Postkoloniaalilla päiväkävelyllä

6_2_4-Macau_03Kanadalais-kiinalainen Maria N.Ng on kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, joka ei pelkää käyttää elettyä elämäänsä lähteenä teoreettisille pohdiskeluille. Omaelämäkerrallisessa esseessä Pilgrimages (Hong Kong University Press, 2009) hän vie lukijansa kävelylle Portugalin Porton kautta Macaoon ja sieltä Hong Kongiin, joka on muistelmien päänäyttämö. Teosta voi lukea muistelmana, matkakirjana tai kulttuurishistoriallisena esseenä riippuen lukijan omista intresseistä.

Olen hankkinut tämän kirjan siksi, että muutama vuosi sitten minulla oli pakkomielle Portugalin siirtomaihin. Vuonna 2010 pääsin vierailemaan Macaossa päiväretkellä Hong Kongista ja vuonna 2011 olin turistimatkalla Kap Verdellä. Jo lyhyen kosketuksen jälkeen Macao tuntui maagiselta paikalta: siellä oli todella unelias ja eteläeurooppalainen tunnelma verrattuna Hong Kongin kiihkeään sykkeeseen. Macaolla ja Kap Verden Salin saarella oli kieltämättä jotain yhteistä, vaikka Kap Verden köyhyys ja niukkuus olivat eri luokkaa kuin Macaon. Tähän ”must see”-listaan entisiä siirtomaita kuuluvat tietysti Intian Goa, Angola ja Mosambik. Ehkä vielä jonain päivänä…

Maria N. Ng syntyi Macaossa ja asui siellä lyhyitä jaksoja lapsena isoäitinsä hoivissa. Isoäiti oli paennut kommunismia Macaolle, joka 1940-luvulla oli hiljainen takapajula – territorion väkiluku kasvoi kuitenkin reilusti II maailmansodan jälkeen Ngn isoäidin kaltaisista pakolaisista. Koska Ng sattui syntymään Macaossa, hän piti hallussaan Portugalin siirtomaapassia, vaikka kasvoi Hong Kongissa. Hong Kongin kiinalaisille ei annettu vastaavia kansalaisoikeuksia ja vapaata liikkuvuutta emämaahan. Ng:n muistelmat taitavat olla ensimmäinen laatuaan lukemani, jossa kehutaan portugalilaisten tapaa hallinnoida paikallista väestöä. Vastaavat kertomukset Afrikan maista ovat yleensä puhdasta kauhugalleriaa.

Macao on eurooppalaisen goottilaisen arkkitehtuurin kyllästämä mielihyvävyöhyke, jonne mannerkiinalaiset ja hongkongilaiset seilaavat uhkapelaamaan ja ördäämään turvallisesti menettämättä kasvojaan. Macaon casino on pelottavan epäonnistunut valorumilus, joka kuitenkin olemassaolollaan on nostanut vyöhykkeen elintasoa. Vuonna 1999 Kiinaan liitetty autonominen vyöhyke on sen jälkeen päässyt eroon suuresta osasta järjestäytynyttä rikollisuutta ja kasvattanut turistipotentiaaliaan. Ng kirjoittaa lapsuuden leikkikentistä, jotka hänelle vahvasti keski-ikäisenä aikuisena ja siellä asuvien sukulaisten puutteessa ovat jo osittain kadonneet.

Muistelmien fokus on kuitenkin 1970-luvun Hong Kongissa, yhteiskunnassa, joka oli vahvasti länsimaistumassa ja jonka luokkaerot olivat syvempiä kuin lännessä. Hong Kongissakin on kaupungin vuokratalokomplekseja, joita Ng muistaa kauhulla: kertoo kaupunginisien huumorintajuttomuudesta ja yltiöoptimistisuudesta nimetä talorumilukset Healthy Villageksi. Ng asui perheineen varallisuudesta riippuen vuokrakasarmeilla, alivuokralaisina yksityisillä perheillä ja itsenäisesti kunniallisemmissa kortteleissa. Teos kertookin kiehtovalla tavalla Hong Kongin kiinalaisten sosiaaliluokkaan liittyvistä näkemyksistä. Kaupunki kun on ollut pitkään sekä kiinalaisten superrikkaiden että erikoiskohtelua nauttivien ekspatriaattien leikkikenttä. Tässä näytetään hongkongilaista tavallista arkea, jossa taloudelliset huolet dominoivat valintoja. Ng:n perhe tuntuu luokkaretkeilevän yhteiskunnan hissiä ylös ja alas harva se vuosi – vasta aikuisena tytär tajuaa sen johtuneen isän vakavasta peliaddiktiosta.

Äidin ja tyttären suhde nousee tässä keskeiseksi teemaksi, vaikka tarkoituksena oli muistella muuttuvaa kaupunkikuvaa. Ng pohtii perinteisen kongfutselaisen kiinalaisen kasvatuksen ja länsimaisen kristillisen koulutuksen välisiä eroja ja sitä, miksi hänelle kaikki länteen liittyvä oli nuorena arvokkaampaa ja halutumpaa. Kasvavalla teinitytöllä on tässä paljon fyysistä vapautta ja liikkumavaraa, mutta kaikki puhe seurustelusta ennen äidin viimeistä sanaa kumppanin sopivuudesta on kiellettyä. Katolisessa nunnien pitämässä tyttökoulussa meininki taas on 70-lukulaisittain vapaamielistä: luokka lukee yhdessä D.H. Lawrencen romaaneja ja Ng epäilee nunnia Vietnamin sodan vastustajiksi. Äidin ja tyttären välisestä monen kymmenen vuoden mittaisesta tahtojen taistelusta tulee mieleen Amy Tanin romaanit ja niiden vahvatahtoiset matriarkkahahmot.

Jos pääsisin uudestaan käymään Hong Kongissa ja sen ympäristössä, ottaisin tämän teoksen mukaan matkaoppaaksi. Tämä pyhiinvaellus kun kartoittaa kaupungin arkkitehtuurin ja myös henkisen tilan muutosta II maailmansodasta nykypäivään unohtamatta henkilökohtaista ulottuvuutta. Tässä käydään kouluissa, kirjastoissa, sairaaloissa ja hautausmailla – paikoissa joihin keskivertoturisti ei välttämättä osaa kurkistaa. Aasian kaupungeista Hong Kong teki minuun vaikutuksen puistomaisuudellaan ja arjen toimivuudella – vaikka asuminen siellä oli superahdasta, julkisilla paikoilla ei missään tullut ahdistavaa sillit purkissa-oloa eikä kaupunki-ilmakaan aiheuttanut hengenahdistusta. Ainakin fyysisellä tasolla viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tokiossa tai missään Intian tai Pakistanin kaupungissa – pystyin hengittämään eikä metrossakaan joutunut liimautumaan muihin kiinni. Tämän lisäksi, kuten Maria N. Ng myös osoittaa, sekä Macaon että Hong Kongin monikerroksisissa historioissa riittää ihmeteltävää.

Akateemiseksi julkaisuksi Pilgrimages on hämmentävän intiimi ja vähemmän kirjanoppinut. Ainakin Kanadassa on normaalia, että kirjallisuuden professori kirjoittaa näin. Lähdeviitteitä on niukasti, fokus on selkeästi luovassa ilmaisussa. Mietin sitten, mihin akateemisuuden rippeitä tarvittiin. Ehkä kustantajan valinta on vaikuttanut tyyliin. Joka tapauksessa teos oli inspiroiva, helppolukuinen ja hengittävä. Herättää hervotonta matkustamisen halua.