Hyvää mielenterveysviikkoa!

IMG_1819Tänään alkaa vuosittainen Mielenterveysviikko, ja meillä bloggareilla on haasteena lukea viikon aikana mielenterveyteen liittyvä teos. Viikkoa voi viettää myös osallistua eri mielenterveyden toimijoihin tapahtumiin ympäri maata, tai vaikka ilahduttamalla ystävää treffeillä tai kyläilemällä pitkästä aikaa.

Oma viikon teokseni on Juha Hurmeen Hullu (Teos, 2012), jota olen yrittänyt viiden vuoden ajan tavoittaa. Näyttämölläkin Hullua olisi saanut nähdä moneen otteeseen, mutta olen tainnut pelätä liian vahvaa tunnereaktiota. Paljon olen kirjasta lukenut, pelkkää hyvää, ja varmasti myös seurannut Hurmeen haastatteluja aiheesta eri medioissa. Kun Hurme vielä on tänä vuonna Finlandia-kandidaattina uutuusromaanillaan Niemi, se tekee tästä lukukokemuksesta ajankohtaisemman. Silti Hullu puhuttelee minua nyt enemmän, enkä ole tainnut Hurmeelta koskaan mitään aiemmin lukeakaan. Kuunnellut häntä olen ainakin kerran, luennolla näytelmäkirjallisuudesta, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

Teoksessa viisikymppinen mieskertoja käy läpi neljää kokemustaan Siitä, eli ennenaikaisesta kuolemasta. Miehellä on ollut kolme psykoosinkaltaista kokemusta nuoruudessaan, mutta hän on selvinnyt niistä ilman sairaalakeikkaa. Neljäs kerta puhkeaa hänen 87-vuotiaan äitinsä tehdessä kuolemaa, ja liittyy jollain tavalla lapsuuden ja nuoruuden selvittämättömiin salaisuuksiin. Mies viedään kotinurkiltaan Helsingin Kalliosta ensin keltaiseen taloon, sieltä valkoiseen ja lopulta harmaaseen. Miehellä on välittävä lähipiiri, ystäviä ja rakkautta riittää, ja työkin pitää kiireisenä. Psykoosialttius ei tunnu hänellä olevan suoraan riippuvainen elämän suhdanteista.

Teosta on varmasti ruodittu puhki täällä Blogistaniassa, joten en referoi enempää juonta enkä hahmoja. Kerron vain, millaisia ajatuksia teos herätti minussa mielenterveyden näkökulmasta. Pelkäsin, että teos olisi suomalainen versio leffasta Yksi lensi yli käenpesän, joka on minulla ikimuistoisin mielisairaalakuvaus, kuten varmasti monella muullakin. Leffaan viitataankin itseironisesti, mutta kertoja ei todellakaan ole Jack Nicholsonin inkarnaatio.

Psykoosiin monilla liittyy kaikkivoipaisuuden ja syvän vainoharhan kokemuksia, ja Hurmeen kuvaus vaikuttaakin kovin todenmukaiselta. Raamattu kuluu osastolla puhki profetioiden toivossa, ja maitopurkin kyljestäkin voi lukea salaisia viestejä. Oikeastaan koko maailma, kaikki maailman kaunokirjallisuus on kirjoitettu vain sinua varten. Kulttuuri-ihmisillä sairaus voi ottaa vielä mahtipontisempia muotoja kuin tavallisilla tallaajilla. Osastolla kertoja saa paljon aikaan myös kirjoittajana: hän jopa kirjoittaa pienen näytelmän herra Josef Julius Wecksellistä (1838-1907), joka asui Lapinlahdessa yli 40 vuotta elämästään.

Eniten pidin teoksen suvantovaiheesta, jossa kertoja uppoutuu Algot Untolan alias Maiju Lassilan (1868-1918) moniin persooniin ja värikkäisiin elämänvaiheisiin. Näiden heijastusten kautta nykypäivän ja eilisen luova hulluus vertaantuivat sulavasti toisiinsa. Kirjan historialliset kerrokset luovat tarinaan kaikupohjaa ja uskottavuutta, mutta menneiden hullujen vierailu nykyisyydessä ei johda synkistelyyn.

Olen tänä vuonna käyttänyt paljon aikaa Seilin saaren naiskohtaloista murehtimiseen Katja Kallion ja Johanna Holmströmin romaanien seurassa. Nämä perinteisemmät historialliset romaanit eivät ole suoraan verrattavissa Hurmeen osittain autofiktiiviseen proosaan, jossa mennyttä hulluutta tulkitaan nykyisyyden kautta. Täytyy myöntää, että Hullu on tragedianakin yksi humoristisimmista ja toiveikkaimmista kertomuksista vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Kirjaa lukiessani tuli vahva olo, että kuka tahansa meistä voi huomenna olla nippusiteissä suljetun osaston häkissä – koska kuka tahansa meistä voi järkyttyä, haavoittua tai mennä rikki, joko perinnöllisen ominaisuuden tai jonkun elämässä koetun ja käsittelemättömän trauman vuoksi.

Teoksen uskonnollisen elämän pohdinnat ja Raamattu-sitaatit ansaitsisivat ainakin yhden opinäytetyön. Ylipäänsä uskonnollisten kokemusten läsnäolo psykoosissa on aihe, joka kiinnostaa minua, koska se taitaa olla kulttuurisesti universaali ilmiö.

Kirjaa suosittelen vahvasti erityisesti niille, jotka pelkäävät lukea raskaita romaaneja mielenterveyshäiriöistä. Tämä teos ei tule viemään yöunia eikä pelkäämään omaa tulevaa hulluksi tulemistaan. Päinvastoin se antaa työkaluja meille kaikille sanoittaa omia hulluuden momenttejamme ja oppia elämään niiden kanssa.

Minua tämä teos veti voimakkaasti kohti Valoa – sielussa ja ruumiissa.

 

Tikusta asiaa

TulitikkujaKa, vihdoinpa tuo löytyi, kaunokirjallinen esikuva wanhojen aikojen kuvaamiseen: Lassilan Maiju. Tuo velemu ukko, joka kuuvella salanimellä tekstejään kassaan tuhras ja lukevaa kansaa nokasta vettää posotti. Ku tässä nyt sitä puhheenpartta koittaa ittäisen ihmisen suun mukkaiseksi suada, niin eipä sitä muuta ku tulitikkuja nuapurista lainaamaan. Tuo mainio rommaani on julukastu vuonna 1910 ja löytyypi ilimasena e-tekstinä Kuttenperkin palavelusta.

On siinä menoa ja meininkiä, kun Ihalaisen Antti ja Vatas-Jussi naimahommia toimittammaan lähtevät. Kyllä Jussille oman kylän akkakin kelpais, mutta kun hää Antin kanssa kihlakomppeita Join kaupunniin piäsee hommoomaan, niin ääni kellossa vaihtuupi ja errään rikkaan lesken ansaan lankeepi. Siinä kaikemmoista viärinkäsitystä tullee ja putkassakin kahteen otteeseen virutaan, porsaita metästettään päin maita ja mantuja ja omasta tammastakin hukkaan jouvutaan. Elläinten kuvvaajana tuo Lassila onkin mestari, siinä lukija syvän sykkyrällään sen ilikikurisen possun eloa seuraa. (Mie kun pijän eläinjuttuja ylleensä niin unettavina, että kirijoista ruuhkaan ne skippaamaan, niin tässä en ikävystynyt ollenkaan.)

Oli kaksinnaiminen silloin ennenkii iso synti, mutta kun ei ollut kapulaa, millä ukon perrään soittaa, nii joskus sitä ukko kuolleeks kuulutettiin. En mie aiemmin oo tullut ajatelleeks, kuinka osuva on se elävänlesken termi. Ja Lassila kyllä ossoo siitä vitsiä murjasta. Melekein alleni laskin, viimestään siinä vaiheessa kun Anna Liisalle tullee se kilipakosija, joka kipakkana räätälinä sipasee Ihalaisen ukon housut ittelleen sopivaksi eli puolet pienemmiksi. Semmosta se elo oli näissä maijonlämpimissä pitäjissä, eipä sitä palajoo hempeillä jouvettu, vaan suoraan asiaan mentiin eli toisen varallisuuven laskemisseen. Kuinka se nykyihminen siihen käestyis, jos joutuis lesken entisen ukon kamppeet niskaansa vetämään?

Mie ku olen näitä vanhoja lekentoja kammannut, että josko sieltä löytyis semmosta iloluontosempaa mennoo, kun alakaa se Impivaaran meininki jo unettaa, niin nyt lähti Lyyti kirjottammaan oikein kansakoulun opettajan ja lahdatun punikin kynästä. Siis oikeestihan se Maiju oli Tietäväisen poika Algotti Tohomajärveltä (1868-1918), ja Algotin elämä se vasta värikäs oli, se mitä siitä ylleisesti tiijetään. Hää ehti Pietarissakii puutavaraa tsaarin aikana toimittaa ja semmosen omituisen miesnaisen naija. Eipä ollunna mikkään tavallinen tallaaja tuo kynäniekka, siinä bohheemimmatki tekotaiteilijat rinnalla kalapenis.

Jotennii tuo Lassila vuan uhkuu semmosta sallivaa ja joustavaa mualaiselämän ihmisyyttä – sitä semmosta, ku mikkää ei oo niin nöpönuukaa. Vinkuroivatkin ukot ja akat sitä joutuvat sovinnolle, vaikka olisvat tuhmuuhksissaan pitkin kyliä poikki naineet. Villasella ne yöjuoksut sitten painetaan, kun ei lusikoita jakkoon jakseta panna. Aika palajonhan tässä yks jos toinen lämpimikseen löpäjää, eikä tottuus ole koskaan rautalangasta viännetty, vaan mahtuu jonnekin milijoonan palturinpuhheen välliin. Loppujen lopuksi koko tarina kääntyy isoksi juorukattilaksi, jossa poriseepi jos minkälainen mutuhuttu.

Tää on semmosta kreisibailuuta koko teos, että mie palan halusta nähdä tän lavalla. Kun en ylleensä lämpene muaseuvun kesäteatterin murrerunoille ja puskafarsseille, nii tässä oli semmosta ijätöntä ainesta, joka vuan paranee kuin vuosikertaviini. Siitäkii tykkäsin, että se viinanjuonti ei ollut näitten kylänukkojen ykkösharrastus, vaan hyö koiruuksia saivat aikaan mielen määrin ihan pelkkää kokkelia ryystäen. Pukkaan perrään vielä toisen arvion samalta äijän rohjakkeelta, kun piän sain näin jouhevasti avattua.