Vaajakoskelaista voodoota

smart

smart

Teos: Markku Ropponen: Koirapuistoromaani (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Viime aikoina elämä on heitellyt ja kirjoja on nyt viikon päivät luettu Jyväskylässä. Tulossa on vakavampiakin postauksia, mutta aloitetaan suman purkaminen paikallisesta päästä, eli Markku Ropposesta.

Ropposen suosittu Kuhala-sarja tuli minulle tutuksi niinä vuosina, kun sahasin töiden takia Tampereen ja Jyväskylän väliä. Koin Kuhalat tuolloin kotoisiksi, ja erityisen kivaa niissä oli maakuntamatkailu Jyväskylän ympäryskuntiin, joissa en ruuhkavuosina koskaan ehtinyt vierailla.

Nyt olen taas tutustumassa synnyinseutuihin lähemmin, ja Ropposen lukeminen matkaoppaana jatkuu. Uusimmat teokset ovat veijarihuumoria, joissa Kuhalan hahmo kuitenkin esiintyy sivuhenkilönä.

Kirjassa on nimetön, nelikymppinen mieskertoja, joka on vasta saanut potkut metallialan yrityksestä ja samaan syssyyn Raakel-vaimo on laittanut miehen ulkoruokintaan. Kaupungin vuokrataloyksiöön toki mahtuu Tallinnasta adoptoitu koiran laiskimus Vauhkonen, jota kertoja kuljettaa läpi kaupungin pyöräkärryssä.

Miehen elämän muuttaa kodin lähistölle rakennettava koirapuisto, sillä puiston isännän valinta osuu onnekkaasti häneen. Osuu senkin jälkeen, kun hän on allekirjoittanut puistoa vastustavan adressin nuoruuden rakastetun Virvan painostuksesta. Puistoon on määrä perustaa ennen näkemättömiä aktiviteetteja koirien omistajille, ja vähän koirille itselleenkin.

Aloitin kirjan jo toissa vuonna, mutta silloin se jäi kesken hyperaktiivisen tyylin vuoksi. Nyt toisella kerralla tiesin, mihin varautua, ja otin teoksen löysemmin rantein. Pidin kirjassa eniten työelämään, ja varsinkin kuntasektorin työpaikkoihin liittyvästä piikittelystä. Teoksen asetelma tosin muistutti vähän liikaakin Kuhala-sarjasta, vaikka rikosten maailmaan tässä tutustuttiin vain marginaalisesti.

En tiedä, kuinka teos hauskuttaa niitä, joille Jyväskylä on vieras kaupunki. Iso osa kirjan huumorista liittyy paikkoihin, ja päähenkilön nurkkakuntaisuuteen. Koirien ystäviä teos takuulla viihdyttää asuinpaikasta huolimatta, ja vaajakoskelainen voodoo-henkinen koirapsykologi oli vakuuttava sivuhenkilö.

Hyvän mielen kirjallisuudeksi teoksen voi myös nimetä, sillä moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta kertojalle ja karvakaverille käy monessa suhteessa mäihä. Romanssirintaman virityksissä oli jopa kekseliäisyyttä, ja naishahmoissa riitti variaatioita, mikä ei aina ole tämän tyyppisille veijariromaaneille tyypillistä (vrt. Arto Paasilinna, joka myös on täällä päässä nostalgian vuoksi työn alla).

HELMET-haasteessa kuittaan tällä teoksella kohdat 48-49 yhdessä Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa. Sen luin jo keväällä, mutten saanut aikaan postausta teoksesta. Kiinnostavaa myös huomata, kuinka eri henkistä jälkeä on mahdollista saada aikaan samasta miljööstä.

Depressiivisen hedonismin kaupungista

Ropponen Markku - Kuhala & jokimurhat - kirjan kansiPääsiäisterveisiä Jyväskylän Jokivarresta. Sopivasti loman tunnelmaan löytyi Markku Ropposen Kuhala-sarjasta Kuhala ja jokimurhat (Tammi, 2013). Aloitin teoksen lukemisen muutaman kilometrin päässä kuvattujen murhien tapahtumapaikalta tuijottaen välillä meditatiivista maisemaa. Vuodenaika tosin oli eri, joten täydellistä sulautumista ei päässyt tapahtumaan.

Jokimurhat tapahtuvat keskellä hellekesän lämpöaaltoa, jolloin joenvarren tunnelma on subtrooppinen. Kävelykadulla harrastetaan depressiivistä hedonismia talouslaman syventyessä. Kuhalalla on vientiä niin työ- kuin rakkausmarkkinoilla, vaikka kesän viettoon kuuluu jo miltei tenukeppimäistä viskin kittaamista. Eräänä yönä hän sattuu jokivarteen katusoittajaksi pukeutuneena tarkoituksenaan varjostaa pohjalaista elämäntaparikollista Kalevi Kalmokangasta. Käden käänteessä varjostuksen kohde löytyy kuitenkin puukotettuna, ja toisesta puskasta löytyy samalla tavalla viillelty tuntematon nainen. Kuhalan osallisuus tapahtumiin on vääjäämätöntä siksikin, että myös häntä epäillään murhista.

Teoksessa liikutaan muuallakin kuin Jyväskylässä, ja Pohjanmaan Lappajärvelle kohdistuva retki oli riemukkain. Viihdyin paikallisen huoltoaseman epätoivoisessa tietovisassa ja Kalmokankaan veljesten persoonallisessa piilopirtissä enemmän kuin Jyväskylässä. Jyväskylän tapahtumien ehdoton kohokohta oli kohtaaminen kaimaania ulkoiluttajan Tomin kanssa, varsinkin, kun kuulin kyseisen eläinlajin olemassaolosta ensi kertaa. Kaimaanin karkaaminen Tourujokeen ja sen aiheuttama paniikki toi dekkariin sopivaa maagista realismia ja kirvoitti nauruhermoja.

Pidän Kuhalasta salapoliisihahmona edelleen, ja arvostan Ropposta varsinkin erikoisten henkilöhahmojen luojana. Silti koin jonkinasteista hyytymistä kirjaa lukiessani. Kuhala itsekin tuntui väsähtäneeltä työhönsä ja sekavaan elämäntilanteeseensa. Juoni teoksessa ei ollut kummoinen ja jännitystä olisin kaivannut lisää. Luultavasti kahlasin kirjan loppuun saakka saadakseni selvää Kuhalan romanssirintamasta, mikä oli mielestäni kiinnostavampaa kuin mekaanisen oloiset rikokset. Alma-atalainen lääkäri Anastasia toi juoneen tarvittavaa lisämaustetta, vaikka hän todennäköisesti jää lehdelle soittelemaan.

imageSarjan seuraava osa, Kuhala ja tuomitut, on jäänyt minulta kesken samoista syistä, kun taas nautin kovastikin kolmesta edellisestä osasta. Mikäli jatkan sarjan lukemista, tutustun seuraavaksi sen alkupäähän, jossa salapoliisi ilmeisesti tavataan myös poliisin virkapuvussa.

Vastaavia kyllästymisiä olen kyllä kokenut kaikkien dekkarisarjojen suhteen, enkä ole koskaan lukenut mitään sarjaa uskollisesti uusia osia odotellen. Lähimpänä fanikokemusta olen ollut Åsa Larssonin Kiirunaan sijoittuvien teosten parissa, mutta niitäkään en ole lukenut jokaista enkä oikeassa järjestyksessä.

 

Historian havinaa: Maria Kallion ensimmäinen

ensimmainen_murhani_selkokirja-lehtolainen_leena-20996333-278112052-frntlLeena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani (Tammi, 1993) on sukellus omaan opiskelijanuoruuteeni, vaikka en Helsingissä opiskellutkaan. Teoksessa ratkaistaan itäsuomalaisen osakunnan kuoron harjoitusviikonloppuna tapahtunutta murhaa. Porukka on sekalainen seurue nuorempia ja vanhempia opiskelijoita, joille kuorossa laulaminen voi olla yksi keino pitkittää nuoruutta. Nuori konstaapeli Maria Kallio tuntee osan porukasta opintojensa ajalta, ja joutuu tästä huolimatta kesälomien aikana sijaisena murhan selvityksen päävastaavaksi.

Maria Kallio kipuilee poliisin identiteettinsä kanssa, ja syystä: instituutio on patriarkaatin kirjoittamattomien sääntöjen läpitunkema. Tässä on hyvin koulussa menestynyt entinen punkkari, jolle poliisikouluun haku on ollut osana maailmanpelastamissuunnitelmaa, erityisesti maailman köyhien ja osattomien tyttöjen. Raiskaustapauksia selvittäessään Maria on ehkä lähimpänä alkuperäistä missiotaan, mutta juuri seksuaalisen väkivallan saralla mieskollegojen ja myös kiinnisaatujen tekijöiden asenteet ovat kivikautisia. 90-luvun alussa edelleen taistellaan naisen oikeudesta hengailla aamuyöstä snagarilla minihame päällä lievässä laskuhumalassa. Tilanne ei ole valitettavasti paljoa muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa: edelleen tarvitaan Slut Walkin tyylisiä kampanjoita muistuttamaan oikeuksista, joita emme ole koskaan täysin lunastaneet.

Kallion hahmo tuntuu edelleen raikkaalta ja juurevalta. Tässä teoksessa itäsuomalainen identiteetti on framilla sen lukuisissa eri variaatioissa. Kalliota ei ole koskan kiinnostaneet Karjala takaisin-itkuvirret, jotka ovat näiden konservatiivisten kuorolaisten peruskauraa. Osa nuorista puhuu vielä Helsingissäkin leveää karjalanmurretta, esimerkiksi Jyri-niminen poika, joka toimii pizzakuskina ja käyttää rahansa shampanjan tarjoamiseen yökerhoissa ja ex tempore-lentoihin Nizzaan. Osalle murre pamahtaa päälle vain kiihtyessä tai ollessa jotenkin suojattomana. Kallion omiakin perhekuvioita valotetaan: hän on ottanut monilapsisessa perheessä ainoan pojan paikan, mutta mukautumalla pojaksi hän on samalla tehnyt itsestään kummajaisen. Vanhemmat odottaisivat älykkäältä tyttäreltään siirtymistä siisteihin sisätöihin ja vakiintunutta parisuhdetta. Marialle taas on tärkeää pystyä halutessaan naukkailemaan viskiä kahdelta aamuyöllä kylpyammeessa – yhtälö, mikä ei kaikille potentiaalisille elämänkumppaneille käy.

Kuten edellisestäkin postauksesta käy ilmi, 1990-luvun alun Suomi ei ollut hilpeä paikka. Tässä kynnelle kykenevät etsivät satunnaista lohtua Hesperian lihatiskiltä, mutta köyhät opiskelijat koittavat rikastua kotipolttoisen myynnillä. Paria poikkeusta lukuunottamatta kuorolaisten piirit vaikuttavat kovin tunkkaisilta, heteronormatiivisilta ja konservatiivisilta. Miehen saaminen on useimpien tyttöjen suurin tavoite ja koetinkivi. Bileissä yritetään saada rakkauden kohteita mustasukkaisiksi, ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa lähes kaikki ovat naineet toisiaan, salaa tai avoimesti. Muistan, takaan ja alleviivaan. En hirveästi kaipaa 1990-luvun alun haalaribileisiin. Nämä sankarit eivät edes seikkaile haalareissa, eikä alkoholin käyttö ole kaikissa tilanteissa päällimmäinen motiivi tulla yhteen.

Tämä on nyt toinen Kallio-dekkarini; ensimmäinen lukemani, Minne tytöt kadonneet (2010), oli vielä vahvemmin feministinen kuin tämä. Kiinnostavalla tavalla kaksi teosta osoittavat Suomessa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa tapahtuneen kulttuurin muutoksen: 1990-luvun alun Suomi oli vielä yhteisten oletusten ja ainakin kuvitteellisen yhtenäiskulttuurin maa, kun taas 2010-luvulle tultaessa varsinkin pääkaupunkiseudun arki on hyvin monisyistä, jopa kosmopoliittista. Kallio tuntuu kyllä samalta naiselta molemmissa, ja ihailenkin Lehtolaisen kykyä seurustella päähenkilönsä kanssa löytäen hänestä koko ajan uusia ulottuvuuksia. Kerronta on paikoitellen omaan makuuni liian seikkaperäistä ja teknistä, mutta tiivis tunnelma ja tarkkanäköinen ihmistuntemus pelastavat pahimmilta sudenkuopilta.

Luen muutamia hyväksi kokemieni suomalaisten dekkaristien ikuisuussarjoja random-järjestyksessä, hitaassa tahdissa. Toistaiseksi kestosuosikkejani ovat olleet Seppo Jokinen ja Markku Ropponen, maantieteellisten koordinaattien vuoksi. Lehtolainen saattaa nousta samaan vanhojen ystävien porukkaan. Ainakin tässä teoksessa minuun puri eniten nuoruuden nostalgia ja jaetut kulttuuriset koordinaatit. Vaikka lukemiseni perusmotiivina on aina ollut vierauteen ja toiseuteen uppoutuminen, myös tuttuuden ja tunnistamisen kokemuksia tarvitaan. Parasta tietysti on, jos voi lukemisen kautta tehdä uppo-oudosta ainakin läheisempää, ellei pysyvää elämänkumppania.

Panopticon ja yövartijavaltio

BanksyJari Järvelän uusin dekkari Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) saapui luokseni ElisaKirjojen tarjouksena kirjablogisteille. Samalla blogisteja pyydettiin tarjoamaan lukijoilleen ilmainen Antti Tuomisen rikosnovelli osoitteesta: https://kirja.elisa.fi/ekirja/keikka-11-juntunen. Novellia pääsee lukemaan koodilla MAALISKUU 30.4. saakka. Mainonta sopii huonosti tämän antikapitalistisen teoksen henkeen, mutta ehkä saattaa tuoda muutaman lukijan lisää.

Kongolais-kotkalainen pomminheittäjätyttö tunnetaan graffaripiireissä nimeltä Metro, harva muistaa tytön oikeaa nimeä, Mariaa. Metro asuu alivuokralaisena poikakaverinsa Rustin (alias Markus) kanssa osoitteessa, jonne kukaan heidän lähipiiristään ei löydä. Pariskunnan posti menee poste restanteen ja molemmat käyttävät prepaid-liittymiä. Metron äiti asuu tyttärestään muutaman korttelin päässä, mutta äidilleen Metro valehtelee asuvansa Kouvolassa ja työskentelevän kenkäkaupan myyjänä. Kongolainen isä on lähtenyt maasta tytön ollessa viisivuotias (rasismia pakoon) ja hänen tiedetään asuvan tätä nykyä Berliinissä. Metron ja kumppanien taiteilussa tulee muttia matkaan, kun paikallinen vartijaliike tekee diilin VR:n kanssa ”töhrijien” kiinnisaamiseksi.

Järvelä kuvaa sairasta maailmaa, jossa firmat rahastavat nuorilla kapinallisilla – tarkoituksena ei ole suinkaan saada telkien taakse kaikkia, sillä silloin vartijoilta loppuisi työt. Huomiota kiinnitetään myös valvontakameroiden ylivaltaan kaupunkitiloissamme.  Lainvalvonnan korostaminen, sen osittainen yksityistäminen ja valtion muiden roolien kaventaminen johtaa loppupeleissä amerikkalaisten äärioikeistolaisten valtio-oppineiden  (Ayn Rand, Robert Nozick) kuvaamaan ”yövartijavaltioon”, jossa yksilön on selvittävä omin avuin lähestulkoon kaikesta. Vaikka ei tässä poliisinkaan toimia hehkuteta, Järvelä osoittaa riipivästi, millaista jälkeä saadaan aikaan, kun heikosti motivoituneet koulupudokkaat pannaan päävastuuseen arkisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Eikä tämä ole tulevaisuusdystopiaa, vaan arkisinta suomalaista arkea.

Teoksessa liikutaan Kotkassa, kaupungissa, jossa en ole koskaan käynyt ja johon oli hauska tutustua tälläkin tavalla. Toisin kuin aiemmissa lukemissani Järvelän teoksissa, tässä paikoilla on selkeät nimet ja ihmisillä tarkat osoitteet. Dekkarimaailmassa onkin ollut muodikasta omistaa kirjoja ja kirjasarjoja tietyille kaupungeille. Koska olen aiemmin lukenut vain Markku Ropposen Jyväskylästä ja Seppo Jokisen Tampereesta (kaupungeista, jotka tunnen kuin omat taskuni), pidin loikkausta maan kaakkoisosaan tervetulleena vaihteluna.

Järvelä kertoo tuoreessa haastattelussa saaneensa inspiraatiota tekstilleen Naomi Kleinin analyyseista tuhokapitalismista. Analogia on osuva, vaikka suoraa vertailupintaa ei Suomen ja Irakin olojen välillä löydykään. Itse en tiedä, kuinka omakohtaisesti ns. tavallisen kansan täytyy vartijoiden toimiin tutustua ennen kuin se herää kyseenalaistamaan feikkejä turvallisuuden tunteita kaupunkikuvassamme. Itse koen vartijan läsnäolon turvallisena vain silloin, kun myyjä tekee yksinäistä työvuoroa syrjäisessä Siwassa. Keskellä päivää isoissa ostoskeskuksissa vartijat ovat enimmäkseen juoppojen paimenia. Ja kun vartijaliike ei luultavasti rikastu penkeille sammuneilla, täytyy keksiä rahakkaampia kohteita, kuten nuoret graffititaiteilijat.

Vaihtoehtonuorison maailman kartoittajana Järvelä onnistuu ilmiömäisesti. Dekkarissa rakentuu kiinnostava polarisaatio elämäntapataiteilijoiden ja perinteisiin perhearvoihin uskovan ”tavisnuorison” välillä. Toinen kertoja kun on nuori perheenisä Jere, joka on onnistunut vartijana hankkimaan perheelleen asuntolainan omakotitaloon. Jere ei haaveile sananvapaudesta tai matkoista kuvaamaan Tsernobylin tuhoja – hänelle riittää haave trampoliinin ostosta takapihalle. Kuitenkin kohdatessaan epäreilua kohtelua pomoltaan ja työpariltaan hän kokee vieraantumista työstään ja firman arvoista. Jopa työtä vieroksuvat graffarit tuntuvat läheisemmiltä kuin pomo, joka teeskentelee juottavansa alaiselleen 5000 euron konjakkia tutkien tämän ilmeitä.

Teos on raikas ja vetävä, poliittisesti kantaaottava, mutta ei suinkaan yksioikoisesti yhtä kantaa puolustava. Sympatiapisteitä nuoret taiteilijat saavat, mutta väkivaltaista vastarintaa ei suoraan oikeuteta. Jotenkin kuvauksesta tuli mieleen myös Tampereen kiakkovieraiden tempaus, vaikka Järvelä on ehkä saanut tekstinsä valmiiksi ennen tätä. Ylipäänsä teos herättää kysymyksiä äärioikeiston ja -vasemmiston eroista ja yhtäläisyyksistä ja nuorison itseilmaisun kapenevista tiloista.  Järvelä iskee dekkarillaan akuutin ajankohtaiseen hermoon. Uskon teoksen saavan muitakin lukijoita kuin paatuneita dekkarin ystäviä.

Teoksessa oli muutamia loogisia virheitä, jotka huolellinen kustannustoimittaja olisi korjannut käden käänteessä, mutta joille kirjailija itse saattaa olla käsikirjoituksen jättämisvaiheessa sokea. Esimerkiksi kahdesta leiristä, Rotista ja Bakteereista, puhuttiin ristiin ja ainakin yhden henkilön nimi vaihtui kesken tarinan. Mistä tämä sitten kertoo – kustannusmaailman kiireistä, työvoimapulasta vai tee-se-itse -hengestä? Allekirjoittanut ainakin ilmoittautuisi ensi kättelyssä oikolukijaksi kohtuullisella palkalla, mutta työtarjoukseni taitaa mennä kuuroille korville.

Hoodeilla

HervantalainenSeppo Jokisen Hervantalainen (2012) on miehen 16. dekkari; komisario Sakari Koskisen edesottamukset ovat varmasti tulleet valtaosalle suomalaisista dekkarinharrastajista tutuiksi tiuhan julkaisutahdinkin vuoksi. Minulle kohtaaminen komisario Koskisen kanssa oli ensimmäinen; olin kyllä kuullut paljon positiivista palautetta hervantalaisilta juuri tästä heidän nimikkoteoksestaan.

Luin dekkaria bussia odottaessa ja busseissa matkalla Hervantaan ja sieltä pois, siksi lukukokemus oli välitön. Tässä teoksessa kantavana teemana on vanhusten kokema henkinen ja fyysinen väkivalta, kun tekijänä on oma lapsi. Aihe on murskaavan ajankohtainen ja sensitiivinen, arempi kuin puolisoiden keskeinen mäiskintä. Heikon vanhuksen lyöminen, uhkaaminen tai kiristäminen kun on toivon mukaan edelleen suuri kulttuurinen tabu, josta on vaikea löytää luontevia tapoja keskustella. Sanon tämän siksi, että haluaisin ilmiön kokonaan poistuvan. Keskustelua aiheesta tarvitaan kipeästi ja Jokinen on avannut pään omalla tavallaan. Tässä romaanissa löytyi neljä noin nelikymppistä eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa tytärtä ja poikaa, joille pahat teot kostettiin raadollisesti.

Seuraamme kotisairaanhoitaja Mirkkua hänen kotikäynneillään ja tutustumme paikallisiin laitapuolen kulkijoihin, niihin samantyyppisiin, jotka kansoittavat kauppakeskus Duon ja Hervannan kirjaston välisen aukion penkkejä. Vanhusten ja heidän keski-ikäisten lastensa kohtalot ovat rankkoja, lukija kokee ällötystä ja raivoa taloudellisen hyväksikäytön ja hoitouupumuksen edessä. Ainakin itselleni lukukokemus oli ravisuttava. En oikeastaan pystynyt uppoutumaan Hervanta-fiilistelyyn, sillä tässä kuvattujen ihmisten elämät olivat niin koskettavia sellaisinaan, riippumatta ajasta tai paikasta. Mitään kevyttä kesäviihdettä tämä opus ei tarjonnut. Se herätti pikemminkin hämmennystä, ärsytystä ja yhteiskuntapoliittista angstia. Luulisin, että tämä on erinomaisen kirjallisuuden merkki.

Dekkarin juoni kantaa hienosti loppuun saakka: tekijän identiteetti paljastuu vasta tuhansien mutkien kautta eikä juonessa ole paljoa ennalta-arvattavaa. Satuin lukemaan äskettäin Duo-kauppakeskuksen mainoslehdestä Jokisen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoitusprosessistaan. Hänellä on tapana visualisoida romaaninsa juoni työhuoneensa seinille jonkinlaisena kollaasina, mutta tuhoaa muistiinpanot heti saatuaan käsikirjoituksensa kustantajalle. Olen tämän metodin vannoutunut kannattaja: ainoa kirjallinen teos, josta oikeasti olen ylpeä – graduni vuodelta 1997 tehtiin tällä metodilla. Väitöskirjan teemat eivät olisi mahtuneet kartanonkaan seinille. Muut kirjat eivät vielä ole edenneet tuolle itsekurin tasolle. Yhden  näytelmän kanssa aloittelin tätä, mutten ehtinyt pitkälle. Jokisen haastattelu muistutti minua kirjailijan työn kurinalaisuudesta ja editoinnin ensisijaisuudesta.

Sakari Koskinen on haahuileva keski-ikäinen poliisimacho, jolla on selvästi pehmeämpi puoli ja jonka karaktääri ei ole kiveen hakattu. Paljon yhteistä hänellä on Markku Ropposen Kujala-hahmon kanssa, joka on jyväskyläläinen poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä. Paljasjalkaisena jyväskyläläisenä saan Kujala-kirjoista enemmän nostalgiatrippejä kuin Jokisen proosasta, mutta Hervantalainen seisoo prameasti omilla jaloillaan kysymättä lukijalta mielipidettä Tampereesta tai tamperelaisuudesta. Luulisin, että tästä dekkarista voi nauttia kuka tahansa lukija, myös ne jotka eivät ole koskaan astuneet Pirkanmaan maaperälle.  Ehkä Markku Ropposen jutut ovat astetta sisäpiiriläisempiä, yksityiskohtaisempia, kaunokirjallisesti kunnianhimoisempia, mutta vaikeammin lähestyttäviä. Hengenheimolaisuus on ilmiselvä, mutta olisikin hauskaa vertailla molempien fanien tulkintaa kirjojen välittämästä paikallisuudesta. Luulisin, että näitä kahta herraa luetaan rinnakkain. Kummallakin on melko hyvä tatsi naishahmojen rakentamiseen myös, minkä vuoksi dekkarit eivät pursuile testosteronia. Kaikille hahmoille löytyy paikkansa. Kaikilla on ääni.

”Hoodeilla” pyörin Sakari Koskisen pyörän tarakalla, kun hän purki työangstejaan Vuoreksen ja Kangasalan maastoissa. Vuores onkin lähiö, jonne en edelleenkään ole astunut jalallaankaan. Kangasalan ja Länsi-Tampereen maastot tuntuivat mukavasti puolitutuilta. Pyöräilevät poliisit ja etsivät ovat ehdottomia symppishahmoja. Tulevaisuudessa varmaan odotan skeittailevia ja parcour-harrastelevia sellaisia.

 

Kotiseuturakkautta?

Kuvittele Jyväskylä. Keski-Suomen Ateena, Päijänteen pohjoinen pohjukka, suomalainen kirjallinen sivistys, opettajaseminaari, lyseo, harjumaisema. Reippaiden liikunnan opiskelijoiden ja mäkihyppääjien mekka, paikka, jossa järviä kierretään ympäri upouusissa goretex-asuissa. Omakotialueita, joissa soivat jouluvalot asennetaan puskiin jo lokakuussa. Jyväskylä on uudisrakennuksia, lasia ja terästä, älytaloja, mittatilaustyönä tehtyjä keittiöitä, joiden peruselementtinä on italialainen marmori. Jyväskylässä panostetaan muotiin, sisustukseen ja luomuruokaan; missään muualla Suomessa en ole törmännyt yhtä itsetietoisiin ekohippeihin enkä intohimoisiin pihakivien asettelijoihin kuin siellä.

Vaikka olen Jyväskylässä syntynyt ja siellä ehdottomasti pisimmän osan elämästäni asunut (laskelmien mukaan n. 15 vuotta), en osaa tiivistää kaupungin henkeä paperille. Kirjoittajana se on aikamoinen ongelma, sillä ammentavathan melkein kaikki kirjoittajat teoksissaan jotain lapsuuden ja nuoruuden maisemistaan. Minun on helppo kirjoittaa Suolahdesta, paikasta jossa vietin lapsuuteni, sillä Suolahdella on hyvin omintakeinen paikallinen leima. Suolahti on antanut minulle enemmän elämän eväitä kuin Jyväskylä. Seitsemän vuotta Suolahdella on elämässäni tiiviimpi narratiivi kuin viisitoista vuotta Jyväskylässä.

Jyväskyläläisyys on minulle häilyvä identiteetti, joka ehkä aktivoituu joskus Vakiopaine-baarin ikkunapöydässä tai Seppälänkankaan hautausmaalla. Mutta kaupungin yleinen ilme on vaisu, keskustassa akateemisten diskurssien läpitunkema, laidoilla ökyrikkaiden pönöttäjien shangri-la. Jyväskylässä on muutamia ihania baareja, ravintoloita ja kahviloita, maailman paras ylioppilaskylä Kortepohja ja ystävällinen palvelukulttuuri. Puheen alkava itäpotku hellyyttää, samoin kahviloissa luontevasti jutustelevat ihmiset, helpolla saadut hyvänpäiväntutut. Mutta kun katselen Lutakon alueen Manhattan-hysteriaa asemalta käsin, olen iloinen, että viimeinen juna länteen on vielä lähdössä. Ja melkein aina ehdin siihen junaan.

Jyväskylä on snobila, juppila, varmasti Helsingin jälkeen ainoa paikka tässä maassa, jossa bébé-leivokset otetaan vakavasti ja viinilaseja osataan pidellä hennosti sopivalla pikkurillin koukistuksella. Porvarillisuus huokuu kaupunkikuvasta; kummallista, siitä huolimatta SKP saa siellä aina reippaasti ääniä. Jyväskylässä ei noin vain lähdetä maitopurkkia hakemaan natsi-Siwasta hankituissa harmaissa fleeceverkkareissa. Pitää tälläytyä. Omilla Jyväskylä-reissuillani päädyn aina pikaehostamaan ulkomuotoani heräteostoksin keskustan about seitsemästä lasipintaisesta ostarista. Tampereella taas saatan kulkea keskustan läpi parikin kuukautta ostamatta mitään.

Kaupungista on vaikea saada kiinni, ja ehkä siksi siitä on kirjoitettu yllättävän vähän. Olen lukenut enemmän Kuopiosta ja Joensuusta kuin syntymäkaupungistani. Jyväskylä-aiheisista elokuvistakin muistan vain taannoisen Matti Nykäs-filmin (joka oli loistava). Mutta onneksi on Markku Ropponen ja Kuhala-kirjat. Jyväskylän kaupunginkirjastossa pitkän työuran tehnyt Ropponen on kirjoittanut niitä jo vuosikymmenen, mutta itse tulin niistä tietoiseksi vasta viime vuonna naistenlehden vinkin kautta.

Viimeksi luin Kuhala ja kuoleman hipaisun (2007). Se on Kuhala-sarjassa keskiosia. Kirjojen lukeminen väärässä järjestyksessä ei oikein toimi, olen aloittanut loppupään dekkareista ja minulta on jäänyt paljon taustoja pimentoon. Tämä on ylipäänsä dekkarisarjojen ongelma: yksittäisen teoksen lukeminen ei välttämättä valaise, sillä lukukokemuksen syvyys pohjautuu aiemmin opitulle.

Otto Kuhala on rosoinen antisankari, poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä, ainakin kerran eronnut yksineläjä, jonka tuki ja turva elämässä on koira Jeri. Jerin touhuja kuvataan teoksissa niin suurella antaumuksella, että jopa tämä tyttö eläytyy täysillä (usein skippaan kirjoista pitkälliset lemmikkieläinkuvaukset, niin nuiva eläinten ystävä olen). Kuoleman hipaisussa Jeri melkein kuolee ampumavälikohtauksessa, mutta herää henkiin pyhästä hengestä. Jeri on teosten varsinainen sankari, hän on mukana monella toimeksiannolla ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pinteestä lukuisia kertoja.

Kirjoissa on aina joku naisjuttu, pidempi tai lyhyempi, ja tämä osuus on hieman kaavamaisesti kirjoitettu. Kuoleman hipaisussa Kuhala joutuu hakemaan viagra-reseptin lääkäriltä, kun seksi vaatemyyjä-Anniinan kanssa ei suju ensimmäisellä kerralla. Kuvauksesta voi jo päätellä, ettei suhde voi kestää kovin kauan.

Kuhala-kirjojen kulttuurinen ja maantieteellinen kuvaus on niin rikasta, että itse rikollisuus jää usein fiilistelyn varjoon. Siksi kirjat varmasti puhuttelevat muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Täytyy myöntää, että luen Kuhala-kirjoja pitkälti maantieteellisten koordinaattien vuoksi. On hirvittävän hauskaa tavata palokkalainen self-made miljonääri, nenäinniemeläinen epäonnistunut isä ja muskeliveneen omistaja ja lievestuorelainen salarikas sorayrittäjä kirjan kansien sisällä. Kaikista hauskinta on vierailla Ramin Superedussa, mikä tietysti reaalimaailmassa viittaa Jyskän varastovalintaan, kaikkien halpahallien kuningattareen, joka ihan viime aikoinakin on mainostanut euron hintaisia venäläisiä supikarvahattuja sisäänheittäjänä. Nimittäin Jyskän varastovalinnassa kohtaa todellinen kansa, se porukka joka tulee ilmaisen kahvitarjoilun vuoksi paikalle salihousuissaan ja ajoliiveissään.

Teos vie lukijan myös maakuntamatkalle Joutsaan, Lokosen konkurssikypsälle motellille ja metsätorpalle, jonka alta löytyy muovikassissa verinen ihmisen pää. Ropponen maalaa tummaa kuvaa tästä pitäjästä, joka ei kuitenkaan ole Keski-Suomen pahimpia takahikiöitä. Joutsahan on matkalla Helsinkiin, moottoritien kupeessa, sieltä ei ainakaan ole vaikea päästä pois. Oma mielikuvani paikasta on paljon virkeämpi ja eloisampi kuin mitä Ropponen antaa ymmärtää. Ropposen maalaama kaupunkikuva on monipuolinen ja ennalta-arvaamaton, mutta pidän hänen tarjoamiaan maaseutuvisiittejä hieman yksioikoisina. Aina siellä on joku reppana peräkamarin poika, joka käyttäytyy itsetuhoisesti. Aina.

Seuraava lukuhaasteeni onkin käydä läpi Kuhala-sarjan alkupään teokset. Vasta sitten tiedän todella, mistä kotiseutumatkassani on todella kyse. Ja tietysti aika olisi myös tutustua Seppo Jokisen Hervantalaiseen.