Syvä sukellus lupiinimereen

kymnmenen_eilistaEsikoiskirjailija Maret Meren psykologinen trilleri Kymmenen eilistä (Marketiimi, 2015) saapui luokseni arvostelukappaleena, ja saa kunnian olla uuden kotini ensimmäinen kirjapaketti. Joskus pelkään olevani postinkantajien epäsuosiossa painavine lähetykseni, mutta onneksi toimitusten tahti on hidastunut lopetettuani kirjojen tilaamisen Amazonista.

Teoksen kansikuva virittää tunnelmaan: siitä välittyy järkkynyt mieli ja muistin kerroksellisuus. Kannen kömpelö fonttivalinta ja muu kikkailu harmittavat, kun itse kuvassa on paljon potentiaalia. Marketiimi on tuore pienkustantaja maamme kirjamarkkinoilla, jonka tuotanto vaikuttaa sisällöllisesti monipuoliselta. Kirjat saattaisivat myydä vielä paremmin, jos teosten ulkoasut olisivat suurten kaupallisten kustantajien tasoa.

Päähenkilö, nelikymppinen Miia Mäkimaa palaa juurilleen psykiatrin pyynnöstä. Hän on saanut lähetteen hoitoon työpaikaltaan ja on pitkällä sairaslomalla. Miian vanhemmat ovat kuolleet mystisesti jo naisen opiskeluaikoina ja talo on ollut parisenkymmentä vuotta tyhjillään. Jo ajatuksena paluu takaisin suvun hyljätylle ”pääkallopaikalle” tuntuu karmivalta, jos paikka on jätetty noin pitkäksi aikaa hunningolle – kauhun luomiseen ei olisi välttämättä tarvittu edes psykiatrista diagnoosia.

Paikkakunta, jonne Miia palaa, on fiktiivinen Nopola, joka ehkä sijoittuu jonnekin Pohjanmaalle. Paikkakunnan anonyymiksi jättö on tyylikäs valinta, koska tämäntyyppinen teksti ei tarvitse intopinkeän turistioppaan ääntä. Maalaisromantiikkaa ei viljellä lainkaan eikä pohdita yhteiskuntakriittisesti maaseudun tulevaisuutta – sekin virkistävää, sillä olen lukenut kymmeniä samaan genreen kuuluvia paluumuuttokuvauksia. Miialla on liikaa omia ongelmia ottaakseen kantaa kuihtuvien kirkonkylien problematiikkaan.

Teksti on mukaansatempaavaa, lyhyistä aktiivilauseista koostuvaa ”tykitystä”. Kymmenen päivän oudot tapahtumat flashbackeineen riittävät yhden romaanin rakennusaineiksi. Miian yksinäisyys ja tietynlainen sosiaalinen kömpelyys välittyvät mainiosti juuri kielellisen tyylivalinnan kautta. Hän ei ole koskaan Nopolasta lähdettyään varsinaisesti aloittanut aikuiselämäänsä, vaikka onkin menestynyt kaupallisella urallaan Tampereella. Hän osallistuu vain työpaikan sosiaalisiin tapahtumiin, muttei häntä koskaan pyydetä mukaan minnekään. Lapsuuden ja nuoruuden traumat estävät häntä elämään elämäänsä muun kuin kapean työroolin kautta.

Jännitys rakentuu romaanissa varsin pienistä palasista. Miiaa ahdistellaan vanhassa talossa outojen kirjeiden ja kuvalähetysten muodossa, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Vanhat miespuoliset lukiokamut löytävät myös Miian, salaperäisen naisen, joka oli muinoin monien päiväunien kohteena tavoittamattomana. Miia kuitenkin tiedostaa mielensä epävakauden eikä pysty antamaan itsestään paljoa kohtaamisissa miesten kanssa.

Lupiini on kukkana teoksen symboliikan ytimessä. Miia palaa nuoruuden kesiin ja ensimmäisiin eroottisiin kokemuksiin sekä mies- että naispuolisten koulukavereiden kanssa. Kukka edustaa hänelle huoletonta vapautta, mutta myös kiellettyjen kokeilujen aiheuttamaa syyllisyyttä verrattuna lapsuudenkodin tukahduttavaan ilmapiiriin. Miian kodin ilottomuus ja isähahmon autoritäärisyys ovat hänen mielensä särkymisen taustalla. Perheessä oli myös ahdasmielistä uskonnollisuutta, jossa omaa ajattelua ei kannustettu. Oikeastaan nainen on potenut suunnatonta syyllisyyttä siitä asti, kun hänen paras ystävänsä jäi auton alle seitsemänvuotiaana leikittyään pallolla, jonka tämä oli hänelle antanut lahjaksi. Perheessä ei ollut tapana käsitellä mitään vaikeita asioita, joten Miian maailmankuva on jäänyt lapsen maagisen ajattelun tasolle. Jos nostaisin teoksesta esiin yhden kattavan teeman, se olisi syyllisyys. Sen käsittely on monisyistä ja uskottavaa.

Homoseksuaalisuutta käsitellään myös laajalti, mutta ei sormella osoittaen. Nuoruudenystävä Helin kaapista ulos tulemiseen liittyy myös manipulointia ja tuhoavaa sosiaalista käytöstä, mutta tätä ei selitetä lesboudella, vaan Helin omalla persoonalla. Helin suvun sekatavarakaupan pito on ehkä teoksen lämminhenkisin ja aistillisin osio. Paluu 70-luvun maaseudun kauppaliikkeiden anarkistiseen omavaltaisuuteen tuntui aidon omakohtaiselta. Pienen lapsen haaveiden täyttymys on tässä lahjaksi saatu posliinikoira, jolle sillekin voi osoittaa hellyyttä muun kohteen puuttuessa.

Teoksessa oli hieman painovirheitä ja jotain epäloogisuutta, mutta samantyyppisiä lapsuksia olen kohdannut isompienkin kustantajien teoksissa. Miian kotiinpaluu tuntuu teknisesti liian helpolta – uskoisin, että kaksikymmentä vuotta tyhjänä ollut talo olisi oikeassa maailmassa paljon huonommassa kunnossa kuin tässä kuvaillaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on jännityskertomus, ei talonkorjauksen oppikirja. Meren valitsema syväpsykologinen, yksilökeskeinen tyylilaji antaa anteeksi joitain teknisiä epätarkkuuksia. Oletan, että keskivertolukijan huomio ei edes keskity talon kuntoon, vaan Miian henkiseen selviämiseen.

Kaiken kaikkiaan Kymmenen eilistä on tyylikäs, kypsä ja oivaltava esikoisromaani, joka tekee vaikutuksen varsinkin juonen ja rakenteen tasolla. Tuntuu, että romaania on kirjoitettu taiteen lajeja tarkkaan opiskellen. Trilleriksi teos on minimalistinen, eli kauhu rakentuu vaatimattomista aineksista. Minulle jännityksen määrä oli juuri sopiva, erityisesti arvostin sitä, ettei teoksessa ollut raakaa väkivaltaa. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille ihmismielen outouksia ja järkkymisiä opiskeleville ja jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.