Tumba de casa mami

Teos: Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula &co, 2019)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Maiju Saarinen

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s.1982) esikoisteos, joka kertoo maan viimeaikaisesta akuutista kriisistä, oli pitkään listallani kirjallisuuden maahaasteeseeni, mutta ehdin jo täyttää sen toisella teoksella. Tuo toinen teos, Alberto Barrero Tyszkan The Sickness sijoittui Chavezin hallinnon alkuaikoihin, jolloin maassa ei vielä koettu niin suurta puutetta ja kurjuutta kuin mitä Borgo omassa teoksessaan kuvaa. Molemmat romaanit tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luultavasti ovat kuvattu poliittisesti eri leireistä.

Romaanin kertoja on n. 25-vuotias nuori nainen, Adelaida Falcon, jonka yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään caracasilaisessa sairaalassa. Äidin saattohoito on ollut tyttärelle traumaattinen kokemus, sillä sairaalan olot ovat olleet löyhkäävät, kaoottiset ja totaalisen puutteelliset. Kun hän sitten jää yksin asumaan äitinsä omistamaan asuntoon, hänen ympärillään alkaa käydä kuhina. Naapurusto pyrkii jollain tavalla hyötymään lesken jättämästä perinnöstä, joka ei kuitenkaan irtaimiston tasolla koostu kuin joistain suvun posliineista.

Adelaida ja äiti ovat molemmat akateemisia sinkkuja; he ovat aina asuneet kahdestaan ja sinnitelleet kuin niukkuuteen tottuneet mehikasvit. Äidin kotikylässä Ocumaressa meren rannalla asuvat hänen kaksi siskoaan, jotka eivät edes pääse vaivalla järjestettyihin hautajaisiin huonojen teiden ja rahapulan vuoksi. Adelaidalla kuitenkin liittyy tuohon rannikkokylään myös hyviä muistoja, ja ainakin nämä naimattomat tädit ovat ottaneet kaiken irti kaupunkilaisen siskonsa akateemisesta menestyksestä, sillä kukaan suvussa ei ole ennen tätä käynyt yliopistoa.

Äidin kuollessa Adelaida on kuitenkin kirjallisuuden maisterina työtön, ja elämä on luisunut pelkkään hengissä pysymiseen urbaanissa viidakossa, jossa kaikki elämän alkutekijät romahtavat päälle. Pian äidin kuoltua hänen asuntonsa sosialisoivat ”viranomaiset”, eli lihavista, militanteista työväenluokkaisista naisista koostuva armeija, joista kaikki eivät ole täysin lukutaitoisia. Nainen yrittää taistella oikeudestaan kattoon pään päällä, mutta häntä nöyryytetään monelta taholta. Lopulta hän löytää majapaikan myös äskettäin kuolleen naapurinsa, Espanjan kansallisuuden omanneen ravintoloitsijan luota, jonka poismenoa ei ole rekisteröity ja näin henkilöpaperit ovat olemassa jonkun hyödyksi. Espanjalaisen naisen luota löytyy myös runsas ruokavarasto, ja jopa pullollisia viiniä tilanteessa, jossa valtaosa taistelee yhden kananmunan ostamisesta.

Tästä siis alkaa erittäin tuskainen ja dramaattinen odysseia maasta pois pääsemiseksi. Adelaida on taistossaan hyvin yksinäinen, vaikka lähikortteereissa harrastetaan opportunistista ”solidaarisuutta”. Luokkaviha paremmin koulutettuja kohtaan on riipivää, eikä nuorella naisella ole kanttia alkaa hallituksen myötäilijäksi tilanteessa, jossa suuri osa hänen vähäisistä ystävistään on ollut tai istuu juuri silloin vankilassa. Valtion ruoka-avustuksista hyötyminen ja niiden kaupittelu mustassa pörssissä kolminkertaiseen hintaan tuntui karmivalta, mutta ei liioitellulta.

”Tumba de casa mami” on reggaeton-biisi, jonka hän kuulee ensi kertaa äitinsä hautajaisia odotellessa paikallisessa kappelissa, jossa 12-vuotiasta tytärtä kaupitellaan hautajaismenoissa korkeimmin tarjoavalle setämiehelle. Biisi jatkaa kummittelemista läpi kertomuksen, ja muodostaa tarinalle häiritsevän, dystooppisen biitin.

Huolimatta lohduttomasta kädestä suuhun-meiningistä Caracasissa on vielä yö on korkeasti kaunokirjallinen teos, joka pursuaa intertekstuaalisuutta ja viittaa maan aiempiin hyvinvoinnin aikoihin, jolloin pieniä tyttöjä vielä vietiin teatteriin ja konsertteihin ja jolloin maassa oli muitakin arvoja kuin materialistisia. Eniten teos muistutti minua viime aikojen venäläisteoksista, joissa myös muistellaan kommunalka-asumisen aikoja, vaikka lopulta tässä teoksessa vallitsee vielä suurempi sekasorto kuin Pietarissa 1910-20-lukujen vaihteessa. Muun muassa Jelena Tsizovan teoksessa Naisten aika naapuruston valtasuhteiden kuvaus oli samansuuntaista, vaikka se sijoittui myöhempään aikaan.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja koin, että olisin mahdollisesti saanut siitä enemmän irti painettuna tekstinä, vaikka se ei ollut liian monimutkainen kielellisesti, juonellisesti tai henkilögallerian suhteen. Ehkä tässä marraskuun pimeydessä teos osoittautui hieman liian rankaksi, vaikka olen syksyn aikana lukenut useamman vastaavan kuvauksen vallankumouksen jälkeisestä korruptiosta ja poliittisesta väkivallasta varsinkin Afrikan maista.

Jos etsit teosta, jossa on vahvoja naishahmoja, ja joka kuvaa naisten poliittista toimijuutta raadollisen realistisesti ilman vaaleanpunaisia laseja, tämä teos on loistavaa siedätyshoitoa. Kirjailija itse on asunut jo kymmenen vuotta maanpaossa Madridissa, ja mieleeni jäi vain kummittelemaan kysymys, olisiko Caracasista käsin kenenkään ollut mahdollista tuottaa näin monisyistä kaunokirjallista teosta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämässä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Hammaslääkäriksi Irlantiin

BollIrelandHeinrich Böllin (1917-1985) kirjat ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni yli vuosikymmenen. Outoa, että jopa Päiväkirja vihreältä saarelta (Otava, 1957) on jäänyt minulta lukematta, vaikka yleensä luen kaiken eteeni tulevan Irlanti-aiheisen kirjallisuuden, en pelkästään maailmankuulujen nobelistien aikaansaannokset. Teos on kutsuva jo kompaktin sivumääränsä vuoksi, samoin ajankohdan, matkustetaanhan tässä 50-luvun Irlantiin, jossa kunnon katolilaiset perhearvot olivat vielä arvossaan verrattuna saaren tämän päivän jumalattomaan meininkiin.

Heinrich Böll oli aktiivinen rauhanmies ja fasismin purkaja, ja tälläkin retkellä hän sai kokea saksalaisuuden taakan. Irlantilaisilla oli vielä II ms jälkeenkin taskuissaan natsisympatioita, sillä saaren historiassa ruskeapaitaisuus oli aikanaan tapa vastustaa britti-imperialismia. Saarella hän koki tarpeelliseksi toimia ”poliittisena hammaslääkärinä” eli repiä paikallisilta pubien veikoilta juurineen kansallissosialismiin liittyvää vaarallista romantisointia. Osa irlantilaisista piti vielä tuolloin holokaustia brittien keksimänä propagandana. Verta ja lihaa olevien saksalaisten tapaaminen oli ehkä ainoa keino ravistaa heidän poliittisia myyttejään. Noihin aikoihin ulkomaisen valuutan vaihto oli saarella hankalaa, postilähetyksissä kesti ikuisuus ja pulaan jäänyt saksalaisseurue sai ajaa valtion rautateillä luotolla. Irlannin syrjäisyys ja takapajuisuus kieltämättä nostavat tässä kertomuksen myyttistä arvoa.

Parhaimmat vibat kirjailija kokee Limerickin alueella, jossa köyhyys saa fish and chips-yrittäjän rajoittamaan jopa asiakkaiden etikkatippojen määrää. Vyöt, napit ja vetoketjut ovat rikkaiden luksusta; köyhä kansa kiinnittää vaatteitaan hakaneuloin ja erikoisin naruviritelmin. Kansaa askarruttaa myös köyhyyden periytyminen taivaassa: halutaan tietää, voiko jollain olla taivaassakin parsitut housut. Kansan uskonnollisuuteen Böll suhtautuu lempeän ironisesti, ymmärtäväisesti, mutta silti etäisyyttä siitä ottaen. Köyhän katolisen kansan taipumus kerätä uskonnollista kitschiä hämmentää juuri samassa tilanteessa, jossa ei ole varaa paikata housuja, henkilöllä saattaa olla isokin kokoelma enkelipatsaita. Näin hän kuvaa kirkkoa Dublinissa: ”Palvontaesineteollisuuden uutuuksiin kuuluvat neitsyt Marian päätä fosforoiva risti, joka hehkuu ruusunpunaisena kirkon hämärässä. merkitäänkö kirjaan myös, kuka on rukoillut täällä kaman ääressä ja kuka Italiassa fra Angelicon freskojen edessä?”

Kysymys askarruttaa minua henkilökohtaisesti, sillä en ole vielä uudessa kodissani löytänyt loogista paikkaa sähköpistokkeeseen tungettavalle Jeesus-valolleni, joka vanhassa kodissa valaisi tiskipöytää. Saisivat suunnitella sähköpistokkeet paremmin meidän kitschin palvojien tarpeisiin. Made in China-valo tosin on tullut meille Kreikan lomakohteesta, ei Irlannista. Ne vähäiset Irlannin-reissuilta tuodut muinaismuistot ovat meillä melko hyvän maun mukaisia. Erityisen paljon pidän kelttiläisestä korutaiteesta…

Teoksen suurin yhteiskunnallinen teema liittyy maastamuuttoon ja sen lieveilmiöihin. Tapaamme McNamaran nuoren perheen, jonka isä on töissä Birminghamissa 9 kk vuodesta ja palaa kotiin jouluksi pitkälle lomalle ”nostaakseen turpeen, maalatakseen talon, korjatakseen katon, kalastaakseen joskus salaa lohta tällä rikkinäisellä rannikolla, etsiäkseen maihin ajatutneita tavaroita – ja siittääkseen seuraavan lapsensa.” Perheen pojat syntyvät täsmällisesti syyskuun 23.päivän maissa, ja muutenkin pariskunnan työnjako kahden maan välillä toimii rasvatusti. Näitä kahden maan perhejärjestelyjä taisi olla Suomen ja Ruotsin välillä vähemmän, tai vanhoja kotitaloja on käytetty enemmän kesäasumiseen. Irlantilaisten miesten yksinäinen puurtaminen Britannian rakennustyömailla on ollut pitkä perinne, mikä on joskus johtanut myös salattuihin elämiin ja katoamisiin.

Teos on äärimmäisen ovelasti rakennettu ja pieneen tilaan on saatu mahdutettua kokonaisen saaren rikas kulttuurihistoria. Böll kertoo tarinoitaan enemmän paikallisten kuin saksalaisten matkalaisten näkökulmasta ja tyylilaji siksi läheneekin kaunokirjallisuutta. Jo kappaleiden nimet ilahduttavat ja herättävät uteliaisuutta: kaikkihan me haluamme tietää, millaiselle taruolennolle kuuluvat Irlannin kauneimmat jalat ja selvittää, miksi Seamusta janottaa. Eniten hän saa iloa irti saareen kiireettömyydestä ja ihmisten luontaisesta verbaalisesta lahjakkuudesta, joka tuottaa pettymyksiä vain aamuisin, jolloin kansa on yksitavuista. Saksalaisille irlantilaisten taipumus nukkua myöhään aina, kun mahdollista, tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Myös kauppojen ja pubien kiinnioloajat kirkonmenojen ajaksi hämmentävät. Valitettavasti tätä idyllistä Irlantia ei enää ole olemassa samassa muodossa kuin 1950-luvulla – hylättyjä kyliä, peräkammarin poikia ja sadetta onneksi edelleen piisaa.

Napakymppi täsmäteos erityisesti matkasta haaveileville. Toimii säällä kuin säällä.                                                                                                                                                                                                   

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.

Vaimoihmisten tottelemattomuudesta

Ishiguro 1Johan lähti Lyyti kirjoittamaan, eli sain juuri luettua ensimmäisen romaanini Kazuo Ishigurolta. Herran kolme romaania ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni vuosia, pahimmillaan 18 vuotta.

Ishiguroa (s. 1954) pidetään kahden kulttuurin välisenä postkoloniaalina kertojana, onhan mies viettänyt valtaosan elämästään Britanniassa, jonne muutti perheensä kanssa viisivuotiaana. Myös esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret (Tammi 1982, alk. A Pale View of Hills) ottaa kertojapositionsa englantilaisesta kylästä, jossa keski-ikäinen päähenkilö Etsuko elää elämäänsä pitkälti japanilaisista tavoistaan ja muistoistaan luopuneena. Etsukon tyttären Keikon itsemurha ja siitä johtuva suru laukaisee naisessa muistoja ajalta, jolloin hän vielä odotti esikoistaan Japanissa.

Tarina keskittyy 40-luvun lopun jälleenrakennusaikaan, jolloin amerikkalaisten läsnäolo Japanissa oli vahva. Etsuko muistelee naapurissaan asunutta ystävää, yksinhuoltajaäiti-Sachikoa ja hänen tytärtään Marikoa, joiden elämäntapa poikkesi valtavirrasta. Sachiko ei viitsi laittaa tytärtään kouluun, vaan tämä viettää päivänsä hortoillen lähiympäristössä vahvasti omassa mielikuvitusmaailmassaan. Monet naapurien tädit ovat ymmällään tyttölapsen vapaudesta, mukaan lukien Etsuko, joka kuitenkin uskaltaa tutustua Sachikoon, vaikka tämä viettääkin iltojaan amerikkalaisten suosimissa kapakoissa ja haaveilee muutosta Amerikkaan poikaystävä-Frankin kanssa. Sachiko vaikuttaa epätasapainoiselta, mystiseltäkin hahmolta, jolla on eri päivinä vaihtoehtoisia tarinoita menneestä ja tulevasta. Äidin ja tyttären kassit ovat jatkuvasti pakattuina, mutta Frank tekee morsiamelleen ohareita harva se päivä, eikä Sachikon muutto takaisin kuolleen miehen sukulaisten helmaankaan suju ongelmitta.

Romaani kertoo pitkälti naisten välisestä epätodennäköisestä ystävyydestä. Naisnäkökulma on aidon tuntuinen, vahva ja konstailematon. Etsuko pohtii, vaikuttiko Sachikon esimerkki häneen niin voimallisesti, että hän päätyi hylkäämään Japanin ja menemään uusiin naimisiin brittimiehen kanssa. Sachikon ja Marikon kohtalo on jäänyt hänelle epäselväksi, mutta hän antaa ymmärtää, ettei Sachiko ainakaan koskaan päässyt liikenaiseksi Amerikkaan. Molempien mielestä Japani on takapajuinen maa naisille, eivätkä he usko yhteiskunnan nopeaan muutokseen naisystävällisempään suuntaan. Hersyvimmät naurut herätti episodi, jossa Etsukon appiukko uskoo maailman tulleen loppuunsa kuullessaan pariskunnasta, jonka mies ja vaimo äänestivät eri puoluetta ja kertoivat asiasta julkisesti. Vaimoihmisten tottelemattomuus näkyi tuossa esimerkissä täydellisenä eikä se voisi johtaa kuin perheiden lopulliseen hajoamiseen. Etsukon sukupolvelle moiset kommentit esiintyvät koomisina, mutta he yrittävät elää vanhusten hourailuiden kanssa. Naiskansalaisuuden ja naisten poliittisen toimijuuden idut ovat tässä  jo versoamassa, vaikkakin hentoina.

Eletään siis perinteiden ja modernin elämäntavan kiihkeintä murrosta. Nuoret aikuiset uskaltavat jo kyseenalaistaa vanhempien ikäluokkien arvomaailmaa; esimerkiksi Sachikon appiukko Ogata-san saa satinkutia kansallismielisestä arvomaailmastaan kommunistiselta ex-oppilaaltaan kasvatusalan keskeisessä julkaisussa. Appiukko vaivautuu niskuroijan ovelle antamaan tälle verbaalista satinkutia. Sachiko kunnioittaa edelleen appeaan toimimalla tämän seuraneitinä ja oppaana raskauden loppuvaiheessakin. Appiukko onkin tässä kertojalle tärkeämpi mies kuin uraohjusaviomies, jota tuskin näkyy maisemissa.

Ishiguro on tyylillisesti  tiivistämisen mestari; hän sai pariinsataan sivuun ympättyä kattavan analyysin Japanin sodanjälkeisestä henkisestä tilasta ja identiteettikriiseistä. Itse tarina ei ole järisyttävän suuri, pikemminkin se poukkoilee ja takertuu välillä mitättömiin detaljeihin. Loppupeleissä tässä seurataan yksin jätetyn lapsen sielunmaisemaa aikuisen naisen kertomana – naisen, joka itsekin on tainnut olla hukassa vanhemmuutensa kanssa, mikäli kertojan nykyisyyden antamiin pieniin vinkkeihin on uskomista. Hän kertoo tarinaa elossa olevalle aikuiselle tyttärelleen Nikille, joka on täysin vieraantunut japanilaisesta kulttuurista, mutta sovinnon eleenä kerää lapsuuden kodistaan todisteaineistoa Nagasakista viedäkseen ne runoilijapoikaystävälleen, jota tulevan anopin tarina kiinnostaa. Sachikolla ja Nikillä on siis toivoa löytää toisensa vielä aikuisessa iässä ja ymmärtää toistensa motiiveja.

Vaikka tässä käsitellään vaikeita asioita – itsemurhaa, sotatraumoja ja ihmissuhteiden aiheuttamia pettymyksiä, Ishiguro taikoo kerrontaansa maagisen tunnelman, joka pitää loppuun saakka. Kerronta on klassisempaa ja vähäeleisempää kuin ikisuosikillani Haruki Murakamilla, mutta herrojen teemojen ja symboliikan välillä löytyy myös yhteisiä punaisia lankoja (esim. molemmat tuntuvat mieltyneen kissoihin). Todennäköisesti luen ne kaksi muutakin hamstraamaani teosta, An Artist of the Floating World  ja Never Let Me Go lähipäivinä samassa ”imussa”.