Hillbillyjen ja hipstereiden maasta

IMG_1515Juha Itkonen on kirjailija, jolta en ole lukenut kaikkia teoksia, vaikka syytä varmasti olisi. Hän kuuluu ikäluokkaani, on kirjoittanut herkullisen liikkuvaa ja kansainvälistä tekstiä, ja olen erityisesti pitänyt hänen tavastaan kertoa – en välttämättä automaattisesti teosten aiheista. Ja kun sain käsiini teoksen Minun Amerikkani, heti ensimmäisenä mieleni valtasi epäilys: jaksaisinko lukea tilitystä jonkun kirjailijan henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta?

Olen tässä blogissa hehkuttanut kahta vanhemman ikäluokan mieskirjailijan Amerikka-aiheista matkakirjaa, Rauli Virtasen ja Antti Tuurin. Niinä aikoina, kun nämä miehet Amerikan valloittivat, matkustamisessa sinänsä oli vielä glamouria. Oman ikäluokkani Amerikan-reissut taas tuntuvat bulkkikamalta, sillä niin moni sinne pääsi jo vaihto-oppilaaksi. Monella meistä on aktiivinen suhde Pohjois-Amerikan mantereeseen, vaikka emme olisi siellä koskaan käyneet. Itse olen lentänyt Kanadaan kolme kertaa ja asunut siellä vuoden, mutta minulla ei riittäisi materiaalia kirjoittaa verevää rakkauskirjettä maalle, vaikka siellä erinomaisesti viihdyinkin.

Jätin kesken Virpi Hämeen-Anttilan samansuuntaisen Intia-teoksen, ja pelkäsin Itkosen kirjallekin käyvän samoin. Minun Amerikkani on kirjan nimenä populistinen ja kökkö, kuten kirjailija odysseian loppumetreillä itsekin tunnustaa. Nimeä ei kuitenkaan voinut vaihtaa, sillä kirja oli tilattu tulipalokiireessä ja nimi printattu katalogiin jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tällainen tekstin tuottaminen ahdistaa ainakin itseäni, mutta Itkonen on vuosien varrella elättänyt perhettään enemmänkin nopeilla journalistisilla juttukeikoilla Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Tämä teos on jalostettu versio aiemmista lehtijutuista. Kuitenkin se muodostaa oman hillityn, mutta maagisen kokonaisuutensa.

Itkonen siis reissasi ympäri Yhdysvaltoja Trumpin kampanjan aikaan vuonna 2016 ja vielä tämän vuoden tammikuun virkaanastujaisseremonioiden aikaan. Itseäni eniten kiinnostavin jakso oli syksyn 2016 kirjailijaresidenssi New Yorkin osavaltion Ledig Houseen, jossa kirjailijat ympäri maailmaa seurasivat Trumpin valtaan nousua. Residenssi ja sen lähialueet esiintyivät kuplana, vaihtoehtoisena todellisuutena, jossa ihmisillä edelleen oli roppakaupalla tietoa muusta maailmasta.

Kuka tahansa, joka on vähänkään seurannut uutisia, pystyy samastumaan kirjan maisemiin, tai vieraantumaan niistä. Itkonen laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti, ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja historiallisesti: lapsuuden Amerikka-sympatiat suodattuvat tämän päivän maailmantuskaan, mutta iloa Ritari Ässän katselusta tai Twisted Sisterin fanituksesta ei vesitetä. Itkosen oman hämeenlinnalaisen yrittäjäperheen länsivetoisuus politisoituu paikallisten sosialistiperheiden rinnalla. Sosialistisen kasvatuksen 1980-luvun Suomessa on täytynyt olla järkyttävän vaikeaa, kun tv:stä ei tullut ainuttakaan neuvostoliittolaista sarjaa, emmekä tunteneet muita neuvostoartisteja kuin Alla Bugatshovan. Ainoa lapsia aidosti kosiskeleva mediaelementti oli Pikku Kakkosen Nukkumatti, jonka esiintymiset kestivät sen minuutin tai pari. Elimme yhtenäiskulttuurissa, jossa varmasti kommunistitkin seurasivat Dallasia, ainakin länsimaisen rappion herjaamismielessä.

Itkonen käy läpi nuoruutensa Amerikka-kokemuksia maltillisen nostalgisesti. Hänen amerikkalaisen jalkapallon uransa katkeutui, kun isä ei suostunut maksamaan varusteita. Hän pääsi 17-vuotiaana työkaverinsa siivellä Aurinkomatkojen hotellitestaajaksi Miamiin, mikä oli provinssin tiukkojen alkoholi-ikärajojen suhteen suuri pettymys – matkalla pelattiin lähinnä korttia ja otettiin poseerauskuvia whiskypullojen kanssa hotellihuoneen ammeessa. Jo 90-luvulla hän oppi subileivän tilaamisen, mutta kokee tämän näennäisen valinnanvapauden edelleen ahdistavaksi ja ostaa leipänsä mieluummin Picnic-ketjusta.

Arviota kirjoittaessani odotan Trumpin hallituksen alasajoa seuraavan kuukauden sisällä. Itkonen tarjoaa ikkunoita hänen kannattajiensa mielenmaisemiin todella monipuolisella tavalla, vaikkakin juttureissuilla oma turvallisuus oli välillä kynnyskysymyksenä ja esteenä aitoihin kohtaamisiin. Hillbillyjen ja hipstereiden maassa arkiset kohtaamiset ovat usein kortilla. Bernie Sandersin kalpeanaamaiset yliopistointellektuellikannattajat eivät välttämättä ole koskaan käyneet alabamalaisessa megachurchissa, eikä tyypillinen hillbilly ymmärrä poliittista satiiria. Jos elämä koostuu vain yhdestä lyriikan lajista, jossa kaivataan kotiin highschool-sweetheartin syliin, silloin Trump on ainoa ymmärrettävä kandidaatti siitä huolimatta, ettei high schoolissa tyttöjen julkinen haarojen kouriminen ollut kenties sallittua.

Henkilökohtaisesti sain teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, kuten amerikkalais-indonesialaisen Laksmi Pamuntjakin tuotannon. Ylipäänsä teoksen kulttuuriset referenssit loistavat, kun taas poliittinen analyysi pysyttelee arkisen journalismin tasolla, sitä yhtään vähättelemättä. Kirjaan uskaltaa tarttua sellainenkin lukija, joka ei ole länsimaisten demokratioiden valtajärjestelmiä systemaattisesti vertaillut.

Parhaimmillaan tämä road movie tarjoaa vastaavan kokemuksen kuin Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation, siitä huolimatta, että kertoja luultavasti tuntee amerikkalaisen rockmusiikin paremmin kuin lähtömaansa vastaavan ja pystyy keskustelemaan nyansoidusti kansanihmisten kanssa Greyhound-busseissa ja asemessuilla. Tästä huolimatta hän palaa itselleen outoutettuun maahan, joka on kadoksissa sisäisten kulttuuriensa ja käännöstensä kanssa, maahan, jossa monille ainoa mahdollinen olemassaolon muoto on elää taskussa tai kuplassa.

Mainokset

Kaikkien aikojen Rauli Grandi

img_1127Viime aikoina olen tietoisesti tai tiedostamatta valinnut lukemistooni dialogisia vastapareja, eli usein tulee luettua peräkkäin kirjoja, joissa samaa teemaa lähestytään kovin eri näkökulmista. Kaisa Haatasen itseironisen huumoripläjäyksen jälkeen lukulaitteelleni lävähti Rauli Virtasen Reissukirja (WSOY, 2014), ja vaikka siinäkin huumoria viljellään runsaasti, tyylilaji on eri.

Virtanen tunnettiin jo 80-luvun lopussa miehenä, joka oli reissannut kaikissa maailman maissa. Neuvostoliiton kaatumisen ja Afrikan viimeaikaisten kriisien jälkeen maita on tullut maailman kartalle lisää, joitain on hävinnytkin, mutta Raulin halu päivittää tilastoaan ei ole hälvennyt. Rauli ei kuitenkaan ole tyypillinen tietovisojen maatietäjä, vaan ehkä Suomen legendaarisin sotatoimittaja, joka jossain vaiheessa olisi halunnut tulla rauhantoimittajaksi. Olen itse yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta luin ja näin Raulin reportaaseja lapsena ja nuorena – se johtunee siitä, että meillä kotona katsottiin enemmän YLE:n uutisia kuin kaupallisten kanavien.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on pyhitetty Raulin ensimmäiselle juttumatkalle halki Amerikkojen Brasiliasta Alaskaan vuosina 1970-1. Kerronnallisesti alkuosa eroaa loppuosasta, sillä siinä todella eletään seikkailua kaikein aistein. Nuori Rauli on vielä tässä vaiheessa enemmän kiinnostunut luonnosta ja tavallisista ihmisistä kuin konfliktialueiden adrenaliinikickseistä, ja saa inspiraatiota mm. vapautuksen teologiasta. Meksikossa hän melkein joutuu naimisiin fiksun Annabellan kanssa, joka unelmoi ainakin kahdeksasta lapsesta. Kanadassa hän huomaa olevansa liian kunnollinen päästäkseen kunnolla Stanley Parkin hippileirin sisäpiiriin. Matka Alaskasta Japanin ja Neuvostoliiton kautta kotiin laiva-ja maateitse tyssää lupaongelmiin. Itse koin, että jo tämän matkan materiaalit olisivat riittäneet yhtä teosta varten, sillä tässä vangittiin kiehtovasti 70-luvun alun journalistinen henki ja kirjoittamisen materiaaliset reunaehdot.

Kirjan loppupuoli oli yhtä legendaarinen, mutta kerronnallisesti teos hajoaa silpuksi ja  henkilöitä tulee eteen aivan liikaa. Oman navan kaivamisesta Virtasta ei voida syyttää,  sillä hän yrittää parhaansa murtaa sankaritoimittajan myyttiä ja kertoa rehellisesti kriisialueiden raportoinnin koukuttavuudesta. Suhdettaan poikiinsa hän käsittelee tässä enemmän kuin avioliittojaan, ja vaikeuksista huolimatta yhteys lapsiin on ollut hänelle kantava voima. Vielä eläkeikäisenäkin hän haluaisi matkustaa Pohjois-Syyriaan, mutta toteaa silti, että ”vain harva täyspäinen journalisti matkustaa kurkunleikkaajien kalifaatin pääkaupunki Raqqaan.” Pojilla on humoristinen ote isän hourailuihin: ”kuule iskä, eläkeläiset ei seikkaile.”

Vaikka sananvapaudesta ja journalistien kohtaloista kriisialueilla on aina hyvä tietää, varsinkin osio, jossa listataan länsimaisten toimittajien kaappauksia ja murhia oli ainakin minulle liikaa. Afganistanin ja Pakistanin kuviot olivat vanhan kertausta, mutta koin oppivani paljon varsinkin Amerikkojen oudoista suomalaissankareista (kuten kommunisti Gus Hallista ja utopistisesta siirtokunnan perustajasta Toivo Uuskalliosta) ja Etelä-Jemenin äärisosialismista. Tähtihetkistä Muhammed Alin ja Nelson Mandelan seurassa oli tietysti glamoröösiä lukea, mutta lopulta kirjan parasta antia olivat aivan tavalliset ihmiset.

Teoksen kuvaliite oli hyvin valikoitu, hengästyttävä ja jo sellaisenaan täydellinen matka. Kuvia oli rentouttavaa tutkia valtavan tietomäärän ryöpytyksen jälkeen.

Kirjasta jäi jopa haikea olo, sillä matkustaminen tai ulkomaantoimitus eivät enää voi pitää sisällään tämän tyyppistä vapauden tai kadoksissa olemisen tuntua. Taatusti kirja inspiroi myös nuoria toimittajanalkuja, mutta tuskin moni näinä päivinä kokee journalismia sellaisena kutsumuksena kuin nuori Rauli Virtanen sen koki. Oli myös kiinnostavaa huomata, kuinka hänen runsaisiin Etelä-Amerikka-raportteihin aikanaan suhtauduttiin: juttuja julkaistiin pitkin hampain ja odotettiin, että tähtijournalisti palaisi vakaviin töihin intiaanien vapauttamisen jälkeen. Näinä päivinähän Etelä-Amerikkaa käsittelevät uutiset ovat kuihtuneet olemattomiin, varsinkin maakuntalehdissä, joten Raulin ensimmäinen lehti, Etelä-Suomen Sanomat, vaikutti aikanaan varsin edistykselliseltä äänenkannattajalta.

Diplomaattisena yhteenvetona totean, että Reissukirja tuskin jättää ketään nälkäiseksi. Menyy tosin oli omaan makuuni aivan liian runsas, mutta maailmankuvani avartui taas piirun verran säntäillessäni viisumitiskeiltä toisille ja kuullessani tuhansien kumileimasimien päättäväisiä tömäyksiä.

 

Tervetuloa kotiin

bookcover_9789510410486Satu Rämö on minulle tuttu bloggari ja matkakirjailija jo takavuosilta, kun suunnittelin vaihtoreissuamme Reykjavíkiin vuonna 2008. Rämön kepeän humoristinen kirjoitustyyli teki vaikutuksen jo matkajournalismin muodossa. Hänen uutukaisensa  Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015) oli siis mieluisa muistutus menneestä. Se ei ehkä enää mahdu matkakirjan kategoriaan, kerrotaanhan siinä maahan juurtuneen ekspatriaatin elämästä.

Lähtökohtana teoksessa on, että rakkaalle ystävälle saa hieman keljuilla. Rämö päätyy Islantiin vuonna 2003 vaihto-opiskelijana, eikä ensi reissun jälkeen osaa pysyä poissa saarelta. Poikaystävä Björgvin (alias Karhuviina) löytyy jossain vaiheessa baarista; tutustumista edistää se, että Björgvin on juuri viettänyt vaihtojakson Helsingissä ja ymmärtää jo jotain melankolisuuteen taipuvien persjalkaisten taiteilijanaisten sieluista. Björgvinin biologian opinnot edistävät kiinnostusta vieraaseen geenipooliin, ja ulkomaalaisten kanssa seurustelu onkin varsin yleistä yliopistopiireissä. Vaikka maan asukkaista jo 7% on ulkomaalaistaustaisia, maassa ei tunneta käsitettä maahanmuuttokriitikko.(Niin, Islannissa en kyllä kokenut edes yhden hiuskarvan vahvuudella rasismia, vaikka maassa asui paljon ulkomaalaisia. Sen ummikko-ulkomaisen lapsen vastaanotto koululuokkaankin kävi kovin helposti. Näkyvästi erilaisista, enimmäkseen aasialaisista, suuri osa oli yrittäjiä. Heillä näytti menevän aika mukavasti.)

Rämön silmäkulman kirkas pilke ei sammu, vaikka noin kolmasosa teoksesta käsittelee maan synkkää periodia, talouskriisiä, joka ei ole vieläkään loppunut. Teoksen lopetusvaiheessa talvella 2015 islantilaiset joutuivat silti näyttämään pankissa lentolippujaan, jos halusivat vaihtaa ulkomaanvaluuttaa. Ekonomitaustaisen kirjailijan perehtyminen aiheeseen on perinpohjaista, ja lukijaa kutkuttaakin, miksi hän ei itse lähtenyt vastavalmistuneena tekijänä hypetykseen mukaan hulluimpina vuosina. Jotain vastaavaa suuruudenhulluutta olen ollut aistivinani irlantilaisista, joiden kelttiläinen tiikeri ei kuitenkaan levittänyt balsamiaan koko kansaan samalla intensiteetillä kuin islantilaisiin. (Ainakaan lapsille ei siellä myönnetty matalakorkoista lainaa vanhempien toiveesta.) Oikeastaan pidin paljonkin kirjassa yrittäjyyden ulottuvuuksien käsittelystä, myös laman pahimman piikin jälkeen. Kirjailijan Suomi PRKL-designkaupalle toivon aidosti menestystä, sillä jotenkin näen ne Oiva Toikan lasilinnut lähempänä osana islantilaista kuin suomalaista sielunmaisemaa.

Itse asuin puolisen vuotta Islannissa talouskriisin aikana, ja kuten olen aiemmissakin bloggauksissani maininnut, se myös vaikutti meihin. Ei tosin järkyttävästi, mutta silti. Kokemus oli silti hyvinkin kasvattava, enkä ainakaan kokenut yhteiskunnan lamaantuneen, vaan monelta taholta löytyi aivan uusia voimia hoitaa asioita myös rahatalouden ulkopuolelta. Kansan ruokavaliosta poistuivat parissa viikossa kalliit ulkomaiset ylellisyystuotteet, kuten kalifornialaiset mansikat marraskuussa, mutta kalan ja lampaan maut eivät kärsineet kruunun arvon puolittamisesta. Islannin työttömyysprosentti ei ole kuitenkaan näkyvästi noussut kriisin johdosta. Rämön mainitsema kansallinen itsetunto ja ihmisten ennakkoluuloton halu kokeilla useampia ammatteja samanaikaisesti ovat taatusti se ”liima”, jolla uskoa tulevaisuuteen pidetään yllä.

Kirjan sisällöstä kaksi kolmasosaa oli minulle tuttua huttua. Eniten opin uutta Rämön kertomuksesta islannin kielen maisteriopinnoista ja hänen tutkimuksistaan kansatieteen parissa. Kansan usko piilokansaan on häveliästä, mutta gallupien mukaan vain kymmenesosa kansasta pitää sitä hölynpölynä. Pakanat ovat järjestäytyneet maassa omaksi seurakunnakseen, jonka kannatus on vahvaa. Herkullisimmat haastattelut Rämö tekee menninkäisnäkijä Erla Stéfansdottírin ja seksologi Hallgerdur Hallgrímsdottírin kanssa. Siinä missä Islannissa on joulupukkeja 13 eri lajia joulun eri päiville, myös menninkäiskansoja on 80 eri lajia, joista suuri osa haluaa olla piilossa nykymaailmasta ja siellä vaikuttaeessaankin tekevät vain jäynää. Hallgrímsdottírin kirjoitukset esoteerisista seksikokemuksista menninkäisten kanssa jo antaitsevat tarkemman luennan. Jos jo muussa maailmassa uskotaan siemennesteen ihoa parantaviin vaikutuksiin, millaista hehkua voisikaan saada aikaan naisen poskissa islantilaisen menninkäisen glitterinvärinen sperma?

Teos on äärimäisen hauskasti otsikoitu. Graafinen suunnittelu ja runsas kuvamateriaali tukevat tekstiä, mutta yhtäkään kuvaa ei ole liikaa. Vaikka Rämö kertoo tarinaansa vahvasti oman persoonansa kautta, missään ei tule oloa itsensä korostamisesta, vaan henkilökohtainen tarina palvelee suurempaa juonta. Uskon, että moni ERASMUS-sukupolveen kuulumatonkin innostuu tästä kirjasta, sillä teokseen haastatellut henkilöt edustavat islantilaisen elämänmenon suurta sateenkaarta.

Kyllä Rämö osaa piikitelläkin islantilaisten nationalismille ja kotiinpäinvedolle. Onhan se kiinnostavaa, että kansallisen lentoyhtiön spiikkaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kansalaisille toivotetaan velkomín heima ja muille welcome to Iceland.  Itse en muista Finnairin lennoilta samanmoista suitsutusta, mutta olen nuorempana saattanut nukkua. Olivatkohan islantilaiset aikoinaan erityisen innostuneita laskun aikana taputtajia? Kuinka paljon he taputtavat tänään?

Koska Islannissa kaikki tuntevat toisensa, vähän pidempään maassa pysynyt tulee tapaamaan Björkin ja Vigdisin jollain tapaa. Itsekin tapasin molemmat, melko läheltäkin, ja siksikin koen olevani osa tämän teoksen elämismaailmaa. Mutta kuten Rämökin osoittaa, maan kulttuuriin kuuluu läheisesti julkkisten yksityisyyden kunnioitus ja what the fuck-mentaliteetti. Valitettavasti maan superjulkkismiesten nimistä en muista yhtäkään. Paitsi sen yhden kivan kirjailijan, joka teki 101-asuinalueesta suositun. Hallgrimúr Helgason.

Tätä kirjaa suitsutan lähipiirini persjalkaisille taiteilijasieluille. Joku heistä saattaa päästä Islantiin residenssiin jossain vaiheessa. Kirja soveltuu erityisesti heille, jotka oikeasti halajavat Islantiin.

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Alkubloggaajan opetuksia etsimässä

1155_Asioita_2014514105830Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin (Otava, 2013) on pyörinyt muistijälkenä takaraivossani pitkään, tosin luulin kirjan olevan romaani. Sain teoksen vihdoin käsiini viime viikolla osana Hullujen päivien ”sixpackiani”. Kuuden teoksen suunnistuksella Asioita oli vasta neljäs rasti, sillä reittasin sen ensi silmäykseltä hidaslukuiseksi.

Ja oikeassa olin. Mian ja 900-luvulla syntyneen Sei Shonagonin symbioottisessa seurassa hurahti kokonainen viikonloppu. Tietysti tein muuta välillä, mutta lukeminen vaati mielen puhdistamista muun maailman meteliltä. Kyseessä on erikoinen matkakirja, jossa on aino annos omaelämäkerrallisuutta ja myös puolifiktiivista elämäkertaa naisesta, josta oikeasti on olemassa kovin vähän historiallista todisteaineistoa. Mia kutsuu idoliaan esibloggaajaksi, eli julkisen päiväkirjan pitäjäksi. Heian-kaudella hovinaisten (jotka usein olivat lähtöisin virkamiesperheistä) oli mahdollista kirjoittaa asioista, joista miehet ja aatelisnaiset eivät olisi kuuna kuunvalkeana kirjoittaneet. Verrattuna maailmankuuluun aikalaiseensa Murasaki Shikibuun, jonka Genjin tarinasta tehty tutkimus luultavasti täyttäisi ainakin pienen kirjaston, Sei Shonagonin elämän ja tuotannon tutkiminen osoittautui kinkkiseksi projektiksi, varsinkin kun Kankimäen japanin taito ei vielä yltänyt lukemisen tasolle.

Teos jäljittelee Sein fragmentaarista kirjoitustyyliä uskollisesti ja vie lukijansa kymmenille kiinnostaville sivupoluille. Rakkaus listoihin on varmasti päällimmäinen piirre, joka teoksesta jää mieleen. Listat ovat elämäniloisia, sensuelleja arjen dokumentteja, jotka haastavat katsomaan lähiympäristöään toisin. Sein tuhat vuotta vanhat ”päivitykset” eivät loppujen lopuksi eroa paljoa Mian ja hänen lähipiirinsä sosiaalisen median ulostuloista. Sei oli omapäinen, seikkaileva ja kapinallinen kirjailija, joka oli palkattu viihdyttämään keisarinnaa ja myös houkuttelemaan keisaria viettämään enemmän aikaa vaimonsa luona. Hänen havaintonsa miehistä, öisistä kohtaamisista ja erotiikasta muistuttavat suorasukaisuudessaan pitkälti Sinkkuelämän naisten analyysejä – Kankimäkeä hämmentää, että länsimaisessa populaarikulttuurissa jouduttiin odottamaan tämäntyyppisiä ei-tunteilevia kuvauksia miehistä 1990-luvulle saakka.

Minua teoksessa kiinnosti eniten nykypäivä ja Mian oma irtiotto mainosmaailman oravanpyörästä. Vuorotteluvapaa taitaa olla kuoleva resurssi nyky-yhteiskunnassa, joten on kiinnostavaa lukea sen vietosta vielä, kun se on ollut joillekuille mahdollisuus. Tässä selvästi oireillaan neljänkympin ikäkriisiä, mutta löydetään voimavaroja sinkkuudesta ja lapsettomuudesta. Lukijana odotin teokselta edes pienimuotoista romanssia, jota ei tullut, mutta se ei ollut pettymys. Jollain tasolla teos muistuttaa minua Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love (2006), vaikka Kankimäen oman tien etsintä onkin eksentrisempää ja älyllisempää. Molemmissa teoksissa kuitenkin syödään samalla antaumuksella.

Kiotossa Kankimäki ehtii elää paikallista arkea vajaan puoli vuotta, kahdessa jaksossa, joista toisen katkaisee tsunami ja Fukushiman ydinonnettomuus. Pidin paljon ruokakuvauksista ja kuvauksesta elämästä eurooppalaisten vagabondien suosimassa torakkahostellissa. Ystävyydet japanilaisten kanssa rajoittuvat tässä eurooppalaisten miesten tyttöystäviin. Selvästi Kankimäki ei matkustanut Kiotoon saadakseen roppakaupalla uusia japanilaisia ystäviä, vaan tutustuakseen itseensä ja Sei Shonagoniin. Parin viikon evakkoreissulla Thaimaassa hän kauhistuu muiden turistien tarpeesta huolehtia hänen seuraelämästään. Naisen yksin matkustamiseen liittyy Thaimaassa paljon ennakkoluuloja, joita hän ei Japanissa kohtaa. Japani on maa, jossa yksinäinen ulkomainen saa elää rauhassa ilman tungettelevia kysymyksiä.

Minulla oli jotain esitietoa japanilaisnaisten muinaisesta tyynynaluskirjaperinteestä, joten olen mahdollisesti törmännyt Sei Shonagonin nimeen. Japanin naiskirjallisuuden historian kuuluisi olla pakollinen opintokokonaisuus sukupuolentutkimuksessa, mutta omana aikanani Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin saattoi perehtyä vain marginaalisesti ja silloinkin länsimaisten tutkijoiden johdattelemana. Kiinnostuin itse Japanin naishistoriasta siksi, että pääsin opiskeluaikana reissaamaan sinne ja vierailin muutamissa naisjärjestöissä. Kankimäen suhde feministiseen tutkimukseen on uteliaan avoin, mutta hän kokee paljon lukemastaan esoteeriseksi sanahelinäksi. Tutkimusta hän selvästikin tekee, mutta ei perinteistä akateemista sellaista. Tutkimusmetodina hänellä on tutkimuskohteeseen mahdollisimman täydellinen samastuminen. Tutkimuskysymyksistä en päässyt täysin selville. Tämän tyyppinen fiktion, tietokirjallisuuden ja tieteen rajamailla käynti on kieltämättä haasteellista ja kiinnostavaa. Teoksesta kuitenkin saa eniten irti, jos lopettaa sen kategorisoimisen totuttuihin kirjoittamisen genreihin ja antautuu sen tarjoamalle flow’lle.

Heian-ajan kulttuurissa oli tapana huomioida rakastajaa seuraavan aamun runolla, jonka tyylistä ja paperin laadusta pystyi päättelemään intohimon intensiteetin. Kaikista masentavinta tietysti oli, jos runoa ei koskaan saapunut, mutta toiseksi masentavinta oli, jos miehellä oli ruma käsiala tai jos hän teki kirjoitusvirheitä. Kankimäki itse vertaa perinnettä tämän päivän tekstiviestikulttuuriin, ja kysyy itseltään rehellisesti: voisinko jatkaa tapaamisia miehen kanssa, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein? Tämä osio nauratti minua teoksessa eniten.

Hienointa ja hämmentävintä minulle oli huomata, että suuren elämänmuutoksen keskellä voi pysyä näinkin selväpäisenä. Kankimäki kuvaa paria meditaatiosessiota, joissa toisessa munkki lyö osanottajia kepillä selkään ja toisessa hän pelkää jalkojensa puutuvan amputaatiokuntoon. Henkisen tien etsinnästä kerrotaan kauttaaltaan humoristisesti, mutta minua jopa hämmentää, ettei kirjailija ”hurahda” mihinkään buddhalaisuuden haaraan eikä erityisruokavalioon, kun tarjonta ympärillä on taatusti ollut runsasta. Itselleni teos antoi paljon sisäisen keskustelun ja itsetuntemuksen tasolla, paljon enemmän kuin ns. elämäntaito-oppaat, joiden sivuilla sana ”henkisyys” esiintyy toistettavana mantrana.

Uskon, että Asioita on teos, joka tulee hurmaamaan vielä moninaisia yleisöjä ja jolle kahden vuoden suomenkielinen hyllyelämä kirjakaupassa on vasta menestyksen alku. Teos on toistaiseksi käännetty italiaksi ja käännösoikeudet on myyty Hollantiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kanssabloggareille, sillä se saa miettimään kirjallisen itsensäpaljastamisen genreä aivan uusista näkökulmista. Itse toivon, että se tulee vielä auttamaan minua kirjoittamaan tyylikkäämpää ja oivaltavampaa blogia.

PS: Teoksessa mainittu Peter Greenawayn The Pillow Book-DVD on katsomattomana kellarivarastossani, eli voisin jatkaa Sei Shonagon-festareita – jos jaksaisin tunkeutua läpi kymmenien avaamattomien muuttolaatikoiden.

PS2: Valitettavasti en löydä näppikseni erityismerkeistä japanilaista o-kirjaimen ylle kuuluvaa pystyviivaa, joten olen kirjoittanut teoksen päähenkilön nimen systemaattisesti väärin.

 

 

Bar Sicilia

SAM_2474Pääsiäisen flunssaputki johti pidempään henkiseen pakoon näiltä hoodeilta. Italian saappaasta matkustin takaisin mestoilleni Sisiliaan, tällä kertaa brittiläisen The Guardian-lehden ruokatoimittaja Matthew Fortin punaisen Vespan kyydissä. Fort tunnetaan kovan luokan ravintolakriitikkona, joka on viettänyt aikaa Euroopan kuuluisimpien kokkien vieraana. Enimmäkseen hän pyörii Michelin-tähtiä saaneissa paikoissa, mutta tässä teoksessa hän ei ylenkatso kansankuppiloita.

Sweet Honey, Bitter Lemons (Ebury Press, 2008) on nimensä veroinen hyvän mielen teos. Teoksessa vahvasti keski-ikäinen mies palaa saarelle, jossa vietti viimeksi aikaa veljensä kanssa alle kaksikymppisenä vuonna 1973. Tällä välillä hän on muodostanut rakkaussuhteen manner-Italiaan, mutta Sisilia on jäänyt enigmaksi. Saarelle matkustaessaan hänellä tosin on valmiina ruoka-alan verkostot ja kontaktit, joten reissu sujuu jouhevasti gourmet-kohteesta toiseen säntäillessä. Teos ei ole erityisen seikkailullinen, koska toimittajalla on työnmakuinen tahti päällä Vespankin selässä.

Luen teosta ensisijaisesti ruokakirjana, jonka reseptit ovat selkeitä ja ehdottomasti kokeilun arvoisia. Minulla on hyllyssä myös ”aito” sisilialainen keittokirja, josta en ole kokeillut ainuttakaan reseptiä, koska raaka-aineet ovat huonosti saatavilla. Tässä on selkeästi pyritty helpompaan toteutukseen myös pohjoiseurooppalaisesta automarketnäkökulmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle valinnalle!

Itse olen Sisilian-reissuillani keskittynyt vain meren eläviin, mutta tässä jaetaan roppakaupalla myös kasvis-ja liharuokareseptejä. Saaren erikoisuuksia ovat myös kotona tehdyt makkarat ja linssiruoat – linssipainotteinen ruokavalio kun oli tavallista arkea vuosisatoja. Nykyään keskivertosisilialainen ylenkatsoo tätä köyhien ruokaa, jota viljellään enää vain muutamilla luomutiloilla. Sisilialaiset laatulinssit ovatkin melkein kuolemassa sukupuuttoon, mikä on harmi. Itsekään en muista kohdanneeni Sisilian-reissuillani linssin linssiä. Sen sijaan ranskalaisia Le Puyn linssejä olen saanut maistaa ja kieltämättä ne ovat paljon makurikkaampia kuin aasialaiset. Samaa uskoisin sisilialaisista linsseistä.

Noin kolmasosa kirjasta koostuu resepteistä. Varsinkin kasvisruoat ja jälkiruoat ovat helposti toteutettavia pohjoismaisen peruskaupan antimilla. Fort selkeästi tuntee saaren poliittista historiaa, mutta ottaa kantaa siihen vain rivien välistä. Kokkaaminen on ollut köyhällä saarella usein myös hiljaisen poliittisen vastarinnan ja itsensä ilmaisun muoto – kenties ainoa sellainen.

Fortille ei tapahdu kahdella reissullaan kovin kummoisia. Vespalla hän kaatuu kerran, pyörän rengas puhkeaa ja muutaman kerran rankkasade yllättää ikävästi. Mies ei ole millään tavalla sankarimatkailija, vaan melkein puhkeaa itkemään joka kerta, kun märkä tai kylmä iskevät. Majapaikkoja kuvataan säästeliäästi, sillä keskiössä on ruoka ja sen laittajat. Leipureista, kalastajista, kotikokeista ja ravintoloitsijoista, sekä myös ruokaan ja turismiin liittyvistä byrokraateista ja muista mielipidevaikuttajista juttua riittääkin. Kirjailija on hyvin antelias haastateltavilleen, erityisesti niille, jotka kutsuvat hänet pitkille perhelounaille. Anekdoottina mainittakoon, ettei kirjailija selviä perhelounaista ilman päiväunia, kun taas paikalliset jaksavat syödä ja juoda kepeästi kuudesta kahdeksaan tuntiin.

Sisilialainen ruoka on äärimmäisyyksien sinfoniaa, rohkeita makuyhdistelmiä. Toisin kuin Italian mannermaalla, saarella ei ole niin tarkkoja maantieteellisiä spesialiteettejä. Reseptien noudattaminen ei ole kirjaimellista, vaan ruoanlaittoa opetellaan ehkä enemmän katsomalla ja tekemällä. Tämä varmaan johtuu myös lukutaidottomuudesta, joka oli saarella yleistä vielä 1900-luvullakin. Sisilialaiset kokit uskaltavat tehdä omia variaatioitaan perinneruoista rohkeammin kuin manner-Italian kokit, jotka kokevat perinteiden velvoittavan viimeiseen piiruun saakka.

Teos ei lähde ensi lukemisen jälkeen kiertoon, vaan saa kunniapaikan keittiössäni, jonka nimeän tänään Bar Siciliaksi. Hunaja ja sitruunat ovat molemmat lempiraaka-aineitani, ja haluaisin myös keltaisen värin näkyvän lautasella. Resepteistä lähtee pian kokeiluun Anna Favan lasagne, canazzu (munakoisopata) ja bobbio (peruna-paprikapata). Erityistä plussaa annan ”köyhien ruokien” kierrätyksestä. Teos sopii erinomaisesti työttömille elämän hifistelijöille.

Lapset museoon: oppimäärä edistyneille

Last supperRachel Cuskin The Last Supper: A Summer in Italy (Faber&Faber, 2009) on ollut randomilla hankittuja Italia-aiheisia matkakirjoja, joita en ole kuitenkaan ehtinyt lukea ennen takavuosien reissuja. Tavallisinta on, että Italia-kirjan kirjoittaja on keski-ikäinen tai varttunut britti tai amerikkalainen; tässä kirjoittaja on matkustamisen aikana 38-vuotias kahden lapsen äiti, joka päättää miehensä kanssa viettää rennon pitkän kesän Italiassa. Matka kestää vajaan puoli vuotta, jonka aikana 5-6-vuotiaat tyttäret käyvät vanhempiensa kanssa kotikoulua. Suunnitelmat eivät ole ennakolta vedenpitävät, vaan paikkoja vaihdetaan fiiliksen mukaan.

Pääosa tarinasta tapahtuu Toscanan Arezzon pikkukaupungissa, joka tunnetaan eritoten freskoistaan ja muusta renessanssiajan taidehistoriasta. Rachel Cusk on taidesuuntautunut kirjailija, joka on saanut perinteisen katolisen kasvatuksen. Matkan aikana hän pohtii omaa lapsuuttaan ja muistelee myös aiempia katolilaisuuden inspiroivia matkojaan, kuten teini-iän vapaaehtoistyötä kuolemansairaiden brittien paimenena Lourdesissa. Cuskille kirkoissa vierailu kuuluu olennaisena osana Italian-matkaan, ja hän on mestari löytämään myös vähemmän tunnettuja taideaarteita, joista turistioppaat eivät kerro. Jos siis etsit Toscanan maakunnasta off the beaten track-vinkkejä, teos voi olla täsmäopas sinulle. Itse en ole kirjailijan kanssa kaikesta samaa mieltä, tosin tunnen Toscanaa vain lyhyiden reissujen perusteella. Viime kerralla ihastuin kovasti Garfagnanan vuoriston pikkukyliin, alueeseen, jonka Cusk tuomitsi umpimielisen tylsäksi. Toisaalta itse pidän hänen kirkko- ja kuvataideharrastustaan hieman liian vakavana, ja ihmettelen, kuinka hän onnistui saamaan tyttärensä innostumaan enemmän freskoista kuin uima-altaista. Teemana onkin: lapset museoon, pidemmän kaavan kautta. Kirjassa on myös pitkiä osoioita, jotka voisivat olla kopioita taidehistorian oppikirjoista. Ne hieman rasittavat.

Cusk on kielellinen virtuoosi, joka saa aikaan arkisista detaljeista suurta taidetta. Itse pidin erityisesti jäätelönsyönnin ja tenniksenpeluun kuvauksista. Niihinkin on saatu renessanssinomaista runsautta. Rikas kuvailu ja runsas erikoisten adjektiivien käyttö eivät siis ärsytä, kun muistaa tarinan kontekstin. Matkakirjaksi teos on kunnianhimoinen, vaikka valitut kohteet eivät lopulta ole kummoisia – ei ainakaan brittituristien näkökulmasta. Toscanan maaseutu varsinkin pursuaa oravanpyörästä hypänneitä brittejä, jotka ovat hankkineet toisen kodin Italiasta. Jim-niminen skottimies on herkullinen hahmo, jonka sisältä avautuu loputtomia kerroksia kuin aromikkaimmasta sipulista. Jimin ja paikallisen tahtonaisen Tizianan myrskyisästä suhteesta olisin halunnut lukea enemmänkin. Jimin tapa ottaa kaikki alueelle eksyvät britit siipensä alle on liikuttavaa, vaikka lopulta hän tulee taksikuskina tienaamaan ystävällisyydellään.

Lopulta perheen karavaani siirtyy Etelä-Italiaan, Napoliin, Pompeijiin ja Sorrentoon, johon tutustutaan pintapuolisemmin, melkein normituristeina. Caprille he eivät pääse, sillä lauttojen työntekijät ovat lakossa. Etelä-Italia on selvästi tässä se ”vieras kulttuuri”, johon uppoutuminen ei mahdu teoksen universumiin. Näiltä osin kuvaus latistuu majapaikkojen pitäjien luonteiden ja kahviloiden ruokalistojen referaattiin. Loppuvaiheessa matkaa rahat ovat niin lopussa, että he joutuvat ottamaan käyttöön lainaksi saamansa teltan. 2000-luvun leirintäalueiden kuvauksissa on jotain uutta ja erilaista ainakin minulle, 70-luvun lapsitelttamatkailijalle. Jo se, että jotkut perheelliset edelleen altistavat lapsensa yksinkertaiselle leirielämälle, on raikasta ja erilaista. Tästä osasta matkaa olisin halunnut lukea lisää, juuri lasten näkökulmasta. Suurin osa tuntemistani lapsiperheistä eivät uskalla matkustaa muualle kuin Finnmatkojen sertifioimiin hotelleihin, joissa on Bamse-kerhot. Vaihtoehtoisesta turismista lasten kanssa on aivan liian vähän vinkkejä.

Hauskin kirjasta poimimani anekdootti liittyy kirjailija D.H. Lawrenceen, joka asui pitkään Sisiliassa vaimonsa Friedan kanssa. Avioliitto oli aiheuttanut aikanaan skandaalin, sillä Frieda hylkäsi kolme pientä lastaan Lawrencen takia. Ulkomaille muutto johtui osittain tästä, mutta vaimo ei koskaan päässyt eroon syyllisyyden tuskastaan. Lawrencen pariskunta matkusti laivalla Sisiliasta Sardiniaan, ja D.H. Lawrence koki saarella suurta vapautusta, koska siellä ei ollut merkittävää taidehistoriaa samalla tavalla kuin kaikkialla muualla maassa. Matkakirja Sea and Sardinia (1921) vaikuttaakin kiinnostavalta lukuvinkiltä. Haluaisin lukea eritoten taideähkystä ja keinoista lievittää sitä. Rachel Cusk ei samastu Lawrenceen, vaan on melkein järkyttynyt suuren kirjailijan tavoista dissata eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Hänen mukaansa maailma on sadassa vuodessa muuttunut niin rumaksi automarketteineen ja suurine teollisuusalueineen, että jokainen ihminen tarvitsee annoksen freskojen klassista kauneutta.

Kanadalaissyntyinen Cusk on kirjoittanut enimmäkseen fiktiota; tämä teos on hänen ainoa matkakirjansa. Hän on edelleen jokseenkin ”hip” kirjailija ainakin Britanniassa. Teoksissa näyttää olevan kokeilua autofiktion saralla, eli Cusk yhdistää fiktiota ja omaelämäkerrallista kirjoittamista. Viimeisimmät teokset näyttävät käsittelevän tässä teoksessa esiintyvän perheen hajaantumista kahteen osoitteeseen, ja on hän kirjoittanut miltei pakollisen äidiksi tulemisen saagankin. Pidin eritoten kirjailijan kielestä ja tyylistä, joten saatan tutustua hänen romaaneihinsa piakkoin.