Lasuista ja elsuista

08ee_onnen_tuntiTerveisiä blogihiljaisuuden takaa. Syksy on mennyt mukavasti sosiaalialan opinnoissa ja omissa kirjoitusprojekteissa, jotka nekin liittyvät elämän kalteviin pintoihin. Lukemista en ole lopettanut, vaan päivitysrästijonossa odottavat havainnot ainakin 15 romaanista, joista suuri osa syksyn uutuuksia. Kuitenkaan en juuri nyt suorita bloggaamista, vaan suhtaudun lukemistani kirjoista raportointiin löysin rantein.

Viimeksi lukemani kirja on Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (Otava, 2011), jonka bongasin lastensuojeluun liittyvän aiheen vuoksi. Koska kirjoitan paraikaa työlästä lastensuojeluaiheista esseetä, halusin nähdä, kuinka ansioitunut komedienne lähestyy kipeää yhteiskunnallista kipupistettä. Voiko lastensuojelulle nauraa? Liittyykö kiireellisiin sijoituksiin tai sijaisperheiden arkeen mitään humoristista? Millaista on keski-ikää lähestyvän naisen pidäkkeetön hoitovietti?

Kirjan päähenkilö on Tuula, nelikymppinen ompelija, jonka uusperhekuvio tatuointitaiteilija Harrin kanssa tuntuu liiankin idylliseltä. Harri on soljahtanut hänen ja kymmenvuotiaan Roopen arkeen miltei saumattomasti. Vaikka Roope välillä kaipaa ulkomailla rahaa takovaa biologista isäänsä, ei hänen ja uuden isäpuolen välillä ole havaittavissa suurta juopaa. Tuula ei enää voi saada biologisia lapsia, eikä hänen hoitoviettinsä enää tyydyty Roopen pojanhuoneen tiheneviä kasvun tuoksuja haistelemalla. Ajatus sijoituslapsista tupsahtaa hänen päähänsä yllättävästi, ja projektiin lähdetään ilman pidempää harkintaa. Harri ja Roope toimivat tarinassa myötäilijöinä, kun taas Tuulan ystäväpiiri suhtautuu ideaan skeptisemmin.

Huumori kirjassa kohdistuu ensisijaisesti Tuulaan, hänen boheemiin äitiinsä ja sijoituslasten aidosti renttuun biologiseen isään Aliin, kun taas sijoitetut lapset ja heidän äitinsä Ninna ovat vakavampia hahmoja. Lasten huostaanoton tarina on hyvin tavallinen, kun taas sijaisvanhemmissa on enemmän rosoisuutta. Huumeita ja viinaa sekakäyttävän, kouluttamattoman nuorehkon lähiöyksinhuoltajan tapaus kuulostaa melkein oppikirjaesimerkiltä vaikeista kasvuolosuhteista, kun taas Tuulan omassa lapsuuden historiassa on enemmän nyansseja. Tuula joutuu PRIDE-valmennuksen aikana syviin vesiin omien lapsuuden muistojensa kanssa, sillä huolettoman 70-luvun kulttuuriväen todellisuus ei lopulta eroa paljoa 2010-luvun syrjäytyneiden nuorten aikuisten horisonteista.  Ainoana erotuksena on vanhempien työssäkäynti ja taloudellinen vastuu lapsista – elämäntapa, jossa uusia lapsia tehtaillaan sosiaalitukien ja raitistumisen toivossa, ei ollut vielä 1970-luvulla mahdollista.

Kirja onnistui tuulettamaan käsityksiäni sijaisvanhemmuudesta. Tuula ja Harri ovat vähemmän altruistisia ja pyhimysmäisiä tyyppejä kuin ne sijaisvanhemmat, joita ovat tavannut livenä. Heidän kasvatusfilosofiansa ei ole loppuun saakka purtu, eivätkä he missään nimessä ole kasvatuksen ammattilaisia. He pelkäävät sossujen kotikäyntejä lähes yhtä paljon kuin lastensuojelun asiakasperheet, ja alkoholin käytönkin suhteen heillä voisi olla parantamisen varaa. Tuulan ambivalentti suhde uusiin hoidokkeihinsa tuntuu uskottavalta. Varhaiskypsä Luke uhkaa hajottaa koko perheidyllin, kun taas Venni taantuu lässyttäväksi vauvaksi. Luken tapa tarkistaa perheen jääkaapin sisältö ennen nukkumaan menoa itketti minua ja toimi hyvänä esimerkkinä aidosta turvattomuuden kokemuksesta.

Pidin kirjasta siksi, että se oli rajattu taitavasti suht lyhyeen jaksoon perheen saagassa. Runsaan dialogin kautta teksti pysyi elävänä, eikä hahmojen taustoja selitetty puhki kuten sosiaaliviranomaisten raporteissa tehdään. Teksti ylitti kirkkaasti kaikki sosiaalipornon ansat ja antoi selkeän toimijuuden myös biologisille vanhemmille. Moralismia ei esiintynyt, vaan varsinkin Tuula tuntui tulevan hyvin tietoiseksi siitä, kuinka helppoa luisuminen riippuvuuksien ja väkivallan toivottomaan maailmaan on riippumatta sosiaalisesta taustasta. Pidin myös siitä, että Harri ja Tuula olivat taustoiltaan melko tavallisia duunareita, jotka purkivat tunteitaan enemmän tekemiseen kuin rasittavaan analyyttiseen psykopuheeseen.

En olisi lukenut tätä kirjaa, ellei se olisi sattunut sopivaan saumaan opinnoissani. Härkösen kirjoista olen pitänyt vaihtelevasti. Kaunokirjallisena tekstinä tämä ei pysäyttänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi Loppuunkäsitelty (2005), jota edelleen pidän Härkösen parhaana teoksena, mutta uskon teoksen herättävän keskustelua juuri lastensuojelun parissa toimivien lukijoiden kanssa. Tässä kerrottiin lastensuojelun arjesta kahden toisiinsa limittyneen perheen näkökulmista, kun taas sosiaalityöntekijöiden ja yhteiskunnallisen huostaanottokoneiston rooli jäi pienemmäksi. Tämä teos asettuu hyvään vuoropuheluun sellaisten teosten kanssa, joissa päähenkilö on viranomaiskoneiston edustaja. Esimerkiksi Markus Nummen Karkkipäivä (2010) on tällainen yhteiskunnan rakenteita ravisteleva teos.

Itse olen törmännyt maailmaan, jossa ”lasut” ja ”elsut” ovat nuorten vanhempien automaattista kokemusmaailmaa, kenties jo toisessa sukupolvessa. ”Lasuista” ja ”elsuista” puhutaan näissä piireissä lakonisen toteavasti kuten pullonpalautuksesta tai sosiaalietuuden takaisinperinnästä. Monissa perheissä helposti särkyvää huoltajuuspalapeliä turvaavat suuret koirat, joiden ulkoiluttamisen ja ruokkimisen suhteen olisi parantamisen varaa. En siis ole yhtään ihmeissäni siitä, että tänä vuonna maassamme aloittaa myös koirien leipäjono.

 

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.

People ain’t no good

karkkipc3a4ivc3a4Markus Nummen Karkkipäivä (Otava, 2010) saapui luokseni elektronisessa muodossa neljän vuoden viiveellä. Kuulin jossain kirjallisuustapahtumassa kirjailijan itse lukevan otteita romaanistaan juuri sen ilmestyttyä, ja muistan jo silloin kiinnostuneeni sen kielestä enemmän kuin tematiikasta. Nummi on kuulunut kirjailijagalleriassani ”hankaliin” kertojiin, joiden teoksista en ole oikein saanut tolkkua –  hyllyssäni on ainakin Kadonnutta Pariisia, joka on jäänyt useamman kerran kesken.

Romaani on edelleen akuutisti ajankohtainen ja herättää varmasti vielä suurempia tunteita nyt kuin muutama vuosi sitten johtuen siitä, että yhteiskunnallinen keskustelu lastensuojelusta ja huostaanotoista on aktivoitunut viime vuosina. Arviota kirjoittaessani kuuntelen Nick Cave & The Bad Seedsiä, joiden kaikkien aikojen suosikkihittini on ”People Ain’t No Good”. Nummen kyydissä tuli kirottua ihmiskunnan mädännäisyyttä lukemattomia kertoja. Lukemisen ajankohtakin oli väärä: olen itse suht herkillä kaikkien syrjäytymistarinoiden suhteen juuri nyt, ja olen jopa kieltänyt itseltäni riipivimpien lapsuus- ja nuoruuskuvausten lukemisen toistaiseksi. Tämä oli melkein liikaa, mutta tekstin erinomaisuuden vuoksi kykenin lukemaan sen miltei yhdeltä istumalta.

Karkkipäivässä on kaksi kahdeksanvuotiasta lasta, Tomi ja Mirja, joista on tehty lastensuojeluilmoituksia, mutta anonyymissä urbaanissa viidakossa perheet ovat näkymättömiä, tavoittamattomia tai hankalasti lähestyttäviä. Tomi on keski-ikäisen kirjailija-Arin rinnalla toinen kertoja ja avainhenkilö, tosin hänen maailmoihin sisään pääsee vain pojan ”sisäisen puheen” kautta, mikä kuulostaa ikäisekseen alikehittyneeltä tai autistiselta. Nummi on piinallisen taitavasti kehittänyt äänen sellaiselle lapselle, jolle ei luultavasti ole koskaan luettu ääneen iltasatuja ja jolle ei muutenkaan ole puhuttu paljoa, enemmänkin huudettu. Vaikka Tomin alias Tok Kilmon sisäiset monologit ovat mystisen sekavia, ne samalla satuttavat. Tomin missio on pelastaa naapuritalossa asuva Mirja psykopaattisen äitinsä kynsistä. Tomi on ainoa ihminen maailmassa, joka tietää Mirjan alias prinsessa Mirabellan hädästä, mutta koska Tomi itse on heitteillejätetty tenava ja ulosannissaan varsin epäuskottava, pojan huolta ei kukaan ota vakavasti.

Ei kukaan paitsi Ari, jonka todistuslausuntoja Tomin tilanteesta sosiaalipäivystyksen viranomaiset eivät meinaa uskoa, vaan raporttiin kirjataan kirjailijalla olevan poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus. Myös Arin hyväsydämisyys – silkka halu suojella tuntematonta lasta – tulkitaan epäilyttäväksi. Sosiaalityöntekijä-Katri ei voi olla epäilemättä pedofiliaa, vaikka Arilla itsellä onkin samanikäinen tytär ja hän on aikeissaan kovin rehellisen oloinen. Nummi rakentaa Katrista suht neutraalin ammattilaisen hahmon, joka tekee virka-aikanaan kaiken tehtävissä oltavan, mutta ei lain puitteissa kykene paljoon. Sosiaalipäivystyksen arkisesta työstä Nummi saa irti paljon, joten tämän karkkipäivän eteneminen on täynnä poikkeuksellisen kinkkisiä tilanteita.

Juonen ydin tapahtuu yhden vuorokauden sisällä, tosin tässä on takaumia ja tulevaisuuden visioita. Teos vaatii keskittynyttä lukutapaa, sillä sen eri tasojen välille ei ole rakennettu aasinsiltoja. Tomin lisäksi Mirjan äidin, Paulan, hajonneen mielen seuraaminen on henkisesti vaativaa työtä. Paulan hahmossa Nummi pääsee ehkä pahuuden ytimeen, vaikka eivät Tominkaan eronneet vanhemmat paljon sympatiapisteitä kerää. Paulan työuraa näpistelevänä kauppaketjun tilasuunnittelijana ja suklaa-addiktina on paikoitellen tuskallista seurata. Mielen hajoamisen loppumetreillä hänelle melkein tuntemattomat kaupan työntekijät alkavat huolestua lapsesta, jota kukaan heistä ei ole tavannut. Nummi seuraa tässä uskollisesti Tove Janssonin näkymättömän lapsen teemaa. Sekin, että Paulasta ei ole tehty alkoholistia tai narkkaria, vaan kunnianhimoinen, suklaapatukoita hamstraava siivoushullu, kaikessa toiminnassaan sosiaaliseen hyväksyntään pyrkivä hampaat irvessä pärjääjä, luo tarinaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Tällä teoksella Nummi siis onnistuu näyttämään lastensuojelun kirjavan arjen ja monisyiset realiteetit. Ehdottomana plussana  ja pelastusrenkaana teoksessa toimivat nerokas juoni ja kielellinen virtuositeetti. Ilman näitä teos olisi saattanut lipsahtaa sosiaalipornon puolelle. Nyt sitä vaaraa ei ollut, vaan lukijaa vain ravisteltiin voimallisesti. Jos tämä teos saa ihmisiä suhtautumaan lastensuojeluun uudella tavalla, ja näkemään tarkemmin lähellä elävien lasten ja nuorten hätää, silloin se on myös saavuttanut taiteen ulkoisen tehtävänsä.