Amiraalin viimeinen vieras

autiovarjopuutarhakansiLukumaratonin rastilta numero kaksi löytyi herkkä ja runollinen nuortenkirja, Maria Aution Varjopuutarha (Karisto,2014). Teoksessa seikkailee 17-vuotias lukiolainen Pihla, joka on elänyt elämäänsä kolmivuotiaasta saakka erityislapseksi leimattuna. Pihlalle on annettu autismidiagnoosi, joka viittaa ehkä lähimmin Aspergerin syndroomaan. Hän on aistiyliherkkä erityisesti äänille ja hajuille, fyysisesti muita kömpelömpi, kasvoiltaan usein ilmeetön. Hänellä on ollut aina erityisiä intressin kohteita, kuten dinosaurukset, kasvit ja paikallishistoria, mutta ei vaikuta klassisen pakkomielteiseltä niiden suhteen. Naapurustossa Pihla tunnetaan avuttomana ”vammaisena”, jolle kioskilla käyminenkin oli lapsena haasteellista. Pihla ei aina löydä määrättyihin paikkoihin ja hermostuessaan hänen kätensä vispaavat pakkoliikkeenomaisesti. Näin hän näkee itsensä:

”Otsassani luki ”outo” kaikilla maapallon kielillä. Toiset vainusivat sen jo kaukaa, toisten piti syynätä vähän tarkemmin. Mutta keneltäkään se ei jäänyt huomaamatta.”

Luin äskettäin samantyyppisen teoksen epilepsiasta, Satu Mattila-Laineen Parantolan (myös Karistolta), ja Varjopuutarha muodostikin tälle kiinnostavan peilin. Tässä romaanissa aikamatkailun teemaa ei viedä yhtä pitkälle kuin Parantolassa, vaan huomio kohdistuu Pihlan kasvukertomukseen, erityisesti karuihin muistoihin ensimmäisestä kouluvuodesta. Pihla joutuu jo ekaluokalta erityisluokalle, jossa hänen kaverinsaantimahdollisuutensa heikkenee, kun opettaja keksii eristää tytön sermillä muusta luokasta ja määrää tälle henkilökohtaisen avustajan myös välitunneille. Vessasta tulee ainoa paikka, jossa Pihla saa hetken hengähtää.

Ensimmäisen luokan keväällä luokkaan tulee paikallisesta perhekodista ylivilkas Matja, jonka kanssa ystävyys sujuu hetken lupaavasti. Pihla ja Matja ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, mutta jaettu yksinäisyys pohjustaa tutustumista. Ystävyys kääntyy kuitenkin kiusaamispainajaiseksi, joka saa jatkoa Pihlan nykyisyydessä järkyttävin seurauksin.

Kaunein ulottuvuus kirjassa liittyy rämettyneeseen ammattikoulun takapihaan, jolla on 1700-luvulla sijainnut geometrisesti symmetrinen kartanon barokkipuutarha. Vaikka teos ei sijoitukaan leimallisesti mihinkään kaupunkiin, en voinut olla näkemättä tapahtumia meidän läheisen amiskan takapihalla, jossa on erityisen huonosti hoidettu rämeikkö. Maantieteellisillä koordinaateilla ei tässä tarinassa ole suurta merkitystä.

Puutarhan saloista Pihla kirjoittaa tulevalle rakastetulleen, unelmien poikaystävä Kronokselle, ajan jumalalle. Puutarhan tilannut amiraali on kirjassa merkittävä henkilö, hänen järjestämänsä juhlat tuovat glamouria kerrontaan, ja Pihla myös spekuloi puutarhureiden identiteeteillä, jotka historian kirjoista on systemaattisesti jätetty pois. Rämeikössä hengailu valitettavasti kääntyy Pihlalle kohtalokkaaksi, mikä saa hänen vaihtamaan historian kurssityön aihetta Ulrika Meinhofiin.

Perheen nykyisyydessä tapahtuva telttamatka Keski-Eurooppaan herätti minussa nostalgian puuskan, sillä en ole ainakaan kahteen vuosikymmeneen kuullut ainoastakaan perheestä, joka olisi matkustanut näin nostalgisesti.

Juoni on hyvin vaiheikas ja toiminnallinen. Pihlan ja Matjan suhteen lisäksi siinä puidaan syvällisesti Pihlan äitisuhdetta, äidin ylihuolehtivaisuutta ja myöhempää kriisiä. Pihlan oma ääni on vahva ja uskottava. Sosiaalisesti kömpelön tytön kielenkäyttö ei vaikuta lainkaan ”vammaiselta” ja teoksesta jää tuntu, että tyttö pääsee vielä pitkälle elämässään.

Luin viime talvena Aution Paperisudet, joten tämä on jo toinen teos häneltä samana vuonna. Koin tämän teoksen vahvemmin kuin aiemman, ehkä siksikin, että tunnen monia autismin kirjon diagnoosin saaneita nuoria ja koin teoksen kertovan monesta heistä – ei räikeästi alleviivaten, vaan pohjamudissa luontevasti rämpien. Loppua kohti moni käänne itketti.

Suoraa puhetta kiusaamisesta

PaperisudetNuortenkirjasessio jatkuu. Eilen UKM-semifinaalia katsellessani luin myös Maria Aution romaania Paperisudet (Karisto, 2005), sillä muut biisit eivät säväyttäneet kuin Shavan ”Ostarilla”. Tämä teos sijoittuu Lappiin, anonyymille paikkakunnalle, joka hieman muistuttaa Rovaniemeä. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, ysiluokkalaiset Salla ja Aletta, jotka molemmat kärsivät kiusaamisesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Aletta on vastikään muuttanut etelästä Lappiin isänsä kanssa, eikä edes osaa sanoa ”sie” tai ”mie”. Salla on pitkään ollut kiusattu vääränlaisine vaatteineen ja nörtin piirustusharrastuksensa vuoksi. Ainoana henkireikänä hänelle on susien piirtäminen – salaisuus, josta hän ei voi kertoa kenellekään, sillä se lisäisi friikin mainetta.

Itse kiusaamiskertomus on hyvin arkinen, ei kovin melodramaattinen, mutta taatusti sellainen, johon moni voi samastua. Tyttöjen kaverikuviot ovat häilyväisiä. Välillä Salla kokee jo pääsevänsä ”piireihin” Tuuliviiriksi nimittämänsä luokkakaverin kautta, mutta tämä valitettavasti käyttää vain tyttöä hyväkseen saadakseen entisen bestiksensä mustasukkaiseksi. Aletta reagoi kiusaamiseen rankemmin karkaamalla kotoa. Karkupaikka on persoonallinen, ja lopulta Salla onnistuu löytämään ystävänsä kännyn kuuluvuuspiirin ulkopuolelta. Teos valottaa kiinnostavalla tavalla myös Lapin syrjäseudun nuorten elämää ja halua olla yhteyksissä muun maailman kanssa.

Paperisudet on sen tyyppinen nuortenkirja, joka ei välttämättä kolahda nelikymppiselle tädille, vaan sen arvioijana toimivat paremmin nuoret itse. Minusta koulumaailmaan liittyvä kuvaus oli jotenkin vaisua, mutta kilttien ja kiusattujen tyttöjen salaiset maailmat yllättävät. Perhekuviot eivät myöskään ole tuikitavallisia ja sivutaan tässä myös samaan sukupuoleen rakastumisen herkkää teemaa. Sallan äidin välinpitämätön puuttumattomuus kiusaamiseen hämmentää, kun sen merkit tulevat jo kotiovelle haisevina viesteinä.

Kansikuva on herkkä ja onnistunut – maalaus on Graham Deanin teos Cradlesong. brittiläistä nykytaidetta.