Vapaudenriistoa Siwan kulmilla

pyy minä katoanTeos: Mari Pyy: Minä katoan (Into, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Mari Pyy on ollut yksi viime aikojen luottodekkaristeistani, koska pidän hänen tavastaan kertoa työelämän monikulttuurisista haasteista. Olen lukenut Pyytä jopa enemmän ammatillisesta kuin viihteellisestä näkökulmasta. Hänellä on ollut paljon sanottavaa muun muassa paperittomien terveydenhuollosta ja alaikäisten yksin maahan tulleiden lastensuojelusta.

Hänen uusin teoksensa Minä katoan on hyvää vaihtelua suhteessa aiempaan, sillä se ei sijoitu Suomeen kuin nimellisesti ja sen päähenkilökin on uusi. Kirja vie lukijansa arabikevään jälkeiseen Egyptiin, Aleksandian kaupunkiin, jossa nainen nimeltä Sandra Mattsson (koko etunimeltään Aleksandra) yrittää ratkaista vuonna 1979 kuolleen äitinsä mystistä surmaa. Sandra on menettänyt äitinsä yksivuotiaana, ja äiti on ollut hänelle enemmän kultti- tai satuhahmo kuin elävä ihminen. Äiti oli ammatiltaan toimittaja, ja lähti rauhanturvaajamiehensä kanssa matkaan edistääkseen uraansa, ei elämään suojattua elämää sotilaan pikku vaimona. Äiti ammuttiin aavikolla tämän tehdessä dokumenttifilmiä kyseenalaisesta aiheesta.

Sandra siis on jo nelikymppinen, ja siviiliammatiltaan psykologi. Hän on kuitenkin äidittömänä tyttärenä ollut aina kiinnostunut miehisistä maailmoista, käynyt armeijan ja päätynyt isänsä lailla rauhanturvaajaksi Lähi-Itään. Egyptin turvallisuusriskit eivät tule hänelle yllätyksenä, mutta äidin asia ajaa hänellä oman turvallisuuden ohi. Aleksandriassa hän operoi pitkälti psykologiroolinsa takaa, ja kertoo olevansa kiinnostunut naisten kokemasta posttraumaattisesta stressihäiriöstä poliittisessa poikkeustilassa.

Varsinkin kirjassa kuvattu naisjärjestö Muslim Women Voices herätti kiinnostukseni, koska olen kuullut vastaavista kyseenalaisista gender-asianajotoimistoista muistakin maista. Järjestö on kyllä olemassa, mutta sen epäillään olevan pelkkä islamistien rahanpesubyroo. Sen johtaja, muslimiksi kääntynyt brittinainen Rose Atkinson on ”kova luu”, ja siinä toimivat nuoret naiset pitkälti karismaattisen johtajansa vasalleja, tai tämän sukulaisia. Sandra pääsee tutustumaan järjestöön, koska Rose on alun perin ottanut häneen yhteyttä äitiasiassa. Onko Rosella kuitenkaan puhtaat jauhot pussissa, siitä voidaan spekuloida.

Onko kirja sitten dekkari, trilleri vai pelkkä jännittävä romaani matkasta toiseen kulttuuriin, siitä voidaan olla montaa mieltä. Rikostutkimuksellisesti kirjan anti on ohut. Eniten tässä kerrotaan hakkeroinnista, netin käytöstä poliittisten konfliktien ja ääritilanteiden aikana, ja aktivistien mahdollisuuksia maastoutua noin sanotun ”pimeän webin” poimuihin. Valitettavasti tämä puoli teoksesta ei inspiroinut minua suuresti, vaan olin enemmän kiinnostunut kasvokkaisista kohtaamisista.

Tyyppien yksityiselämän puolella he kohtaavat ahdasmielisen yhteisön, jossa ystävällisyyttä ei osoiteta moraalin rikkojia kohtaan. Turisteihin osataan suhtautua turistialueilla, mutta kun valkoihoinen eurooppalainen tulee asumaan tavalliseen kerrostaloon, silloin häntä koskevat säännöt ovat toiset. Sandra vielä selviää maastoutumisestaan siveyden sipuliksi, mutta hänen ystävänsä Jake, Miko ja Meyro epäonnistuvat siinä ja saavat kärsiä seuraukset.

Pidin kirjassa eniten egyptiläisen arjen kuvauksesta, mutta itse rikosjuoneen olisin kaivannut lisää kierroksia. Pidin myös siitä, ettei Pyy yrittänyt lainkaan eksotisoida tai kaunistella Aleksandrian nykyoloja, vaan hän kertoo rehellisesti kaupungista, jossa oikein kellään ei ole turvallinen tai rento olo. Kirjassa päästään matkustamaan myös Siwan aavikkokaupunkiin, jonka moni suomalainen yhdistää mielessään edesmenneeseen lähikauppaketjuun. Tässä melkein suoritetaan Siwan ryöstö, tai ainakin vapaudenriisto Siwassa, ja päästään vierailemaan Muslimiveljestön surullisenkuuluisalla mökillä.

Minä katoan on Pyyn edellisten teosten lailla yhteiskunnallinen dekkari, jossa myös poliittinen analyysi nostaa päätään. Suosittelen kirjaa varsinkin niille, jotka eivät koe saavansa tarpeeksi informaatiota Lähi-Idästä kotimaisten medioiden kautta. Siinä kun käydään ihan ansiokkaasti läpi myös Egyptin lähihistoriaa.

Mainokset

Etnosossun univormussa

kadonnutMari Pyy jäi viime vuoden lopulla mieleeni lupaavana uutena dekkaristina, joten olin iloinen löytäessäni hänen esikoisteoksensa Kadonnut (Myllylahti, 2013) pian Paperittoman (2015) jälkeen. Inka Uusimaan työhaasteet jäivät kinkkisesti kuumottamaan takaraivoani, ja ovat herättäneet uusia kysymyksiä nyt, kun itsekin olen sosiaalialan opintoja aloittamassa. Todennäköisesti tulen käyttämään teoksia taustamateriaalina koulutehtävissäni.

Kadonneessa Inka Uusimaa työskentelee nuorten turvapaikanhakijoiden vastaanottokodissa sosiaalityöntekijänä. Hän näkee työnsä nuorten pyyteettömänä kuulijana, puolustajana ja asioidenhoitajana – on muiden viranomaisten tehtävä arvioida nuorten tarinoiden tai identiteetin todenmukaisuutta. Hänen esimiehensä Iso Pomo ei edusta samaa humaania lähestymistapaa, vaan kohtelee nuoria hallinnoitavana asiakasmassana. Vastaanottokodissa trafiikki onkin vilkasta, ja erityistä huolta aiheuttavat karkulaiset, jotka eivät jätä jälkeensä sanaakaan. Työn tahti on nopeatempoista, eikä kaikkiin nuoriin ehdi solmia luottamuksellista suhdetta.

Inka on neljääkymmentä lähestyvä sinkku, joka mieluummin tituleeraa itseään vanhaksipiiaksi. Hän on monessa suhteessa naimisissa työnsä kanssa, eikä yleensä jätä puhelimeen vastaamatta vapaailtoinaankaan. Hän on tyyppinä introvertti puurtaja, joka tietoisesti haluaa pitää tuttavapiirinsä suppeana. Inkan lapsuuden ja nuoruuden salaisuudet varjostavat hänen nykyisyyttään, mutta vain harva tietää hänen taustoistaan. On hänelle tyypillistä matkustaa kesälomalle Sudaniin entisen asiakkaan perheen luo, sillä hänellä ei ole Suomessa sellaista lähipiiriä, jonka kanssa lomailtaisiin yhdessä.

Teoksessa etsitään kadonnutta sudanilaista tyttöä Nasimia, ja tarina syvenee Inkan kieltämättä kaoottisten lomamuistojen kautta. Kulttuurishokki on lomalla väistämätöntä, sillä lomanviettoon ei liity montaakaan rentoa hetkeä. Matkustamalla ihmiskaupan alkulähteelle Inka oppii katsomaan salakuljettajien naispuolisten uhrien asemaa uusin silmin. Konservatiivisen, ääri-islamiin taipuvaisen maan arjessa kuka tahansa tyttö, joka kerrankin on puhunut länsimaisen miehen kanssa, on jo loppuiäkseen huoraksi leimattu. Khartoumissa pyörii eurooppalaisia miehiä, joiden tarkoituksena on ympäripuhua köyhiä palvelustyttöjä mukaansa velkavankeuteen. Inka seuraa lomansa aikana muukalaislegioonan sotilaan näköistä miestä, joka palaa Eurooppaan aivan liian nuoren vaimokandidaatin kanssa. Ylipäänsä näiden lukutaidottomien tai vain vähän koraanikoulua käyneiden lasten roudaaminen Eurooppaan tuntuu irvokkaalta, eikä monillakaan lapsista ole ruusuista unelmaa Euroopan rikkauksista.

Teos on tiivis ja juoni yllätyksellinen. Psykologinen jännitys on tässä vielä voimallisempaa kuin jatko-osassa, joka taas tutkii paperittomien terveysklinikan arkea laajemmin ja poliittisemmin. Molemmissa teoksissa pyritään jakamaan myös faktatietoa vaikeasta globaalista ilmiöstä, johon liittyvien ongelmien ratkaisu ei onnistu pelkästään kansallisella tasolla. Kadonnut antaa mielestäni todenmukaisen ja tarkkapiirtoisen kuvan työstä, jossa pelkkä maailmanparannusasenne ei riitä. Jos joku ”partalapsista” suu vaahdossa saarnaava vaivautuisi lukemaan tämän teoksen, oltaisiin jo voiton puolella, sillä kukaan teoksen ammattilaisista ei esiinny idealistisena ”pullahalaajana”. Teoksen universumissa on itsestäänselvää, etteivät kaikki asiakkaat ole sen ikäisiä kuin ovat viranomaisille ilmoittaneet, mutta on myös todennäköistä, että köyhimmistä oloista tulevat eivät faktuaalisesti tiedä tarkkaa biologista ikäänsä.

Inka Uusimaalla riittää itseironiaa tutkia garderoobiaan ulkopuolisten silmin. Työvaatteiden valinta on usein huumorin ryydittämää: kun kaapista löytyy ”sekoitus asiallista sosiaalityöntekijää ja entistä etnofania”, olennaista on löytää balanssi tyylien välillä. Pienet arjen havainnot ovat tarpeellisia henkireikiä muuten dramaattisessa tapahtumien vyöryssä. Inkan nupuillaan oleva romanssi edunvalvoja Rami Khanin kanssa on myös tarpeellinen henkireikä, joka ei tunnu päälle liimatulta. Usein en jaksa dekkareissa pakollisen oloista romanssiviritelmää, mutta tässä romanssi toi kerronnalle syvällisempää lisäarvoa.

Lukisin mielelläni kolmannenkin Inka Uusimaa-dekkarin, jonka olettaisin sijoittuvan ulkomaille. Sosiaalityöntekijän näkökulma on raikas, varsinkin kun hänen persoonassaan on säröjä ja salaisuuksia, joita ei vielä tässä teoksessa keritä kokonaan auki.

Helmet-haasteessa kuittaan nyt rastin 4: ”Maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta tai pakolaisesta kertova kirja.”

 

Mutsi, älä ragee, chillaa jo

takaikkunaFeministiäiti-valtiotieteiden tohtori Leia Laineella on väittelyn jälkeen ollut poukkoileva ura yliopiston pätkätöissä ja seksuaalisuuteen liittyvissä sosiaalialan projekteissa. Leia on ollut kuusitoistavuotiaan Viivin yksinhuoltaja tämän syntymästä saakka, eikä tiiviin kaksikon väliin ole helppo tulla uutena kumppanina. Viimeisimpään ProMen-projektiinsa Leia on ajautunut toiminnanjohtajaksi – projektin tarkoituksena on auttaa anonyymisti seksiriippuvaisia miehiä, varsinkin heitä, jotka ostavat seksiä. Projekti ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, kun negatiivinen mediamyllytys sen ympärillä alkaa. Onko miesasia lopulta Leian intohimo, vai surffaileeko hän projektimaailmassa vain palkan ja statuksen vuoksi? Miten uusi työ vaikuttaa äidin ja tyttären suhteeseen? Ja onko Leia valmistautunut projektin aiheuttamaan paskamyrskyyn, joka kirjaimellisesti tunkee postiluukusta sisään?

Pauliina Suden viides teos Takaikkuna (Tammi, 2015) on tarkkapiirtoinen ja koukuttava dekkari oikeistopopulismista, datalouhinnasta, identiteettivarkauksista ja rasismista. Se kertoo tämän päivän työmaailmasta ja tietynlaisten hankkeiden mahdottomuudesta, moraalisesta paheksunnasta ja kansan riveistä tulevasta palautteesta, joka pahimmillaan voi saada työntekijät työkyvyttömiksi. Leia Laineen tausta pitkän linjan sukupuolentutkijana ja hänen kollegoidensa harjoittama itsesensuuri medioita kohtaan ovat minulle läheisiä teemoja. Tutkijoiden ja sosiaalialan projektityöläisten perheeseen ja lapsiin kohdistuvat uhkaukset ovat monille se kohta, jossa ammatinvalintaa kyseenalaistetaan, tai jos työssä edelleen sinnitellään, tutkimustulosten jakamista saatetaan rajoittaa – tai tutkimus piilotetaan sellaisen kielen alle, jota keskivertotrolli ei ymmärrä. Leia Laine ei tässä esiinny mitään pelkäämättömänä sankarifeministinä, vaan hän on yksityishenkilönä varovainen ja äitinä ylisuojeleva.

Kirjan tapahtumat keskittyvät kohtalokkaaseen viikonloppuun, jolloin Leia esiintyy television talkshow’ssa projektinsa puhenaisena ja Viivi on lukion perinteisellä Ruotsin-risteilyllä. Kolmas avainhenkilö on oikeusministeri Tarmo  Häkkilä, jonka pullantuoksuista perheidylliä uhkaa mojova seksiskandaali. Takapiruna häärää nimetön ja kasvoton datavelho, lempinimeltään Land-o, mies, jolla on pääsy koko valtakunnan tietorekistereihin etukorttien ostostiedoista potilasrekistereihin. Tarmon hahmo on siinä mielessä onnistunut, ettei se suoranaisesti viittaa keneenkään tuntemaamme persupoliitikkoon, vaan on ovela kooste perussuomalaisia ja keskustalaisia manerismeja. Näin perussuomalaisuuden käsittelyssä yhteyden Pirjo Hassisen Populaan (2012), tosin Tarmon ja hänen avustajansa suhteen molemminpuolinen häikäilemättömyys oli tässä vielä astetta paksumpaa. Dekkariosastolla sekoitin kirjailijan Mari Pyyhyn ja vähän aikaa luulinkin lukevani saman kirjailijan teosta; hänen teoksessaan Paperiton (2015) käsiteltiin myös seksityötä, rasismia ja äärioikeistolaisuutta. Sudella psykologinen jännite ja tekninen taitavuus on laajempaa, mutta yhteiskunnallisesti molemmat kirjailijat ovat todella vakuuttavia kuvaajia.

Äidin ja tyttären suhteen kuvaus oli kirjan ainoa arkinen ankkuri, muuten kerronta oli täyttä high tech-toimintaa. Viivin anglismeja pursuava teinikieli menee nextille levelille verrattuna siihen, mitä itse kuulen Tampereella. Mutsin rageeminen on jo viime talven lumia, mutta sen ole aiemmin kuullut skeeristä  tai kriipistä tyypistä enkä akvartista tilanteesta. ”Neuvova äijä” oli loistokäännös termille mansplainer, kiitos siitä!

Olin läpi kirjan täpinöissäni ja vahvasti Leian puolella hänen hahmoonsa vahvasti samastuen. Kirjassa oli myös vahvoja naissivuhenkilöitä, kuten neuvokas ja särmikäs taksikuski sekä Tukholmassa asuva sairaanhoitaja Merja Laakosenpelto, johon Viivi luo hetkessä luottamuksellisen suhteen. Tarina oli sen verran dynaaminen, että näkisin sen mielelläni myös elokuvana tai tv-sarjana.

Helmet-haasteessa teos osuu kohtaan 32: ”kirja, jossa on myrsky”.

Me tottelemattomat

paperitonHeti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.