Orpo elinluovuttaja kertoo

never-let-me-go-movie-poster-1Kazuo Ishiguro-haasteen kolmannella rastilla. Never Let Me Go (Faber&Faber, 2005, suom. Ole luonani aina) on nähtävästi hankittu muutama vuosi sitten Frankfurtin lentoasemalta, kun meillä oli puolen päivän ikävystyttävä odotus matkalla Lissabonista Helsinkiin. Teos oli jo silloin massiivinen bestseller, jonka kaverit olivat suistuttaneet maasta taivaaseen. En päässyt teoksen imuun silloin, vaikka Frankfurtin lentoasema on yksi Euroopan ikävimmistä eikä pahemmin houkuttele edes ihmisbongaamiseen. Nytkin kirjan lukemisessa on mennyt kuukauden päivät. Vihdoin pääsiäisaamuna sen salaisuus aukesi ja luin sen kepeästi loppuun yhdeltä istumalta.

Teoksessa on 31-vuotias kertoja Kathy, joka on ollut syntymästään orpo ja kasvanut sisäoppilaitoksessa Hailshamin pikkukaupungissa, Sussexissa. Sisäoppilaitos on ollut suljettu yhteisö, josta lapset eivät ole päässeet retkille ulkomaailmaan. Lapset kasvavat teini-ikäisiksi ja alkavat kysellä kinkkisiä kysymyksiä alkuperästään ja laitoksessa olon tarkoituksesta. Ishiguro kirjoittaa kaikesta mystisesti niin, että juoni paljastuu tarkemmin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen – alussa seurataan vain lasten kasvua ja heidän kompleksisia ystävyyssuhteitaan. Koulukiusaamista sivutaan monesta perspektiivistä. Käy ilmi, etteivät kaikki lapset ja nuoret koskaan täysin tajua olevansa kloonattuja tulevaisuuden elinluovuttajia, vaan ainoastaan fiksut lapset tietävät kohtalostaan. Tyhmiä ja tietämättömiä kiusataan. Koulun opettajat puhuvat tulevaisuudesta epäsuorasti hyssytellen. Kauhun ilmapiiri rakentuu erilaisten juorujen ja huhujen ympärille. Ainoa selkeä viesti tulevasta on tietoisuus, etteivät nuoret tule koskaan saamaan lapsia, mutta siitä huolimatta heillä on oikeus nauttia seksistä ja seurustelusta mielellään kaltaistensa kloonattujen kanssa ennen kuin alkavat luovuttajiksi. Jos nuori on vakaassa parisuhteessa parikymppisenä, huhun mukaan hän voi saada lykkäystä luovuttajan tehtävästä muutamaksi vuodeksi.

Ajankohta sijoittuu 70-luvun lopulta 2000-luvulle. Pääosa juonesta tapahtuu 80-luvulla, jolloin nuoret saavat käyttöönsä Walkmaneja ja saavat myös katsoa ensimmäistä kertaa videoita. Reaalimaailman ajankuvaa tässä on kuitenkin vähän, sillä nuorilla ei ole kontaktia keneenkään yhteisön ulkopuoliseen henkilöön medioiden ulkopuolella. Koulun päätyttyä he muuttavat pariksi vuodeksi asumaan itsenäisesti syrjäiseen mökkikylään, josta he saavat tehdä retkiä kaikkiin niihin maakuntiin, joista sisäoppilaitoksen maantiedon tunneilla kerrottiin. Retkellä Norfolkiin jengi kokee nähneensä Ruthin soluluovuttajan toimiston ikkunasta, mutta koko asiasta keskustelu saa aikaan ikävää draamaa. Muutenkin tässä seikkaillaan Britannian unohdetuissa kolkissa, suljetuissa lomakeskuksissa ja jättömailla. Näkökulma saarivaltioon on sopivan vinksahtanut makuuni.

Nuorten toiminta hämmentää, sillä kukaan heistä ei nouse kapinaan heitä sortavaa järjestelmää vastaan. Mitään pakosuunnitelmia ei nouse, vaan he tuntuvat alistuvan kohtaloonsa pohtien rationaalisesti systeemin sisäisiä vaihtoehtoja. Ilmeisesti he eivät ole tietoisia muista maista tai rahan keräämisestä laiva- tai lentolippuja varten. Tulee mieleen, elävätkö he osittain huumattuina vai onko kloonauksessa heihin asennettu joku alistumisgeeni. Yksi vaihtoehto voisi olla, että heille syötetään heidän tietämättään jotain ”jarrua”, joka lopettaa radikaalit aikeet. Kaikki henkilöt suhtautuvat hengenvaarallisiin elinluovutuksiin suht tyynesti. Mielikuvitus vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ei vain ole kasvanut heissä edes idun muotoon.

Postkoloniaallina kertojana Ishiguro tekee tässä sen, mihin intialaistaustainen kirjailija Vikram Seth keskittyi 1990-luvulla ja jota Hanif Kureishikin on joissain romaaneissaan tavoitellut: teoksessa ei ole ainuttakaan etniseen vähemmistöön kuuluvaa henkilöä, vaan se kertoo valkoisista englantilaisista. Erikoista tässä tietysti on, etteivät nämä valkoiset englantilaiset ole koskaan eläneet perheessä eikä heillä ole sukuhistoriaa. Japanilaisista vaikutteista pois oppiminen on varmasti ollut tärkeää kirjallisen uusiutumisen suhteen. Teoksen kielikin on täysin erilaista kuin aiempien. Kathy, Tommy ja Ruth ovat hyvin tavallisia nuoria, jotka puhuvat arkista kieltä – siitä huolimatta, että he tuntevat länsimaisen kirjallisuuden ja kuvataiteen historian valovuosia paremmin kuin keskiverto brittikoulun kasvatti.

Kirja voisi kiinnostaa erityisesti hoitoalalla työskenteleviä. Puolet teoksesta keskittyy henkilökohtaisen avustajan työhön ja sen etiikkaan. Todennäköisesti henkilökohtaisen avustajan toimi on myös Britanniassa yleisesti tarjottu homma nuorille vähän koulutetuille työnhakijoille. Tässä avustaminen tapahtuu emotionaalisesti ladatuissa ääriolosuhteissa, mutta Ishigurokin tuntuu kysyvän: missä menee raja avustajan ja autetun suhteessa? Onko hyvä asia, jos avustaja tuntee avustajan läheisesti tai on jopa tämän paras ystävä?

Yhteiskunnalliseksi dystopiaksi Never Let Me Go on arkinen. Kerronnassa hämäsi eniten se, että poliittinen kuvio alkaa paljastua vasta viime sivuilla. Tässä ei seikkailla täysin totalitäärisessä systeemissä, vaan aika lailla samassa kapitalistisessa Englannissa, jonka monet muistavat lähimenneisyydestä. Hiljentämisen ilmapiiri johtuu siitä, että 1990-2000-luvuille tultaessa kansakunta häpeää ihmiskloonauksen historiaa ja haluaa luurangot takaisin kaappiin. Jollain tasolla teos muistutti minua Margaret Atwoodin ikimuistoisesta teoksesta The Handmaid’s Tale, mutta siinä reproduktioon liittyvät kysymykset esitettiin suoremmalla ja pelottavammalla kielellä. Ishiguro operoi isojen lääketieteen etiikan kysymysten parissa hienovaraisesti ja vähäelkeisesti, näyttäen enemmän potilaiden ja uhrien arkista kokemusmaailmaa kuin poliittista systeemiä, joka on tehnyt moisesta riistosta mahdollista. Olisin kaivannut lisää poliittisia kierroksia. Muilla tasoilla kerronta toimi paremmin. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidin Ishiguron Japaniin sijoittuneista teoksista enemmän.

PS: Neljäntenä rastina jäljellä vielä Me orvot, jossa ei palata Japaniin vaan 1930-luvun Kiinaan.

Kapioarkullinen toivoa

munro11_2699397bTänä vuonna en ehtinyt seurata Nobelin kirjallisuuspalkintoveikkauksia, mutta toissa torstaina, palkinnon julkaisupäivänä, satuin olemaan Hulluilla Päivillä, joilta löysin vain kaksi ostettavaa asiaa, Alice Munron novellikokoelman The Progress of Love (1986) ja keittiönpuhdistusainetta. Törmäsin kaveriin, joka kertoi juuri kuulleensa Munron voitosta. Koska olen odottanut joko Atwoodin tai Munron Nobel-voittoa jo vuosia, sattumus tuntui hauskalta telepaattiselta johdatukselta.

The Progress of Love on arkisempi kokoelma kuin viime vuonna tänne arvioimani Open Secrets (1992). Siinä seikkaillaan lähinnä Ontarion maaseudulla  ja Torontossa, hieman Yhdysvaltojen puolella automatkalla ja lentokoneessa matkalla Tahitille. Rakkauden edistymistä seurataan aika paljon ero- ja uusioperheissä, aikuisiän kypsissä suhteissa, sisarusten ja lapsuudentovereiden välillä ja vammaisten ja vanhusten hoitokodeissa lähdön kynnyksellä. Perinteistä romantiikkaa on Munron novelleista vaikea löytää; rakkaus on täynnä sopeutumista, omien tarpeiden unohtamista, vähään tyytymistä ja oman vajavaisuutensa tunnustamista. Luin teosta myös epäonnistumisten päivänä, mikä tuntui osuvalta tavalta juhlia päivää. Tämän kokoelman novellit ovat hyvin suku- ja perhekeskeisiä, johtuen ehkä kirjailijan omasta elämänvaiheesta – myöhemmissä novelleissa on enemmän irtiottoja sekä Kanadasta että raskaista sukutaakoista.

Varhaisemmassa tuotannossaan Munro käyttää hyväkseen 40-50-lukujen nuoruusmuistojaan kertoen nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä niukkuuden ja uskonnollisuuden viitekehyksissä. Novellissa ”Jesse and Maribeth” nuori lukiolaistyttö Jessie joutuu piikomaan oudon, muualta tulleen Crydermanin pariskunnan kotiin auttaakseen perhettään selviytymään koulumaksuista. Nelikymppinen rouva Cryderman on viimeisillään raskaana ja alituiseen hilpeässä hiprakassa, viettäen salonkielämäänsä pimeässä olohuoneessa verhot kiinni, sillä hän ei halua maailman näkevän hänen vatsaansa ja suonikohjujaan. Jessie kehittää eroottisen kiinnostuksen herra Crydermaniin, vaikka herra ei suoranaisesti osoita palvelustytölleen vihreää valoa. Perintörikas rouva on ostanut ”pidetylle” miehelleen toimittajan paikan paikallislehdessä, mutta toivoo miehen alkavan kirjailijaksi kirjoittaen kokemistaan toisen maailmansodan kauhuista Burmassa ja Intiassa. Kasvavalle tytölle pariskunnan dekadentti elämäntapa on peili ja ikkuna muihin maailmoihin, joissa hänen tuntemansa ihmissuhteiden kaavat eivät päde.

Jokainen Munron novelli vaatii aikaa ja hiljentymistä vähintään yhtä paljon kuin keskivertoromaani. The Progress of Love:sta ”tajusin” intuitiivisesti nelisen novellia, kun taas loput vaatisivat uuden lukukerran puhdistetuin silmälasein. Ongelma ei ole kielessä, mikä on verrattaen arkista ja jouhevaa, vaan tunnelmissa ja tasoissa. Munro tiivistää novelleihinsa kymmenien ihmisten kohtalot ja usein vuosikymmenten tapahtumat. Hienoin novelli tässä oli kolmesta sisaruksesta ja heidän kohtaloistaan kertova novelli ”A Queer Streak”, joka kelpaisi mallikelpoisena katsauksena ontariolaiseen sosiaalihistoriaan noin 80 vuoden aikana. Harva tutkija onnistuu läpivalaisemaan niin ison kakun historiaa reilussa 40 sivussa.

PS: Aina oppii uusia sanoja. Luulin kapioarkun olevan ranskalaisperäinen ”trousseau”, mutta Munro käyttääkin hauskempaa termiä ”hope chest”. Kapioiden kerääminen ei toivon mukaan jää katoavaksi kansanperinteeksi. Jopa minulla, kaikkien aikojen kävelevällä talouskriisillä, on käsin kirjailtuja käsipyyhkeitä ja peflettejä, kiitos kummitätini ahkeruuden. Haluaisin varustaa tulevien polvien toivonarkkuja edes minimaalisella tavalla. Myös poikien.