Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.

Kirjastokortilla seuraavaan elämään

Teos: Matt Haig: Keskiyön kirjasto (2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Nora Seed on Bedfordin mitäänsanomattomassa kaupungissa elävä keski-ikää lähestyvä nainen, jolle ei ole aikoihin kuulunut mitään. Moni juna on jättänyt naisen: filosofian opinnoista yliopistossa ei ole seurannut mitään, työ musiikkikaupan myyjänä toistaa itseään, treffeillä hän ei ole käynyt aikoihin, ja vanhemmatkin ovat kuolleet ennenaikaisesti. Ainoan varteenotettavan sulhasehdokkaan hän dumppasi kaksi päivää ennen häitä, eikä nykyisessä masennuksen suossa energiaa riitä edes haaveiluun perheen perustamisesta.

Kun String Theory-kaupan omistaja Neil sitten antaa Noralle potkut kuudentoista palvelusvuoden jälkeen, ei hän voi muuta kuin alkaa suunnitella maailmasta poistumistaan. Tässä vaiheessa mieleen tulee rouva Elm, hänen teinikautensa hyvä haltiatar, koulun kirjastonhoitaja, jonka kanssa hänellä oli tapana pelata shakkia välitunneilla. Sukulaissielut tunnistivat toisensa, ja rouva Elm oli ainoa henkilö, joka tunnisti nuoren naisen ainutlaatuiset kyvyt.

Yhtäkkiä Nora löytää itsensä maagisesta keskiyön kirjastosta, jossa jokainen teos pitää sisällään hänen vaihtoehtoisia elämäntarinoitaan. Niissä vilisee tuttuja ihmisiä, mutta joissain niistä päästään kauas Britanniasta. Osassa niistä Nora on päässyt toteuttamaan todellisia kykyjään ja seuraamaan intohimojaan; osa taas on seurausta siitä, että hän on miellyttänyt muita. Keskihyllyiltä löytyy niitä skenarioita, joita Nora on osannut itselleen visioida, kun taas ylä- ja alahyllyiltä löytyy vähemmän todennäköisiä polkuja. Tuoko sitten toteutuneet perhe-ja urahaaveet onnellisuutta? Vai syntyykö onnellisuus satumaisesta maailmanmenestyksestä, miljoonista Instagram-seuraajista ja luksustaloista mansikkapaikoilla?

Haig kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä sekaannusta, joka syntyy Noran vierailuista vaihtoehtoisiin elämiinsä. Hän tunnistaa osan hahmoista, mutta joutuu pinnistelemään roolinsa esittäjänä. Vaikeinta on kuuluisan rockbändin laulajana, sillä hän ei osaa laulujen sanoja kiertueella Etelä-Amerikassa. On myös vaikeaa suhtautua läheisten ennenaikaisiin kuolemiin, ja jossain vaiheessa äitiyskin tulee puskista. Norasta tulee tahtomattaan puskafarssin esittäjä, ja hänen läheisensä ovat aidosti huolissaan naisen oudosta käytöksestä ja muistikatkoksista.

Kyllähän tämä on kaupallinen aikuisten satu, mutta ihan nokkela sellainen. Lähin genre, johon tämän sijoittaisin, on enemmän chicklit kuin spekulatiivinen fiktio. Mutta Nora on kuitenkin perehtynyt Thoreaun luonnonfilosofiaan, ja muutenkin tässä kuvatut vaihtoehtoiset elämät pursuavat akateemisia viitteitä. Eli viihdekirjaksi teos ei ole tyhjäpäinen, ja saattaa puolustaa opiskelemisen henkistä antia siinäkin tilanteessa, jossa lukeminen ei käänny taloudelliseksi hyödyksi.

Olen pitänyt jostain aiemmastakin Haigin aikuisten sadusta, ja lukenut häneltä myös pari lastenkirjaa, joista toinen sijoittui Suomeen. Arkinen brittimeininki ilahdutti minua tässä romaanissa lopulta eniten maanisen elämänvaihdon ja rajattoman matkaamisen keskellä. Jotkut kirjan sivuhenkilöistä, kuten rouva Elm ja naapurin herra Banerjee, olivat viehättäviä, ja tässä tutustuttiin myös hauskoihin eläinystäviin.

Kirjan ideaaliksi kohderyhmäksi ehdottaisin nuoria aikuisia, eli Noraa nuorempia lukijoita, ja lukijoita, joille masennus on läheinen tuttava. Mielenterveyden hoitamisen puolustuksena kirjalla on vankka paikkansa, vaikka aiheen käsittely olikin omaan makuuni vähän liian fantastinen.

Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Erään katoamisen mysteerio

Teos: Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (Tammi, 2007)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Olen ollut havaitsevinani, että true crime-tyyppisen kirjallisuuden suosio on räjähtänyt suoratoistopalveluiden yleistyttyä. Itse en tunne suurta vetoa ko. genreen, mutta Leena Lehtolaisen v. 2007 julkaistu ”syrjähyppy” kiinnitti huomioni nyt, 13 vuoden viiveellä.

Kyseessä on kyllä puhdas fiktio, mutta se on kirjoitettu dokumentaarisesti true crime-muotoon. Kirjaa voi lukea myös psykologisena trillerinä, mutta rakenteellisesti tarinaan mahtuu vähän liikaakin arkista jutustelua, jotta jännitys pysyisi kasassa.

Romaanissa siis kirjailijan alter ego kohtaa yläasteen kouluvierailulla Jaanan, äidinkielen opettajan, jonka mies on äskettäin kadonnut pariskunnan yhteisellä veneretkellä Hangossa. Aviomies Riku on toiminut tutkijana lääkefirmassa, jossa on tehty kyseenalaisia eläinkokeita, ja hän on pitkään kärsinyt työn aiheuttamasta stressistä. Mies on saanut tappouhkauksia, ja aktivistit partioivat hänen työpaikkansa edustalla. Hän on masennukseen taipuvainen, ja harvinaisen haluton etsimään oireiluunsa apua.

Romaanin keskeistä aineistoa ovat pariskunnan päiväkirjat, joita Jaana kirjoittaa säännöllisesti, Riku silloin tällöin. Jaana myös epäilee, että Riku lukee tämän tilityksiä, ja tämän vuoksi hän alkaa kirjoittaa valepäiväkirjaa miestään varten. Lehtolainen luo ilmeisen tahallaan ”autenttisen” naiiveja päivityksiä, jotka tuntuvat teinityttömäisen kömpelöiltä.

Tarinan alussa pariskunta tuntuu korostuneen turvallisuushakuiselta, mutta kirjan kirjoitusprosessi tuo esiin uusia piirteitä molemmissa. Varsinkin Rikulla on paljon mahdollisuuksia elää muutakin elämää kuin kirkkonummelaista perheidylliä monilla työmatkoillaan ulkomaille. Toisaalta pariskunnan keskinäinen suhde tuntuu olevan edes vähän elossa vain yhteisillä matkoilla. Alusvaatteita ostetaan yhdessä Lontoon Marks&Sparksilta, ja erotiikka hehkuu Reykjavikin Blue Lagoonin karussa jälkihehkussa. Mutta kotona heitä yleensä odottaa tahaton mykkäkoulu, ja lasten käyttäminen turvatyynyinä riitatilanteissa.

Jaanan tarinassa oli jotain yhteistä juuri lukemani Minna Lindgrenin kouluaiheisen romaanin Aina on toivoa kanssa, vaikka se ei ole yhteiskunnallinen satiiri. Jaanan työpaikka tuntuu henkisesti latistavalta, ja sen eetos omakotitalojen ”kunnon perheiden” vessojen tyyssijana on korostuneen ärsyttävä. Silti teoksen yhteiskunnallinen kärki kohdistuu lääkebisneksiin, eikä Riku enää kestä olla töissä firmassa, jossa prioriteettina on myydä köyhille brasilialaisille Viagraa elämää ylläpitävien lääkkeiden sijaan.

Pidin kirjan asetelmasta ja ideasta, mutta toteutuksessa on jotain kömpelöä tai liian hätäisesti kokoon kursittua. Luulen, että tarina tökkii eniten rakenteen tasolla. Se ei etene lineaarisesti, mutta ei myöskään ole takaumineen tarpeeksi koukuttava. Ehkä myös kirjailija-kertojan metafiktiiviset pohdinnat ovat liian teoreettisia.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen siihen tarttumista. Jotain sen suosiosta kertonee, että se on nyt päässyt uudelle kierrokselle äänikirjan muodossa. Moni varmaan kiinnostuu siitä siksi, että se on ”erilaista” Lehtolaista. Itse lukisin mielelläni häneltä vielä jotain ”erilaisempaa”, ja yrityksenä vaihtaa genreä ja kirjoittamisen tyyliä tämä on jo lupaava alku.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Uudelleensyntymä Manhattanilla

Teos: Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation (Penguin, 2018)

Jostain syystä mieleni poimuihin on syöpynyt amerikkalaisen Ottessa Moshfeghin henkilöhahmo Eileen samannimisessä teoksessa (2015), joka kertoo alkoholistin aikuisesta tyttärestä, joka ei pysty katkaisemaan kipeää suhdettaan synnyinkotiinsa. Suomalaisesta näkökulmasta kirjan narratiivi oli jopa kulahtanut, mutta Moshfeghin kertojan lahjat vakuuttivat. Painoin kirjailijan nimen mieleeni uskoen, että häneltä saattaisi tulla toinenkin teos, jossa tutkitaan yhteiskunnan todellisia marginaaleja.

Teoksessa My Year of Rest and Relaxation on nimetön kertoja, 25-vuotias taidehistorioitsija, joka on linnoittautunut asuntoonsa Manhattanilla aikoen vaipua lääkehuuruiseen uneen välivuoden tekosyyllä. Hän on orpo ja perinyt vanhempansa niin, että eläminen Manhattanilla on mahdollista ilman kunnollista työsuhdetta. Ennen välivuottaan hän on työskennellyt taidegalleriassa, joka myy lähinnä eritteiden, roskien ja kuolleiden eläinten värittämää postmodernia tekotaidetta, mutta työ ei tuo hänen elämäänsä mieltä eikä merkitystä. Ainoa henkilö, joka sytyttää hänet eloon, on Whoopi Goldberg, jonka leffoja hän suurkuluttaa harvinaisina hereilläolon tunteina. Enimmäkseen hän nukkuu, tai käy hössöttävällä, epäammattimaisella terapeutillaan Dr. Tuddlella valehtelemassa oireistaan, jotta tämä määräisi lisää lääkkeitä unettomuuteen.

Kirja sijoittuu vuoteen 2000, ja kuvaa osuvasti New Yorkin todellisuutta hetkeä ennen 9/11-katastrofia. Kertoja on syvästi kyllästynyt omaan aikaansa, kulttuuriinsa, sen ihmisiin, mutta ei myöskään kykene ratkaisemaan ongelmiaan jättämällä itse tehtyä oravanpyöräänsä. Ainoa henkilö, joka välittää hänestä, on collegenaikainen ystävä, juutalainen Reva, joka ikätoverina vielä uskoo amerikkalaiseen unelmaan, miehen metsästykseen ja oman aseman parantamiseen ulkonäön kohennuksen kautta. Reva käy mitättömissä toimistotöissä, viettää arki-iltojaan baarien tyttöjeniltojen happy houreissa ja viikonloppujaan retriiteissä, joissa opetetaan naisia parantamaan itseään henkisesti ja ulkonäöllisesti. Hänellä luultavasti on paha alkoholiongelma, mutta hän esittää edustavansa normaalia elämää.

Mielenterveyden näkökulmasta teos on erinomaisen voimaannuttava, huolimatta siitä, että sen asetelma on suomalaisesta näkökulmasta elitistinen. En tunne yhtään masennuspotilasta, jolla olisi ollut varaa pitää näin äärimmäistä ”välivuotta” elämästään, mutta jo ajatuskokeena se hykerryttää. Teos on järisyttävän humoristinen siitä huolimatta, että siinä käsitellään kuolemanvakavia teemoja. Masentuneeksi henkilöksi kertoja tekee kuitenkin hämmentävän tarkkoja havaintoja lähiympäristöstään silloin, kun poistuu asunnostaan selvin päin. Tuo piiri vaan pienenee koko ajan, ja lopulta hän jaksaa vain kömpiä lähikorttelin egyptiläiseen bodegaan työväenluokkaiselle suodatinkahville pyjamoissaan.

Psyykenlääkkeisiin liittyvä huumori avautuu parhaiten niille, joilla on kokemusta niiden pitkästä käytöstä. Osa lääkelitanioiden tuotteista ovat oikeasti olemassa, osa fiktionaalisia, joiden vaikutukset ovat ylimaallisia. Kertojan käyttämät cocktailit saattavat saada hänet kolmen vuorokauden syväpuudutukseen, kun taas välillä hän sekoilee lääkekoomassaan solmien outoja nettisuhteita tai tilaten turhaa tavaraa, joka täyttää kaikki kaapit. Historiallisesta näkökulmasta tässä eletään kuitenkin internetin alkuaikoja, ja tämän tyyppinen nettielämä on sen jälkeen saanut aivan uusia ulottuvuuksia. Omalla vaatimattomalla tavallaan teos tuntuukin jo historialliselta romaanilta, ja tuntuu, että vuonna 2019 asuntoihinsa linnouttautuviin nettierakoihin ei enää suhtauduttaisi niin ymmärtäväisesti kuin tässä romaanissa (koska ilmiö on sen jälkeen yleistynyt).

Teos ei tosiaankaan tuottanut pettymystä, vaan tämä oli yhtä hurja kirja kuin Eileen, vaikka ei kuvannut vastaavaa julmuutta ja heitteillejättöä. Itsetuhoisuuden kuvauksena teos on aukoton, mutta antaa silti toivoa paranemisesta. Ystävyyden kuvaus on herkullisen poliittisen epäkorrekti, tosin juutalaisuuden kuvauksessa on jo paikoitellen ylilyöviä piirteitä. Luulen tosin, että New Yorkin juutalaisten oma itseironian taso on sitä luokkaa, että tämä yhteisön ulkopuolisen kirjailijan lempeä irvailu ei kirjan juutalaisia lukijoita loukkaa.

Myös tämän teoksen kuuntelin äänikirjana, koska se ei ollut saatavilla painettuna. Tätä oli todellinen ilo kuunnella, ja vastaavasti koin, että siinä olisi vahvoja elokuvallisia piirteitä. Näkisin tämän tarinan mielelläni elokuvana tai tv-sarjana, ja ehdottomasti siihen pitäisi saada johonkin sivurooliin (tai cameo-esiintyjäksi) Whoopi Goldberg. Erityisiä pointseja annan myös kirjan nimestä, joka ironisoi loistavalla tavalla työttömyyttä aggressiivisen kilpailevassa jälkikapitalistisessa kulttuurissa.

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Sipsikaljavegaani takes Broadway

IMG_1899Posti toi jo heinäkuussa yllätyksenä ennakkokappaleen Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018). Olen siis lukenut kirjan pari kuukautta sitten, mutta yritän julkaista arviotani nyt vanhasta muistista. Joskus tällaiset aikataulutetut arviot menevät minulta ohi, koska bloggaamiseni ei ole kalenteriin sidottua puuhaa.

Kirjan nimi on kuin pieni huokaus tai rukous. Sen kertoja on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka taiteilee elämässään niukkojen keikkojen, opiskelun ja yhteiskunnan tukien viidakossa. Hän asuu Helsingissä Aleksis Kiven kadulla, tiirailee kesäisin parvekkeeltaan Linnanmäen maisemia ja kaipaa elämässään johonkin parempaan ja pysyvämpään.

Romaanin aika-akseli on noin yhden vuoden mittainen, ja siinä kertoja ehtii seurustella kerran, tuskailla usean lupaavan säädön kanssa, käydä terapiassa ja tehdä kämäisiä juttukeikkoja, joiden palkka ei riitä kattamaan niiden kustannuksia. Nainen on pitkälti riippuvainen vanhempiensa taloudellisesta tuesta, ja hän käy myös välillä pyykkäämässä isänsä luona.

Kirjan lyhyet kappaleet ja aktiivilauseista koostuva otsikointi muistuttavat minua standup-komiikasta ja humoristisista pakinoista. Savonlahti kertookin kustantajan biografiassa ihailevansa esimerkiksi Anna-Leena Härkösen ja Sinikka Nopolan tyyliä. Huumorikirjaksi siihen mahtuu kuitenkin myös syvyyttä ja yhteiskunnallista analyysiä. Se kuvaa raadollisella tavalla tietyn ikäpolven ja noin sanotun luovan luokan lähes mahdottomia työolosuhteita. Melkein itkin, kun luin siinä kuvatuista tekopirteistä työhaastatteluista: nainen ei pääse edes ympäristönsuojelujärjestön televarainhankkijaksi, vaan siihenkin valitaan joku ”parempi tyyppi”.

Kirjan kertojalla on krooninen masennus päällä, mikä tuntuu itsestäänselvältä olosuhteet huomioon ottaen. Teos ei varsinaisesti ole mielenterveyskirja, mutta muistuttaa nuorten aikuisten masennusdiagnoosien yleisyydestä. Kertojan ystävä kiteyttää Ketipinor-reseptien kannattavuuden osuvasti: niitä määrätään, jotta terveyskeskuslääkäri pääsisi ilmaiselle Levin-lomalle. Niistä eroon pääseminen myös tekee suuria kansantaloudellisia aukkoja työmarkkinoilta kadonneiden nuorten muodossa. Tässä kertoja taistelee oikeudestaan KELA:n tukemaan terapiaan, mutta Ketipinorin yliannostus voi olla edessä, jos kuntoutuspäätös on negatiivinen.

Ehdin jo huomata muutamista arvioista, että kirja jakaa yleisöjä, ja monien mielestä varsinkin sen mielenterveyspuhe tuntuu turhalta valitukselta. Itselleni se oli kirjan parasta antia, koska siinä tehdään näkyväksi ongelmien tavallisuus. Kirjan kertoja ei ole vielä pudonnut läpi kaikkien turvaverkkojen, vaan hän sinnittelee maailmassa, jossa on yleistä käydä juomassa viiniä Cafe Engelissä tai lentää opintolainalla New Yorkiin. Hänen ravintonsa koostuu pitkälti sipseistä, dippikastikkeista ja thai-kuutioista. Tämä todellisuus on vielä kaukana leipäjonoista, vaikka kertoja asuukin kivenheiton päässä Hurstin valinnasta.

Päähenkilön asenteessa on jotain samaa kuin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän kertojan äänessä, vaikka tämä teos ei kerro leimallisesti seksistä. Seksiä kyllä harrastetaan, mutta päähenkilön energiat keskittyvät muualle kuin bikinirajan alueelle. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Rönkkösen sinkkuelämän kuvauksesta, koska tämän kirjan kertoja oli haavoittuvammassa asemassa. Ehkä työttömän arki ei koostu jatkuvasta panemisesta silloinkaan, jos asuu siellä, missä muutkin tuulella käyvät citysinkut asuvat. Savonlahden Kallio-kuvaus ei ainakaan rasita turhalla trendikkyydellään.

Sen sijaan minua rasitti kirjassa sen kulutuskeskeisyys, ja jos olisin ilkeä, tekisin sisältöanalyysin siinä esiintyvistä sanoista ”ostaa” ja ”kauppa”. Toki kertojan yltiöpäinen kiinnostus Rainbown ja Pirkan dippikastikkeisiin kertoo myös masennuksesta, sillä hänen elämänsä kutistuu jossain vaiheessa pelkkiin kauppareissuihin lähinurkille. Ja sekin, että hän jaksaa kömpiä asunnostaan sipsejä ostamaan, on jo päivän aikaansaannos. Kuulostaako tutulta? Miksi meillä on nykyään tällaista, ja mitä Pipilän Juha sanoisi kirjan meiningistä?

Luin kirjan sujuvasti, ja nauroin monessa kohdassa, eli tartuin enemmän sen huumoriin kuin melankoliaan (jota myös riitti, eli kirja tarjoaa virikkeitä monenlaisille lukijoille). Myös parikymppinen tyttäreni luki tämän samalla mielenkiinnolla. Koin varsinkin, että kirja tarjoaa vertaistukea ja samastumispintaa kaikille nuorille aikuisille, joiden elämässä toimeentulohuolet ovat päällimmäisiä. Erityisesti pidin siitä, ettei Savonlahti yritä rakentaa tässä oikeistohenkistä sankarityöttömän narratiivia, vaan piirtää kuvan aidosta ihmisestä, joka yrittää työllistyä vähäisinkin voimin, ja se Ketipinor-resepti takataskussaan.

Ja edelleen yritän muistuttaa itseäni ja kanssatyöttömiä, tämänkin romaanin hengessä: sydänystävän tai elämänkumppanin löytäminen voi olla monille meistä paljon helpompaa kuin sellaisen työn, joka elättää meitä. Työelämän ulkopuolella ihmiset edelleen ovat toisilleen armollisia, anteliaita ja hyväntahtoisia. Tämä romaani siis elvytti uskoa ihmisiin, siinäkin tapauksessa, jos sipsirahat jonain päivänä loppuisivat.

 

 

 

 

 

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Universumin kuumin yksinhuoltaja

IMG_1537Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava, 2017) on kolmas osa itähelsinkiläisten Pasasten pojista kertovaa sarjaa, joka kaihtaa kaikkia genremäärittelyjä. Ehkä kirjat edustavat viihdekirjallisuutta, mutta kovin syvällistä sellaista. Niissä eletään arkisinta arkea, eritteineen ja huonoine vitseineen, niissä sahataan räntäsateessa Alepan, päiväkodin tai iltapäiväkerhon ja kodin väliä, ja silti niissä on silkkaa magiaa.

Olen kerrankin lukenut tämän sarjan teokset oikeassa järjestyksessä, mutta ne toimivat hyvin myös itsenäisinä. Kolmannessa osassa Paavo menee kouluun, ja ylihuolehtiva Antti on pulassa poikansa hitaan koululaiseksi sosialisaation kanssa. Vaikka lehtitalon pomo Pirjo yrittää rauhoitella Anttia kertomalla, että ”kyllä näistä on aina selvitty”, Antin työteho laskee syksyn aikana minimaaliseksi. Paavolle sattuu ja tapahtuu enemmän kuin tavislapselle vuosikymmenessä, eikä hän yksinkertaisesti opi kellonaikoja. Joulua kohti Antin alakulo äityy masennukseksi, josta hän ei enää selviä omin voimin.

Antin turvaverkko on poikkeuksellisen toimiva, mutta kukaan ei ole pelastamassa Paavoa iltapäivisin. Omapäinen poika ei sopeudu ip-kerhon sääntöviidakkoon, vaan haluaisi olla kotona yksin. Tätäkin kokeillaan, mutta ovella käy pelottavia hahmoja, kuten jehovia ja aggressiivisia narkkareita. Isä kirjoittaa pojalleen oveen listaa henkilöistä, joille ovi pitää avata. Lista kasvaa syksyn aikana, ja lopulta pojan turvaksi otetaan Pipo-koira.

Kirjan yllättävin teema liittyy kehitysvammaisten seksuaalisuuteen ja lisääntymisoikeuteen. Antin pikkuveli Janne yllättää perheensä vauvauutisella, ja ottaa samalla hatkat asuntolastaan loukkaantuneena sen henkilökunnalle. Aihetta käsitellään monelta kantilta rehellisesti ja ilman illuusioita. Tässä oli vahvaa kannanottoa vammaisten itsemääräämisoikeuden puolesta unohtamatta myös kysymystä vastuusta. Nuori perhe päätyy asumaan Jannen isän ja äitipuolen luo, joka sattuu olemaan eläkkeellä oleva kätilö. Koin tämän juonenkäänteen niin kiinnostavaksi, että lukisin mielelläni seuraavaksi kokonaisen romaanin kehitysvammaisten vauva-arjesta. (En muista, olisinko koskaan lukenut romaania, jossa päähenkilöt ovat kehitysvammaisia.)

Toinen lempihahmoni kirjassa on tietysti Pihla-Puolukka, jonka klaanin vaihtoehtoista elämäntapaa ironisoidaan lempeästi. Pihla-Puolukan kaltaisiin ihmisiin olen itsekin törmännyt elämässäni usein, tosin en yhtä varakkaisiin. Pihla-Puolukan itseriittoiset universumhöpinät rasittavat muita vanhempia, mutta hänessä on myös aitoa yhteisöllisyyttä ja maailmanparantamishalua. Paavo menee paljon mieluummin Pihla-Puolukan Ganesha-kerhoon kuin kunnalliseen ip-kerhoon, jossa kaikki on kiellettyä.

Kielen tasolla teoksen pelastaa arkisesta puurolimasta runsas, innovatiivinen dialogi. Varsinkin Antin työpaikan aamukevennykset olivat huikeita. Myös Antin juttukeikat esimerkiksi kalmasiivoojien toimenkuvasta avasivat tavallista lähiöarkea sopivan puistattavalla tavalla.

Itse olen elänyt yksinhuoltajana melkein kaikki kirjasarjassa kuvattavat käänteet, joten samastumispinta on suurin mahdollinen. Teoksessa myös pohditaan yksinhuoltajuuden sukupuolittumista, ja miesten saamaa erityiskohtelua arjen sankareina. Antilla kyllä selvästi on jäljellä ripaus ”erityisyyssyndroomaa”, vaikka hän onkin joka suhteessa kelpo ja kunnollinen vanhempi. Hänellä nyt kuitenkin on ”vain” yksi lapsi ja pysyvä työpaikka. Monissa kahdenkin vanhemman perheissä arjen haasteet ovat paljon suurempia. Hietamies ei selvästikään halua kirjoittaa perheistä, joiden ongelmat ovat periytyviä sukupolvesta toiseen, kouluttamattomuudesta ja toivottomuudesta. Ehkä tämä ongelmien käsittelyn taso on riittävä, sillä ainakaan tässä ei sorruta sosiaalipornoon.

Kun nyt blogini slogankin on ”kohtaamisia ja eskapismia”, olen usein jäänyt miettimään todellisuuspaon tarvettani, ja fiktion roolia sen kätilönä. Miksi ihmeessä nautin kirjasta, jossa ei ole mitään irtiottoa oman elämäni käsikirjoituksesta?

Hammaskeijun lukeminenkin voi olla todellisuuspakoa jollekin lapsettomalle tai maalla asuvalle ydinperheen perustajalle, mutta itse peilasin sen kautta omia reaalimaailman kohtaamisiani. Hietamiehen kirjallinen magia piilee siinä, että hänen tekstinsä tuntuu avoimelta monenlaisille yleisöille.

Erityisen lämpimästi suosittelen kirjasarjaa sellaisille kulttuurisnobeille, jotka karttavat kaikkea arkista, viihteellistä ja realistista. Tämä teos saattaa oikeasti haastaa kaikkia meitä näkemään jotain hyvää (ja mahdollisesti myös uusia ulottuvuuksia) HK:n sinisessä leivän päällä, yhtä lailla kuin spelttinäkkärissä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 47: ”Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit”. Ainakin olisin laittanut sen kohtiin 13: ”Kirja kertoo sinusta” ja 20: ”Kirjassa on vakavasti sairas/ vammainen henkilö.” Teoksesta on moneksi, eli toimii varmana tärppinä haastetta suorittaville.