Matkantekoa ennen selfie-keppejä

saagojen kutsuMatkakirjoissa parhautta ovat ne kertomukset, joista olen varma, etten vastaaviin koskaan kykene. Olen viettänyt aikaa Islannissa, mutta en olisi koskaan edes harkinnut sinne matkustamista meriteitse. Nyt löysin veneilykirjojen klassikon, Pekka Pirin klassikkoteoksen Saagojen kutsun/Avoveneellä Islantiin (1998) äänikirjana, ja koen riemua matkasta ohi mukavuusalueeni. Luksusta tässä äänikirjassa on kirjailijan oma ääni, ja lukuisat äänitehosteet, jotka tekevät kokemuksesta autenttisen kuuloisen. Tuntuu jopa, etten ehkä olisi jaksanut lukea tätä painettuna kirjana, mutta äänikirjana teos avautuu aivan eri tavalla.

Pekka Pirin ja Matti Pullin kaksinpurjehdus FinnFaster-avoveneellä Helsingistä Höfnin satamaan oli vuonna 1994 mediatapahtuma, josta oli kiinnostunut myös Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir. Matka oli Pirin unelma jo kolme vuotta ennen reissua, ja tätä edelsi työelämän vakava burnout ja avioero. Ennen tätä Piri oli harrastanut veneilyä ja saaristolaiselämää Kökarin vesillä, jossa perheellä oli kesämökki. Matkallekin kirjassa lähdetään Kökarin kautta, jossa Pirillä on matkan ensimmäinen ja ainoa kriisi – luottamuspula matkakumppaniin, jota hän ei tuntenut pitkään ennen matkalle lähtöä.

Kirjassa vellotaan läpi ikuisen harmaan ja oranssien aamusumujen ja pohditaan niin rakkauselämään kuin muuttuviin työelämän sääntöihin liittyviä ongelmia. Pekka Piri on noin viisikymppisenä keskellä elämänsä suurinta kriisiä, eikä edes tiedä, missä tulee asumaan matkan päätyttyä. Suomessa eletään keskellä syvintä lamaa, ja keski-ikäisenä työttömäksi jääminen on pelottavaa. Piri ei oikein koe elävänsä helsinkiläisessä rivitaloidyllissään, vaan on jo henkisesti elänyt lähinnä saaristolaistodellisuudessaan.

Minusta kirja on erinomaisen onnistunut, koska se tarjoaa sopivasti teknistä tietoa veneilyn harrastajille, mutta on samalla syvän filosofinen, jopa runollinen. Viikinkien ikiaikaisten reittien tunnelmat välittyvät, vaikka kyseessä ei ole historialarppaajan teos. Pirin ääni on kouliintuneen merikarhun ääni, ja toki tässä eletään miehistä fantasiaa tyylipuhtaasti. Piri edustaa sitä miestyyppiä, jolle perinteiset sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys, eikä naisen paikka ole aina veneessä hänen rinnallaan. Hän viihtyy parhaiten itse rakentamallaan kalastajakämpällä ja ulkoluodoilla, mahdollisimman kaukana ihmisen rakentamasta sivilisaatiota.

Pirin ja Pullin matkaa seurattiin aikanaan medioissa, mutta samalla parivaljakko halusi vetää rajat toimittajille. Matkan alkuvaiheessa varsinkin ruotsalaiset kulttuuritädit Pohjola-Norden-yhdistyksessä olisivat halunneet miehet vieraikseen, mutta Piri koki ahdistusta saamastaan huomiosta, eikä halunnut klovniksi. Tätien antamia runsaita lahjoja jouduttiin heittämään matkan aikana mereen, koska matkan turvallisuuden vuoksi varustelut piti pitää minimissä. Veneessä miehet tuntuivat elävän lähinnä Poutun tehtaan lahjoittamalla makkaralla, kun taas satamissa nautiskeltiin kunnon ruoasta. Reykjavikin kantapaikka Matkro nousee tässä legendaariseksi tukikohdaksi, jonka messinkistä oluthanaa Piri palvoo.

Toki kirja kertoo klassisella tavalla ystävyydestä, ja sivuhenkilöitä kirjassa on runsaasti (joista kaikki eivät ole matkassa mukana). Varsinkin Kökarin naapureita Piri muistelee matkan aikana paljon, jopa enemmän kuin naisiaan ja lapsiaan. Eräs naapureista haluaa lähettää Vigdis Finnbogadottirille kortin, joka säilyy avoveneen myrskyissäkin timmissä kunnossa. Kohtaaminen Islannin presidentin kanssa on symbolisesti keskeinen, ja viestii vieraanvaraisuudesta ja kunnioituksesta.

Koska minusta ei ole valtamerten purjehtijaksi omalla veneellä, aloin miettiä, kuinka muuten voisin kokea tuon huikean Atlantin ylityksen. Päädyin kirjaa kuunnellessani tutkailemaan Smyril Linen lauttayhteyksiä, ja huomasin, ettei meno-paluu Tanskasta Islantiin olisi mahdottoman hintainen, jos suostuu tinkimään mukavuudestaan ja majoittuu halvimmassa luokassa. Tällä reissulla voisi myös pysähtyä Färsaarilla, mikä olisi suuri unelmani. En välttämättä edes matkustaisi Reykjavikiin (jonka tunnen jo hyvin), vaan minulle voisi riittää Itä-Islantiin tutustuminen.

Historian havinaa kirjassa edustaa muun muassa filmien kehittäminen. Toki valtameripurjehduksella, jossa ihminen on itse vastuussa kaikesta, aikaa valokuvaamiseen taitaa olla kovin hintsusti. Ylipäänsä veneilyssä eniten kiehtoo sen tarjoamat mahdollisuudet irtaantua kokonaan noin sanotusta sivilisaatiosta, ja jäinkin kaihoamaan vanhan ajan matkustamista, jonka pointtina ei ollut esitellä lomakuviaan koko maailmalle. Tämän päivän turismin iljettävin keksintö on selfie-keppi, ja sen aikaansaama dekadenssi varsinkin massaturismikohteissa on herättänyt minussa jopa haluttomuutta matkustaa.

Tästä teoksesta on otettu uusia painoksia, ja näyttää, että se on myös käännetty englanniksi. Koin, että tämä on jo merkittävä klassikko, joka varmasti ihastuttaa myös nuorempaa lukijakuntaa. Samalla se tarjoaa kunnon pläjäyksen ysärinostalgiaa,  ja jopa yhteiskunnallisia pohdintoja, mikä on matkakirjoissa harvinaista herkkua.

Mainokset

Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Unelmien poikamies pallomeressä

IMG_1795Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.

 

Petroskoin Bukowski?

IMG_1702Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Bonusviikonlopun painajainen

pankkipoikaOlin joulun pyhät Ellibs-kirjaston tarjonnan varassa, ja sieltä esiin tuli lähinnä vähemmän tunnettuja ”kirjajokereita” syksyn bestsellereiden ollessa kovasti lainassa. Uutena tuttavuutena esiin pomppasi kouvolalainen Sami Rajakylä (s. 1979), joka paraikaa viimeistelee työläistrilogiansa kolmatta osaa. Rajakylä toimii siviilissä Prisman infon asiakaspalvelijana, mutta on viime aikoina onnistunut raivaamaan itselleen lyhyitä kirjoitustaukoja hektisestä päivätyöstään.

Romaanissa Pankkipoika (Johnny Kniga, 2016) kokemuksen rintaääni pääsee loistamaan. Citymarketin kilpailija Hypermarket ja sen pankin vittuuntuneet puoliammattilaiset virkailijat ovat tässä niin lihaa ja verta, että lukijaan melkein sattuu. Kuka tahansa voi kouluttautua pankkivirkailijaksi muutamassa päivässä, eikä asiakkaillakaan riitä pahemmin kunnioitusta ruutupaitaisille jokapaikanhöylille. Päähenkilö Esko on stressaantunut, mutta ei näe helppoa ulospääsyä tilanteestaan. Elämä on pelkää venynyttä bonusviikonloppua, tapahtuipa se töissä tai vapaa-ajalla.

Esko on keski-ikää lähestyvä, laiskanpulskea alisuoriutuja, jonka haaveena on tulla naisen elätettäväksi. Pysyvään parisuhteeseen hän on ehtinyt vasta yli kolmikymppisenä, mutta elämä poliittisen toimittaja-Annen rinnalla on samanmoista suorittamista kuin Prisman infossa. Ainoa henkireikä hänellä on Laajasalon vuokrayksiö, jossa hän käy lataamassa akkujaan salapullojen äärellä. Annen luona Albertinkadulla hän on tehostetussa valvonnassa; Anne laskee jokaisen nautitun alkoholiannoksen ja kinkkuleivän.

Romaanin työelämän kuvaukset ovat timangia, mutta pitkästyin parisuhteen kuvauksissa, joista tuli lähinnä mieleen Arttu Wiskarin laululyriikka. Heteroseksuaalin perusjannun ennalta-arvattavan viettielämän kuvaus ei tuonut teokseen suurta lisäarvoa. Eskon epätoivoiset pyristelyt pois Annen dominoivasta huomasta tuntuivat liian nähdyiltä. Asetelma oli kuin käänteisessä My Fair Ladyssa: Anne yrittää epätoivoisesti kouluttaa työväenluokkaisesta makkaranpurijasta sisäsiistiä puudelia, jonka kuitenkin pitää makuuhuoneessa suoriutua tiikerin lailla. Elatussuhteena asetelma ei kuitenkaan hyödytä Eskoa tarpeeksi, vaan hän roikkuu naisessa paremman puutteessa.

Esko ei kuitenkaan herätä sääliä, sillä hän on vaatimattomalla tavalla oman elämänsä subjekti. Ainakaan hänen onnellisuutensa ei riipu naisystävästä, vaan hän saattaa nauttia elämästään Arto Paasilinnan parissa lounasravintolan terassilla. Kaupan kassaksi tai pankkipojaksi hän vaikuttaa jopa älyköltä.

Paras kohtaus liittyi työhyvinvointikyselyn teatraaliseen purkuun, jossa Itäkeskuksen Hypermarket nousee komeetan lailla toiseksi huonoimmasta työyhteisöstä maan ykköseksi. Marketin henkilökunnassa on kolmetoista vuotta määräaikaisilla soppareilla viruneita työn sankareita, jotka katsovat, kun nuoria laiskimuksia vakinaistetaan. Työn ankeaa arkea piristävät vain Staffpointin hottikset tissimuijat, jotka hekin kiertävät marketista toiseen vuosikausia edistymättä urallaan minnekään. Työn pirstaleisuus ja taloudellinen kannattamattomuus tulevat lukijalle irvokkaalla tavalla selväksi. Voidaanko kaupan alan pätkätyöläisiä nimittää edes työväenluokaksi, sillä heillä ei ainakaan tässä kuvauksessa ole poliittista tahtoa järjestäytyä puolustamaan edes kahvitaukojaan?

Pankkipoika on kepeän viihteellinen huumorikirja, jossa olisi voinut olla syvempääkin kaunokirjallista potentiaalia, mikäli tiettyjä kliseitä olisi harvennettu. Olen silti kiinnostunut lukemaan sarjan ensimmäisen osan, Pätkärunoilijan, joka kertoo pohjanmaalaisesta Kelan sedästä. Odotan hänen hahmoltaan vähemmän normatiivista otetta, ja jään myös odottamaan, mitä ammattia trilogian kolmas sankari edustaa. Turva- tai hoiva-avustaja voisi olla paha, samoin osa-aikainen kynttiläkutsujen isäntä.