialaiset pitävät kiinni kukkulan kuninkuudesta sekä prostituutiossa että huumekaupoissa. Ruohoa kirjassa poltetaan enemmän kuin juodaan alkoholia, ja siihen liittyvät ratsiat ovat patakaupungin arkipäivää.

McInnesin katse kohdistuu myös valtaapitävään valkoiseen luokkaan. Siirtomaaosaston sosiaaliviraston nuori virkailija Montgomery Pew astuu puikkoihin epävarmana ilman ensimmäistäkään kokemusta mustasta rodusta. Pian hän löytää itsensä veljeilemästä Johnnyn ja kumppanien kanssa West Endin klubeilta. BBC:n viinaanmenevä toimittaja Theodora Pace vietellään nuorten miesten mesenaatiksi, ja pian syntyykin mittava radiojuttusarja rotusuhteista. Kummankin urat alkavat kärsiä uusien ystävyyksien takia. Sekä ”patojen” että ”jumblejen” havainnot toisistaan ovat realistisen epäjohdonmukaisia ja myyttisiä. Afrikkalaisten havainnot toisistaan perustuvat ehkä vielä suurempaan epäluottamukseen kuin mustien ja valkoisten suhteet. Yhtenäistä afrikkalaista veljeyttä ei ole olemassa, vaan ystävyydet pohjautuvat välittömään materiaaliseen hyötyyn ja rikoskumppanuuksiin.

Teoksen juoni on melko ennalta-arvattava, mutta McInnes on parhaimmillaan dialogin luojana. Varsinkin Johnny itse on teräväkielinen, rajoja rikkova hahmo. Baarien, klubien ja epämääräisten kimppakämppien tunnelma on sopivan nuhjuinen ollakseen uskottava. Kerronnan ote on paikoitellen miltei sosiologinen, ulottaen verkostonsa kaikkialle katuelämän sosiaalisiin suhteisiin. Osa arjen havainnoista tuntuvat edelleen ajankohtaisilta nyky-Suomessa, puhutaanhan tässä kulttuurin ”mädätyksestä” suunnilleen samoihin sanankääntein kuin Hommaforumilla. Kulttuurisesti lukutaidottomien, kouluttamattomien työväenluokkaisten naisten epätoivoiset suhteet eksoottisten tummien miesten kanssa (jotka eivät arvosta heitä, mutta käyttävät hyväkseen helppoina rahasampoina) tuntuvat ikävä kyllä myös kotoisilta. Olinkin hoomoilasena joissain kohdin kirjaa, sillä en täysin muistanut, kuvattiinko tässä 1950-luvun Britanniaa vaiko 2010-luvun Suomea. Suomalainen lukija voikin tehdä kiinnostavia vertauksia ja aikahyppyjä Patakaupunkiin matkatessaan. 1950-luvun tekstiksi romaani on selkeästi edellä aikaansa, ja luulisin, että sen sanoma on auennut keskivertobriteillekin viiveellä.

 

 

Suomighetton kapinallinen

Hetekivi OlssonEija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (Schildts&Söderströms, 2012) on ollut listallani pitkään, sillä olen ruotsalaisen mamu-kirjallisuuden suurkuluttaja. Teosta on kehuttu erityisesti kouluelämän kriittisenä kuvauksena ja oivaltavasta lapsinäkökulmastaan. Kiinnostavaa teoksessa oli myös ajankuva, sillä päähenkilö Miira on kanssani samaa ikäluokkaa, vain vuoden nuorempi. Eli romaanin kasarivibat olivat melko lailla identtiset omien yläastemuistojeni kanssa. Tässä kuunnellaan Modern Talkingia ja Samantha Foxia, pukeudutaan collariasuihin, revitään uusista farkuista polvet rikki ja eletään Painajaista Elm Streetillä göteborgilaisessa Bergsjönin lähiössä. Miira kokee olevansa jälkeenjäänyt, koska on joutunut käymään koko peruskoulunsa suomenkielisellä erityisluokalla. Hän syyttääkin innokkaita suomalaisvanhempia turhasta nationalistisesta intoilusta, joka erottaa finssonit omaksi maahanmuuttajaghettokseen. Teoksessa seurataan Miiran kasvua yhdeksästä kuuteentoista vuoteen.

Teos on alusta loppuun saakka kipakkaa, periksiantamatonta luokka-analyysia. Suomalaisen ja ruotsalaisen työväenluokan välillä ei lopulta ole suurta eroa, eivätkä Miiran vanhemmat ole lähiön suurimpia väliinputoajia, vaan tuikitavallisia raatajia. Romaani eroaa tässä esimerkiksi Susanna Alakosken teoksesta Sikalat (2007), jossa kuvattiin suomalaisen rapajuoppoperheen arkea ja lastensuojelun interventiota. Tässä vanhemmat yrittävät parhaansa, mutta heidän tietynlainen tunnekylmä askeettisuutensa johtuu maahanmuuttajuudesta: kesälomilla Suomessa he kuorivat naamionsa ja uskaltavat elää kuukauden omina itsenään. Äidin intohimot liittyvät siivoamiseen, mattojen kutomiseen ja virkkaamiseen. Isällä on vaatekomerossa saavi, jossa hän käyttää klimppiviiniä, mutta kerran vuodessa vappuna siinä tehdään lapsille sopivaa ”suomimehua” eli simaa, jota Miira inhoaa sydämestään. Suomalainen kansanperinne edustaa Miiralle takapajulaa, ja tullessaan teini-ikään hän onnistuu keplottelemaan itselleen luvan jäädä kuukaudeksi yksin kotiin vanhempien kierrellessä Suomen humppalavoja.

Miiran elämäntehtäväksi tulee lunastaa ”vajakkiluokkansa” varhaiskypsän koviksen titteli, eikä tämä ole hänelle edes vaikeaa. Hän on kaikissa kokeiluissa ensimmäinen paitsi alkoholissa. Romaani keskittyykin vahvasti narkkarien ja namusetien tarjoamiin huvituksiin, ja tyttöjen yrityksiin kunnostautua pikkurikollisina. Miira on nouseva alamaailman ninja, joka tekee uskomattomia juttuja uneliailta vanhemmiltaan piilossa. Vanhempien ja lasten maat kohtaavat aniharvoin. Teoksen nimi onkin osuva ja lähiön arkea kuvaava. Maahanmuuttajavanhemmat ovat tässä niin uppoutuneita toimeentulon turvaamiseen, etteivät he näe ympärillään vaanivia lapseen kohdistuvia todellisia uhkakuvia. Miira pyörii todella pelottavissa porukoissa, joita hän pitää normaaleina, koska ei ole nähnyt vertailukohtaa, porvarillista rivarimaailmaa, kuin bussin ikkunasta.

Mitään Suomi-nostalgiaa teos ei tarjoa. Kuvaus perheen yhteisestä lomamatkasta Savoon ja Kyyjärvelle on tragikoomisen ankeaa. Miira kokee lievää samastumista karjalaiseen evakkoisoäitiinsä, joka maalaa tauluja ja kirjoittaa outoja murrerunoja, ja jolta äiti ja tytär ovat perineet tumman ulkomuotonsa. Miira on tietoinen siitä, ettei hän näytä tyypilliseltä ”suomilapselta”, ja tämän vuoksi hän saakin lähiön chileläisen ja marokkolaisen pojan sydämet syttymään. Miira ei ole kotonaan missään kulttuurissa, ja kokee ahdistusta myös kielikurssimatkallaan Englannissa sekä oudolla lomalla marokkolaisessa rantakohteessa. Fiktionaalinen irtiotto liittyen Miiran saamiin vapauksiin on ehkä tarkoituksellinen, sillä en usko, että edes suomalaiset tollukkavanhemmat olisivat päästäneet neljätoistavuotiaan yksin Afrikkaan ryyppäämään yhdessä seitsemäntoistavuotiaan koulupudokkaan kanssa (ei edes kultaisella 80-luvulla).

Teoksessa piereskellään, röyhtäillään ja puhutaan paljon ruumiin eritteistä. Naturalistinen ote keikahtaa paikoitellen toivottoman inhorealismin puolelle. Miiran vahva henkilöhahmo tosin kannattelee kertomusta loppuun saakka, ja saa lukijan toivomaan, että kenties hän nostaa itsensä toisenlaiseen asemaan kriittisellä älyllään. Mitään oikotietä onneen ei kuitenkaan ole. Tytön tilanne jää kutkuttavaksi kysymysmerkiksi.

Pidin kirjassa Miiran neuvokkaasta subjektiudesta ja kielellisestä virtuositeetistä. Lähiömaiseman äärimmäisyyksissä vellominen oli silti paikoitellen uuvuttavaa, varsinkin, kun luin teoksen parilla istumalla. Olisin kaivannut tarinaan muutaman valopilkun tai positiivisesti erilaisen henkilöhahmon – ehkä isoäidin hahmo oli lähimpänä toivoa, mutta hänet esiteltiin vain lyhyesti. Loppupeleissä ninjatyttö jäi ongelmineen ja kasvukipuineen pelottavalla tavalla yksin.

Akureyri, here I come!

Ylitse_mudn_ka_6052Ilmaiseksi Islannin Akureyriin joulukiireiden keskeltä! Tätä ilotulitusta tarjoaa Árni Thórarinsson dekkarillaan Ylitse muiden (Bazar, 2009, suom. Seija Holopainen). Teoksessa tosin vietetään pääsiäisen aikaa melko spartaaneissa tunnelmissa, mutta kuka joulusta jaksaisi lukea sen syvimmissä syövereissä?

Päähenkilönä teoksessa on keski-ikäinen toimittaja Einar, joka on nakitettu reykjavíkiläisestä päivälehdestä periferiaan paikallistoimittajaksi, ilmeisesti johtuen tehottomuudesta ja aiemmista alkoholiongelmista. Einar muuttaa pohjoiseen pitkin hampain muun toimeentulon puutteessa, saaden työparikseen toisen väliinputoajan Ásbjörnin. Hän asuu keikkatyöläisten kimppakämpässä ystävinään televisio ja papukaija (joka ottaa tyttöystävän roolin). Kylän suttuinen baarielämä ei jo kaiken nähnyttä toimittajaa jaksa kiinnostaa. Vaimo on jättänyt ja ainoa teini-ikäinen tytär lentelee mieluummin supertarjouksilla ympäri Eurooppaa kuin reissaa pohjoiseen viettämään laatuaikaa isänsä kanssa.

Einar tulee ratkaisseeksi pari murhaa toimitustyönsä ohessa, eli on tiedostamaton yksityisetsivä, tai etsivä vasten tahtoaan. Akureyrin tavalliset uutiset keskittyvät niinkin turbulentteihin teemoihin kuin kadonneisiin koiriin, joten kalmanhajuiset juttukeikat vetävät Einaria puoleensa. Samalla alueella kärsitään mm. kasvavasta huumeongelmasta ja äkillisen maahanmuuton aiheuttamista levottomuuksista. Pieniä paikkakuntia pyritään elvyttämään ulkomaisella työvoimalla turistikeitaiksi ja kaivoskeskittymiksi, mutta alueen tulevaisuus ei silti näytä ruusuiselta. Tekstissä itse murhat jäävät jokseenkin yhteiskunnallisen syväanalyysin varjoon. Paikallisen nuorisoteatterin piirissä tapahtuneet kuolemat ovat vahvempi juonenkäänne kuin kansitekstissä mainostettu maahanmuutto. Niihin liittyy viikinkiaikaista mytologiaa, noituutta ja huumekauppaa. Nuorisokuvaus on tekstissä raikasta, mutta maahanmuuttajien ihon alle Thórarinsson ei pääse – he ovat tarinassa pelkkiä statisteja. Akureyrin lukiolaiset taas vaikuttivat isoilta egoilta ja omillaan pärjääviltä sieluilta, joista moni muuttaa pois kotoa jo kuusitoistavuotiaana.

Pidin romaanin tunnelmasta enemmän kuin juonesta. Akureyri vaikuttaa sopivan oudolta mestalta makuuni – harmi, etten takavuosien Islannin-keikallani en paljonkaan poistunut Reykjavíkin talousalueelta. Akureyrin tietynlainen sisäänlämpiävyys ja juntahtavuus tuntui kotoisalta kontekstilta. En pysty vertaamaan tässä kuvattua Akureyrin meininkiä mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, sillä tässä maan kakkoskaupungissa on vain n. 18000 asukasta, mutta silti se on yliopistokaupunki. Talvisaikaan Islannin tiet ovat huonossa kunnossa ja liikenneyhteydet pääkaupungin ja pohjoisen välillä heikohkot. Se tekee Akureyristä eristäytyneen kohteen, todellisen napapiirin helmen, jonka asukkaiden on oltava omavaraisia viihtymisensä suhteen. Thórarinsson kuvasi hienosti Akureyrin pitkiä ja yksinäisiä iltoja, sillä paikkakunnalla, jossa lähestulkoon kaikki ovat sukulaisia keskenään, ei ole välttämättä helppo ystävystyä paikallisiin.

Olen käynyt islannin kielen alkeiskurssia sen verran, että osaan alkeellisesti lausua sen vaikeitakin nimiä. Mietin, kuinka islantia lainkaan tuntemattomat lukijat pysyvät kärryillä pitkissä, monia muinaisskandinaavisia merkkejä sisältävissä nimissä. Ja millaisia ratkaisuja kansainväliseen julkaisuun tähtäävät kirjailijat tekevät tehdäkseen tekstistään helpommin luettavaa. En usko, että he tekevät paljon myönnytyksiä, mutta nimien politiikka on kiinnostavaa. Esim. nyt en löydä koneeltani sitä paneelia, josta oudot merkit löytyvät, eli en bloggaa hankalanimisistä henkilöistä tai paikoista oikeilla nimillä. Suomalaiset Yrjö tai Jyväskylä ovat vielä vaikeustasoltaan kevyttä keittoa verrattuna islantilaisiin runsaasti väkkäröitä sisältäviin nimiin. Tai kai vaikeus on kuulijan korvissa.

Olen lukenut yhden teoksen myös kuuluisammilta islantilaisilta dekkaristeilta, Arnalrdur Indridasonilta ja Yrsa Sigurdadottírilta. Muistijälki kummastakaan ei ole kummoinen. Tässä dekkarissa erityisen paljon ilahdutti pohjoinen perifeerinen näkökulma, jonkinasteinen arktinen hysteria, joka ei ollut kuitenkaan ennalta-arvattavan kliseistä.