Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Unelmien poikamies pallomeressä

IMG_1795Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.

 

Petroskoin Bukowski?

IMG_1702Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Bonusviikonlopun painajainen

pankkipoikaOlin joulun pyhät Ellibs-kirjaston tarjonnan varassa, ja sieltä esiin tuli lähinnä vähemmän tunnettuja ”kirjajokereita” syksyn bestsellereiden ollessa kovasti lainassa. Uutena tuttavuutena esiin pomppasi kouvolalainen Sami Rajakylä (s. 1979), joka paraikaa viimeistelee työläistrilogiansa kolmatta osaa. Rajakylä toimii siviilissä Prisman infon asiakaspalvelijana, mutta on viime aikoina onnistunut raivaamaan itselleen lyhyitä kirjoitustaukoja hektisestä päivätyöstään.

Romaanissa Pankkipoika (Johnny Kniga, 2016) kokemuksen rintaääni pääsee loistamaan. Citymarketin kilpailija Hypermarket ja sen pankin vittuuntuneet puoliammattilaiset virkailijat ovat tässä niin lihaa ja verta, että lukijaan melkein sattuu. Kuka tahansa voi kouluttautua pankkivirkailijaksi muutamassa päivässä, eikä asiakkaillakaan riitä pahemmin kunnioitusta ruutupaitaisille jokapaikanhöylille. Päähenkilö Esko on stressaantunut, mutta ei näe helppoa ulospääsyä tilanteestaan. Elämä on pelkää venynyttä bonusviikonloppua, tapahtuipa se töissä tai vapaa-ajalla.

Esko on keski-ikää lähestyvä, laiskanpulskea alisuoriutuja, jonka haaveena on tulla naisen elätettäväksi. Pysyvään parisuhteeseen hän on ehtinyt vasta yli kolmikymppisenä, mutta elämä poliittisen toimittaja-Annen rinnalla on samanmoista suorittamista kuin Prisman infossa. Ainoa henkireikä hänellä on Laajasalon vuokrayksiö, jossa hän käy lataamassa akkujaan salapullojen äärellä. Annen luona Albertinkadulla hän on tehostetussa valvonnassa; Anne laskee jokaisen nautitun alkoholiannoksen ja kinkkuleivän.

Romaanin työelämän kuvaukset ovat timangia, mutta pitkästyin parisuhteen kuvauksissa, joista tuli lähinnä mieleen Arttu Wiskarin laululyriikka. Heteroseksuaalin perusjannun ennalta-arvattavan viettielämän kuvaus ei tuonut teokseen suurta lisäarvoa. Eskon epätoivoiset pyristelyt pois Annen dominoivasta huomasta tuntuivat liian nähdyiltä. Asetelma oli kuin käänteisessä My Fair Ladyssa: Anne yrittää epätoivoisesti kouluttaa työväenluokkaisesta makkaranpurijasta sisäsiistiä puudelia, jonka kuitenkin pitää makuuhuoneessa suoriutua tiikerin lailla. Elatussuhteena asetelma ei kuitenkaan hyödytä Eskoa tarpeeksi, vaan hän roikkuu naisessa paremman puutteessa.

Esko ei kuitenkaan herätä sääliä, sillä hän on vaatimattomalla tavalla oman elämänsä subjekti. Ainakaan hänen onnellisuutensa ei riipu naisystävästä, vaan hän saattaa nauttia elämästään Arto Paasilinnan parissa lounasravintolan terassilla. Kaupan kassaksi tai pankkipojaksi hän vaikuttaa jopa älyköltä.

Paras kohtaus liittyi työhyvinvointikyselyn teatraaliseen purkuun, jossa Itäkeskuksen Hypermarket nousee komeetan lailla toiseksi huonoimmasta työyhteisöstä maan ykköseksi. Marketin henkilökunnassa on kolmetoista vuotta määräaikaisilla soppareilla viruneita työn sankareita, jotka katsovat, kun nuoria laiskimuksia vakinaistetaan. Työn ankeaa arkea piristävät vain Staffpointin hottikset tissimuijat, jotka hekin kiertävät marketista toiseen vuosikausia edistymättä urallaan minnekään. Työn pirstaleisuus ja taloudellinen kannattamattomuus tulevat lukijalle irvokkaalla tavalla selväksi. Voidaanko kaupan alan pätkätyöläisiä nimittää edes työväenluokaksi, sillä heillä ei ainakaan tässä kuvauksessa ole poliittista tahtoa järjestäytyä puolustamaan edes kahvitaukojaan?

Pankkipoika on kepeän viihteellinen huumorikirja, jossa olisi voinut olla syvempääkin kaunokirjallista potentiaalia, mikäli tiettyjä kliseitä olisi harvennettu. Olen silti kiinnostunut lukemaan sarjan ensimmäisen osan, Pätkärunoilijan, joka kertoo pohjanmaalaisesta Kelan sedästä. Odotan hänen hahmoltaan vähemmän normatiivista otetta, ja jään myös odottamaan, mitä ammattia trilogian kolmas sankari edustaa. Turva- tai hoiva-avustaja voisi olla paha, samoin osa-aikainen kynttiläkutsujen isäntä.

Eronneet, karanneet ja kierrätetyt

5638974Reidar Palmgrenin romaani Kirpputori (Otava, 2016) kirvoitti minussa laajempiakin ajatuksia kierrätyksestä ja ekologiasta. Tampereella pitkään vaikuttanut Palmgren on varmasti ollut tuttu näky kirppiksillä ja kierrätyskeskuksissa – myös hänen tuore Aamulehden sisustusvideonsa idyllisestä puutaloasumisesta kertoo rakkaudesta käytettyyn, löydettyyn ja menetettyyn.

Itse olen herännyt Palmgrenin tuotantoon myöhäsyntyisesti. Porista hankkimani ja Poriin sijoittuva Sudenmarja (2012) oli taannoin voimallinen lukukokemus, jossa yhdistyi rakkaus puutarhanhoitoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Yhtä lailla Kirpputorissa kierrätys ja maskuliinisuuden kriisi löytävät toisensa herkullisesti: Kimmo Saarinen on kiertoon laitettu mies, joka löytää turvaa itsepalvelukirppiksen pitäjästä Katariinasta. Samalle kirppikselle päätyvät myös Kimmon tavarat ex-vaimon roudaamana.

Kimmo on ollut 80-luvulla laulajana yhden hitin ihmebändissä, ja kuvittelee paikkakunnan naisten vieläkin pyyhkivän silmäkulmistaan tähtipölyä häntä katsellessaan. Kimmon taiteilijan identiteetti on saumaton, vaikka prosessit venyvät vuosikausien mittaisiksi. Katkeruutta hän kokee muita bändin jäseniä kohtaan, jotka aikanaan heittivät miehen ulos. Lapsuudenkaveri Make jaksaa vielä miestä hyysätä, vaikka miehen eteenpäin tuuppiminen on kovin haasteellista.

Kimmo ei tyyppinä kerää säälipisteitä, hän on klassinen vätys, joka syyttää aina epäonnistumisistaan muita. Hirveän aikaansaava hän ei kuitenkaan ole manipuloivana narsistina. Hänen suurin syntinsä on väkivaltaisuus, joka on puhjennut yllättäen nelikymppisenä. Tarinan aikana hän mukiloi potentiaalisen perheterapeuttinsa ja saa kunnolla köniin Makelta. Molemmat ex-vaimot ovat huolissaan Kimmon käytöksestä, mikä johtaa myös kutsuun sosiaalivirastoon teinipojan huoltajuuden uudelleenmäärittelemiseksi. Isänä Kimmo on toistaiseksi suoriutunut kohtuuhyvin, mutta sekin suhde alkaa olla karilla.

Minua nauratti tässä eniten Kimmon epätoivoinen liikuntaharrastuksen aloitusyritys Maken vieraana kaupallisella kuntosalilla – maailmassa, johon Kimmon kaltaiset laiskimukset eivät yksinkertaisesti mahdu. Ehkä salikohtauksen aikana koin ripauksen sääliä antisankariamme kohtaan. Kuntosalille porttikiellon saaminen kun mielestäni vaatii jo aikamoista vastarintaa.

Kimmon ja Katariinan nuoruuden muistot asettuvat romaanissa kiinnostavasti ristivalotukseen. Katariina on onnistunut raivaamaan itselleen polun yrittäjänä, vaikka menneisyyden varjot tekevät hänestä edelleen omanlaisensa paarian. Syrjään joutumisen kokemusten kautta hänellä riittää sydäntä palkata firmaansa kehitysvammaisia ja kaiken maailman kimmoja.

TV2:n Kimmo-sarjan päähenkilönkin kanssa Palmgrenin luomalla hahmolla on jotain yhteistä, tosin Jussi Vatasen esittämä hahmo on symppiksempi. Tämä Kimmo on luisumassa kokonaan yhteiskunnan käsistä, ellei joku ymmärtäväinen kierrättäjä ota taas koppia. Kimmossa on ainesta tulla työkkärin säälistäjän pelastamaksi, kuten Hannaleena Haurun ohjaamassa leffassa demonstroitiin.

Parasta kirjassa oli kirpputorin arjen miltei etnografinen kuvaus – ovathan kirppikset, varsinkin itsepalvelusellaiset, todellisia menneiden unelmien ongelmajätepisteitä. Itse olen kyllästynyt ylihinnoiteltuihin joulukoristeisiin, Kinder-munayllätyspusseihin  ja myllättyihin pöytiin. Niiden maailma pysyy vuosikymmenestä toiseen samana. Asioin nykyään vain UFF:illa ja Fidalla, joissa tavaroiden tarinallisuus on osittain pyyhitty pois. Itsepalvelukirppiksillä kun saattaa usein törmätä tavaroiden entisiin haltijoihin. Työttömien harjoittama epäilyttävä harmaa talous kukoistaa, ja moni yksinhuoltaja koettaa raapia rahoja lastensa leirikouluja varten. Palmgren olisi voinut kertoa enemmänkin asiakkaiden taloudellisesta selviytymisestä. Hänen Kimmostaan kun ei edes löytynyt tarmoa tällaiseen mikroyrittäjyyteen, vaan hän mieluummin vippasi kavereiltaan rahat snägärilla käyntiin ja kaljaan.

Kimmon tarina oli hyvin todenoloinen, mutta ei suuresti muuttanut maailmaani. Ehkä romaani puhutteleekin intohimoisia kirppiskävijöitä, joille vesiputousta esittävät hologrammitaulut ovat ironisia postmoderneja aarteita. Itseäni kirja kirvoittaa taas käymään ”Paskat kirppislöydöt”-sivustolla hihittelemässä.

Härskiyden voimavaroista

Kuusisto Toivo pesäMeri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) ihastutti minua taannoin erikoisella kuvakulman valinnallaan. Siksi tartuin ripeästi hänen tässä kuussa ilmestyneeseen kakkosteokseensa Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), joka ei takakannen tekstin perusteella kuitenkaan herättänyt vastaavaa uteliaisuutta. Kirja lupasi ”rivoa ja riipaisevaa” kertomusta vanhan linjan naistenkaatajista ja rakojen täyttämisestä. Tavallaan kirjan juju näkyy olevan siinä, että nuori naiskirjailija oli valinnut tällaisen aiheen. Pystyykö hän uimaan pinttyneiden baarihaiden ja ”kulukumulukkujen” liiviin? Olisiko kirjaa ylipäänsä julkaistu, jos kirjailijana olisi ollut A-killan luovan kirjoittamisen piirissä debytoinut Pera, 64 vee? Voiko postfeministisessä Suomessa matalan koulutuksen saanut duunari- tai pienyrittäjämies breikata kirjailijana tällä tyylillä?

Sinänsä teksti tuntui juuri ”Peran” kirjoittamalta: siinä ei kikkailla liikaa yliopistosivistyksellä eikä lennokkailla intertekstuaalisilla viitteittä. Nuhjuisuuden tuntu on kaikkialla, baaritiskeilta UFF:in euron päiville ja ABC-asemilta provinssikaupungin hotellien aamiaispöytiin. Henkilöhahmot eivät ole yhtä syrjäytyneitä kuin Amerikkalaisessa, mutta he eivät myöskään ole kovinkaan sympaattisia.

Kirjan ensimmäinen osa on kerrottu Toivo Pesän näkökulmasta, ja kliseisyydessään miltei toivoton. Pesän ja Sillin äänieristysbusiness on epäilyttävää, mutta miehet ovat harrastaneet naisten kaatoa Helsingin kantamestoissa jo 70-luvulta. Yhteisen pomon vaimo vaatii tulla pannuksi sukkahousuihin revityn reiän kautta. Silli on kaksikon majakka ja Pesä perävaunu, jolle yleensä kelpaa naisseurueen vaatimattomammat mimmit. Pesän ainoa pysyvä ystävyys Sillin lisäksi on Neljännellä Linjalla yrittävään vietnamilaiseen thaihieroja Kim-Muuniin, joka hänkin kliseisyydessään muistutti lähinnä Putouksen hahmoa.

Teos nostattaa hieman kierroksia toisessa ja kolmannessa osiossa, jotka paljastavat miesten uuden asiakkaan, voimavaraterapeutti Irmeli Angervuon mystistä ja kompleksista persoonaa kolmen kilpakosijan, Toivon, ex-miehen Kristerin ja Ahdistuksen näkökulmista. Toivo pääsee kuusikymppisenä konkurssikypsänä kehäraakkina kokeilemaan lyhyen ajan uusperheen arkea Irmelin ja tämän sijaislapsen kyydissä. Rakastumista on ilmassa, mutta Irmelin sitoutumiskammo on Toivon kammoa voimakkaampaa.

Kiinnostavinta kirjassa oli voimavarakeskeisten terapioiden parodiointi. Irmelin liikeidea, huutamiseen varattu äänieristetty kontti, on sopivan kustannustehokas mielenterveystyön vaihtoehto, josta kunnan isät ja äidit kiinnostuvat maanlaajuisesti. Oudon parivaljakon matka päätyykin Kuopioon, jossa Irmeli on viettänyt varhaislapsuutensa, mutta matkalla on kohtalokkaita vaikutuksia terapeutin terveydelle.

Minulla oli lukijana vaikeuksia erottaa komediaa ja tragediaa toisistaan tässä tarinassa ja jäin vellomaan ambivalenttiin suohon, josta ei meinannut olla ylös nousua. Sympatiat eivät heränneet tarpeeksi ymmärtämään härskien sillimiesten sisäistä elämää, eikä teos myöskään herättänyt pienintäkään feminististä raivoa. Terapiabisneksen parodioinnissa oli joku yhteiskunnallinen koukku, jota laajentamalla teos olisi voinut lähteä paremmin lentoon. Terapia-aiheesta luin myös äskettäin laajemman teoksen, Jessica Sunin Hoidon (Tammi, 2014), joka oli kerronnallisesti perinteisempää, mutta jolle nauroin paljon enemmän. Kielellisesti Kuusiston teksti on oivaltavaa ja kunnianhimoista, ja siksi luulenkin, etten vain ollut oikea lukija tälle.  Jäänkin innolla odottamaan muiden reaktioita tähän eriskummalliseen romaaniin, jota ei ainakaan liiasta naminami-mielihyvän tuottamisesta voida moittia.

 

Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Kosteat Pentinkulman päivät

HappotestiKalle Lähde on esikoiskirjailija, joka kirjoitti teoksen Happotesti (Otava, 2016) aluksi blogimuodossa osana päihdekuntoutusprosessiaan. Blogi ja romaani eivät olleet identtisiä, ja romaania on editoitu koherentimmaksi tarinaksi. Kiinnostavaa on, että kolme suurta kustantajaa olivat kaikki kiinnostuneita julkaisemaan käsikirjoituksen, ja näistä Lähde valitsi Otavan. Blogin kirjailija päätti sulkea romaanin valmistuessa, mutta sillä oli ollut satojatuhansia kävijöitä.

Aihe on arka, tuiki tavallinen ja sekavia tunteita herättävä. Happotestissä on jotain samaa Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan kanssa, jonka muistaakseni luin aikanani inhon puistatusten aallokossa. Suhde alkoholismiin on kuitenkin tässä raaempi, eikä tämän nimettömän päähenkilön toilailuista saa huumoria irti repimälläkään. Hän on juonut rankasti kymmenisen vuotta, mutta vasta äskettäin irtisanoutunut työstään pystyäkseen keskittymään rakkauteensa täysin palkein. Hänellä ei ole suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan juominen on äitynyt vakavan itsetuhoiseksi. Hauskaa hän ei muista pitäneensä ryyppyreissuillaan juuri tuohon kymmeneen vuoteen, vaan hän enimmäkseen juo yksin, välillä satunnaisten baarituttujen kanssa. Hän on iältään noin neli-viisikymppinen, vaimo on jaksanut katsella juomista yllättävän kauan ja miehen onneksi lapsia ei ole siunaantunut.

Romaanissa asutaan Turussa, ja päähenkilön porvarilliset kulissit säilyvät yllättävän pitkään. Taloyhtiössä juoppouteen suhtaudutaan moralistisesti, mutta miehen aiheuttamat suuremmat järjestyshäiriöt ovat alkaneet vasta työttömäksi jäätyä. Vanhuksista koostuva pihaparlamentti kyllä huomaa taksireissut ja kotiin kuljetetut kaljakeissit. Miehen ryyppääminen on vielä tässä vaiheessa maanisen mahtipontista, sillä ansiosidonnainen juoksee ja pariskunnan yhteiseltä pankkitililtä voi aina vipata muutaman satasen. Miehen oma asenne muihin juoppoihin on ylenkatsovaa, sillä hän kokee olevansa kaikesta huolimatta kulttuuripersoona ja edelleen melko kuuma kolli. Pikku-ukoista parhaimmat kaverit hän saa Väinö Linnan romaanihahmoista, eli hänellä on kotonaan vaimon töissäollessa kosteammat Pentinkulman päivät.

Kirjassa kirjaimellisesti ryvetään paskassa, sillä päähenkilö ei enää voi kontrolloida peräsuoltaan. Kakkaa valuu pitkin reisiä hienommissakin juottoloissa, ja mies joutuu välillä soittamaan vaimonsa pelastamaan haisevista tilanteista. Vaimon palvelualttius herätti eniten kysymyksiä, vaikkakin tässä eletään sietokyvyn viimeisiä viikkoja. Kaljan kotiin ostaminen siinä toivossa, että siippa ei lähtisi ”neuvoa-antavien” jälkeen minnekään, on täysin pöllöä toimintaa. Parisuhde on tässä kuollut jo vuosia sitten, mutta vaimo säälii miestään ja toivoo jonkun katkohoitoreissun katkaisevan kamelin selän.

Katkohoidosta olisin voinut lukea enemmänkin, samoin terveyskeskuskäynneistä, jotka vaikuttivat täysin riittämättömiltä näin vaikeasti ongelmaiselle henkilölle. Hän on kuitenkin myöntänyt ongelmansa lääkäreille, mutta katkohoito ei anna muuta kuin muutaman päivän levon.Mitään jatkuvuutta ei näissä hoidoissa ole. Ahdistuslääkkeitä hän saa terveyskeskuksesta kuin automaatista, ja niiden yhdistäminen alkoholiin saa nopeasti aikaan laskeuman rapajuopon tasolle. Teos antaa todella huonon kuvan maamme päihdehuollosta, ellei henkilö ole motivoitunut hakemaan kallista yksityistä hoitoa.

Teos on rehellisyydessään kammottavan hyvä, vaikkakin ahdistava ja synkkä. Päähenkilön kuntoutumiselle ei näy ainakaan tässä vaiheessa mitään mahdollisuutta, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen muuhun kuin juomiseen. Hän herättää samaan aikaan myötätuntoa ja ällötystä. Aivojaan hän ei ole vielä juonut kokonaan, vaan kykenee krapulavaiheessa teräväänkin yhteiskunnalliseen analyysiin. Täysin ojan pohjalla hän ei vielä ole, kiitos omistusasunnon ja plussalukuisen pankkitilin, mutta sinne kohti ollaan menossa apinanraivolla. Omistusasunnon myynnistä saatu osuus kuluu tällä hemmolla muutamassa kuussa. Näillä elintavoilla on hyvin epätodennäköistä, että mikään asunto pysyisi alla pitkään.

Onko tämä sitten vertaistuellinen romaani? Terapiateksti? Varoittava esimerkki Turmiolan Tommista? Voiko tämä kenties pysäyttää lukijan pohtimaan omaa juomistaan? Voisiko tämä toimia ennaltaehkäisevän päihdetyön työkaluna? Ehkä. Uskon, että teos voi raadollisuudessaan pysäyttää jonkun. Ilman omakohtaista kokemusta tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu, ja sen uskottavuus piilee henkilökohtaisuudessa. Lähteellä kuitenkin näyttää olevan kykyjä muuhunkin kuin juomisesta kirjoittamiseen, joten jään uteliaana odottamaan toista romaania. Happotesti ei vaikuta kirjasarjan alulta, vaan yksittäiseltä puheenvuorolta. Perustellulta sellaiselta.

Alkoholismista kirjoittaessa on aina sosiaalipornoon ajautumisen vaara, mutta tässä en sitä nähnyt. Ehkä lapsettoman miehen näkökulmassa on se ”helpotus”, että hän on ”vain” tuhoamassa itseään. Vaimon lähteminen tässä vaiheessa tuntuu itsestäänselvältä, sillä en ole aikoihin tavannut marttyyrimaista ”vanhan koulun” alkoholistin vaimoa, joka kaiken kestää sortumatta itse samaan ansaan. Mutta se, että on lapseton ja yksinäinen, ei tee ihmisen avun tarvetta yhtään vähäisemmäksi.

Sopivaa lukemistoa minulle, kun paluu rankempiin teemoihin opinnoissa on pian edessä. Lomalle rentoutuskirjaksi tämä teos ei ole millään muotoa sopiva. Teos voi kyllä olla opettavainen, vaikka lukijalla ei olisi aiheesta omakohtaista kokemusta. Hyvin harvalla suomalaisella on niin onnellinen perhetausta, ettei muistoja jonkun ongelmallisesta ryyppäämisestä olisi. Suurimmalle osalle lukijoista teema on varmasti liian tuttu. Minulle päällimmäisenä kysymyksenä jäi, voidaanko tällaista henkilöä tukea, ja kuinka järeistä tukimuodoista olisi kyse.