Valtimon suurin selviytyjä?

IMG_1872Laura Gustafssonin Korpisoturi (Into, 2016) on teos, jonka luin nautinnolla pian sen julkaisun jälkeen. Ja jätin bloggaamisen väliin, kun koin, ettei minulla ollut mitään järkevää sanottavaa kirjan päällimmäisestä aiheesta, maailmanloppuun varautumisesta. Ehkä myös yhteiskunnallinen konteksti, sen päivän pakolaiskriisi ja sen ympärillä vellova diskurssi, oli liikaa ihollani.

Kirja tuntui liian päivänpoliittiselta – ei vaikeatajuiselta, mutta ehkä vähän liikaa ”kantaaottavalta”. Melkein tuntui, että olisi lukenut taitavasti kirjoitettua pamflettia kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelusta. Vaikuttavan pamfletinkaan lukeminen ei ole lainkaan luontoni vastaista.

Teos jätti kuitenkin vahvan muistijäljen, ja palasin sen pariin uudelleen, koska halusin palauttaa mieleeni, mitä Gustafsson kirjoitti preppereiden eli survivalistien alakulttuurista. Tämä maailmahan oli minulle toissa vuonna vielä aika vieras, mutta äskettäin innostuin itsekin ottamaan selvää, mitä näissä piireissä touhutaan. Jotenkin olen aina mieltänyt maailmanloppuun varautumisen joko äärikristillisyyteen tai äärioikeistolaisuuteen. Tämä kirja muutti jotain näkökannoissani, ja toi varsin realistisen ja maltillisen vision siitä, millaisena varautuminen voisi kotioloissa ilmetä jonkun kansallisen kriisin aikana.

Tällaisia varautujia maassamme elää, heillä on hitaasti käyvä keskustelupalsta, jossa jutellaan paljon käytännön asioista. Vain muutama tyyppi alan harrastelijoista on tullut julkisuuteen puuhistaan. Moni ei uskalla tai halua, koska ilmiö on varsin marginaalinen Suomessa ja voisi herättää monissa kauhua. En olisi tästä hirveän huolissani, koska heidän touhunsa vaikuttavat varsin järkiperäisiltä verrattuna vaikka niihin sosiopaatteihin, jotka tekevät omasta politiikastaan päivittäisen naurunaiheen postaamalla vaikka videoita uimahallien aulasta tai Puhoksen ostarin kupeilta. Tässä romaanissa on ovelasti monikulttuurisuutta, mutta sen rakastaminen tai vastustus ei ole tyyppien motiivi keskustella keskenään.

Teoksen päähenkilö Ahma ei ole natsi, skini eikä rukoilevainen; hän vaan on lapsesta saakka hamstrannut ruokaa siltä varalta, että jotain kamalaa tapahtuu. Hän on yksinhuoltajan poika jostain etelän betoniviidakosta, ja hänen isänsä on jostain muualta kuin Suomesta. Häneltä puuttuu elämästä merkittävä isähahmo, ja on kasvanut vahvan äidin ja mummon siiven alla. Ahmaa usein luullaan Ahmadiksi, mutta hän mieluummin vaikenisi isänsä etnisestä taustasta. Aatttellisesti hän nojaa eniten linkolalaisuuteen ja omavaraisuuteen. Hän on saanut vapautuksen armeijasta, mutta tietää aivan liikaa aseista ja omistaa niitä lukuisia.

Innostuin alun perin kirjasta siksi, että siinä muutetaan Pohjois-Karjalaan, ja luinkin sitä lähinnä siitä vinkkelistä. Ensimmäisellä lukukerralla en edes huomannut paikkakunnan nimeä, minkä luulen monen muunkin missanneen. Kunnan nimi on Valtimo, se mainitaan kerran sivulauseessa, eikä sillä ole juonen kannalta suurta merkitystä. Vaikka olen noilla hoodeilla reissannut, minun piti googlettaa Valtimon sijainti – oletin sen olevan syrjäkylä Enossa (niin, siellä on kylä nimeltä Kaltimo, eikä Eno vielä ole niin toivottomasti syrjässä). Mutta ei, Valtimo onkin oma kuntansa Nurmeksen takana. Siis aivan hirveän kaukana, Kainuun ja Karjalan rajamailla, minne ei varmasti mene kunnolla julkista liikennettäkään.

Gustafsson ei eksotisoi paikallista meininkiä kummemmin, eikä laita hahmojaan puhumaan vahvaa murrettakaan. Sivuhenkilöt ovat osuvan moniulotteisia, ja varsinkin Pamsu-niminen rautakaupan myyjä loistaa omintakeisella viisaudellaan. Jos Ahman tarjoituksena on harjoittaa preppaamistaitojaan ylhäisessä yksinäisyydessä, se ei valitettavasti Valtimossa onnistu. Hänestä ollaan kovin uteliaita, eikä hän saa hetken rauhaa edes puolukkametsässsä.

Dystopia-aiheiseksi teokseksi Korpisoturi on poikkeuksellisen humoristinen, ja puhuttelee varmasti myös sellaisia lukijoita, jotka yleensä karttavat spekulatiivista fiktiota. Visio tulevaisuuden haasteista on varsin realistinen, ja koskettaa myös meitä, joilla ei kaapista löydy pahan päivän varalle kuin hernaripurkki. Oikeastaan Ahman taidoissa ja lukeneisuudessa ei ole paljoa moittimisen varaa, ja siksi hän saakin mummonmökkiinsä jatkuvasti kutsumattomia vieraita.

Omituinen yhteys muodostui mielessäni Korpisoturin ja Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) välille: molemmissa teoksissa päähenkilön suhde yhteiskuntaan oli skeptinen ja välttelevä. Nymanin kertoja oli vielä Kelaan ja te-toimistoon sidoksissa, kun taas Ahma oli mummonsa pienen perinnön turvin onnistunut irrottamaan itsensä yhteiskunnan ikeestä. Ahman puolesta koin jopa voitonriemua: harvallapa vantaalaisella amiskakollilla riittäisi draivia löytää itsensä uudelleen paikasta, jonka nimeä ei valistunutkaan syrjäseutujen ihailija muista. Nymanin teoksessa pohjoisen mies muuttaa etelään, Gustafssonin teoksessa etelän mies kohti pohjoista. Uskallan väittää, että tuo jälkimmäinen liike voi yllättää, niin kaunokirjallisesti kuin myös todellisuudessa.

 

 

Festina lente kyläkoululla

IMG_1817Maallemuuttofantasiat ovat suosittu teema suomalaisessa (nais)viihdekirjallisuudessa, jota chicklit:iksikin kutsutaan. Erityisen paljon tätä genreä suosii Karisto-kustantamo, ja tässäkin blogissa sen viimeaikaisia tuotoksia on ruodittu, toivon mukaan rakentavassa hengessä.

Amanda Vaara on uusi nimi chicklit:in kentällä, vaikka pseudonymin taustalla vaikuttaa kirjallisuuden moniottelija Niina Hakalahti. Hakalahden tuotantoon mahtuu sekä aikuisten – että lastenkirjoja, ja tätä edellinen teos Lumilinna (2016) tuntui kaikista vähiten viihteelliseltä. Teos on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, vaikka siinä käsitellään varsin ajankohtaisia monikulttuurisen identiteetin teemoja.

Pientä fiksausta vailla (Karisto, 2017) kertoo vasta eronneesta downshiftaajasta Venlasta, joka pitää samannimistä blogia uudesta elämästään kyläkoulun omistajana ja airbnb-majatalon pitäjänä. Edellisessä elämässään hän on ollut kiireinen kiinteistönvälittäjä, ja hänen kiinnostuksensa asuntoihin ja asumiseen leimaa myös kirjoitustyyliä. Venlalla on kaksi kouluikäistä lasta, joiden isä paheksuu uutta elämäntapaa voimallisesti. Perhe-elämän jännitteet ovat kasvussa, eikä varsinkaan kolmetoistavuotias Eedla-tytär ole kiitollinen periferiaan muutosta.

Romantiikkarintama ei ainakaan ole tässä teoksessa liian siirappista, vaikka rastapäinen komistus Jörn vaikuttaakin alussa liian täydelliseltä. Kolmikymppisten eronneiden ja karanneiden parisuhdemarkkinoita lähestytään lempeän ironisesti. Erikoista on, että teoksessa kaikki suhdeviritelmät alkavat ”luomuisesti” live-tapaamisista.

Minusta kiinnostavin ulottuvuus kirjassa oli naapuruus, ja varsinkin lähimmän naapuritalon asukkien kohtalo kosketti. Ylipäänsä kartanotyylisten luksustalojen omistajien mielenmaisema alkoi kiinnostaa. Järvenrantatonttien paljuidylleihin mahtuu usein paljon ylimitoitettuja haaveita ja tuskaa. Samoin toinen naapuri, eläkkeellä oleva kuviksen opettaja Ilona oli herkullinen hahmo kanankasvatushankkeineen.

Olen lukenut viime aikoina useammankin kaunokirjallisen teoksen, jonka päähenkilö on bloggaaja – me bloggarit siis olemme harvinaisen seksikkäitä kaunokirjallisesti. Vähän samantyyppisiä viboja oli tässä ja Eva Frantzin tuoreessa dekkarissa Sininen huvila, ainakin elämäntapavalintojen saralla. Toisin kuin muissa lukemissani bloggaamista käsittelevissä teoksissa, tässä se ei ole päähenkilön suurin intohimo, vaan pikemminkin keino markkinoida yritystä. Useinhan vastaavissa kuvauksissa käsitellään blogimaailman narsismia tai bloggaajan hukassa olevaa todellisuudentajua. Venla on bloggaajana varsin mielikuvitukseton ja käyttää latteahkoa arkikieltä – hän on myös lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen ei ole hänelle ensisijainen keino ilmaista itseään.

Villa Venla vaikutti majatalolta, jonne mielelläni majoittuisin, ja jonka luomuisia tarjoamisia kokeilisin – varsinkin voikukkapestoa. Jos kirjalta olisi saanut ”tilata” jotain lisää, niin olisin ”tilannut” himpun verran lisää paikallista ja historiallista ulottuvuutta. Paikkakunnan nimeämistä en kaivannut: lukija hoksaa, että majatalo sijaitsee jossain Tampereelta länteen sijoittuvassa pikkukaupungissa. Koulurakennus olisi ehkä ansainnut pientä historiallista fiksausta, jolloin sen henki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

PS: Hakalahden omaan kanankasvatusfilosofiaan voi tutustua Yle Areenassa, radio-ohjelmassa Kuusi kuvaa, joka on vallan mainio kirjailijaportretti: https://areena.yle.fi/1-4220625

Vehnäslämpöinen kotiinpaluu

Virpi_Hameen-Anttila__Railo-2535722_malliVirpi Hämeen-Anttila kuuluu ulkokirjallisten ansioidensa vuoksi kirjailijasankareihini, mutta hänen tuotantonsa ei ole puhutellut minua samalla lailla kuin hänen biografiansa. Erityisesti hänen uransa sanskritin, bengalin ja hindin opettajana ja kääntäjänä kertovat minulle suuresta kutsumuksesta. Kuinka sitten näistä rakkauksista ei voinut tulla elämänmittaista uraa on surullinen kertomus yliopiston sairaasta tilaaja-tuottaja-logiikasta. Takavuosina olin vaikuttunut siitä, kuinka tutkija ja yliopistonopettaja onnistui breikkaamaan kirjailijana ja tekemään kirjoittamisesta ammatin, joka todennäköisesti elättää hänet paremmin kuin yliopiston pätkätyöt. Muistaakseni luin häneltä kaksi ensimmäistä romaania, jonka jälkeen en ole hänen teoksiinsa tarttunut. Nyt löysin Railon (Otava, 2011), joka kertoo teemasta, joka on kutkuttanut minua vuosikaudet: kaupunkilaisten muutosta Pohjois-Karjalaan. Tämä onkin ensimmäinen hänen romaaninsa, johon pystyn samastumaan. Aiemmat lukukokemukset jättivät kylmiksi.

Aviopari Tepa ja Inka ovat olleet naimisissa 6 vuotta tuntematta paljoa toisiaan. Tepa on pysynyt salamyhkäisenä karjalaisista juuristaan osittain siksi, että häpeää maalaisuuttaan ja osittain sisarusten keskeisen välirikon vuoksi. Tepa on saanut äskettäin potkut Nokialta ja kuuluu siihen miestyyppiin, jolle työttömyys on järisyttävä isku maskuliinisuudelle ja joka luultavasti vuokraisi bemarin sukujuhliin ajoa varten, vaikka rahat vietäisiin lasten viimeisestä leivästä. Tepa on stereotyyppinen ”iso isäntä”, jonka ego on munankuorenhauras. Tepan kaltaisia suuruudenhulluja minä-minä-tyyppejä nyt kuuluu kaikkiin etnisyyksiin kaikissa maissa, mutta Hämeen-Anttila osaa taitavasti luoda itäsuomalaisen version tästä miestyypistä. Tyyppi kun on hyvin naiivi, lukematon ja maailmaa näkemätön puuhapete, joka mittaa kaikkia ihmissuhteita loppupeleissä rahassa. Hänen nuoruudenystävänsä Janne onnistuu houkuttelemaan Tepan mahtipontiseen erähotellihankkeeseen käden käänteessä. Mies on tehnyt jo päätöksen muutosta takaisin ”juurilleen” ennen asian kertomista vaimolleen. Tilannetta komplisoi vielä se, ettei Inka ole koskaan käynyt Ilomantsissa, ei edes koskaan Kouvolaa kauempana pääkaupunkiseudusta. Vanhempiensa hautajaisetkin Tepa on hoitanut vaimoltaan salassa. Railo pariskunnan välillä on jo olemassa ennen muuttoa, mutta pääkaupunkiseudulla pari on ollut liian kiireinen analysoidakseen erilleen kasvamista.

Ilomantsissa Inka jää yksin selviämään tuppukylän arjesta, ja joutuu turvautumaan naapureihinsa ja Tepan sisaruksiin vastoin miehen tahtoa. Pariskunnan tytär kiintyy nopeasti sedän ja tädin aaseihin, sikoihin ja vuohiin, mikä hankaloittaa perhesuhteita. Romaanin juoni onkin melko ennalta-arvattava; tarinan hienouksia ovat pohjoiskarjalaisen mielenmaiseman ja elinolojen kuvaus. Hämeen-Anttila laittaa paikalliset hahmonsa puhumaan kunnon murretta, ja autenttiseen tyyliin puhetta riittää yltäkyllin. Erityisesti Tepan sisarukset Taina ja Tuukka ovat juurevia immeisiä.  Kahden sisaruksen, ”autistisen homon ja eronneen hapankorpun”, yhteiselo kuulostaa uskottavalta järjestelyltä noilla korkeuksilla. Luonneanalyysi onkin tässä romaanissa osuvaa ja humoristista. Kuitenkaan tyypilliseen pohjoiskarjalaiseen vääräleukaisuuteen Hämeen-Anttila ei vielä ylety. Romaanin päällimmäinen vire ei ole humoristinen vaan melodramaattinen tai traaginen (riippuen lukijan ymmärryksestä kärsimyksestä). Sinänsä ei ole ongelmallista, että Pohjois-Karjalasta kirjoitetaan muinkin kuin yltiöleppoisin sävyin. Ainakin itse matkoillani maakuntaan olen tavannut muunkinlaisia kuin aina avoimia ja lapsellisen leikkimielisiä ihmisiä.

Pidin teoksessa kovasti kuvauksista taloista, tiloista ja sisustustyyleistä. Itselleni kun Karjalan matkailu on aina liittynyt estetiikkaan. Ehkä kuulostaa ulkokohtaiselta, mutta jollekin joka on etsinyt Etuovi.comin kautta halpaa taloa Lieksasta tai Nurmeksesta melkein kymmenen vuotta, kuvaus osuu kuin nappi silmään. Kuvattu Ilomantsin kylä on fiktionaalinen, mutta asettuu jonnekin lähelle Kontiolahtea. Enoa ja Uimaharjua. Oma 1/4 sukuhistoriani asettuu noihin maastoihin ja täytyy sanoa, että murrepuhe tuntui enemmän kuin autenttiselta kaikkine painotuksin. Harvoin nautin murteella kirjoitetusta proosasta tai runoudesta. P-Karjalan murteilla kirjoitettua runoutta en ole edes koskaan lukenut samalla tavalla kuin esim. Varsinais-Suomen tai Pohjanmaan. Hämeen-Anttilan loppusanojen kiitokset kertovat tiiviistä yhteistyöstä paikallisten murreosaajien kanssa. Tästä huolellisuudesta tuli erityisen hyvä mieli.

Yksi risu ruusujen keskellä. Teoksesta löytyi karmea kökkölause, joka aiheuttaisi P-Karjalassa huutonaurun: ”Heidän välillään ei enää kulkenut kommunikaatio.” Tällä voisi jo ansaita huonon kirjallisuuden palkinnon. Muuten kerronta oli jouhevaa ja mukaansatempaavaa.

Mitään elämää suurempaa viisautta Tepan ja Inkan avioliiton kariutumisesta ei voi löytää, mutta teos sopii kaikille, joita Pohjois-Karjalan kylien arki kiinnostaa. Ehkä päähenkilöiden yhteisöllisyys on asteen ”venhäslämpöisempää” kuin mitä paikan päältä todella löytää, mutta Hämeen-Anttila ei kuitenkaan sorru sellaisiin yltiöromanttisiin kliseisiin kuin mitä näkee mm. Karjalan kunnailla-sarjassa.  Tarjolla on realistinen kuvaus maan sisäisestä muuttoliikkeestä, identiteetistä ja paikkaan kuulumisesta. Lopputulemana hyvä fiilis. Viihdyin, mutta opin myös paljon uutta.