Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Antrean rantojen soturit

Maritta Lintusen romaani Sydänraja (WSOY, 2012) löytyi eilen Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista kahdella eurolla, enkä voi taaskaan muuta kuin voivotella suomalaisen laatuproosan hintadumppausta. Toisaalta on positiivista, että vähän mainostettu teos löysi lukijansa. Kirja-Kärkkäinen kuuluu suosikkikauppoihini siksi, ettei siellä kaupitella joutavanpäiväisiä turhakkeita ja siksi, että sieltä usein löytää harvinaisempiakin helmiä.

Ihastuin tähän teokseen kuin hullu puuroon siksi, että siinä liikuttiin minulle tärkeillä taajuuksilla – sukututkimuksessa, Suomen ja Venäjän rajaseudulla, ääriliikkeiden ja uskonnollisten lahkojen epäloogisissa maisemissa ja militarismissa. Sydänraja on näitä ilmiöitä valottava herkkä, runollinen ja feminiininen teksti. Sanaa feminiinisyys usein käytetään mollaamistarkoituksessa – tässä feminiinisyys ei ilmene kauneudenhoitona, shoppailuna ja turhana juoruiluna, vaan naisellisena viisautena, sisäisinä maisemina ja itsetutkiskeluna.

Romaanin päähenkilö on 23-vuotias Ronja Sachsen, vasemmistolaisradikaaliperheen haahuileva kasvatti, jonka sukutausta on Karjalassa. Ronjan Aino-mummo on edelleen elossa ja omaa rankan lottataustan. Huomatessaan pojantyttärensä kiinnostuksen äärioikeistolaisuuteen ja sotasankarien kritiikittömään palvontaan hän pyrkii informoimaan tyttöä Otto-isoenon oikeasta persoonasta ja sodan realiteeteista, mutta Ronja ei kuuntele. Ronjalle olennaista on rakentaa itselleen mieluisa menneisyys ja tahraton sukulaissankari. Otto Sachsenin Kannakselle katoamisesta tehdään pian myytti, jonka ympärille Sydänraja-liike rakentaa ideologiaansa. Sachsen-nimikin viittaa sopivasti arjalaisiin juuriin.

Lintunen on tiivistämisen mestari: 232 sivuun mahtuu varsinainen henkinen odysseia, jonka vaiheista minua eniten miellytti Ronja-soturin tiedonkeruuretki Antrean maisemiin, Kanneljärven kylään, josta naisen isänpuolinen suku oli kotoisin. Rahapulassa hän tarjoutuu vapaaehtoiseksi joutsenolaisen kristillisen yhteisön sananlevitysmatkalle. Evankelistat Teijo Raappana ja Riitta Loponen ovat aviottomassa seksisuhteessa keskenään, mutta piilottavat himonsa ylimaallisten Israelin palmunlehväilmestysten taakse. Nuorelle Ronjalle hurmoksellinen uskonnollisuus on kuitenkin liikaa, ja hän lahjoo ryhmän autonkuljettajan jättämään seurueen ja viemään tämän yksityisesti sukunsa ”hoodeille”. Tämä road movie on teoksen humoristisin ja mieleenpainuvin osuus ja kehyskertomus, jonka ympärille muu tarina rakentuu. Olisin lukijana viihtynyt Antrean rannoilla pidempäänkin erityisesti kylien nykyasukkaiden vieraina.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ääriliikkeiden harjoittamasta aivopesusta, eristäytymisestä ja sosiaalisesta kontrollista. Sydänraja-liikkeen johtohahmot ovat korkeasti koulutettuja nuorehkoja naisia, mukaan mahtuu jopa poliittisen historian professori. Tämä militantti solu on kytköksissä laajempaan IKL-liikkeen elvytysoperaatioon. Nuorten naisten käyttämät sinimustat rintanapit kertovat huumorintajuttomasta sitoutumisesta menneen päivän kollektiiviseen hurmokseen. Liikkeen toiminnan kuvaus oli uskottavaa ja todellisentuntuista.  Verrattuna vaikka taannoin tänne arvioimaani Pirjo Hassisen Populaan (Otava, 2012) Lintusen kuvaama liike on älyllisempi ja paremmin organisoitu. Hassisen kuvaus äärioikeiston arjesta on irvokkaampi ja parodisempi; tässä kuvataan järkiperäisempää liikehdintää, joka kuitenkin murenee epäloogisuuksien ja vääränlaisen sentimentaalisuuden alle.

Toinen kiinnostava vertauskohta on Dome Karukosken Leijonasydän- leffa. Siinähän kuvataan uusnatsien stereotyyppistä kannattajajoukkoa, lähiöiden syrjäytyneitä ja vähän koulutettuja poikaporukoita ja heidän harrastamaansa silmitöntä väkivaltaa. Tässä taas liikkeen johtohahmot ovat poliittisen teoriansa lukeneet ja osaavat siteerata lähteitään pilkuntarkasti. Väkivaltaan ei turvauduta lainkaan, vaan kerätään valmiusjoukkoja. Lintunen seikkaileekin vähän tunnetulla alueella – äärioikeistolaisten naisten mielenmaisemissa, joista harvoin kuulee medioissa. Onko heitä oikeasti olemassa ja jos on, onko olemassa tällaisia aatteen itsenäisesti omaksuneita naissotureja – yleinen kuva kun taitaa olla, että ainoat ääriliikkeiden kokouksissa viihtyvät naiset ovat tyttöystäviä tai vaimoja, uuden arjalaisen polven synnytyskoneita.

Uskonnollisten herätysliikkeiden ja äärioikeiston toiminnan logiikan vertailu on myös tässä ilmiömäistä. Palavan suitsukkeen ja mirhan evankelistoja kuvataan sympaattisemmin kuin Sydänrajan avainhenkilöitä. Lähetyssaarnaajien rakkauden hedelmän syntymä lakkauttaa kaunan autokuskin, Ronjan ja lähettiläiden välillä. Romantiikkaakin piisaa, vaikka se ei ole kerronnan keskiössä. Kerrassaan upea pieni, suuri romaani, joka innoittaa etsimään Lintusen tuotantoa enemmänkin. Tämä teos toimisi myös mahtavasti elokuvana. Sitä odotellessa…