Muukalainen saapuu Hebrideille

Stranger on RhannaTalvi ja kevät ovat kuluneet sen verran ”suoralla polulla”, etten ole ehtinyt penkoa kaupunkimme kirjankierrätyshyllyjä ja -koreja. Paperikirjojen määrä taloudessani on siis pysynyt kurissa, vaikka konmarituksesta ei ole tietoakaan.

Tämän viikon kierrätyshelmi (vuoden ensimmäinen?) tarjosi täydellistä eskapismia niin ajassa kuin paikassa. Tähän kirjasarjaan en olisi takuulla tarttunut 80-90-luvuilla, kun se oli ”huudossa”, enkä ole ollut siitä tietoinenkaan. Siis Christine Marion Fraserin Rhanna-sarjasta. Sarjaa on suomennettu 90-luvun loppupuolella viisi osaa, mutta Fraser kirjoitti sen viimeisen osan vuonna 1996.

Christine Marion Fraser (1945-2002) oli siis skotlantilainen viihdekirjailija, joka oli kotoisin Glasgow’sta köyhistä oloista. Noin kymmenvuotiaana hän sairastui harvinaiseen luuston sairauteen, ja eli loppuelämänsä pyörätuoliin sidottuna. Vammastaan huolimatta hän joutui elättämään perhettään raskaissa töissä kutomossa, ja hänen koulutuksensa jäi hajanaiseksi. Hän meni naimisiin 21-vuotiaana vapaaehtoisen taksikuskinsa kanssa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 23-vuotiaana. Kirjoja on myyty miljoonia, joten ilmeisesti ratkaisu köyhyyteen löytyi pikaisesti, jo nuorena.

Luin Fraserin Rhanna-sarjasta toiseksi viimeisen osan, Stranger on Rhanna (Fontana, 1992). Rhanna-sarja on alun perinkin ollut historiallinen sarja, jonka ajanlasku on ilmeisesti alkanut 1930-luvulta. Sarjan toisessa osiossa käsitellään toista maailmansotaa (ja saksalaisten lentäjien eksymistä saarelle), ja se painottunee 1950-luvulle. Seitsemännessä osassa eletään kevät-kesää vuonna 1967, jolloin saarella on jo alkavaa turismia.

Rhanna on fiktionaalinen saari, mutta Fraser on poiminut vaikutteita sarjaansa lomiltaan eri Hebridien saarilta. Se on ”lintukoto”, jonne ei sallita ajoneuvoja mantereelta, ja jossa paikallisliikennettä korvaa yhden miehen pakettiautomonopoli. Saarelle ei ole vieläkään vedetty sähköjä, mutta osassa taloista on jo generaattori. Suurimmalla osalla perheistä on huussi, joka paikallisella kielellä on kotoisasti ”wee hoosie”. Vuonna 1967 jokainen ulkomaalaisen näköisen henkilön vierailu saarella huomataan, vaikka saarta asuttaa välillä jopa kaksi saksalaista. Toinen saksalaisista on sinne sodan aikana eksynyt lentäjä, joka rakastui paikalliseen naiseen ja palasi. Toinen on saarelta kotoisen olevan viulistin saksalainen aviomies. Ja vuonna 1967 saarta uhkaa kolmas ulkomaalainen, itävaltalainen mysteerimies, joka on vuokrannut käyttöönsä kokonaisen talon.

Teoksen päähenkilö on nuori viulisti Rachel, joka on kotoisin saarelta, mutta on ehtinyt menestyä Lontoossa ja maailmalla. Kiertueiden välissä hän käy kotisaarellaan rauhoittumassa, vaikka käsite ”rauhasta” onkin venyvä. Rachelin saksalainen aviomies Jon on myös hänen managerinsa, mutta juorukellojen mukaan hänessä ei ole tarpeeksi miestä pidättelemään tulisieluista taiteilijaa. Rachel on myös mykkä, ja kommunikoi vain viittomakielellä. Musiikin kieli on puhuttua kieltä suurempi voima hänelle, ja saaren rikas musiikkiperinne tukee hänen uraansa klassisena viulistina.

Kirja on osittain ennalta-arvattava, kliseinenkin hömppäkirja, mutta siinä on myös vahvuuksia. Koska en ole ollut koskaan koukussa yhteenkään brittimaalaiselämää kuvaavaan tv-sarjaan, en osaa verrata tätä ehkä muuhun kuin joskus näkemääni sarjaan Sydämen asialla. Minuun tietysti saarihulluna vetosi ensisijaisesti teoksen maantieteellinen konteksti. Fraser tuntee saarten historiaa, ja laittaa henkilöt puhumaan rehevää murretta. Paikallisuuden tuntu on vahva, ja loppujen lopuksi tässä kuvataan enemmän arkisia sattumuksia kuin Rachelin myrskyävää tunne-elämää. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat moniuloitteisia ja eksentrisiä.

Saksalaisen kielialueen ”muukalaisten” aiheuttama komiikka on ymmärrettävä 1960-luvun maailmankuvasta käsin. Yllättävää kyllä, Fraser ei vedä natsikorttia esiin kohtaamisia kuvatessaan, vaan molemminpuoliset väärinymmärrykset ovat arkisempia. Rachelin ilkeä hampurilainen anoppi Helga saapuu saarelle Euroopan omistajan elkein, mutta joutuu muuttamaan käsityksiään vieraasta kulttuurista. Itävaltalainen pianisti-Otto taas osoittautuu aivan toiseksi henkilöksi kuin mitä hän on esittänyt olevansa, ja McKinnonin klaanin sukukokouksessa salaisuudet paljastuvat.

Kirja ei täysin vakuuttanut minua kaunokirjallisesti, varsinkin, kun Fraserin tyyliin kuuluu runsas kolmen pisteen viljely. Tuotteliasta kirjailijaa onkin aikanaan verrattu Catherine Cooksoniin. Kun en ole lukenut yhtään Cooksonin teosta, niin en osaa arvioida vertauksen osuvuutta. Mutta todella paljon mieluummin itse luen maalaisromanttista teosta Hebrideiltä kuin hämäläisistä kylistä.

Saatan jopa jatkaa sarjan lukemista, jos saan käsiini aiempia osia. Rikkaan murteen käytön vuoksi koen, että nämä kirjat on parempi lukea englanniksi – siksikin, ettei Fraser ”käännä” gaelinkielisiä ilmaisuja, ja niiden kanssa saa ulkomainen lukija jo kunnon aivojumppaa. Sarjaan pääsi myös hyvin sisälle sen loppupäästä, mutta itseäni alkoi varsinkin sen alkupää kiinnostaa.

Mainokset

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.