Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

PaldarTeos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.

Minkkien ja perheiden vapautusrintama

imageKoko kansa lukee-haaste (4-24.7.2016) alkoi toissapäivänä, ja sen tarkoituksena on edistää e-kirjojen lukemista. Kolmesta kampanjan teoksesta valitsin Karin Erlandssonin romaanin Minkriket (S&S, 2014). Valitsin kirjan sen erikoisen aiheen ja näkökulman vuoksi, ja myös siksi, että huomaan ruotsiksi lukemisen jääneen elämässäni täysin marginaaliin.

Teos on erikoinen sukutarina isästä ja pojasta, joita molempia yhdistää usko nopeaan rikastumiseen. Pienviljelijäisä Evert saa minkkikuumeen joskus 70-luvulla ja kasvattaa pojastaan Lars-Mikaelista farmin jatkajan. Lars-Mikael ei pahemmin ehdi koulun penkkiä kuluttamaan, vaan hyppää haalariin jo yläasteikäisenä. Perheessä ei uskota koulutukseen, vaan kovaan, hikiseen työhön. Miehen malli on kovin totinen ja yksioikoinen, mutta Lars-Mikaelille luonnollinen ja ainoa mahdollinen.

Kaupungista yritetään luoda minkkitarhauksen pääkaupunkia, ja se saa poikkeusluvalla kaupungin statuksen johtuen tarhaukseen liittyvästä nousukaudesta. Parhaina aikoina kuohuviini virtaa turkishuutokauppojen jatkoilla ja farmarit matkaavat Mallorcalle hoitamaan perhesuhteitaan. Pariskunnat vitsailevat, että heidän kaikki lapsensa ovat saaneet alkunsa saarella, sillä kotona sänkypuuhiin ollaan liian väsyneitä. Puolet kirjasta onkin raskaan ruumiillisen työn kuvausta tymäköine hajuineen.

Teoksessa eletään hyvin juurtunutta ja konservatiivistakin pohjalaiselämää. Perhe ei ole erityisen uskovainen, mutta joulukirkossa käynti on silti pyhä toimitus, jonka aikana kunkin perheen varallisuutta mitataan vaimon turkin muodossa. Ruokarukoukset sanotaan tässä perheessä enää sunnuntaisin, mutta ”koti, uskonto, isänmaa”-eetos on vahva. Lars-Mikaelin äiti Marianne oli suosikkihahmoni, sillä hänen Martta-aktivisminsa on vankkumatonta. Marianne kuitenkin sairastuu muistisairauteen jo ennen eläkkeelle jäämistä, ja alkaa kokata mitä ihmeellisempiä keitoksia. Äidin ja pojan yhteiselo sairauden syvetessä oli teoksen rankin episodi, johon kuitenkn koin helpompaa samastumista kuin minkkitarhaukseen.

Ajallisesti teoksessa edetään 70-luvulta 90-luvun laman syövereihin, jolloin huonojen suhdanteiden lisäksi farmit saavat riesakseen kettutytöt. Ilmiön käsittelyssä Erlandsson on sopivan neutraali, tosin tarinaa kerrotaan vain farmarien näkökulmasta. Tässä eletään aikaa, jolloin keskustelu eläinten oikeuksista ja tarhauksen etiikasta on vasta lapsenkengissään. Lars-Mikael on aktivismista hyvin ahdistunut ja varustautuu mahdollisia iskuja vastaan huolellisesti. Aktivismin oikeutusta hänen kaltaiselleen työn sankarille on turha selittää – hän elää täysin uppoutuneena omaan arvomaailmaansa ja pieneen piiriin, johon eivät kuulu kuin oma perhe ja turkisyhdistyksen ukot.

imageMinusta tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin omituinen paikka tämä minkkifarmi oli. Lukuelämys oli vahva, vaikka ahdistuinkin meiningistä paikoitellen kovasti. Vastaavan tyyppistä angstia koin äskettäin myös toisessa Pohjanmaalle sijoittuvassa kirjassa, Tiina Laitila Kävlemarkin Karkulahdessa (2015), jossa myös kuvailtiin maaseudun niukkoja oloja ja tunneilmaisua. Karkulahti oli vielä astetta synkempi, kun taas tässä synkkyyden johtui lähinnä toimeentulohuolista. Karkulahdessa oli aidosti ilkeitä ihmisiä, kun taas tässä kuvattiin lähinnä uupumusta ja perspektiivin kapeutta. Toisaalta pienen kaupungin elämään mahtui myös yhteisöllisyyttä markkinoiden, pääsiäiskokkoperinteen ja muiden juhlien merkeissä.

Vaikka teos sijoittuu maatilalle, perheen tausta tuntuu kovin työväenluokkaiselta. Lars-Mikaelin ja Kristinan lyhyt romanssi oli miltei piinallista luettavaa, sillä kummallakaan ei ole paljoa taustaa flirttailusta tai deittailusta. Ihmettelin sitäkin, että näistä kahdesta lopulta tuli pari, sillä soidinmenot rasvaisella grillikioskilla eivät luvanneet hehkeää jatkoa. Liiton alkuvaiheessa seksi on parisuhteen liima, mutta Kristina kuuluu niihin naisiin, joille seksi on vain lisääntymistä varten. Lapsilykyn loputtua tyttären syntymän jälkeen Kristina huomaa olevansa pelkkä puuronkeittäjä ja voileivän laittaja.

Kielellisesti teos ei ollut helpoimmasta päästä, sillä en ole Pohjanmaan ruotsin murteiden taitaja. Enimmäkseen olen lukenut ruotsiksi ns. monikulttuurisuusromaaneja, joissa liikutaan Tukholmassa, Malmössä tai Göteborgissa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän nyt alkukielellä kampanjan innoittamana. Teos on myös saatavana suomennoksena, mutta ilman kampanjaa en ehkä olisi koskaan siitä kuullut.

Suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, jotka eivät ole liian heikkohermoisia. En tiedä, kuinka intohimoiset vegaanit tähän suhtautuisivat: erityisesti minkin lihan keitto-operaatio oli paksuhkoa  luettavaa. Pohjalaisia perinneruokia laitetaan onnistuneemmin, ja ruokaan suhtaudutaan sopivalla hartaudella.