Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).

Riisiäidin kirottu suku

ManickaKirjamessuilta en rahapulassa ostanut ainuttakaan teosta, mutta Vihreän liiton pöydän kierrätyskorista mukaani tarttui malesialaissyntyisen Rani Manickan Jasmiinin tuoksu (2003, alkuperäisteksti The Rice Mother, 2002). Kansikuvan ja -tekstin perusteella odotin jotain tyypillistä aistivoimaista hömppää, sillä teosta on kuvailtu ”eksoottisen värikylläisenä saagana”. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä kyseessä oli jo toinen malesialainen romaani, johon olin törmännyt lyhyessä ajassa, tällä kertaa naisnäkökulmasta.

Jasmiinin tuoksussa olikin paljon yhteistä Tash Aw’n The Harmony Silk Factoryn kanssa, sillä molemmat teokset kuvaavat toisen maailmansodan poliittisia jännitteitä ja julmuuksia Kaakkois-Aasiassa. Manicka tosin kuvaa yhden siirtomaa-aikaisesta Ceylonista Malesiaan muuttaneen hindulaissuvun vaiheita noin 85 vuoden akselilla ja tukeutuu ehkä perinteisempään kerrontaan kuin Aw. Tässä suvun epäonni alkaa traumaattisesta sodan aikaisesta tapahtumasta, kun japanilaissotilaat löytävät ja raiskaavat perheen kauneimman tyttären, Mohinin, ja kaappaavat tämän mukaansa vankileirille. Mohinin haamu tekee hänen vanhemmistaan vieraita toisilleen, veljistä juoppoja ja uhkapelureita ja tulevista polvista riitaisia ja vainoharhaisia. Huonoa onnea tuottaa myös sodan aikana perheen kaappiin eksynyt buddhalaisen temppelin jadepatsas, jonka energia väärässä paikassa varastettuna on arvaamaton. Ehkä tästäkin syystä suvun kohtalo on kirottu.

Kaikki aistillinen suitsutus liittyy tässä romaanissa jotenkin epäonneen ja onnettomuuksiin, joten lukija ei todellakaan pääse lillumaan jasmiinintuoksuisessa kylvyssä rentona ja raukeana. Suomalaisesta näkökulmasta romaani voi tuntua eksoottiselta, mutta mielestäni tässä ei tietoisesti viljellä eksotiikkaa eksotiikan vuoksi.  Aasialaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttajana minua usein nyppivät kustantajien tahallisen eksotisoivat markkinointikeinot. Tämän teoksen kohdalla se näkyy jo suomenkielisen nimen valinnassa ja kansikuvassa.

Romaanin päähenkilö on ceylonilainen isoäiti Lakshmi, joka on naitettu nuorena itseään vanhemmalle, huhutusti rikkaalle ja rumalle leskimiehelle, joka asuu Malesiassa. Lakshmin päästyä uusille kotikonnuilleen miehen suvun petos paljastuu  – mies onkin mitätön peräkylän koloniaalisen hallinnon kirjanpitäjä, joka on lainannut sukulaisensa autoa tehdäkseen morsiameensa vaikutuksen. Lakshmi on miestään älykkäämpi ja rahanhimoisempi, joten hän alkaa rautaisin ottein hallinnoida tämän rahankäyttöään ja velkojaan. Pariskunnalle syntyy kuusi lasta, vaikka Lakshmi ei tunnekaan fyysistä vetoa halveksumaansa miestä kohtaan. Viisi ensimmäistä lasta ovat äidin onneksi perineet hänen sukunsa vaaleat piirteet, mutta sisarusparven kuopus, tumma ja kömpelö Lalita perii isänsä piirteet eikä häntä saada miehelään edes isolla myötäjäissummalla.

Manicka kertoo järjestetyistä avioliitoista suorasukaisesti ja nyansoidusti – onnellista avioliittoa ei tähän romaaniin mahdu, mutta rakkausavioliitot  ovat järjestettyjäkin traagisempia. Reseptiä onneen ei tarjoilla. Neljän sukupolven perhe-elämää varjostavat menneisyyden haamut ja opittu tuhoisa käyttäytyminen. Erityisesti naiset ovat susia toisilleen, kälyt ja anopit manipuloivia selkäänpuukottajia. Perinteinen ja moderni, askeettisuus ja dekadenssi kulkevat tässä luontevasti limittäin. Henkilöhahmoissa riittää särmää vaikka useampaan romaaniin jakaa, ja ne ovat romaanin ehdoton vahvuus verrattuna juoneen (joka on monimutkaisuudessaan hieman uuvuttava) ja kielenkäyttöön (joka on välillä turhankin maalailevaa). Tässä on tarpeeksi v-mäisiä, angstisia ja kaidalta polulta poikenneita tyyppejä, jotka tekevät teoksesta muuta kuin hyvän mielen viihdekirjallisuutta.

Välillä kerronta liukuu melodraaman puolelle, mutta sen pelastaa rikas kulttuurinen kuvaus – on kiinnostavaa seurata Lakshmin ceylonilaisen klaanin sopeutumista toiseen maahan, joka on kauttaaltaan moniarvoinen, -uskonnollinen ja -kulttuurinen. Kolmannen polven ceylonilaiset alkavat tehdä jo yksilöllisempiä ratkaisuja elämässään, kuten rakastuvat kiinalaistaustaisiin. Hindulaisuuden, buddhalaisuuden, islamin ja kristinuskon luonteva sekoitus malesialaisessa arjessa (tai kuinka Manicka sitä kuvaa) herättää jopa matkakuumetta.

Traagisin henkilö romaanissa on Lakshmin pojantytär Dimple, joka valitsee aviomiehekseen japanilais-kiinalaisen orpopoika-miljonäärin Luken. Väärärotuinen sulhanen kelpaa Dimplen vanhemmille vain tämän rahojen takia. Ongelmana liitossa ei kuitenkaan ole kulttuurierot, vaan Luken henkilökohtainen historia.  Luke ei kykene tavanomaiseen tunnesiteeseen kenenkään kanssa, ja pystyy ilmaisemaan itseään seksuaalisesti vain maksullisen rakastajattaren kanssa. Dimple ei kestä kulissiavioliittonsa paineita, vaan päätyy tappamaan itsensä harakiri-menetelmällä seitsenvuotiaan tyttärensä läsnäollessa. Ceylonilainen suku hiljenee tapauksesta ja suvun nuorin vesa Nisha kasvaa aikuiseksi ilman kosketusta äitinsä perimään. Vasta isänsä kuoltua hän saa käyttöönsä äidin suvun jättämät haastattelunauhat, jossa kolme sukupolvea purkaa syvimpiä tuntojaan. Nishan tehtäväksi jää merkityksen anto näille tarinoille.

Romaanissa on yli kymmenen kertojaa, mikä tuo teokseen moniäänisyyttä, mutta myös raskautta. Luin tätä pienissä paloissa parisen viikkoa ja jouduin kertaamaan tapahtumia aina kirjaan uudestaan tartuttuani. Olen kuitenkin iloinen, että sain urakan loppuun, sillä vaikka kirja ei ollut kaunokirjallisesti mestaritasoa, se avasi ikkunoita kaakkoisaasialaiseen monikulttuurisuuteen.

Jos pidät Amy Tanin amerikankiinalaisista sukutarinoista, pidät varmasti myös Manickasta. Hengenheimolaisuutta löytyy eritoten naishahmojen rakentamisessa ja dysfunktionaalisen perheen kuvauksessa. Manickan tuotantoa vilkaisseena huomaan, että hän on sitten tämän esikoisteoksen julkaissut varsin erityyppisiä romaaneja, eli vaikuttaa monipuoliselta kertojalta.

Frangipani-puun pitkät varjot

Tash Aw coverMalesialaisen Tash Aw’n The Harmony Silk Factory (2005) on muhinut hyllyssäni vuosia avaamattomana, ja olin jo heittämässä sen kiertoon, kun huomasin erehdykseni. Teokseen oli vaikea tarttua siksi, etten tiennyt paljoakaan Malesian historiasta tai kulttuureista. Monillahan meistä on mentaalisia blokkeja tutustuessamme ”muiden maailmojen” kirjallisuuteen. Itselleni japanilainen ja aivan viimeaikainen kiinalainenkin fiktio ovat auenneet kohtuuhyvin, joten Aw’n teosta uudelleen punnitessani tajusin, miksei tämäkin voisi kolahtaa?

Ja hyvin kolahtikin. The Harmony Silk Factory on hyvin rajattu rakkaustarina ja historiallis-poliittinen analyysi maasta, jossa kommunismi ja kolonialismin vastainen taistelu kulkivat välillä samaa rataa, välillä poukkoillen. Päähenkilönä on itsetehty miljonääri, kangaskauppias ja viinatehtailija Johnny, kiinalaista kansanosaa, mutta anglisoitunut tavoiltaan ja tottumuksiltaan siitä huolimatta että hän oli koko nuoruutensa maan alla kovan linjan kommunisti. Johnny on joutunut leskeksi nuorena hänen yläluokkaisen pianistivaimonsa Snow’n kuoltua synnytykseen. Johnnyn poika Casper on yksi kertojista, hän palaa isänsä erikoiseen historiaan isän hautajaisissa, haluten vihdoin avata hänen vanhempiensa lyhyen tuntemisen solmuja.

Tash Aw palaa kertomuksessa vuosiin 1940-2, jolloin Britannia ja Japani taistelivat Kaakkois-Aasian herruudesta. Malesialaisten rooli strategeina kahden suurvallan intressien välissä tuli esiin loistavasti. Tarinan flashback-osuudessa palataan Johnnyn ja Snow’n avioliiton alkuaikoihin. Johnnyn appivanhemmat huomaavat vuoden päästä häistä, ettei pariskunta ole vieläkään päässyt kuherruskuukautta viettämään, ja asia on korjattava pian. Kummallista kyllä, matkalle kutsutaan mukaan myös nuori japanilainen professori Mamoru ja kaksi brittiä, Johnnyn paras ystävä Peter ja vanhempi alkoholisoitunut liikemies Honey. Seurueen on tarkoitus viettää pari idyllistä viikkoa Seven Maidens-nimisillä saarilla, mutta he joutuvatkin merellä haaksirikkoon ja pelkäävät vuorokausia kuolevansa. Kriisitilanteessa sekä Mamoru että Peter osoittautuvat paremmaksi lohduttajaksi Snow’lle kuin hänen aviomiehensä – pariskunnan yhteiselo kun on jo alkanut rakoilla ennen kunnolla alkamistaan. Casperin isyysasiakin muuttuu taas ajankohtaiseksi miehen ollessa jo vahvassa keski-iässä.

Aw’n kirjoitustyyli muistuttaa minua hieman intialaisesta Aravind Adigasta (jolle luokkataistelu on myös tärkeä teema), mutta ehkä lähemmin vertaan häntä brittiläiseen E.M.Forsteriin ja amerikkalaiseen Paul Bowlesiin, joiden molempien tuotannossa oli rajoja rikkovaa rakkautta, mustasukkaisuusdraamoja ja koloniaalisen elämäntavan kritiikkiä. Tässä on sopiva määrä dekadenssia, mutta kerronnan ääni ei keskity kuitenkaan pelkästään hyväosaisten päähenkilöiden hedonismiin, vaan ns. ”tavallinen kansakin” pääsee esiin.

Romaanissa on paljon mystistä luonnonkuvausta, esimerkiksi puut pääsevät melkein henkilöhahmojen rooliin. Frangipani-puu on Peterin suosikki, sen huumaavan tuoksun vuoksi. Peter saa vanhassa iässä tehtäväksi suunnitella katolisen vanhusten hoitokodin puutarhan uusiksi, mutta sen johtaja ei anna lupaa frangipanien istuttamiseen siksi, että muslimeille puu symboloi kuolemaa. Peter käykin muistelemassa kuollutta rakastettuaan Snow’ta muslimien hautausmailla, mutta haluaisi tehdä aistillisesta frangipanista elämän symbolin. Teos antaa vinkkejä maan muslimien, buddhalaisten, hindujen ja kristittyjen yhteisistä kulttuurisista käsityksistä ja uskomuksista, jotka ylittävät uskonnolliset rajat luovasti.

Puutarhanhoidon lisäksi teoksessa musisoidaan ahkerasti, ja päähenkilöiden yhteinen innostus oopperaan kulminoituu haaksirikon aikana, jolloin taistelua seurueen ainoan naisen huomiosta käydään libreton muodossa. Onneksi Snow onnistuu myös opettamaan ulkomaisille kosijoilleen paikallisia kansanlauluja.