Etnonationalismin ytimessä

Teos: Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys (Teos, 2018)

Eilen oli hyvä päivä e-kirjastossa, sain useamman odottamani teoksen haltuuni kertarykäyksellä. Yksi teoksista on Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen herätys, jonka varmasti olisin hankkinut itselleni heti julkaisupäivänä, jos eläisin toisessa todellisuudessa. Kuulin teoksesta jo ennen sen julkaisupäivää, mutta se on saanut osakseen aivan liian vähän huomiota.

Toki olen kateellinen hänen aikaansaannoksestaan, olenhan itse ollut kytiksellä kansallismielisessä skenessä juuri romaaninkirjoitusmielessä, mutta toistaiseksi räpellykseni eivät ole tulleet julkaistuksi. En tosin ole löytänyt inspiraatiotani samoista henkilöistä kuin Kovalainen, vaan myöhempien aikojen sankareista, ja siksi hengentuotteellani on vielä toivoa. Tuotokseni on asteen fiktionaalisempi kuin tämä; siinä seurataan ”tavallista perheenäitiä”, joka radikalisoituu.

Kansallinen herätys lähtee liikkeelle vuodesta 2013, jolloin Kansan Kita-järjestöllä on vuosittainen herätyskokous ja uusien tulokkaiden leiri Kiuruveden tyylipuhtaassa maisemassa Pohjois-Savossa. Leirille lähtee toiveikkaana nuori Zebedeah Kiukkonen, joka on ennen kansallismielistä uraansa käynyt kokeilemassa onneaan Sinkkulaivan tositeeveeohjelmassa. Toki herätys on uinunut hänessä kotilovaiheessa kolmen vuoden ajan, aina siitä asti, kun hän kuulu Eiran Mestarin puheen eräässä kesätapahtumassa Aurajoen varrella.

Kirja on kiinnostava sekamelska oikeita ja fiktionalisoituja hahmoja, mutta kyllä Zebedeahin hahmo muistuttaa hieman liikaa Sebastian Tynkkystä. Lähes kokonainen kappale taas omistetaan Seppo Lehdolle hänen omalla nimellään. Nimien sekamelskassa on oma tenhonsa ja myös riskinsä: ensinnäkään en ole lainkaan varma, naurattaako sellaista lukijaa Seppo-parodia, joka ei tunnista hahmoa tosi elämästä. Jankuttavasti puhuva, veltto Antilogga muistuttaa Junes Lokkaa, mutta hän ei tässä romaanissa ole läheskään yhtä koominen kuin tosi elämässä.

Romaanin alun tarina Kiuruveden kokouksesta pysyi hyvin kasassa, eli ensimmäisen kolmanneksen aikana pysyin hyvin hereillä. Elias Simojoen palvonta oli oikeasti koomista, kuten Zebedeah’n kirjoittama ”läksyartikkeli” hänestä nuoren ihailijan näkökulmasta. Teoksen loppuosa taas kertoo enimmäkseen Kansan Kidan ja kilpailevan järjestön, Vastaiskuliikkeen väkivaltaisista yhteenotoista. Zebedeah ei saa pitää Tampereen Haulitornista lähettämäänsä Kansanradiota rauhassa, vaan hänen persoonaansa kohdistuu jatkuva uhka kauempaa oikealta.

Romaanissa on valtava määrä hahmoja, joista hyvin harva on liikkeen ulkopuolelta. Kokonaisena ihmisenä saamme tutustua vain päähenkilö Zebedeah’iin, ja valitettavan moni sivuhenkilöistä jää pelkiksi puhuviksi päiksi. Zebedeah’n äiti oli kiinnostava hahmo, jota olisin halunnut tavata pidempäänkin. Maahanmuuttajat pääsevät esiin vain yhden tekstimassasta eristetyn hahmon muodossa, ja kuuluisat punavihermädättäjät jäävät statisteiksi.

Minulla oli sama ongelma tämän romaanin kanssa kuin Jari Tervon uusimman teoksen, Aamenen. En päässyt tunnetasolla yhdenkään hahmon ihon alle, ja vaikka arvostan kirjailijan syvää perehtymistä aiheeseen, en ollut täysin vakuuttunut teoksesta sanataiteen näkökulmasta. Tervon kirjassa oli enemmän absurdia kohellusta, ja henkilöillä oli paljon muutakin elämää kuin rasismi/kansallismielisyys/maahanmuuttokritiikki. Tässä teoksessa ei ole olemassa muuta elämää, eli henkilöt tyhjentyvät aatteeseensa. Uskon, että tämä rajaus on tietoinen valinta, mutta sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjailijan lailla omistautunut rajakkihahmojen seurantaan, teos voi käydä paikoitellen liian raskaaksi.

Kovalainen näkee asioita tarkasti ja pystyy myös ennustamaan hyvin todennäköisiä skenarioita lähitulevaisuuden tiimoilta. Kirja ei siis mielestäni ole synkkää dystopiaa, vaan sen kauhun ainekset ovat jo olemassa ympärillämme. Toivoa toki on, että ”Kansan kidat” kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta päinvastainen kehityskin on mahdollinen. Tämän teoksen hyllyelämä tulee luultavasti riippumaan siitä, mihin suuntaan oikeistopopulismi maassamme kehittyy. Romaani voi nousta tärkeäksi dokumentiksi taistelussa fasismia vastaan, tai se saatetaan unohtaa ohimenevänä ”tendenssikirjallisuutena”.

Arvostan sitä, että Kovalainen on jaksanut tutkia ilmiötä huolellisesti, mutta pienemmilläkin aineksilla voi saada aikaan fiktiivisen teoksen. Itse olisin kaivannut teokseen lisää psykologista syvyyttä ja vähän vähemmän lähteitä. Loppuosissa jouduin pikalukemaan joitain jumikohtia, joista en olisi muuten päässyt eteenpäin. Ehkä palaan vielä teokseen sen runsaiden lähteiden ja tiettyjen episodien (kuten Jyväskylän kirjastopuukotuksen) tiimoilta.

Ajankohtaisuuden kipukohdista

Teos: Jari Tervo: Aamen (Otava, 2018) 

Jari Tervon uusin teos Aamen on saanut täyden laidallisen huomiota lehtikriitikoilta, ja verrattaen vähän bloggareilta.  Teos vertautuu epäsointuiseksi oopperaksi nyky-Suomen poliittisesta tilasta, ja sellaisenaan hanke on mahtipontinen. Se on myös yhdenpäivänromaani, mikä tuo hyvää vaihtelua hänen edelliseen teokseensa Matriarkka, jossa käytiin läpi noin sadan vuoden sukuhistoriaa. 

Tämä teos jätti minut kylmäksi, vaikka temaattisesti se kiinnosti minua suuresti varsinkin noin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden (joita myös haittaisänmaallisiksi kutsutaan) vuoksi. Uskallan ja kehtaan sanoa sen, vaikka teos varmasti naurattaa ja viihdyttää monia. Sanon sen siitä näkökulmasta, että olen itsekin seurannut näitä piirejä miltei pakkomielteeksi asti, ja koen, että tässä ei tavoitettu toiminnan kaikkia ulottuvuuksia. Kirjassa oli myös eettinen ongelma, johon palaan hieman myöhemmin. 

Teos onnistuu yhdessä asiassa aivan suvereenisti: tämän päivän poliittisen kulttuurin ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden kuvaamisessa. Tämä taitaa olla kirjan keskeisin ”pointti”, joten ainakin jotain hyvää. Välispiikeissä eli kansalaisten kommenteissa lapseen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tapaukseen oli oikeaa huumorin siementä. Nimimerkki ”Ei minulla mitään eestiläisiä vastaan” oli jopa nerokas. 

Kirja on rankkaa satiiria, ja satiirin olemukseen kuuluu, ettei lukijan tarvitse samastua hahmoihin tai pitää heistä. Näin minulla ainakin kävi: en pitänyt ainoastakaan aikuishahmosta, paitsi ehkä vähän kaapatusta historian opettaja Petruksesta, joka harrasti mikropanimo-oluita. Lasten ja nuorten näkökulmat olivat kirjassa kohtuuraikkaita, ja olisinkin voinut hyvin lukea tämän saagan pelkästään heidän näkökulmastaan. 

Itähelsinkiläisen lähiön nimeäminen Jämämäeksi on karskia, ja naapuruston tyyppien kuvaus tuntuu lähinnä klähmäiseltä eritteiden vaihdolta. Suvut ovat jääneet asumaan lähelle toisiaan, usein jopa samoihin rappukäytäviin ja kaikkialla haisee ylisukupolvinen syrjäytyminen. Toki mukaan mahtuu harvinaisia huippuyksilöitä, kuten lääkäreiksi tai poliiseiksi edenneitä, mutta hekään eivät saa napanuoraa katkaistua ”jämäjengiin”. 

Luin kirjaa vielä suht sujuvasti siihen saakka, kun punatukkainen Allahin papitar Tuomikki Tammi ilmestyi kuvioihin. Koska Tuomikin hahmo on kirjoitettu uskollisesti reaalimaailman Marjaana Toiviaista imitoiden, se herättää kysymyksiä ”ajankohtaisuuden” sudenkuopista. Miksi ainoastaan Marjaanaa imitoidaan yksi yhteen, kun vastaleirin tyypit tuntuvat fiktiivisiltä? Tuomikkia vainoava taksikuski Poika ja hänen poliisipoikansa Keplo ovat silkkaa fantasiaa, samoin kirjan pikkurikolliset ja linnakundit. Oikeasti Marjaanaa vainoaviin porukoihin mahtui juuri historian maistereita, opettajia, epäonnistuneita yrittäjiä ja muita henkilöitä, jotka vetosivat omaan kansalaiskelpoisuuteensa miekkareita järjestettäessä. Itähelsinkiläisten elämäntapaluusereiden osuus on ollut noissa piireissä hyvin pieni. Itä-Helsingissä rettelöimässä on käynyt enemmän maakuntien miehiä, näitä uusia lapualaisia, jotka pelkäävät etänä pääkaupungin ”no go zoneja”. 

Fiktion ei tarvitse muistuttaa todellisuutta, mutta olisin odottanut teokselta systemaattisempaa fiktiivisyyttä. Tuntui myös, että Tervo tuntee kuvaamiansa asuinkaupunkinsa ”hoodeja” vähemmän kuin menetettyä Inkerinmaata, jonka 20-30-luvuille sijoittuvat historialliset hahmot olivat juurevia. Ehkä Inkerinmaan kylistä on helpompi kirjoittaa fiktiota, koska niitä ei sellaisinaan enää ole, eikä siksi inkeriläistä sukutaustaa kantava ole millään muotoa ”autenttisempi” kulttuurin kuvaaja kuin lappilaistaustainen kirjailija. Itä-Helsingin ”Jämämäelle” on olemassa suora referenssi, ja mitä enemmän sen kaljabaareissa istuu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa raakoja ja yksiulotteisia lähiöhahmoja. 

Annoin tälle teokselle Goodreadsissa kaksi tähteä. Jaksoin kahlata sen läpi juuri ja juuri, ja varsinkin teoksen haudantakaiset äänimaisemat jätin suosiolla väliin, koska ne olivat minulle tavoittamattomissa. Tiedän, että kirja aukenee eri tavalla esimerkiksi sellaisille, jotka eivät ole paljoa seuranneet kansallismielisen ”skenen” edesottamuksia Helsingin yössä.  Itselleni tämä jäi ohimeneväksi käyttökirjallisuudeksi, jonka viimeinen myyntipäivä on jo ehkä joulumarkkinoiden jälkeen, tai viimeistään ensi kevään eduskuntavaalien. Toivon mukaan. En nähnyt tässä apokalyptista ennustusta tulevaisuudesta. En vielä, sillä olen optimisti. 

Perussuomalaista seksiä

Hassinen PopulaPirjo Hassisen Popula (Otava, 2012) on tulevan kesän sukulukuhaasteeni: olen sopinut treffit kahden sukulaiseni kanssa mökille, jolloin agendalla on mm. tästä romaanista keskustelu. Tämä kertoo Hassisen korkeasta statuksesta väli-Suomen lukupiireissä.

Itse en ole Hassisen vannoutunut fani, mutta aiemmin lukemistani kolmesta romaanista on vahva muistijälki. Kirjat ovat eläneet omaa elämäänsä päässäni vuosikausia – se jos mikä kertoo laadusta.

Hassista on pidetty lukuromaanien  kuningattarena mutta minusta viihdekirjailijan manttelinperijäksi hänen teoksissaan on liikaa kompleksisuutta ja kielellistä kunnianhimoa. Hassinen savolaistaustaisena jyväskyläläisenä alma materini kasvattina puhuttelee minua myös kulttuuripersoonana. Erityisen paljon olen arvostanut hänen näkemystään uskonnollisuudesta.

Popula ei ole helppo pähkinä purtavaksi. Se kartoittaa oikeistopopulismin kenttiä pienten ihmisten näkökulmasta, ihmisten, jotka eivät ole tietoisesti valinneet Popula-puoluetta, vaan ovat ajautuneet sen vaikutuspiiriin. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen lomautettu Pirjo, joka työttömänä omistautuu akvarellimaalaukselle ja viinin litkimiselle ja hänen naapurinsa, noin kolmikymppinen peräkammarin poika Perttu, joka elättää itseään yökerhon portsarina. Sekavien sattumusten summana Perttu päätyy Popula-puolueen puheenjohtaja Jukka Kalmarin autonkuljettajaksi.

Popula tietysti edustaa reaalimaailman persuja, mutta fiktiivisen puolueen tarina ei mene yksi yhteen persujen saagan kanssa. Kalmari ei ole Soinin peilikuva, eikä muitakaan puolueen komeettoja ole kopioitu suoraan Arkadianmäeltä. Hassinen vie lukijansa tukaliin tilanteisiin, uuden ajan tupailtoihin, joissa salonkikelpoista esittävät Dressman-mallit joutuvat kosiskelemaan uusnatseja pitääkseen kentän syvät rivit tyytyväisinä. Kalmarin autonkuljettajana kiltti ja uskollinen Perttu on jatkuvasti tulilinjalla ja joutuu lopulta maksamaan pomonsa koskemattomuudesta kalliin kautta. Pirjon populamyönteisyys on Perttuakin epämääräisempää: hänen katkeruutensa ilmenee protestina taidemaailmaa vastaan. Pirjo nousee julkisuuteen töhrittyään postmodernia kukkamaalausta Ateneumissa vahvassa humalatilassa ja jouduttuaan edesvastuuseen teostaan. Pirjon protesti muistuttaa persujen kommentteja postmodernin tekotaiteen kannattamattomuudesta ja ehdotuksista taideopetuksen karsimisesta. Pirjon taulut alkavat käydä kaupaksi netin välityksellä persupiireissä.

Populan henkilöhahmot ovat lähestulkoon kaikki elämäänsä pettyneitä, maailmaa syrjästä seuraavia sivullisia. Pirjon tytär Rita elää epätyydyttävässä liitossa työkaverinsa kanssa ja kipuilee miehensä adoptiotyttären äitipuolena. Etelä-Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia kokee silti läheisyyttä uuden mummoehdokkaansa kanssa ja käy tämän luona salaa oppimassa maalausta. Lapsenlapsen vierailut tuovat Pirjon elämään selviä päiviä ja uutta toivoa. Valitettavasti tyttö joutuu naapuruston persudraaman uhriksi ja sijaiskärsijäksi.

Poliittisella tasolla Hassinen tuo erinomaisen elävästi esille kysymyksen, joka varmasti askarruttaa suurta osaa äänestäjäkunnasta näin eurovaalienkin kynnyksellä: mitä seurauksia on sillä, että väkivaltarikoksista tuomitut pilottitakit, puolilukutaidottomat koulupudokkaat ja sekakäyttäjät rynnivät politiikkaan? Onko se osoitus demokratian toteutumisesta vai kansan tyhmenemisestä? Pitäisikö kansanedustuslaitoksen asettaa uudenlaisia minimikriteerejä edustajaksi pääsyyn? Onko tyhmyys jopa seksikästä? Mediaseksikästä ainakin.

Seksiä romaanissa on hintsunlaisesti. Pirjon ja Pertun toverillisen naapuruussuhteen leviämisyritys fyysiselle tasolle on inhorealistista luettavaa. Tässä pelataan pitkälti säälin ja myötähäpeän tunnekartoilla. Ehkä kuva puolueen rivijäsenistä on liiankin luuserimainen. Yleinen selitys maahanmuuttokriittisyydelle kun on valkoisen miehen katkeruus ja syrjäytyneisyys: oletuksena on, että nuoret miehet ajautuvat persuihin, Hommaforumille ja vielä oikeampiin ääriryhmiin naisen puutteessa. Kuitenkin moni persujen johtohahmoista elää pitkissä parisuhteissa. Hassinen viittaa siihenkin – persujen jakoon puolue-eliitin ja kansan syvien rivien välillä. Espoolaiset perheenisät kun eivät välttämättä tunne itähelsinkiläisten nuorten miesten elämismaailmaa. Pertun ja Pirjon hahmot olivat oivaltavasti jotain tältä väliltä.

Toinen romaanin pääjuoni liittyy vanhustenhoitoon ja alzheimeriin. Siinä Hassinen onnistuu pelaamaan groteskeilla kentillä ja ravisuttamaan lukijaansa melkein syvemmin kuin persujen olemusta etsiessään. Yksityisen hoitokodin arkeen liittyvät episodit voivat olla liian rajuja herkkäsieluisille.

En ole vielä valmis Populan kanssa vaan teos vaatinee toisen lukukerran. Koska itse olen työstänyt vastaavaa tematiikkaa vuosikymmenen saamatta aikaiseksi kuin yhden näytelmän, tiedän, kuinka vaikeaa oikeistopopulismista kirjoittaminen on. On helppoa langeta moraalisen ylemmyyden ansaan varsinkin, jos on korkeasti koulutettu ja paljon matkustanut. Hassinen ohittaa tuon ansan rakentaen uskottavan skenarion persujen arkisesta kentästä. Ehkä päähenkilön nimeäminen Pirjoksi oli keskeinen strategia uskottavuutta luodessa.

Populasta syntyi kiinnostava ajatuksellinen aasinsilta Jari Järvelän uusimpaan dekkariin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014). Tyylillisesti kirjat edustavat eri maailmoja, mutta yhdessä luettuina toimisivat tuhtina matkaoppaana nykypolitiikkaan. Suoraa toimintaa, jännitystä ja väkivaltaa tarjoiltiin molemmissa yhtä ehtoisasti.