Kapernaumin taidekoulussa

Teos: Heikki Turunen: Simpauttajan hinta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Heikki Turusen Simpauttaja on avautunut minulle kokonaisuutena suht myöhään, ottaen huomioon, että Pohjois-Karjalan radanvarsien maisemat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta.

Uudessa autofiktiivisessä romaanissa Simpauttajan hinta Turunen valottaa menestysromaaninsaassa taustoja, ja menestyksen seurauksia tuttuun hersyvään tyyliin.

Siinä nuori Heino Oinonen tavoittelee paikkaa Helsingin Ateneumissa (kansan suussa raamatullisessa Kapernaumissa), mutta jää lehdelle soittelemaan, ja joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Heikka asuu synnyinkodissaan Hupelissa Vornaskylässä, kansallismaiseman keskellä, ja joutuu toimettomana työllisyystöihin. Tuolloin ei vielä tunneta termiä ”välivuosi”, vaan nuoren miehen työllistyminen on kylän kollektiivinen huoli. Eletään vuotta 1964, ja Heikan ikätoveri Katri Helena on jo breikannut biisillä Puhelinlangat laulaa.

Kansakoulupohjaisen Heikan kirjoittajan lahjat huomataan, ja pian hän aloittelee toimittajan uraansa Lieksan Lehdessä. Ura jatkuu armeijan jälkeen Joensuussa Karjalan Maassa, mutta Heikan on vaikea sopeutua elämään alivuokralaisena kerrostalossa. Nuori mies kerää häätöjä öisellä metelöinnillään, ja etsii elämänsä naista kaupungin baareista tragikoomisella otteella. Ideat runokokoelmasta ja kahdesta romaanista kypsyvät, mutta kirjallinen läpimurto ei synny yhdessä yössä.

Noin puolet kirjan sisällöstä koostuu Heikan naisseikkailuista ja seksuaalisen etsinnän kuvaamisesta, ja toinen puolisko maaseudun elämänmuotojen puolustamisesta. Teos on kirjoitettu nuorelle naiselle, joka asuu Kalasatamassa ja kuuluu milleniaalien sukupolveen. Nainen on Turusen sivusuhteesta syntynyt tytär, joka saapuu isän elämään 27-vuotiaana. Tavallaan kirja on kirjoitettu yleisemminkin sille ikäluokalle, joka elää nyt nuorta aikuisuuttaan. Kuinka moni tästä ikäluokasta tunnistaa heinäseipään tai tietää, kuinka sitä pitäisi käsitellä?

Kirjan traagisin hahmo on Heikan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä Hannele/Milaja, joka osoittautuu skitsofreenikoksi ja ripustautuu mieheen hälyttävällä tavalla. Milaja haluaa viettää Heikan kanssa häitä, vaikka tämä ei ole valmis menemään naimisiin, ja valehäiden episodi on kuin suoraan kauhuleffasta. Heikka ei aluksi ymmärrä naisen sairauden vakavuutta, mutta saa kokea sen seuraukset ikimuistoisella tavalla.

Milaja ei ole teoksen ainoa itsemurhan tekijä, vaan itsetuhoisuus on yleistä myös Vornaskylällä. Tavalliset kylän ukot ja akat pelkäävät eniten Paiholan A-mielisairaalaan joutumista, ja myös Heikka on jo itse hakeutumassa hoitoon yksinäisyytensä syvimmässä alhossa.

En välttämättä ole Turusen tuotannon ahkerin lukija, mutta kyseisestä Vornaskylästä (eli Vuonislahdesta) satun tietämään keskivertolukijaa enemmän. Siksi tämän polveilevan teoksen seuraaminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta olin silti hukkua sivuhenkilöiden suureen määrään. Yritin lukijana keskittyä enemmän teoksen suuriin linjoihin, tyyliin ja Antti Heikkisen ilmiömäiseen karjalan murteen luentaan kuin kymmenien kyläläisten ja sukulaisten kohtaloihin.

60-70-lukujen taiteilijaelämän kuvauksena teos on railakas, mutta myös himpun verran ahdistava. Romaanin kertoja ottaa kaiken irti Joensuun yöelämästä, ja onnistuu venyttämään boheemin taiteilijan myyttiä suht pitkälle, mutta työhulluus, varsinkin rakkaus maaseudun fyysisiin töihin, pelastaa hänet alkoholisoitumasta lopullisesti.

Näin tässä teoksessa yhtymäkohtia Joonatan Tolan teoksiin, varsinkin isähahmon persoonaan, vaikka Tolan kirjoissa eletään myöhempää aikaa ja niissä kuvatut ongelmat ovat rankempia. Tämän teoksen Heikka ei ole rahankäytössään yhtä järjetön kuin Tolan teosten isä, mutta kuvattu kaupunki ja sen kulttuuripiirit ovat hyvin samansuuntaisia.

Olen omasta mielestäni melko ”inessä” pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa, ja tästä huolimatta teos jätti minut runsaudessaan hämmentyneeksi. Olisi siis kiinnostavaa lukea maakuntaa vähemmän tuntevien ja nuorempien lukijoiden vaikutelmia teoksesta.

Käännöskirjallisuuden vuoden tapaus?

Teos: Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus, 2022)

Suomennos: Marja Luoma ja Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Mikko Toiviainen

En ole tänä vuonna ehtinyt odottaa kiihkeästi mitään muuta teosta kotimaisilta kustantamoilta kuin Mohamed Mbougar Sarrin (s. 1990) esikoisteosta Miesten syvimmät salaisuudet. Koska tämänhetkiset työprojektini liittyvät afrikkalaiseen kirjallisuuteen, ja varsinkin diasporiseen kirjallisuuteen, jota julkaistaan Euroopassa, tämä teos tuntui jo etukäteen poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Ja koska oma ranskan kielen osaamiseni on vuosien varrella rapistunut, en edes haaveillut kirjan aloittamisesta alkukielellä ranskaksi.

Tämähän on ollut suuri kirjatapaus Ranskassa, ja teos voitti viime vuonna Goncourt-palkinnon. Mutta tämäkään ei ollut syy, miksi teos alkoi kiinnostaa minua, vaan itse aihepiiri. Tässä on päähenkilönä nuori Pariisissa ja Amsterdamissa vaikuttava senegalilaiskirjailija, jolla on pakkomielle maanmiehestään, kadonneesta kirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi ainoan teoksensa vuonna 1939. Häntä pidettiin aikanaan ”mustana Rimbaudina”, mutta oli painunut unohdukseen jopa postkoloniaalin kirjallisuuden kentällä. Diegane on kuullut Elimanesta jo lukiolaisena, mutta pakkomielle hänen tarinansa jäljittämisestä alkaa vasta Euroopassa.

T.C. Elimane vaipui unohduksen alhoon osittain siksi, että häntä alettiin syyttää eurooppalaisten klassikkojen plagioinnista. Paineet kohdistuivat myös Elimanen kustantamoon, joka joutui lopettamaan toimintansa skandaalin käryssä. Kulttikirjan statusta lisäsi se, että kirjan painoksia oli vedetty pois myynnistä, eli siitä oli tullut todella harvinainen opus.

Tässä vaiheesssa lukijan on hyvä tietää, että T.C Elimane on puhtaasti fiktiivinen hahmo, mutta Sarr sai inspiraatiota romaaniinsa malilaisen Yambo Ouologuemin tarinasta. Tämä ”kadonnut kirjailija” voitti merkittävän palkinnon vuonna 1968 teoksellaan Le devoir du violence, mutta päätyi plagiointisyytösten kohteeksi 1970-luvulla ja katosi kirjalliselta maailmankartalta.

Sarr nostaakin esiin keskeisen kysymyksen, joka koskee siirtomaa-ajan ja sen jälkeistä postkoloniaalia kirjallisuutta: koska yksi sen keskeisistä motiiveista on ollut kirjoittaa takaisin valkoiselle eurooppalaiselle vallalle ja kulttuuri-instituutioille, eikö ole melkein väistämätöntä, että jonkun asteista ”plagiointia” on tapahtunut? Moni tuon genren klassikko on tietoinen uudelleentulkinta jostain eurooppalaisesta mestariteoksesta.

Dieganella on edelleen vahva side kotimaahansa, vaikka hän on asunut Euroopassa pitkään. Hän on yrittänyt tehdä väitöskirjaa, mutta haave romaanikirjailijan urasta vie miehen mukanaan. Pian hänestä tulee kustantamoiden afrikkalainen mannekiini, jota kutsutaan kissanristiäisiin vain siksi, että hän on ”uusi afrikkalainen ääni”. Mies tietää, että tällä tavalla markkinoitujen äänten tuotokset ovat oikeasti väsyneitä, eikä hän halua edustaa maanosaansa joka tiskillä.

Tunnistan romaanin asetelmassa jotain tuttua omalta tutkijan uraltani, vaikka en itse etsinyt varsinaisesti kadonnutta kirjailijaa mistään maasta. Mutta ymmärrän intuitiivisesti romaanin kertojan motiivit lähteä maailmalle etsimään jälkiä jo kuolleesta kirjailijasta. Meitä ihmisiä, jotka saavat suuria kicksejä tällaisista tutkimusmatkoista, on kuitenkin rajallinen määrä maailmassa.

Toki miesten syvimpiin salaisuuksiin on mahduttava myös kuumaa seksiä ja eroottisuutta. Dieganen eroottinen matkaopas on Pariisissa asuva kanssakirjailija ja maannainen Siga, jonka luona tämä käy imemässä tämän kirjallisia nännejä. Myöhemmin hän muodostaa suhteen algerialais-kolumbialaisen valokuvaaja Aidan kanssa, mutta Aidaa vaivaa sitoutumiskammo, vaikka Diegane on häneen korvia myöten rakastunut.

Löytääkseen kadonneen kirjailijan Dieganen on palattava kotiin Senegaliin, ja oman sukunsa monimutkaiseen historiaan. Välimatka sukuun on kasvanut valtavaksi vuosien varrella, ja Diegane kokee olevansa maahanmuutossaan terminaalivaiheessa. T.C. Elimane saa hänet taas kiinnostuneeksi oman maansa historiasta ja kulttuurista, ja kohtaamaan myös kipeitä asioita omassa kasvuhistoriassaan.

Yksi tällainen kipeä asia on moniavioisuus ja isien vähäinen läsnäolo perheiden elämässä. Dieganen oma isä tekee kirjassa jo kuolemaa. Tyypillistä perheiden rakenteissa on, että äidit ja isät kuuluvat eri ikäpolviin, ja moniavioisessa klaanissa nuorimmat vaimot saattavat olla miehensä lapsenlapsen ikäisiä. Usein he odottavat vanhan aviomiehensä kuolemaa, jotta saisivat enemmän elintilaa itselleen. Tätä teemaa on käsitelty paljon lukemassani englanninkielisessä länsiafrikkalaisessa kirjallisuudessa. Sarrin teoksessa moniavioisuus saa pitkän historiallisen kontekstin. Kirjassa on poikia, jotka taistelevat isän huomiosta, ja usein ainoa mahdollisuus tulla huomatuksi on tehdä kolttosia niin, että isä antaa selkäsaunan. Fyysinen väkivalta, kipu ja läheisyys nivoutuvat yhteen kasvavien poikien elämissä.

Teoksen kolmas vahva konteksti on Argentiina ja Buenos Aires, jossa Elimane vaikutti loppuelämänsä. Mukaan sekoittuu myös Haitin historiaa, sillä yksi Elimanen elämän merkittävistä toisista oli haitilainen naisrunoilija. Toisin sanoen Sarrin ote historiaan ja kulttuureihin on maksimalistinen, ja lukijan on suhtauduttava siihen joko nöyryydellä tai huumorilla.

Kirjoittamiseen liittyvät pohdinnat teoksessa ovat tajuntaa räjäyttäviä, ja kirjallisten viitteiden määrä on hengästyttävä. Itse koin saavani teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, vaikka olen puuhaillut postkoloniaalin kirjallisuuden parissa 25 vuotta. En tunne ranskankielisen maailman postkoloniaalia kirjallisuushistoriaa kuin pinnallisesti. Parhaiten muistan Negritude- liikkeen, joka vaikutti ennen toista maailmansotaa Pariisissa.

Parhaiten jäi mieleen pohdinnat romaanitaiteen vaikuttavuudesta. Nuori Diegane ei usko, että kirjallisuuden mestariteoksen pitäisi keskittyä johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan tai problematiikkaan. Hän liputtaa sellaisen sanataiteen puolesta, jonka ei tarvitse ottaa kantaa ollakseen vaikuttavaa. Vain keskinkertaiset kirjailijat lähtevät hankkeeseensa teema edellä.

Kuuntelin kirjan parissa päivässä, mutta tämä oli vasta pintaraapaisu näin monisyiseen ja laajaan romaaniin. Mahdollisesti hankin teoksen paperikopiona ja luen sen hitaammin joulun pyhinä. Äänikirjatoteutuksessa ei ollut mitään vikaa, mutta en edes saanut kiinni kaikkien henkilöiden nimistä kuunneltuna.

Sarrin tulevaisuus kirjailijana näyttää lupaavalta, mutta tämä esikoinen on niin kattava, etten usko hänen kykenevän kirjoittamaan toista vastaavaa teosta Senegalin lähihistoriasta. Kun puhutaan ”pajatson tyhjentämisestä”, niin tämä romaani kirjaimellisesti tekee sen. Ehkä Sarrille voisi tehdä hyvää kokeilla jotain minimalistisempaa tyylilajia, tai sijoittaa seuraavan projektinsa kulttuuriin, jota hän ei tunne etukäteen lainkaan.

Tämä on nyt kolmas lukemani senegalilaisteos, ja kaikki kolme ovat edelleen muistissani vahvoina elämyksinä. Mariama Ban Pitkä kirje käsitteli myös moniavioisuutta, ja Ousmane Sembenen Jumalan puupalikat kertoi Senegalin ensimmäisen junaradan rakennuksesta eeppiseen tyyliin. Suosittelen näitä klassikkoteoksia niille, jotka kiinnostuivat senegalilaisesta mielenmaisemasta luettuaan Sarrin teoksen. Nämäkin teokset ovat jo antikvariaattien aarteita, mutta niiden löytämiseksi ei tarvitse matkustaa kovin kauas kotoa.

Reppu täynnä kummitustarinoita

Teos: Michelle Paver: Thin Air. A Ghost Story. (Orion, 2016)

Viime talvena luin lähes kaiken suoratoistopalveluissa saatavilla olleen Himalaja-kirjallisuuden, josta vain muutama käsitteli jotain muuta kuin Kangchenjungan eli Mount Everestin valloitusta. Listallani on edelleen monia teoksia, jotka ovat saatavilla vain paperisena, ja eilen ilahduin, kun löysin kirjaston kierrätyshyllystä teoksen, josta en ollut kuullutkaan.

Thin Air on historiallinen kauhuromaani, joka sijoittuu vuoteen 1935, ja osittain myös vuoteen 1906, jolloin surullisenkuuluisa Lyellin operaatio Everestin valloittamiseksi tapahtui. Tästä kyseisestä eeppisestä retkikunnasta luin jo Jeffrey Archerin romaanin, joka on vielä suht tuoreessa muistissa.

Tässä teoksessa kertoja on kolmikymppinen lontoolainen lääkäri Stephen Pearce, joka tulee kutsutuksi vuorta valloittamaan lyhyellä varoitusajalla. Hänen isoveljensä Kits on ”oikea” kiipeilijä, ja hänen tiimiinsä kaivataan lääkäriä. Matka sattuu Stephenille kreivin aikaan, sillä hän on juuri purkanut kihlauksen ja kärsii ex-appiukon äänekkäästä vihanpidosta. Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella korkeassa ilmanalassa ennen lähtöä, ja pystyy vain treenaamaan lihaskuntoaan vähän laivamatkan aikana.

Retkikunta tapaa Darjeelingissa Lyellin ekspeditioon kuuluneen kapteeni Tennantin, joka on menettänyt jalkansa tuon kohtalokkaan retken seurauksena. Mies on asunut 29 vuotta bungalowissa, josta hän voi nähdä pyhän vuoren makuuhuoneensa ikkunasta. Hänellä on selvästi painavia salaisuuksia kannettavanaan, mutta ei avaudu niistä ensi tapaamisella.

Retkikunnalla on ”vain” 60 sherpaa, kun Lyellin porukka pystyi työllistämään pari sataa henkilöä. Suhde nepalilaisiin kantajiin on muuttunut piirun verran ymmärtäväisemmäksi kolmessa vuosikymmenessä, mutta hyvin vähän nämä britit ymmärtävät paikallista kulttuuria. Tiimissä on kuitenkin yksi kapteeni, joka osaa sujuvasti basaarihindustania ja vähän myös paikallisia kieliä. Toisin kuin vuosisadan alussa nämä miehet osallistuvat keittiövuoroihin, eli eivät asetu kokonaan nepalilaisten palveltaviksi.

Kauhu kirjassa liittyy vuonna 1906 Kangchenjungalle jääneiden miesten henkiin ja fyysisiin jäämistöihin. Varsinkin mies nimeltä Arthur Ward kummittelee, koska on syytä epäillä, että hänet olisi hylätty kolmosleirin rotkoon vielä elävänä. Arthurin reppu löytyy leirin läheisyydestä, ja retkikunnalla on riitoja siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Stephen on sherpojen kanssa samaa mieltä siitä, että sen mukaan ottaminen tuo huonoa onnea. Stephenin veli tahtoo kunnian tärkeän jäänteen löytämisestä, ja näin ollen reppua pidetään matkassa mukana.

Tarina ei ole aivan niin groteski kuin Archerin romaani, ja tyylilajikin on eri. Minun on usein vaikea arvioida kauhukirjoja, koska luen niitä verrattaen harvoin, mutta en kokenut Stephenin kokemuksia mitenkään äärimmäisinä. Hän jää yksin kolmosleiriin noin vuorokaudeksi, kokee vahvoja harhoja ja menettää kaikki varpaansa. Veli valitettavasti kuolee, ja Stephen joutuu suolaamaan veljen ruumiin, jotta se voidaan kuljettaa takaisin Britanniaan.

Historiallisena romaanina teos on ihan kelvollinen, vaikka kolmesta kilometristä ylöspäin ei pahemmin muisteta vuosilukuja. Kulttuurisesta näkökulmasta teos käsittelee eniten hengellisyyttä/henkisyyttä, ja käsityksiä yliluonnollisista tapahtumista. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hän halusi käsitellä varsinkin kantajien asemaa ja heihin kohdistuvaa rasismia. Tarinassa ainakin miesten henkilökohtaisilla kantajilla on lähes yhtä suuri rooli kuin länsimaisilla kiipeilijämiehillä.

En ollut kirjaa lukiessa kauhusta tukka pystyssä, mutta nautin sen ilmapiiristä ja kerronnan tyylistä. Varsinkin kieli oli niin autenttisen vanhahtavaa, että olisin voinut uskoa sen olleen jonkun 1930-luvulla vaikuttaneen kirjailijan, kuten vaikka E. M. Forsterin kynästä.

Paver ei ole itse kiipeilijä, mutta oli kirjoitusprosessin aikana vaeltamassa reitin alemmilla etapeilla. Kyllä teoksessa oli hyvin havaittavissa tuo ”kenttätyö”, eli uskoisin sen olevan melko autenttinen myös himokiipeilijöiden näkökulmasta.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Vinon miehen tunnustuksia

Teos: Jussi Nikkilä: Näyttelijä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Nikkilä

Romaanitaiteen saralla olen viime aikoina suosinut näyttelijöiden ja muiden teatterin ammattilaisten tuotoksia, ehkä siitä valitettavasta syystä, ettei minulla ole varaa käydä teatterissa. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä (s. 1982) on toistaiseksi jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi, sillä hän on tehnyt uraa enemmän helsinkiläisissä teattereissa kuin elokuvissa. Hänen vaimonsa Elena Leeven tunnistan paremmin, vaikka en ole tainnut nähdä häntäkään kuin parissa leffassa.

Näyttelijä ei ole suoraa autofiktiota ainakaan siinä mielessä, että teoksen tapahtumat menisivät yksi yhteen Nikkilän elämänkaaren kanssa. Jo se, että romaanin hahmot ovat saaneet uudet nimet etäännyttää tarinaa näyttelijäparin arjesta. Romaani kartoittaa levottoman, unettoman ja liikkeistään epävarman miehen vaiheita varhaislapsuudesta nykypäivään, jossa hän on isä, aviomies ja pienillä varoilla kitkutteleva kulttuurin sekatyöläinen.

Juonen suhteen romaani on vähäeleinen, siinä tapahtuu varsin tavallisia, arkisia asioita. Kertoja Viktor on luonteeltaan introvertti tarkkailija ja anekdoottien keräilijä. Teatterikoulun kirjoitusharjoituksissa hän on fiksoitunut kakalla käymisen dokumentointiin, ja hänellä on myös pakkomielle yksiössä asumisen tuottamista hajuista. Paistetun kalan haju vaatteissa on yksi hänen ahdistuksen kohteistaan, ja hänen Marks & Spenceriltä tarjouksesta ostettu öljykangastakki elää omaa elämäänsä julkisessa liikenteessä. Samasta liikkeestä on hankittu klassiset ruutupyjamat, ja muutenkin veri vetää Britanniaan, Lontoon teatterimaailmaan ja omalla tahollaan naimisissa olevan BBC-äänisen Maggien syliin.

Viktor on ollut uskoton vaimolleen Isalle, ainakin ulkomaan matkoilla. Käytännön pakosta pariskunta lomailee usein erillään, koska vaimon työkiireet niin vaativat. Molemmat taistelevat mustasukkaisuuden mörköä vastaan, mutta mahdollisesti Viktorin menetyksen pelko mahdollisen avioeron suhteen on vaimoaan suurempi. Nikkilä kuvaa hyvin ”vinon miehen” kasvuhaasteita neljännellä vuosikymmenellä tilanteessa, jossa vaimo tienaa ja menestyy huomattavasti miestään paremmin.

Vaikka kyseessä ei ole leimallinen huumorikirja, romaanissa on joitain kohtia, jotka saivat aikaan tyrskähdyksiä ja hirnahduksia. Päähenkilön käytös ruuhkaisessa smoothiebaarissa kapitalismikriitikkona oli loistava kohtaus, joka toimisi erillisenä sketsinä tai novellina. Löysin tuosta purnaavasta kuluttajahahmosta itseni, vaikka ehkä en kehtaisi ilmaista mielipidettäni myyjien tyrkystä asenteesta pitkän jonon edessä. Myös se, että työttömällä tai työttömyysuhan alaisella näyttelijällä on kuitenkin tarinassa varaa sijoittaa 7-10 euroa take away-terveysjuomiin, kertoo Viktorin poroporvarillisuudesta ja arvojen prioriteeteista.

Myös kertomus lähimarketin joulupukkikeikasta oli ammatin karua arkea kuvaava. Teatterikorkeakoulun linjat ovat yhteiskuntamme kalliimpia koulutuksia, ja tästä panostuksesta huolimatta on mahdollista, että kalliin koulutuksen saanut maisteri pääsee vain pukiksi, tai hyvällä lykyllä esittämään Muumipeikkoa ruotsinlaivan taaperodiscoon.

Jotain yhteistä oli tässä romaanissa ja juuri lukemani Samuli Laihon Lasiseinän kanssa. Päihteet eivät ole tämän romaanin keskiössä (vaikka Viktorilla on satunnaista taipumusta ronskiin itselääkintään), mutta molemmat romaanit kertovat Itä-Helsingin lähiöissä kasvaneiden lasten ja nuorten elämismaailmasta.  Molemmissa romaaneissa henkireiäksi nousee skittan skulaaminen kaupungin nuorisotalolla. Päähenkilöt ovat eri aikojen kasvatteja, mutta peruskokemuksessa lähiössä kasvamisesta on paljon yhteistä.

Romaanin haasteena oli juonen pirstaleisuus, tai paikoitellen kokonainen puute. Se on tämän tyyppisessä itsetutkiskelussa vahva tyylikeino, mutta paikoitellen johtaa siihen, että vessajutut, masturbaatio ja unettomuus saavat niin suuren osan kerronnasta, että niihin alkaa puutua. Varmasti osalle lukijoista tällainen arkisuus voi hyvinkin olla romaanin ”pihvi”, joka lisää samastumispintaa ja purkaa taiteilijamyyttiä.

Noihin osuuksiin verrattuna kertojan lapsuuden kokemukset Moskovan lähetystössä tai matkakuvaukset Berliinistä ja Lontoosta tuntuivat suurelta juhlalta. Lapsuusosioista pidin kirjassa eniten, ja olisin voinut lukea niistä kokonaisen, erillisen teoksen.

Kirjailijan oma ääni äänikirjaversiossa oli ehdoton plussa. Samalla on muistettava, etteivät kaikki kirjailijat ole ammattiesiintyjiä, vaan myös äänikirjojen lukeminen vaatii ammatillisuutta. Se on huomattavasti vaativampaa työtä kuin joulupukkikeikka marketissa, ja toivon mukaan siitä myös maksetaan asiaan kuuluva palkka.

 

Vuoden tärkeimmässä työkokouksessa

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Bazar, 2017)

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Mikael Bergstrandin (s. 1960) Intia-trilogian osia olen lukenut jokaista hieman viiveellä, ja tällä viikolla oli Omenalaakson gurun vuoro. Tämä sarja kertoo keski-ikäisestä työttömäksi jäävästä toimittajasta Göran Borgista, joka on asunut Intiassa ja jonka viha-rakkaussuhde tuohon maahan on muuttanut miestä suuresti. Olenkin luonnehtinut teoksia ”man litiksi”, mutta epäilen silti, että näillä kepeillä viihdekirjoilla saattaa olla enemmän nais- kuin mieslukijoita.

Kolmannessa osassa Göranin ja Yogendra Singh Thakurin ystävyys syvenee, kun Göran matkustaa Yogin ja Lakshmin häihin Tamil Nadun maaseudulle. Yogi on Delhissä asuva yrittäjä, joka on perustanut Lakshmin kanssa teeplantaasin Darjeelingiin.  Myös Göran on tässä bisneksessä osakas, vaikka ei ole vielä rikastunut sijoituksellaan.

Teoksen Intia-osuus on kieltämättä turistipainotteinen, koska siinä matkataan hääparin kolmantena pyöränä Maduraissa, Varanasissa ja Agrassa ikonisissa kohteissa. Varsinainen draaman kaari sijoittuu kuitenkin Ruotsiin, Göranin äidin uuden miehen tiluksille, Skoonen Omenalaaksoon, jonne Yogi tulee vierailulle kahdesti. Huhut intialaisen gurun saapumisesta tilalle jakavat paikallista yhteisöä, joista osa haltioituu uutisesta ja tekee kaikkensa päästä miestä lähemmäksi, ja osa syventää rasistista retoriikkaansa.

Jos kirjasta on löydettävä vakavampi twisti, se liittyy työttömyyteen ja työllisyyspolitiikkaan, joka ei tunnu kovin paljon hehkeämmältä kuin Ruotsin itäisen naapurimaan tilanne. Häihin Göran Borg lähtee viime tipassa, vaikka on valehdellut ystävilleen ”tärkeästä työtapaamisesta”, joka estäisi hänet pääsemästä paikalle. Tosiasiassa tapaaminen on vain viikoittainen sessio työvalmentajan luona, joka hänkin tarinan aikana sairastuu työuupumukseen. Tämän vuoksi Göran vapautetaan hetkellisesti velvollisuudesta osallistua tähän tärkeään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen. Miehen ammatillinen ylpeys on jo tuhoutunut, eikä hän suorastaan kadehdi niitä ikätovereita, jotka vielä sinnittelevät digitalisoituvien medioiden kilpailevassa työilmapiirissä.

Muuten teosten huumori liittyy kulttuurieroihin, ja on helppolukuista, paikoitellen jopa alkeellista. Enemmän pidin ystäväkaksikon uskonnollisista pohdinnoista, sillä varsinkin Yogin havainnot kristinuskon luonteesta ovat hassunhauskoja. Omenalaaksossa Raamatun luomiskertomus alkaa askarruttaa Yogia, eikä hän voi ymmärtää, miksi Eevan alastomuus jaksaa harmittaa kristittyjen ainoaa jumalaa niin vimmatusti.

Yogin intialaisen katseen kautta ruotsalaisen kulttuurin omituisuudet kirkastuvat, ja pääsemme tutkimaan muun muassa Österlenin syrjäseutujen tieosuuskuntien riitoja. Evert-nimisen syrjäytyneen maanviljelijän hahmo on uskottava, mutta hieman yliammuttu. ”Hyvän mielen” sisältöä tarinaan luovat varsinkin pikkukylän naapuruston kohtaamiset, ja ihmeet, joita Yogi-guru saa näissä toisiaan kyräilevissä kylähulluissa aikaan. Yhteisöllisyyden käsittely olisi saattanut rasittaa minua normaaliaikoina liian idealistisena tai naiivina, mutta juuri nyt tarina eteni jouhevasti.

Vaikka pidän kirjojen huumorista, en olisi jaksanut lukea näitä teoksia putkeen. En edes muista, luinko ensimmäistä osaa, Delhin kauneimpia käsiä kirjana loppuun vai olenko vain nähnyt sen elokuvana. Uskon, että teokset aukeavat mainiosti itsellisinä, mutta silti suosittelen sarjan osien lukemista oikeassa järjestyksessä.

 

 

 

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

Amerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Konservatiivisuuden koeajoissa

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017)

Vuosina 2016-17 neljääkymppiä lähestyvä kirjailija Joonas Konstig (s. 1977) lähti kokeilemaan jotain itselleen uutta ja ihmeellistä, herrasmieheksi kasvamista. Takana oli antropologian opintoja ja pidempiä kenttätöitä punk-kulttuurissa, veganismissa ja muissa vastakulttuurin kehdoissa.

Konstig ei omaa herrasmies-keikarille tyypillistä sukutaustaa, hän on työväenluokkaisen evakkoperheen vesa, jonka ruotsalaisperäinen nimi lienee peräisin Ruotsin armeijan kutsunnoista 1700-luvulta. Hänellä ei myöskään ollut suurta budjettia projektinsa toteuttamiseksi. Vuoden aikana hän kävi muun muassa ratsastus- ja miekkailutunneilla, kävi tapakouluttaja Kaarina Suonperän puheilla ja osallistui rugbyjoukkueen treeneihin.

Konstig nimeää teoksensa realityproosaksi, mikä on oiva nimi dokumentääriselle elämäkerralliselle teokselle, joka ei kuitenkaan ole perinteinen elämäkerta. Teokseen toki mahtuu päiväkirjamerkintöjä, mutta sitä voi myös lukea tietokirjana herrasmies-käsitteen kulttuurihistoriasta.

Täytyy sanoa, että minua ärsytti teoksen alkuasetelma ja myyntiretoriikka. ”Kuinka vihreätukkaisesta punkkarista tuli herrasmies” on alleviivaava, lukijoita kalasteleva alaotsikko, jota en itse ostaisi. Toki myös herrasmiesmäisyyteen voi liittyä kapinallisuutta näinä aikoina, jolloin valtakulttuuri painottaa teinimäistä äijämäisyyttä, johon kuuluu olennaisesti ”naismaisen” tapakulttuurin, hyvien tapojen ja kaikenlaisen piiperryksen vähättely. Matti Klingen kaltainen leivoshaarukkamies voi olla jopa raikas ilmestys sen jälkeen, kun on katsonut putkeen tietyntyyppistä tositeeveetä, jossa äijämäisyyttä ylistetään.

Teos on dokumentti aikuiseksi kasvamisesta ja vastuullisuuden oppimisesta joskus kantapään kautta. Kolmen lapsen isänä Konstig halusi myös kokeilla herrasmiesmäisyyttä kotioloissa, ja kertomus ”prinsessojen” illallisesta, meren elävien hienostuneesta syöttämisestä jälkikasvulle oli teoksen viihdyttävin episodi. Nautin myös pariskunnan häämatkakuvauksesta Venetsiaan, vaikka täytyy myöntää, että mikään tuon matkan kuvauksessa ei tehnyt minua kateelliseksi.

Pauliina Laitinen-Littorin ja hänen ruotsalainen ex-puolisonsa Sverker pääsevät myös siteeratuiksi, sillä onhan herrasmiehelle äärimmäisen tärkeää kuluttaa metsästysvaatteitaan ennen retkelle lähtöä, jotta ei näyttäisi liian nousukasmaiselta. Tämän tyyppiset hahmot ovat kaikessa rehellisyydessään ja avoimuudessaan myös koomisia, sillä heitä tuntuu ajavan elämässä lähinnä oikeanlaisen vaikutelman antaminen uusille kontakteille.

Vuoden kokeiluun kuului myös tutustumista vapaaehtoistyön kenttiin, ja Konstig onnistui tekemään tuttavuutta kotiseurakuntansa diakoniatyön kanssa. Monellekaan kirkosta etääntyneelle nuoremmalle ihmiselle diakonian käsite ei ole kovin tuttu, ei ollut Konstigillekaan, joten siihen liittyvät pohdinnat olivat myös arvokkaita. Suhde kristinuskoon oli yksi keskeinen pohdinnan paikka herrasmieheksi kasvamisen tiellä. Vaikka en itse edellyttäisi herrasmieheltä minkään muotoista uskonnollista toimijuutta, eurooppalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta uskontolukutaito tuntuu silti olennaiselta elementiltä. Kristilliset hyveet ovat kautta aikojen kuuluneet varsinkin ylempien luokkien sivistykseen, josta Britannian sisäoppilaitosten kasvatuskulttuuri on yksi esimerkki.

Minun oli vaikea samastua kirjailijan elämäntilanteeseen, sillä ensimmäisen maailman ongelmia hänellä tuntui riittävän aivan loputtomiin alkaen oikean väristen sukkien valinnasta. Silti pidin hänen kirjoitustyylistään ja paikoitellen piikikkäästä itsetutkiskelusta. Toivon myös, ettei hän tulevissa teoksissaan luovu sarkasmistaan, koska se kuitenkin loi särmää tähän teokseen, joka oli jo vaarassa lipsua jeesustelun ja liiallisen luokkaretkeilyn puolelle. Se, että ihminen luopuu rumista puheista, alatyylisistä kommenteista ja juoruilusta, on varmasti hyväksi hänen henkiselle kasvulleen, mutta kirjailijan kehityksessä kaikenlainen jalomielisyyteen pyrkiminen tuntuu haitalliselta.

Konstig on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta samaan syssyyn onnistuin pelastamaan hänen novellikokoelmansa Ahneet ja viattomat (2008) kierrätyskorista, joten saatan kirjoittaa toisenkin arvion hänen teoksistaan.

HELMET-lukuhaasteessa etenen nyt rastille 3, eli kyseessä on kirja, johon suhtauduin ennakkoluuloisesti. Onneksi ennakkoluuloni rapisivat lukemisen aikana, ja koin jopa oppivani eurooppalaisen tapakulttuurin historiasta jotain uutta.