Jyväjemmareita kahdella mantereella

Teos: Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri (Bazar, 2022)

Suomennos: Timo Karppi

Äänikirjan lukija: Lotta Merenmaa

Ukrainan sodan inspiroimaa kaunokirjallisuutta alkanee pian ilmaantua markkinoille, ja tietääkseni amerikkalaisen Erin Littekenin esikoisromaani Kiovan muistojen kirjuri on ensimmäinen lukemani sellainen. Kirjailija kertoo esipuheessa viimeistelleen pitkään työn alla ollutta käsikirjoitustaan alkuvuodesta, kun sodan uhka oli ilmeinen. Kirjailijalla on sukujuuret Ukrainassa, ja hän on päätynyt kirjoittamaan pitkälti isovanhempiensa tarinoiden inspiroimana. Littekenin isovanhemmat eivät kuitenkaan itse kokeneet suurta nälänhätää.

Teos ei siis kuvaa nykypäivän Ukrainaa, vaan vuodesta 1929 eteenpäin jatkunutta pakkokollektivisoinnin aikaa. Teoksen nykyhetki sijoittuu vuoteen 2004, jolloin teoksen Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut isoäiti Katja (Bobi) on yli 90-vuotias.

Kirjassa siis Katjan tyttärentytär Cassie saa luettavakseen tämän nuoruuden päiväkirjan. Hän ei osaa ukrainaa tarpeeksi ymmärtääkseen mummonsa kirjoitusta, mutta naapuruston avulias Nick tulee apuun. Myös Nick kuuluu paikalliseen ukrainalaisten yhteisöön, ja Cassien äiti Anna on heti parittamassa tytärtään miehen kanssa, vaikka Cassie on tuore leski ja suree edelleen raskaasti miehensä poismenoa.

1930-luvun tarina on äärimmäisen rankka, ja mitäpä muuta voisi odottaa, kun kyseessä on selviytyminen holodomorista. En ole usean yrityksen jälkeen onnistunut saattamaan Anne Applebaumin Punainen nälkä-teosta loppuun, joten toimikoon tämä kirja nyt sen fiktiivisenä vastikkeena. Ja koska olen tankannut Punaista nälkää niin ahkerasti, lukijana minulla oli ainakin jonkun verran faktoja tuoreessa muistissa.

Eli kirjan Bobilla on ollut toinen elämä ja toinen perhe Ukrainassa, josta hän ei ole halunnut avautua Amerikassa syntyneille jälkipolvilleen. Trauman aikaansaama hiljaisuus on ollut hänellä totaalista, mutta se alkaa purkautua alkavan Alzheimerin kautta. Illinoisissa koetaan 2000-luvulla kausi, jolloin Bobi alkaa piilottaa ruokaa puutarhaan samalla tavalla kuin teki kotitilallaan Ukrainassa. Muutenkin ruoalla on keskeinen rooli kerronnassa, ja ukrainalaisten perinneherkkujen tekeminen auttaa myös Cassieta ja tämän tytärtä selviytymään surustaan.

Termi ”jyväjemmari” saa tässä teoksessa aivan uuden, poliittisen merkityksen, enkä tämän jälkeen enää käytä sitä siinä merkityksessä kuin sitä käytetään Suomessa.

Fiktiivisenä teoksena teos on melko perinteinen amerikkalainen siirtolaissaaga, jossa kolmannen polven lapsenlapsi inspiroituu ensimmäisen polven isovanhemman tarinasta.Tässä tapauksessa inspiraatio taitaa kuitenkin olla väärä termi, sillä Stalinin vainot herättävät enemmän kauhua. Olen lukenut monia romaaneja, joissa on samantyyppinen juoni ja rakenne, mutta ne eivät ole käsitelleet Ukrainaa, tai entisten itäblokin maiden lähihistoriaa. Holokaustikirjallisuuden ulkopuolella en muista lukeneeni muuta vastaavaa saagaa kuin inkerinsuomalaisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Tämä oli minulle todella merkittävä lukukokemus, ja vaikka Littekenin teoksessa historiallinen taustatutkimus on takuulla ollut yhtä huolellista kuin Soudakovan, pidän Soudakovan teosta kielellisesti rikkaampana ja laajempana esityksenä Stalinin vainoista.

Yksi taso, jolla teos todella haastaa tyypillistä amerikkalaista tarinankerrontaa, on romantiikka. Bobin avioliittojen saagaa on vaikeaa pusertaa Hollywood-formaattiin. Toki meillä on muistissa eeppisiä holokaustileffoja, joissa romanssi kietoutuu äärimmäisen puutteen kuvastoon, mutta niissäkin tarinoissa on ollut taustalla joku aiempi romanttinen twisti. Tässä romaanissa kiinnostavimmat juonenkäänteet eivät liity romanttiseen rakkauteen, vaan henkiin jäämisen politiikkaan.

Tätä teosta ei ehkä olisi koskaan suomennettu, ellei Ukraina olisi noussut maailman ykkösuutiseksi koko alkuvuoden ajaksi. Ja juuri tällaisia romaaneja olen etsinyt, sillä haluan ottaa selvää Ukrainasta mieluummin taiteellisten tuotosten tasolla kuin uutisista.

Ainoa asia, josta jupisen, on kirjan nimi, sillä ymmärtääkseni teoksessa ei liikuttu Kiovassa lainkaan. Mutta ilmeisesti kaupallisesta näkökulmasta on ollut aiheellista nimetä kirja maan pääkaupungin mukaan, sillä amerikkalaiset eivät tunnetusti jaksa muistaa pikkukylien nimiä.

Salakahvittelua utopiayhteisössä

Teos: Pirjo Tuominen: Jälkeemme kukkiva maa (Tammi, 1986/2022)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Brasilialainen Penedo on yhteisö, josta olen lukenut jonkun verran vuosien varrella, ja se on mahdollisesti suomalaisten siirtolaisten perustamista utopiayhteisöistä se, jolla on vahvin historiallinen jälki. En ole tietoisesti etsinyt romaaneja näistä yhteisöistä, mutta Pirjo Tuomisen teos on jo kolmas aiheesta lukemani. Mari Mörön romaanissa Hajavalo (2018) seikkailtiin Kanadan Sointulassa 2010-luvulla, ja Katriina Ranteen (2021) romaani Maa kuin veri kertoi Argentiinan Colonia Finlandesan historiasta monen sukupolven tarinan.

Tuominen on kirjoittanut tämän dokumentaarisen romaanin vuonna 1986, ja osa sen teemoista saattaa kiinnostaa lukijoita enemmän nyt kuin julkaisuhetkenä. Nyt ehkä eletään vahvemmin aikaa, jona utopiaan kannustavat maailmanlopun ennustukset purevat osaan kansasta. Teoksen tapahtumat keskittyvät 1920-30-luvuille, mutta kuulen samansuuntaisia sointuja tänään sekalaisen seurakunnan riveistä. Ja rokotekriittisyyttä tässä varsinkin harrastetaan, suunnilleen samoin äänenpainoin kuin nykyään.

Teoksen päähenkilöt ovat olleet reaalimaailman henkilöitä, joista osa on kirjoittanut omat muistelmansa Brasilian-ajasta. Toivo Suni oli jääksiläinen maanviljelijä, ja hänen vaimonsa Laura oli opettaja Viipurista. Pariskunta tapasi vuonna 1918, kun Laura toimi opettajan sijaisena Sunin kotikylässä. Hän jäi sisällissodan aikana mottiin palveluspaikkaansa, ja tuli Sunin tilan väen pelastamaksi. Sunin tilalla huollettiin myös valkoisia sotilaita, ja ennen tropiikkikuumeen pistoa nuori Toivo löysi virtaa elämäänsä haaveilemalla suur-Suomeen hiihtämisestä.

Teos kuvaa avioliittoa, jossa puolisot ovat aidosti eri elementeistä tehdyt. Käytännöllinen vaimo ei haluaisi lähteä suurelle seikkailulle kahden pienen lapsen kanssa, mutta mitäpä tehdä, kun mies on myynyt perintötilansa ja maansa rahoittaakseen hörhöjen hanketta Brasiliassa? Toivosta tulee pian yhteisön perustajan, toisen Toivon, Uusikallion luottomies, ja hän käy jo ennen Brasiliaan lähtöä epäonnistuneella varainhankintareissulla Kanadassa. Monessa suhteessa Toivo on aviomiehenä ”pitelemätön”, eikä liitossa ole mahdollista tehdä yhteisiä suunnitelmia. Laura elää pitkiä jaksoja yksinhuoltajana, ja palaa monta kertaa takaisin Suomeen aloittamaan elämäänsä alusta.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa faktaa, mutta tämä johtuu siitä, että olen jo lukenut nämä taustoitukset muualta. Yhteisön raha-asioita käsitellään myös perusteellisesti, mikä oli jo asteen kiinnostavampaa myös nykyajan perspektiivistä. Hyvin harvoin innostun romaania lukiessani henkilöiden taloudenhoidosta, mutta tässä sitä kuvattiin vetävästi. Mikäpä sai ihmisiä sijoittamaan Penedon hankkeeseen, jonka perustukset olivat varsin hatarat?

Penedoon päätyi monen kerroksen väkeä sekalaisia motiivein, eikä yhteisön ideologinen tausta ollut kaikille täysin kirkastunut. Uusikallion harjoittama puritanistinen elämäntapa ei ollut kaikille yhteisön asukkaille lähdön motiivi, eikä moni pystynyt siihen muutenkaan sopeutumaan. Itketti ja nauratti lukea yhteisön jäsenten salakahvitteluista, pullan ja kakkujen tankkaamisesta ja ruokaan kanavoituneesta koti-ikävästä. Eipä siis ole ihme, että Penedossa palvelee nykyään kahvila Korvapuusti.

Puolet teoksen tapahtumista sijoittuu Suomeen, sillä Sunin perhe päätyi seilaamaan uskollisesti kahden mantereen väliä isän ja äidin mielipide-erojen vuoksi. Pystyin samastumaan molempaan henkilöön olematta kummankaan puolella vahvasti.

Olen lukenut tuotteliaalta Tuomiselta useamman teoksen, joista kaikki eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Nyt voin mainita tämän ja Alaskaan sijoittuvan Villit vedet suosikeikseni hänen tuotannostaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Notkuvien pöytien tarina jatkuu

Teos: Heidi Jaatinen: Suvanto (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kiuruvetisten sukutarina jatkuu vielä muhkeammalla kakkososalla kuin aloitusosa, Koski. Kuuntelin nämä teokset putkeen noin kolmessa vuorokaudessa, joten kyseessä oli jo varsinainen urakka.

Suvanto alkaa vuodesta 1918, kansalaissodan loppumainingeista, joissa Kosken tilan perillinen Paavo toimii suojeluskunnan päällikkönä. Paavo kuuluu niihin, jotka eivät aio unohtaa sodassa kokemiaan menetyksiä – joillekuille hän on antanut anteeksi, mutta isänmaan aate johtaa häntä koko ajan valppaampaan toimintaan. Sodan jälkeen hän siirtyy suojeluskunnan tehtäviin Kuopioon, ja pönöttyy mieheksi, joka kahmii valtaa joka takahuoneessa.

Paavolla on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka eivät siedä isämmaallista päivänvaloa. Oman kylän tytöt eivät häntä kiinnosta, vaan hän on iskenyt silmänsä salaperäiseen meijerikköön Olgaan, joka on puolanjuutalainen. Olga on omien puheidensa mukaan tullut Suomeen etsimään valkoisen tsaarin armeijassa palvellutta sulhastaan, mutta Paavolla on aihetta epäillä tarinan paikkansapitävyyttä. Välillä Olga katoaa kuvioista pitkiksi ajoiksi mm. pesah’in vieton tekosyyllä, mutta Paavo ei anna periksi naisen suhteen. Nainen kiehtoo häntä, vaikka todennäköisesti edustaa poliittisesti toista ääripäätä. Lopulta paikalliset herännäiset haluavat ottaa salasuhteen puheeksi kutsumalla Paavon ja Olgan pappilaan toisistaan tietämättä. Paavo kokee olonsa nurkkaan ahdetuksi, ja pian Olga muuttaakin pois kertomatta miehelle uudesta olinpaikastaan. Pappilan vaivaantuneessa tapaamisessa Olgalla oli yllään punainen leninki. Paavo ei saa tätä hekumallista näkyä mielestään, kuuluuhan punainen väri körteille kiellettyyn kuvastoon.

Navettapiika Tilda nousee tässä osassa keskeisemmäksi toimijaksi kuin aiemmassa. Hän on synnyttänyt kuolleen lapsen, palannut töihin ja kovettanut itsensä. Osaavalla Hildalla riittäisi useampikin kosija, mutta tämä ei kykene uuteen rakkauteen kenenkään kanssa. Paavo pitää Hildaa uskottunaan, koska tämä on ollut nuorena Paavon lapsenpiika. Tästä läheisestä siteestä johtuen Paavo ei tuomitse Tildan touhuja työväentalolla, jotka jatkuvat sodan jälkeenkin.

Kaikkien piikojen idoli on posti-Ruusa, jonka poliittinen aktiivisuus on eri luokkaa kuin muiden nuorten naisten. Radikaalia väkeä on töissä valtion uusissa palvelulaitoksissa, kuten postissa ja rautateillä. Kuopion ja Kajaanin välinen rata on rakenteilla, ja se tuo pitäjään uutta väkeä. Tulee myös uusia hömpötyksiä, kuten kahvilat. Tilda pitää aluksi kahvista maksamista joutavana, mutta onkin sitten ensi kahvilakäynnistään riemuissaan. Kovin paljon pidemmälle eivät hänen tapailunsa paikallisten renkien kanssa etenekään. Välillä hän haikailee Seetin perään, joka oppii ajamaan autoa, ja toimii rikkaan Ambron kauppiaan kuskina, mutta saatuaan kerran pakit Seeti päätyykin töihin kauas Tampereelle.

Kirjassa kuvattu 1920-luku on levotonta aikaa, jolloin maaseudun väki alkaa suunnitella kaupunkeihin muuttoa. Piikominen ei enää ole kenenkään kohtalo, vaan piiat alkavat muuttaa rahakkaampien töiden perässä kauas kotikonnuilta. Kosken tilalla koetaan työvoimapulaa, ja Stiina-emäntä joutuu itse keittiöpiiaksi, kun kukaan ei tuossa tehtävässä kauaa pysy.

Yksi romaanin hauskin episodi liittyi Mannerheimin vierailuun Kiuruvedellä. Marskin kuului esiintyä sankarihaudan muistomerkin avajaisissa, mutta jäikin sitten hoitamaan terveyttään Runnin kylpylään. Tämä tapahtui strategisesti maan ensimmäisten presidentinvaalien aikaan. Marskia ei valittu maan isäksi, ja kaukainen Kiuruvesi tarjosi miehelle sopivan pakopaikan haavojen nuolemiseen. Hauskaa tässä oli kansanihmisten tulkinnat vierailusta, ja lasten kohtaamiset eksoottisen marsalkan kanssa. Onpa tapauksesta tainnut jäädä varsin elävää folklorea paikkakunnalle. Ja Runnin kylpyläkin on edelleen pystyssä – siinäpä olisi kiinnostava retkikohde.

Toinen romaanin historiallinen merkkihenkilö on Elias Simojoki, joka esiintyy tässä vielä Simeliuksena. Tämä hurmoshenkinen pappishahmo on edelleen kiistelty henkilö, ja Jaatinen kuvaa hänen meuhkaamistaan antaumuksella.

Romaanit selvästi kolahtivat minuun, ja kirjoitan arvioni niistä nopsaan, koska pelkään unohtavani keskeisiä asioita pian. Yli 20-tuntinen historiallinen romaani harvoin toimii ihanteellisesti äänikirjana, ja Jaatisen kirjojen tapauksessa tuntuu, että osa sen runollisista tunnelmakuvista jäi minulta ohi kuunneltuna. Jotain raskasta löysin myös molemman romaanin rakenteesta, tai ehkä se liittyy myös aihepiiriin: ylilihaviin, ahneisiin isäntämiehiin, valtapeleihin, kirkon ylikorostuneeseen asemaan yhteisössä. Ei näistä aineksista voi kirjoittaa kepeää, viihteellistä teosta. Luultavasti kokemani lievä uupumus kirjojen parissa johtui eniten henkilögallerian laajuudesta. Tarinat suurperheistä ovat aina rönsyileviä, eikä kirjailijalla ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin selvittää kaikkien vaiheita. Silti kumpaakin teosta lukiessa pohdin, mistä tarinoita olisi voinut karsia. En päässyt pohdinnoissa pitkälle, mutta ehkä olisin voinut jättää väliin osan arkisen työn kuvauksista.

Olen silti tyytyväinen itseeni, että luin nämä teokset juuri nyt. Osa teosten aihepiireistä kuuluvat niihin, joita olen itsekin sukututkijana penkonut, ja kirjat herättivät taas intoa palata historiantutkimuksen pariin. Aion myös lukea trilogian viimeisen osan, sillä henkilöiden kohtalot jäivät kutkuttamaan mieltäni hyvällä tavalla.

Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.

Taivaanmannaa ja paholaisen polkkaa

Teos: Tanja Kaarlela: Saara (Torni/Reuna, 2013)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Enimmäkseen BookBeatin suoratoistopalvelu tuuttaa minulle kvartaalitalouden kärsimättömällä logiikalla kauden uutuuksia, mutta välillä saa yllättyä positiivisesti kirjan pidemmästä elinkaaresta. Nyt löysin äänikirjana Tanja Kaarlelan esikoisteoksen Saara, joka on julkaistu Torni-kustantamossa vuonna 2013. Kirja näyttää saaneen hyvän vastaanoton ainakin blogimaailmassa, mutta näkyvyys valtakunnan medioissa on ollut rajallista.

Romaani sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle Heinäpään kylään 1920-50-luvuille, ja kartoittaa Saaran, monilapsisen talon naimattoman tyttären hankalaa elämänpolkua lestadiolaisen herätyksen ja perinnöllisen mielenterveyden oireilun ristiaallokossa. Saara on muista sisaruksista ulkonäöltään poikkeava tumma lapsi, jota Sonta-Saaraksikin pilkataan. Hän poikkeaa myös käytökseltään muista, elää paljon haavemaailmoissaan, ja saa usein julkisilla paikoilla kohtauksia, joita muu perhe häpeää. Kylillä kiirii huhuja, ettei isä-Frans olisikaan Saaran oikea isä. Saaran syntymän jälkeen äiti-Anna tulee uskoon ja hylkää maalliset humputukset. Uskoontulo ei auta äitiä terveydellisesti, vaan hänet joudutaan lähettämään ”sukuloimaan” nuorimman tyttären ollessa sylilapsi. Tilan piika Iida joutuu ottamaan liian suuren vastuun perheestä, ja myös hänen siveellisyyttään epäillään tilanteessa, jossa sekä isäntä että isännän naimaton veli Aukusti ovat auliisti saatavilla.

Saara kokee enemmän läheisyyttä Amerikasta palanneeseen Aukusti-setään kuin vanhempiinsa, jotka eivät osaa osoittaa lapsilleen rakkautta. Rakkauden kaipuu näkyy myös suhteessa lehmiin, joihin Saara solmii läheisiä siteitä. Tässä löytyikin kiinnostava yhteys juuri lukemaani Rosa Liksomin Väylään, jossa myös oli heitteille jätetty nuori nainen perheen karjaa hoitamassa. Tunnelmat romaaneissa olivat melko samansuuntaiset, vaikka tässä aika-akseli oli laajempi.

Teoksen järein osuus sijoittuu 40-50-luvuille, joilloin Saara asuu vuosikausia mielisairaalassa. Saaralla on ollut vakavia harhoja, ja hän kuulee ääniä jo edesmenneiltä. Hänen kuntonsa heittelehtii kirjaston käyttöoikeudet saaneesta luottopotilaasta vaaralliseksi luokiteltuun tapaukseen. Kaikki arki sairaalassa ei ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä: mukaan mahtuu myös juhlahetkiä, tanssiinkutsua ja kepeitä edistyksen askeleita.

Kirjan rankimmat osuudet liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan, ja näihin tapahtumiin liittyvään merkityksenantoon. Omassa yhteisössään Saaraa pidetään kadotettua sieluna, koska hän ei ole katunut tarpeeksi ”harharetkiään”. Saara on tullut raiskatuksi useammin kuin kerran, mutta tätäkin perhe pitää synnillisenä käytöksenä. Kun hän tulee raiskatuksi pakomatkallaan kaupunkiin, ystävällinen vaatekauppias, ruotsinkielinen rouva, hakee poliisin apuun, ja huolehtii Saarasta paremmin kuin tämän vanhemmat olisivat kyenneet huolehtia, mutta kotiinpaluu on karua. Saara saa myös osakseen valtavan määrän hengellistä painostusta, mutta yksikään saarnamies ei saa häntä ”ruotuun”.

Teos on järeä ja rankka, ja siinä näkyy kirjailijan pitkäaikainen perehtyminen niin lestadiolaisuuden kuin mielisairaaloiden historiaan. Tämän vuoksi teos elääkin omaa elämäänsä nyt uudelleen. Tämän tyyppinen teos ei ehkä ole kauden myyvin tuote, mutta sille löytynee lukijoita pidemmällä aikavälillä. Itse pystyin elämään kirjassa kuvatun kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa, sillä onneksi Saaran elämää mahtui myös valoisampia hetkiä. En oikeastaan lukenut tätä suurena kertomuksena lestadiolaisuudesta, vaan enemmän naimattoman naisen viheliäisestä kohtalosta syvässä agraarisessa patriarkaatissa. Tarinassa kun ihmisten hyvyyttä tai pahuutta ei määritellyt heidän uskonelämänsä tila.

Välillä äänikirjaa kuunnellessa koin sekaannusta tarinan aikatasojen suhteen. Romaani ei etene lineaarisesti, ja aikatasojen hyppely vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta fragmentaarisuus kuvastaa Saaran ailahtelevaa mieltä, ja muistikuvien hajanaisuutta. Koin, että Kaarlela on päässyt syvälle päähenkilönsä ihon alle, ja valittu tyyli pysyy uskollisena tälle hahmolle.

Näin teoksessa yhtäläisyyksiä varsinkin Heidi Köngäksen historiallisten romaanien kanssa, joissa myös nimet ovat päähenkilöiden nimiä. Osittain Kaarlela myös kertoo vuoden 1918 jälkimainingeista, vaikka poliittisen historian osuus jää hieman ohuemmaksi kuin Köngäksen Pirkanmaalle sijoittuvissa teoksissa. Pidin tässä myös siitä, etteivät romaanin päähenkilöt olleet henkeen ja vereen yhden aatteen kannattajia.

Tämä teos on ollut lukuvuoteni suuri yllättäjä, sillä harvoinpa olen törmännyt näin kypsään ja monisyiseen pienkustantajan julkaisemaan historialliseen romaaniin. Toivon teokselle paljon uusia lukijoita uudessa formaatissa, ja jään odottamaan lupaavalta kertojalta uusia teoksia.

Pienileukaisen miehen plantaasilla

Teos: Katriina Ranne: Maa kuin veri (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Suomalaiset historialliset siirtokunnat tropiikissa on aihe, joka on pitkään kiinnostanut minua, mutta joista on ollut saatavilla vain vähän tietoa. Nyt löysin Katriina Ranteen romaanin Maa kuin veri, joka sijoittuu Argentiinan Colonia Finlandesaan, utopistiseen yhteisöön, jota Arthur Thesleff lähti seurueineen perustamaan vuonna 1906.

Teoksen päähenkilöinä ovat lahtelaisen Mantereen suvun jäsenet neljässä polvessa. Yksi avainhenkilöistä on teini-ikäinen Kaarlo Manner, jolle Argentiinaan muutto ei ole kovin mieluista, vaan tuntuu tuulella käyvän rautatieläisisä-Aarretin järjestämältä negatiiviselta arpajaisvoitolta. Myös Aarretin vaimo Maria välillä epäilee, kannattiko hänen lähteä pienileukaisen miehen matkaan, kun tuollaisilla tuppaa olevan heikko tahto. Vaikka Suomessa on poliittisesti epävakaata, ei Aarretin syy muuttaa ole varsinaisen poliittinen, eikä perhe pakene maasta henkensä edestä. Taakse jäävät kasvavan kaupungin elävät kuvat ja muu huvielämä, ja edessä on hyppy tuntemattomaan, joka tuntuu pitävän sisällään pelkkää raatamista ja malariasääsken puremia.

Noin puolet siirtokunnan tulokkaista joko palaa Suomeen tai siirtyy siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Jäljelle jääneitä korjaavat kulkutaudit, ja osa menee naimisiin paikallisten naisten kanssa niin, että näiden perheiden suomalainen identiteetti horjuu. Kaarlo haluaisi itselleen suomea puhuvan vaimon, ja lopulta tällainen järjestyy Brasiliasta, toisesta vastaavasta siirtokunnasta. Kaarlolla ja Hiljalla on jopa suunnitelmia palata Suomeen, mutta inflaatio syö heidän matkarahansa, eikä muutenkaan paluuta sotaa käyvään Eurooppaan suositella.

Toinen vahva hahmo on Kaarlon ja Hiljan vanhin tytär Ester, joka kasvatetaan tilanjatkajaksi ja ”varamieheksi”. Esteriä ei laiteta kouluun, vaikka tämän nuoremmat sisarukset pääsevät sinne. Hän elää vanhempiensa kuuliaisena apurina ja oppii torjumaan omat haaveensa, jotka eivät kaikki liity maanviljelykseen. Hänen vanttera fysiikkansa ei horju, ja hän tuntuu saaneen maaperästä ylimääräistä rautaa vereensä.

Vasta noin 25-vuotiaana Esterin elämään kävelee Armas, joka on lähtenyt pakoon Mustan Karhun lipun alla marssivia miehiä. Armas on saanut jo lapsena kommunistin leiman, eikä hänen elämänsä vasemmistolaisen pesijättären puoleksi venäläisenä lehtolapsena ole ollut kehuttavaa ahdasmielisessä agraarimaassa. Myös Armas on kotoisin Lahdesta, ja tämä auttaa hänen naima-aikeitaan siirtokunnassa. Armas ei kuitenkaan ole maanviljelijätyyppiä, vaan pyrkii elättämään perhettään rakennustyömailla ympäri maata. Miehen uskollisuudesta vaimolleen on epäilyksiä, mutta tästä huolimatta Ester saa kokea tämän kanssa palasen onnea ennen miehen ennenaikaista kuolemaa.

Vanhoilla päivillään Ester saa huollettavakseen ainoan lapsenlapsensa Ainan, jonka argentiinalainen nuori äiti hylkää Esterin pojan kuoltua valaanpyyntialuksella. Aina kasvaa siirtokunnassa täysin riippuvaisena isoäidistään, mutta löytää myös henkistä tukea intiaaninaapurien lapsista.

Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa poimia varsinkin Argentiinassa syntyneiden polvien havaintoja Suomesta ja suomalaisesta henkisestä perimästä. Ester oli hahmo, joka luki Kodin Pellervo-lehteä vielä vanhoilla päivillä, ja omaksui siitä käsityö-ja ruokaohjeita. Monille argentiinalaisille suomalaisen siirtokunnan asukit olivat takapajuisia metsäläisiä, mutta nämä oppivat puolustamaan elämäntapaansa siitä huolimatta, ettei se tuonut vaurautta tai maallista menestystä.

Ymmärsin, että teoksen taustalla on kirjailijan oma sukuyhteys tähän siirtokuntaan. Tämä asettanee joitain rajoja fiktiiviselle luomiselle, tai oletan, että tässä on käytetty tausta-aineistona paljonkin siirtokunnan arkistoja, eikä luotu tarinaa puhdas fiktio edellä. Lopputulos on komea ja laaja, mutta paikoitellen omaan makuuni liian tyypillinen, lineaarisesti etenevä sukutarina. Toisaalta ennalta-arvattavuutta kompensoi vahva luontokuvaus ja intensiivinen paikallisuuden tuntu. Eläin- ja kasvilajien kirjo on tarinassa huikea, ja maniokkivuoan tuoksu oli aisteja hivelevää.

Kirjaa ei kannata kuunnella äänikirjana parissa päivässä, kuten itse tein, vaan sen parissa kannattaa viettää hidasta laatuaikaa. Itse googlailin siirtokuntaan liittyviä asioita vain vähän, mutta jo kirjailijan loppusanoista saa hyviä vinkkejä, jos aihe alkaa kiinnostaa enemmän.

Ranne on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka tämä teos on jo hänen kolmas romaaninsa, ja hän on julkaissut tämän lisäksi runoutta ja tieteellisiä tutkimuksia. Selvästi olen myös kiinnostunut hänen aiemmista teoksistaan, ja niiden afrikkalaisvaikutteista.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.

Kohti Koillismaa-sarjaa

mustan_talven_lumi-paatalo_kalle-23101418-1818961713-frntlPäätalo-haasteen toisella rastilla kohtaan Kauko ja Elma Sammalsuon perheen matkalla kohti moderniteettia. Teos Mustan lumen talvi (Gummerus, 1969) on uskottava dokumentti suomalaisen maaseudun rakennemuutoksesta ja syvän suomettumisen ajasta. Koillismaa-sarjan viimeistä teosta on pidetty moniäänisempänä ja yhteiskunnallisempana kuin sarjan aiempia osia. Koska itse luen teoksia väärässä järjestyksessä, en pysty vertailemaan tätä kuin aiemmin lukemaani Iijoki-sarjan puolenvälin teokseen.

Tässä oli minulle enemmän pähkinää purtavaksi ja vieraampia oloja, joten jännitys pysyi paremmin loppua kohti. Kuitenkin teosten juonissa oli paljonkin yhteistä – perheen pää on uskoton ja märehtii sotamuistoja, ukot ryyppäävät muun tekemisen puutteessa, ja maailmanmenoa päivitellään maailman tappiin saakka. Tässä romaanissa pahin helmasynti on jankuttava toisto: varsinkin työttömyyttä, Ruotsiin muuttoa ja kylien autioitumista päivitellään monen henkilön suusta identtisin sanankääntein, mikä saa lukijan oikaisemaan pitkiäkin kohtia. Urbaani mieli ei taivu pitkiin puunkaatokohtauksiin, tosin ihmissuhdekuvaukset ovat paikoitellen kovinkin vetäviä. Onneksi niitä on ja verevää perhedraamaa.

Kiinnostuin teoksessa seuraavista teemoista:

*”Vanhojen piikojen” asema syrjäkylillä isäntämiesten jalkavaimoina – Päätalo kuvaa Kaukon suhdetta pankkineiti Senjaan raa’an suorasukaisesti kaunistelematta kummankaan lähtökohtia. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Sammalsuon suku, Elma-vaimo, Maija-äiti ja lapset asiaan suhtautuivat – suhde kun on koko kylän yleisessä tiedossa. Rankimmat kommentit tulevat Kaukon pojilta.

*Vammaisten asema. Toisen jalkansa sodassa menettänyt Teuvo-eno on liikuttava ja juureva henkilö, jonka älyllinen potentiaali jää käyttämättä hänen hyväksyessään peräkammarin pojan aseman. Vähien töiden aikana mies omistautuu tv:n katsomiselle, erityisesti tiede- ja luontodokumenteille. Apollo 8:n kuun valloitus on hänelle pyhä toimitus, jonka alkoholisoituneen isän ryyppyremmi pilaa huutamisellaan ja yrjöämisellään.

*Kunnallispolitiikka ja suomettuminen. Kauko Sammalsuo on ahkera sosialidemokraatti, kunnallispoliitikko ja lehtiin kirjoittaja, joka maltillisine, siltoja rakentavine linjoineen ei pysty loukkaamaan korpikommunistia eikä kokoomuksen änkyrääkään. Hänen poliitikkansa on särmätöntä, arkirealistista ja kauttaaltaan suomettunutta. Väriä tarinaan antaa suvun punaisempi historia ja pariskunnan humoristinen Leningradin-matka Kaukon kommunistisen siskon ja lankomiehen kanssa.

*Saksalaisten miehityksen pitkä varjo. Kauko Sammalsuon avioliittoa on varjostanut Elman sodanaikainen heilastelu saksalaisen sotilaan Hans Boehmerin kanssa – Kauko on ollut Elman eksästä sairaalloisen mustasukkainen mielisairautta lähentelevine oireineen. Nyt Hans Boehmer tulee vaimonsa kanssa tutkimaan sotaretkensä paikkoja, ja päätyy Sammalsuolle kylään. Nuorempi väki tulkkaa ahkerasti, vierailu sujuu erinomaisesti ja yksi kappale perheen saagassa saadaan loppuun kunnialla.

Teoksessa on paikoitellen täysin ruokotonta seksuaalista suunsoittoa, esimerkiksi Nestori-papan akanottosaagaa puidessa. Nestori käy hakemassa elävänlesken itselleen Kemistä, mutta akka ei sopeudu Nestorin alkeellisiin oloihin. Eniten Nestoria harmittaa salamasuhteessa ”mulkun tiskaaminen” eli naisen määräämä komento peseytymisestä ennen ja jälkeen aktia. Tuollapäin on tavallista jakaa moisia intiimejä detaljeja isän, tyttären ja vävypojan kesken. Näistä voisi tehdä (ja on ehkä tehtykin) vaikka kansatieteellisen gradun, sillä ne kuvastavat loistavasti vanhan kansan puheenpartta ja mentaliteettia ”luonnollisissa” asioissa.

Kielellisesti ja yhteiskunnallisesti Mustan lumen talvi oli informoiva, huumori pelasti puutumisen pahimmista soista. Mahdollisesti tämä sarjan viimeinen teos tiivisti jo kaikki Sammalsoiden aiemmat koettelemukset. Jos ”selekosten Proustiin” tulee vielä kattavan lukunäytteen jälkeen himo, aion seuraavaksi tutustua teokseen Kunnan jauhot (1973), jota minulle on suositeltu sosiaalipoliittisesta näkökulmasta.

PS: Minua kiinnostavin Päätalo-lukuprojekti on mestarin tyttärentyttärellä, 21-vuotiaalla Vilja Päätalolla, joka aloitti pappansa tuotantoon tutustumisen ja siitä bloggaamisen tänä kesänä: http://www.iijokisarja.fi/. Tässä on konstailematonta nuoren ihmisen hämmennystä ja myös rehellistä palautetta edesmenneelle isoisälle, joka kuoli jo Viljan ollessa 8-vuotias.