Vallankumouksen surupäivä

RihataGuadaloupelaissyntyisen Maryse Condén (s.1939) tuotanto on jäänyt minulta huomaamatta, koska hänen alkukielensä on Ranska, jota nykyään luen vain auttavasti. Condén tuotanto on tosin saatavilla kokonaisuudessaan englanniksi ja tähän liittyy biografinen sattuma. Kirjailija asui aikanaan Länsi-Afrikassa guinealaisen näyttelijämiehensä kanssa, mutta rakastui keski-ikäisenä amerikkalaiseen kääntäjäänsä ja muutti tämän perässä New Yorkiin. Kypsässä iässä hänestä tuli Columbian yliopiston ranskan kielen professori, eli nainen on tehnyt mittavan uran sekä kirjailijana että akateemikkona.

Akateemisuus puskee myös Rihatan (Art House 1989, suom. Annikki Suni) sivujen läpi terävänä poliittisena ironiana ja etnografisena lähestymistapana. Tässä kuvataan fiktionaalisen länsiafrikkalaisen maan postkoloniaalia todellisuutta taantumuksellisen vallankaappauksen jälkeen. Maassa on ollut itsenäisyyden jälkeen sosialistinen kausi, jolloin infrastruktuuria on edistetty Itäblokin avustuksella. Moni nuori on käynyt hakemassa oppinsa Moskovasta ja maan sairaaloita ovat kansoittaneet puolalaiset lääkärit. Kenraali Tomanin tekemän vallankaappauksen jälkeen maan suhteet sekä itään että länteen ovat viilenneet. Eletään aatteellisesti tyhjän tomanismin aikaa, jolloin todellisesta vallasta taistelevat teknokraattiset mersumiehet, presidentin nuoret liehittelijät, jotka tietävät myyneensä periaatteensa ja maansa pelkällä materialle.

Teoksessa eletään kiihkeää kolmiodraamaa laiskanpulskean pankinjohtaja Zekin, tämän  muualta tulleen vaimon Marie-Hélènen ja ministeriveljen Madun välillä. Zekillä ja Marie-Hélènellä ei ole ollut avioliittonsa aikana muuta tekemistä kuin tehtailla lapsia unisessa Rihatan provinssikaupungissa. Eteenpäinpyrkivä pikkuveli olisi voinut järjestää Zekille viran puoluekoneistossa, mutta Zek on kieltäytynyt kunniasta. Synkän antillilaistaustaisen Marie-Hélènen ainoa onnellinen kausi on ollut salasuhde Madun kanssa. Rihatassa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua ja synnyttää.

Marie-Hélènen hahmoa on verrattu Jean Rhysin älykkään epätoivoisiin naishahmoihin. Hän on hyvin kiinnostava karibialaisine kreolitaustoineen. Hänen sukunsa historiaa käydään yllättävän paljon läpi, joten lukija saa kaupan päälle palan guadeloupelaista ja haitilaista todellisuutta. Tukahdutettu poliittinen energia ja lähes täydellinen virikkeiden puute muodostavat räjähdysalttiin cocktailin. Samalla hän yrittää ylläpitää kristittyä identiteettiä muslimienemmistöisessä maassa. Joulua saa hänen rinnallaan viettää vain ottopoika Christophe, kun taas muslimitaustainen Zek kieltää kristittyihin menoihin osallistumisen tyttäriltään. Uskonnollisuus on kuitenkin paikallisessa yhteisössä varsin ohutta ja jos sitä on, se kietoutuu kansanuskoon.

Hienoin sivuhenkilö oli grioottilaulaja ja -viihdyttäjä Sori, joka on turhautunut mitättömien nimenantojuhlien artistina, varsinkin kun palkanmaksussa on aina häikkää. Kun hänet kutsutaan laulamaan Madun ministerijuhliin, hän näkee hetkensä tulleen. Hän päästää sanallisen arkkunsa valloilleen:

Voi näitä uusia mersumiehiä

Kyllä me teistä eroon pääsemme

Niin kuin isämme eroon pääsivät

Valkoisista! /

Voi näitä uusia mersumiehiä

Bubun alla

Teillä ei ole

Munia! (Condé 1989,146)

Muutenkin kansanlaulujen ja -runouden rooli on teoksessa merkittävä. Condékuvaa myös itsenäistymisen jälkeisiä lukutaito- ja valistuskampanjoita lempeällä ironialla. Yksityinen perhedraama nivoutuu nerokkaasti kokonaisen kansakunnan tarinaan.

Pidin paljonkin siitä, ettei tässä kuvata mitään olemassaolevaa valtiota. Jokainen lukija voi luoda näin oman fiktionaalisen Afrikan karttansa. Mahdollisesti Condé on peilannut tässä ranskankielisen Guinean ja Senegalin realiteetteja. Valtameren rannalla kuitenkin liikutaan ja kulttuuriset referenssit viittaavat Länsi-Afrikkaan.

Feikki vallankumouksen muistopäivä kääntyy romaanissa pian irvokkaaksi tragediaksi, jossa valtiollisten mersujen ja jeeppien saattueet kuskaavat kapinallisia maan eri vankiloihin öiseen aikaan. Tomanismin oppikirjaa, joka on jaettu koko maan koululaisille samalla kun ulkomainen kirjallisuus on sensuroitu, pilkataan maan improvisoiduissa juottoloissa kaikkialla. Baarien nimeämiseen politiikka oli myös herkullista. Eniten viihdyin Medinan pyhällä katolla.

Rihata oli vähintään yhtä rikas lukukokemus kuin viime vuonna tänne arvioimani Mariama Bân Pitkän kirjeen  (1980) uudelleenluenta oli. Condén tyyli on vielä asteen poliittisempaa kuin Bân. Hänen tuotantonsa vaikuttaa reippaan monipuoliselta, ja muissa teoksissa näyttää olevan vielä historiallisempia ja mytologisempia teemoja kuin tässä.

Kannattaa etsiä tämä poistokorien helmi käsiinne, sillä afrikkalaisen kulttuurin kuvauksena tämä tuskin on paljoa vanhentunut. Minulle tämä teos oli kirjavuoden toistaiseksi paras löytö.

Aarteita Senegalista

550x729xmariama-ba-mouchoir-tresses.jpg.pagespeed.ic.IIPWlhDxZASenegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) oli yksi varhaisista afrikkalaisista feministikirjailijoista, ja myös muslimifeministinä häntä voidaan tituleerata. Olen onnellinen, koska satun nyt omistamaan hänen klassikkoteoksensa Pitkä kirje (Une si longue lettre, Kirjapaja,1981, suom. Annikki Suni) sekä suomeksi että ranskaksi. Teos lienee Suomessa unohdettu, mutta maailmalla sitä juhlitaan edelleen varhaisena feministisenä klassikkona. Luin teoksen nyt toista kertaa – jo ensimmäisellä lukukerralla 2000-luvun alussa teksti teki minuun suuren vaikutuksen.

Romaanissa tuore leski Ramatulaye on sulkeutunut kotiinsa muslimien neljän kuukauden suruajaksi. Sen aikana hän ryhtyy kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Aissatoulle, joka on eronnut ja muuttanut työn perässä Yhdysvaltoihin. Nuoruudessaan Aissatou, Ramatulaye ja heidän aviomiehensä elivät nuoren perheen arkea rinnakkain, viettäen pitkiä viikonloppuja merenrantahuvilalla hedelmiä poimien ja luontoretkiä tehden. Ramatulayen lakimiesaviomiehestä tulee merkittävä ammattiyhdistyspomo, joka tunnetaan edistyksellisistä ajatuksistaan. Ramatulaye synnyttää tälle 12 lasta, mutta pitää samalla työpaikkansa lähikoulun opettajana. Perheen elämäntapa on melko länsimaistunut ja lapsia kasvatetaan enemmän lempeydellä kuin kurilla.

BaKirje on koskettava, mutta samalla älyllinen läpileikkaus Bân oman ikäluokan, Senegalin itsenäisyyden puolesta taistelleen sukupolven, ristipaineista moderniteetin ja perinteiden välissä. Aikajana tarinassa on 50-luvulta 70-luvun loppuun. Bâ on kirjailijana tiivistämisen mestari, hän saa 158 sivuun mahdutettua huikean määrän sekä aistillista kuvausta että tietoa maansa lähihistoriasta, uskonnoista ja perinteistä. Vaikka tekstin pohjavire on sureva, Ramatulayen elämänilo on silti käsinkosketeltavaa. Kahdentoista lapsen yksinhuoltajaäiti voisi olla ”lehti, jota kukaan ei uskalla poimia”, mutta yllättävää kyllä, hänen ovellaan alkaa suruajan loppua kohti olla kosijoista tungosta.

Teos on vahva todistajanlausunto siitä, kuinka moniavioisuus ei lähestulkoon koskaan käytännössä toimi. Tässä Ramatulayen fiksuna pidetty mies iskee silmänsä tyttärensä kaveriin, lukiolaistyttöön, joka ei alussa lainkaan lämpene setämiehen kosintoihin, mutta mielellään ottaa vastaan miehen antamia valmisvaatteita. Seurustelun aikana mies joutuu nolaamaan itseään nuorten suosimissa yökerhoissa, joihin hän alkavine kaljamahoineen ei ole erityisen tervetullut. Avioliitto on mieluisampi diili tytön köyhälle äidille kuin tytölle itselleen, sillä sen kautta perhe pääsee muuttamaan moderniin kaupunkiasuntoon ja äiti nousee sosiaalisessa statuksessa paksun rannerenkaan omaavaksi naiseksi. Ramatulayen ja kaksitoista lasta mies hylkää kokonaan, eli mitään islamilaista tasajaon periaatetta ei noudateta.

Kirjeenvaihto Ramatulayen ja Aissatoun välillä on tietysti laventelintuoksuista. Naapurissa asuu tuttu ennustaja, joka kaurikotiloita tutkimalla näkee Ramatulayen uuden rakkauden tulevan pian. Kaurikotilot juoruilevat myös tyttären teiniraskaudesta ja muista kohtalon oikuista, joita Allah asettaa perheen kiviselle tielle. Perhe-elämä Ramatulayen talossa on lämpimän kaoottista: teiniäidin tulevaisuutta enemmän äiti on huolestunut nuoremmista sisaruksista, pahiskolmikosta, jotka ovat opetelleet tupakanpolton läksyjä tehdessään. Sukupuolivalistuksen antaminen on välttämätön paha äidille, joka on kasvatettu vaalimaan neitsyyttä ennen avioliittoa – nykynuoriso kun vaatii ehkäisyvälineitä, joiden käyttö on moraalinen dilemma, voivathan ne kannustaa holtittomaan naiskenteluun. Bân kirjeessä on myös ripaus itseironiaa ja lempeää huumoria.

Islam on teoksessa uskonto ja elämäntapa, jota on sovellettu pitkälti mukautumaan modernin elämäntavan paineisiin. Bân usko naisasiaan tuntuu vankemmalta kuin jumalanpelko. Teos tuntuu edelleen yhtä raikkaalta ja ajankohtaiselta kuin ensi lukemallani. Kuultuani uutisen, että Ruotsin valtio jakaa kaikille kuusitoistavuotiaille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien Why We Should All Be Feminist-puheen kirjan muodossa olin haltioissani, mutta samalla jakaisin nuorille tämänkin teoksen, jonka viesti on hyvin samansuuntainen.

Ja milloin meillä Suomessa jaetaan koululaisille luettavaksi afrikkalaisten feministien klassikkoteoksia, oi milloin?

Senegalilainen sylttytehdas

kolme_vahvaa_naistaRanskalais-senegalilaisen Marie Ndiayen romaani Kolme vahvaa naista (Gummerus 2009) on ollut minulla kauan työn alla; vasta tänään sain sen päätökseen. Tämä on toinen lukemani senegalilainen romaanini; ensimmäisen maan ykkösfeministi Mariama Bân Pitkän kirjeen (1981) luin jo 90-luvulla ja nautin elegantista kielestä. Senegalista en tiedä paljoa muuta kuin musajuttuja, mutta kuuluu niihin Afrikan maihin, joihin matkustaisin välittömästi, jos vain kykenisin.

Toisin kuin romaanin nimi antaa ymmärtää, kyseessä ei ole itketyttävä kevyehkö lukuromaani vahvojen afrikkalaisten naisten kärsimyksistä, vaan monimutkainen tajunnanvirtainen taidepläjäys. En tiedä, oliko käännöksessä jotain häikkää, mutta paikoitellen lauseiden logiikassa oli jotain outouttavaa. Olipa kyse afrikanranskan oudoista lauserakenteista tai käännöksen liiallisesta lojaalisuudesta alkuperäistekstille, minulla oli tämän teoksen kanssa vaiheita, joissa aivot yksinkertaisesti löivät tyhjää. Alankin haaveilla ranskaksi lukemisesta – se olisi todellista aivojumppaa kahdenkymmenen vuoden kielen käyttämättömyyden jälkeen.

Ndiayen (s. 1967) biografian jännittävin yksityiskohta on Ranskasta maastamuutto Berliiniin Sarkozyn vaalivoiton jälkeen. Ndiaye on julkaissut ensimmäisen romaaninsa jo 17-vuotiaana ja kirjoittanut ahkerasti koko aikuisikänsä. Ranskassa hän on ollut merkittävä kulttuuripersoona kaikki nämä ajat, mutta vasta Kolme vahvaa naista nosti naisen maailmanmaineeseen. Hän on ensimmäinen musta naiskirjailija, joka on voittanut Goncourt-palkinnon ja ainoa naiskirjailija, joka on voittanut arvostetun Prix Feminan ja Goncourtin. Menestys tuntuu ansaitulta: Ndiayen tyyli on hyvin omalaatuinen, yhdistelmä maagista realismia, mustaa huumoria ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä.

Kolmessa vahvassa naisessa, kuten olettaa saattaa, on kolme naispäähenkilöä, joiden elämät kytkeytyvät toisiinsa epätodennäköisin sitein. Vahvuus ei ole tässä kuitenkaan mitään Oprah Winfrey-tyyppistä selviytymistä eikä mustien naisten afrosentristä solidaarisuutta, vaan psykologista sinnittelyä hankalien miesten, isien, veljien ja aviomiesten kasaamissa paineissa. Naisten tarinat juontavat lopulta juurensa senegalilaiseen kalastajakylään Dara Salamiin, jonne on rakennettu moderni lomakylä länsimaisille turisteille. Dara Salam on se ”sylttytehdas”, josta useimman romaanihenkilön pahoinvointi ja henkinen epätasapaino johtuu.

Naiset kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin ja heillä on hyvin erilaiset motiivit ja haaveet. Norah on puoliksi senegalilainen asianajaja, joka asuu komplisoidussa uusioperheessä Pariisissa. Fanta on muuttanut Senegalista Ranskaan valkoisen aviomiehensä painostamana jättäen hyvän lukionopettajan virkansa hypäten kohti tuntematonta. Khady on Norahin perheen entinen palvelija, joka on noussut itsenäiseksi yrittäjäksi, rantakahvilan pitäjäksi, mutta kantaa sisällään kaameita väkivallan traumoja ja kärsii lapsettomuudesta, tuosta afrikkalaisen naisen suurimmasta kirouksesta. Naisten merkittävillä toisillakaan ei mene kuin Strömsössä. Fantan tarinan kertoo hänen ranskalainen miehensä Rudy, joka on kasvanut aikuiseksi Senegalissa ja jonka maahan liittyvät muistot ovat rikkoa hänen mielensä. Fantan ja Rudyn tarina oli se hankalin kakku lukea tässä triptyykissä; se oli myös muita puolet pidempi. Ndiaye on mennyt niin syvälle vainoharhaisen psykoottisen ex-keskiaikatutkijan, nykyisen keittiökokonaisuusmyyjän problematiikkaan, että sieltä nouseminen voi tuntua haasteelliselta.

Ranskalaisten ja ranskankielisten afrikkalaisten tapa puhua rodusta ja kulttuurieroista eroaa jokseenkin angloamerikkalaisesta ja englanninkielisen Afrikan tavoista. Tässä ihonväriä ei politisoida tietoisesti, ja paikoitellen ihonväri lakkaa merkitsemästä lainkaan. Henkilöhahmoista ei välttämättä automaattisesti arvaa, minkä värisiä he ovat.

Itse pystyin samastumaan parhaiten Norah’in hahmoon, joka päätyy vankilaan murhasta tuomitun veljensä asianajajaksi kyseenalaisissa olosuhteissa. Senegalissa ei kai sitten tunneta jääviysperiaatetta – Ranskassa koulutettu sisko on siellä ”huippuasianajaja”. Norah’in paluu isänsä kotitaloon on kuvattu kuvottavan eeppisesti. Isän henkinen taantuminen ja tylsistyminen kuvataan irvokkaana ylensyömisenä, likasiivoisuutena ja yleisten käytöstapojen puutteena. Isän moniavioisuus ilmenee välinpitämättömyytenä: viimeisimmän avioliittonsa hedelmiä, pieniä kaksostyttöjä hän ei enää vaivaudu kutsumaan nimillä. Isä kykenee kuitenkin skarppaamaan hetkellisesti ulkopuolisten vieraiden saavuttua esimerkiksi Norah’n uusi miesystävä saa appiehdokkaastaan aluksi varsin myönteisen kuvan.

Ndiaye on myös loistava fyysisyyden, erityisesti psykosomaattisten oireiden kuvaaja. Norah alkaa Senegalissa pissata alleen hankalissa tilanteissa; Fantan mies Rudy taas kokee piinallista tarvetta kynsiä peräpukamiaan julkisilla paikoilla.

Viime aikana lukemistani uusista afrikkalaisista romaaneista Kolme vahvaa naista oli ehdottomasti haasteellisin ymmärtää. Taiye Selasien ja Ndiayen tyyleissä on saman luokan taiteellista kunnianhimoa. Ndiayen kertomus on emotionaalisesti vaativa, paikoitellen hyytävä, joten jos pidit Adichien Americanah’n lämminsävyisestä nostalgiasta, et välttämättä syty tälle välittömästi. Ndiayeta ja Adichieta yhdistää yhteiskunnallinen kriittisyys, mutta Ndiaye pukee sen melkein goottilaisen kauhun sävyihin, Adichie taas esittää sen hymyssä suin kuunnellen autostereoistaan uusinta imelähköä lagosilaista r’and b’tä. Itse viihdyn molemmissa tunnelmissa, mutta väsyneenä ja stressaantuneena kykenen vain siihen lagosilaiseen purkkapoppiin.

Minusta on jännittävää, että Afrikasta kerrotaan nykyään niin eri sävyisiä tarinoita. Ndiaye-seikkailuni jälkeen olen jo melkein valmis jatkamaan Afro-skifi haastettani, jota on ladattu Kindleeni ainakin tuhat sivua. Postituksia aiheesta ei kannata odotella ennen loppukesää. Välissä aion nimittäin heittää aivot narikkaan kunnon lomateosten parissa.