Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Mainokset

Salsaamalla kohti tuntematonta

Teos: Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. (LIKE, 2018)

Matkakirjoja on monenlaisia: joissain keskiössä on ennenkuulumattomat, vaaroja täynnä ovat seikkailut, ja toisissa keskitytään kirjailijan sisäiseen matkaan, elämänvalintoihin ja matkan aikaansaamaan henkiseen muutokseen. Itse lukiessani matkakirjallisuutta en erityisesti suosi kumpaakaan genreä, vaan olen usein eniten kiinnostunut tarinankerronnan tavoista. Muiden matkoista on yleensä kiinnostavaa lukea vain silloin, jos valittu näkökulma tarjoaa jotain uutta. 

Hilla Hautajoen teoksella on ainakin houkutteleva nimi, ja jo kansikuva lupaa elämäniloista irtiottoa arjesta. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä kertoo kolmikymppisestä kustannustoimittajasta, joka tietää olevansa monien unelmaduunissa, mutta kokee silti työuupumusta ja merkityksettömyyttä. Kun hän kuulee ystävänsä suunnitelmista lähteä Guatemalaan opiskelemaan espanjaa, hån ilmoittautuu mukaan lyhyellä varoitusajalla. Ensimmäiselle Latinalaisen Amerikan matkalle tässä lähdetään siis vuonna 2010, mutta sain rivien välistä ymmärtää, että matka ei jäänyt viimeiseksi. 

Ensimmäisellä suurella Latinokierroksellaan Hautajoki viipyy noin vuoden: puoli vuotta hän viihtyy Keski-Amerikassa pitäen Guatemalan Antiguan kaupunkia tukikohtanaan, ja tämän jälkeen valloittaa Etelä-Amerikkaa pitkälti intuitioonsa luottaen. Guatemalassa hänen arkeaan maustavat espanjan opiskelun lisäksi salsatunnit, mutta naisilla on myös rakastajakalenteri lukuisten sulhojen varalle. Teos ei keskity romanttisiin kohtaamisiin, mutta rivien välissä se kertoo paikallisesta deittailukulttuurista. 

Kirjailijalla on mukanaan toimitettavia kirjoja, ei hän muuten pystyisi kustantamaan reissuaan. Tässä ei siis ole säästetty pitkiä aikoja suurta unelmaa varten tai downshiftattu jostain korkeapalkkaisesta työstä. Keski-Amerikan maissa elämä on suht edullista, mutta Etelä-Amerikkaan tullessa hän joutuu säästämään ja tekemään kompromisseja. Itse innostuin ehkä eniten kuvauksista Bolivian ja Perun kohteista, varsinkin Bolivia tuntui maalta, jonne haluaisin joku päivä päätyä. Kokapalloja sylkevät ja kadulle hameidensa alta pissaavat inkamummot jäivät mieleeni syvästi. 

Seikkailujen tasolla teoksen tarjoama jännitys on ennalta-arvattavaa, mutta toisaalta oli hyvä lukea matkasta, joka sujui noinkin vähillä kommelluksilla. Parhaat kuvaukset matkoista Etelä-Amerikkaan olen lukenut Kyllikki Villalta, mutta Villa matkusti eri maailman aikaan, jolloin matkustaminen oli vielä eeppistä seikkailemista. Tässä ollaan jatkuvasti yhteyksissä kotipuoleen, ja jännitystä edustaa viranomaiskuulustelu leimaamatta jäädystä passista Paraguayssa. Huumeet ovat arkipäivää kaikissa teoksen maissa, ja aiheuttavat tiukkoja tilanteita myös reppureissaajien kohdalla. Kirjailija sanoutuu niistä irti, myös kannabisista, ja häntä pidetään myös reppureissaajien piireissä siksi outona. 

Itseäni kiinnostaa myös bussimatkailu suurten mantereiden poikki, ja omaa fysiikkaani uhmaten voisin hyvin kuvitella itseni bussissa Andeilla. Vaikka tämä ei ole varsinainen matkaopas, voi joku reissuun lähtevä poimia siitä myös konkreettisia vinkkejä. ”Maailman ihmeiden” kuten Machu Picchun kohdalla kannattaa myös varautua pitkälle ehtineeseen turismiteollisuuteen, jonka tarkoituksena on lypsää amerikkalaisia upporikkaita. Monista kohteista, joista tässä vieraillaan, kuten Galapagosssaarista tuli olo, etteivät ne enää ole tarkoitettu paikallisille köyhille, vaan toimivat lähinnä rikkaiden länsimaalaisten teemapuistoina. 

Hautajoen henkilökohtaiset pohdinnat omasta matkustamisen filosofiastaan tuskin räjäyttävät kenenkään enemmän maailmaa nähneen pankkia, mutta kirja voi olla hyvin voimauttava ja silmiä avaava sellaiselle lukijalle, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa reissuun Euroopan ulkopuolelle. Ainakaan tämän matkakertomuksen tahdissa ei tullut ähkyä, eikä myöskään kirjailijan asenne tuntunut mitenkään rasittavalta tai ärsyttävältä (aika usein tämäntyyppisissä teoksissa on liikaa maailmantuskaa, jeesustelua tai kaksinaismoralismia). Itse asiassa lukisin mielelläni teokselle jatko-osan, koska kirjailija paljasti, ettei ole sitten vuoden 2009 omistanut ainuttakaan huonekalua. Muitakin ”cliffhangereita” tekstiin jäi, jotka herättivät uteliaisuutta tämän maailmanmatkaajan jatkoista. 

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6/196: Guatemala. Jos löydän ”aitoa” guatemalalaista kirjallisuutta, saatan vielä muuttaa tämän kohdan. 

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

Mustien joutsenten vanavedessä

IMG_1905Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Karisto, 2018) on minulla jo toistamiseen työn alla tänä syksynä, kun yritän saada omaa matkustamisen filosofiaani pakettiin.

Tunnen Rannelan parhaiten romaanista Punaisten kyynelten talo, joka todella teki vaikutuksen aikanaan. Oli häikäisevää huomata, kuinka kolmikymppinen suomalainen kirjailija pystyi menemään niin syvälle Kambodzan kulttuuriin ja historiaan. Jo tämän kirjan perusteella tiesin, että kyseessä oli kirjailija, joka ammetaa tärkeimmät aineksensa matkoiltaan.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on kepeä teos, joka kertoo matkojen ohella kirjailijan arjesta ulkomailla, varsinkin Britanniassa ja Saksassa, jossa Rannela on asunut miehensä töiden vuoksi. Kirjailijatyyppinä hän on virkamiesmäinen, eli rutiineihin nojaava, ja matkustajatyyppinä turvallisuushakuinen. Olikin kiinnostavaa lukea tämä teos ja Nina Rousun täysin vastakkaisella temperamentilla varustettu kohellusteos peräkkäin, koska niissä oli yhteistä vain pitkä litania maita.

Kesyt kaipaavat on oivallinen inspiraatioteos kaikille, jotka haaveilevat uusista matkoista, sillä se pursuaa hyviä kahvila-, leffa-, ja lukemistovinkkejä. Kappaleet ovat lyhyitä ja yli puolet niistä on editoitu aiemmista sanomalehtikolumneista. Maisemat, luonto, eläimet ja matkamuistot saavat siinä suuremman roolin kuin kiinnostavat paikalliset ihmiset ja ulkoinen tapahtuminen. Rannela on introvertti matkailija, joka ei päädy baarireissuiltaan ”natiivien” kanssa yllätysjatkoille. Olennaisempaa kuin paikallisiin tutustuminen hänellä on suomalaiset matkakumppanit, aviomies ja läheiset ystävät.

Aasian reissuista olisin voinut lukea enemmänkin, mutta Rannela ammattilaisena saa yllättävän paljon irti niinkin arkisista kaupungeista kuin Hannover tai Haapsalu. Ehdoton suosikkikohteeni, jossa en ole käynyt, mutta joka alkoi kiinnostaa Rannelan matkassa, oli Singapore. Viron kohdalla kerronnassa tuli lähes ainoa poikkeus kiinnostuksessa paikallisiin informantteihin ja mikrohistoriaan. Oli myös lohdullista huomata, että hänen suuri haaveensa Uusi-Seelanti osoittautui monella tapaa pettymykseksi – vaikka siellä pystyi seuraamaan mustia joutsenia ja muita lintumaailman erikoisuuksia, eivät maan ihmiset ainakaan hurmanneet seuruetta.

Yli puolet teoksen luvuista on aiemmin julkaistuja kolumneja maakunnan lehdissä, mutta onneksi Rannela on toimittanut niitä hieman yhtenäisempään formaattiin. Kokonaisuus on eheä ja elegantti, mutta jäin kaipaamaan särmää ja säröjä. Sain kirjasta enemmän matkustusinspiraation tasolla kuin kaunokirjallisena teoksena, mutta koska olen saanut Rannelan varsinaisista romaaneista paljon juuri kaunokirjallisesti, eivät tämän teoksen kepeys ja tietty pinnallisuus haitanneet. Jos kirjailija varsinaisessa tuotannossaan keskittyy enimmäkseen kansanmurhiin, niitä toteuttaneiden perhe-elämään, vakaviin mielenterveysongelmiin ja muuhun hardcore-osastoon, on mukavaa lukea häneltä myös jotain arkisempaa.

 

Siltojen noston symboliikasta

KrimiturkkinenHannu Mäkelä kuuluu Suomen tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja olen hänen teoksistaan lukenut ehkä neljä. Eniten olin tietoinen Mäkelän tuotannosta naistenlehtien kautta hänen ollessaan naimisissa Anna Kortelaisen kanssa, ja Kortelaisen teoksia olen lukenut useamman kuin Mäkelän. Kieltämättä näiden exien intressit vaikuttavat samansuuntaisilta, ja heidän teoksissaan toistuu rakkaus kahteen kaupunkiin, Pietariin ja Pariisiin.

Sitä en tiennyt, että Mäkelä erottuaan Kortelaisesta meni naimisiin venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan kanssa. Tällä vuosikymmenellä hän on jakanut aikaansa Suomen, Pietarin ja Sotshin välillä. Ikävä kyllä, Sveta-vaimo kuoli äkillisesti viime vuonna, vain 54 vuoden iässä.

Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja, 2018) on kirjoitettu ennen vaimon kuolemaa, mutta kuolema mainitaan esipuheessa. Se luo tälle valoisalle ja iloluonteiselle teokselle hieman murheelliset reunat. Teosta voi lukea novelli-, esseekokoelmana tai matkakirjana, kunkin genreymmärryksen mukaan. Itse luin kirjaa eniten matkakirjana, sillä Mäkelä kertoo siinä myös avioliittoa aiemmista matkoistaan ja intresseistään itärajan taa.

Ensimmäistä kertaa Mäkelä oli Neuvostoliitossa 70-luvun alussa Ylen toimittajien reissulla, ja tämä laukaisi hänessä halun opiskella kieltä. Kielen opiskelu 70-luvulla huonolaatuisten äänilevyjen kautta oli hidasta, ja varmasti ainoastaan ne, joilla oli mahdollisuus matkustaa paikan päälle kielikylpyjä nauttimaan, oikeasti oppivat kieltä. Neuvostoaikoina matkoja tehtiin Pietaria enemmän Moskovaan, ja kirjaan mahtuu myös upea kuvaus junamatkasta Baikal-järvelle.

Kirjan nimi viittaa Mäkelän lapsuusmuistoon hänen äitinsä krimiturkista, josta suku ei päässyt yksimielisyyteen, kenelle turkki lopulta kuului. Muistan itsekin krimiturkin hyvin, sillä olen mummoni vastaavaa käyttänyt vanhojenpäivänä. Se oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja kamalan painava kaiken lisäksi. Ajatus Venäjän karhusta, joka yrittää naamioitua lampaaksi, on koominen, ja karhumytologiaa Mäkelä avaakin niin hyvässä kuin pahassa. Krimin karhu, ja taistelut Krimin herruudesta, ovat kai ikiaikaisia teemoja, joita monien on vaikea ymmärtää, elleivät ole käyneet paikan päällä.

Mäkelä lomailee tässä Sotshin alueella anoppinsa luona, kylässä, joka talvella usein hautautuu lumeen, ja josta vanhukset pääsevät ulos korkeintaan pulkkien tai kelkkojen turvin. Anoppi ei ole rikas, ja hänen terveytensä vaatii tyttäreltä suuria uhrauksia. Jos anoppi murtaa luitaan, ei tyttärellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa työstä lomaa ja lähteä potan tyhjentäjäksi paikalliseen sairaalaan, jonne matka syrjäkylästä on erittäin vaivalloinen. Koinkin, että tässä kirjassa parasta olivat nämä arkielämän kuvaukset, joissa tavallisen kansan huolet nousevat pinnalle.

Mäkelän avioliittoa symbolisoivat Nevan sillat, jotka avataan laivaliikenteelle öisin, kun kaupunki nukkuu. Sveta ei usein pääse niitä katsomaan, koska asuu kaukana lähiössä, mutta joskus Mäkelän kanssa he yöpyvät keskustan hotellissa ja käyvät yökävelyllä siltoja bongaamassa. Historiallisesti Laatokan-laivat seilasivat Suomeen, ja vesistön historia muistuttaa yhteydestä ehkä enemmänkin kuin maateiden.

Kirjailija on päässyt vierailemaan varsinkin Tshehovin jäljillä, myös paikoissa, jonne tavalliset turistit eivät päässeet varsinkaan neuvostoaikoina. Huvitti tässä naamiaisleikit, joiden kautta Mäkelä maastoutuu virolaiseksi – eli kirjailijoiden retkillä hänen oli välillä hyvä peittää kansallisuutensa. Miehen ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa Jaan Kaplinski ja vasta edesmennyt Eduard Uspenski, ja kertomukset ystävien seikkailuista ovat hykerryttävän nostalgisia.

Krimiturkkinen karhu on humanistinen, arkinen ja humoristinen kuvaus kahden kansan suhteista, jossa poliittinen analyysi ei ehkä nouse aivan terävimpään kärkeen. Mäkelän mukaan meidän kuuluisi ehkä olla enemmän huolissamme kansamme parissa asuvista noin miljoonasta amerikkalaismielisestä trollista kuin oletetuista venäläissellaisista. Toki trollin hahmoa ja sen myyttistä alkuperää voimme pohdiskella, ja myös spekuloida sillä, onko trollailemalla todella mahdollista hankkia elantonsa myös rajan tällä puolella. Mutta teoksen paras anti ei ole poliittista, ja suosittelisinkin suurvaltapolitiikkatason ohittamista tätä kirjaa lukiessa.

Sain tästä teoksesta kimmokkeen ainakin yrittää lukea lisää Tshehovia, koska viime luennasta on kauan aikaa. Venäläisten klassikkojen sisäänajajana Mäkelä on elementissään, ja hän ylipäänsä peräänkuuluttaa kirjallisuuden klassikkojen ja klassisen musiikin tuntemuksen tärkeyttä. Tässä ajassamme, jossa taskulämmintä kioskikirjallisuutta suolletaan kaupallisten algoritmien pohjalta, ja jona kovin harva nuorista osaa lukea nuotteja, teos toimii hyvänä muistutuksena myös siitä, mikä ehkä kommunismin aikana Neuvosto-Venäjällä toimi.

Teokselle on luvassa myös jatkoa, sillä Mäkelä on tänä vuonna julkaissut toisenkin kirjan, muistelman nimeltä Valo, jossa hän käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Sain kuitenkin jo potentiaalisen käsityksen tuon kirjan sisällöstä, enkä aivan heti ole lukemassa sitä putkeen, vaikka se varmasti on koskettava. Kirjailijan täytyy olla todella etabloitunut, jos hän saa kaksi hyvin samansuuntaista teosta julkaistua samana vuonna. Ja tästä tuli mieleeni kysyä, onkohan Mäkelä koskaan saanut kirjahankkeilleen hylsyä.

Poltettujen sukkahousujen muistolle

rousu joko ollaan perilläViime postauksessa etsin Irlantia kaikkialla; nyt on oivallisten matkakirjojen vuoro. Nina Rousun omaelämäkerrallinen teos Joko ollaan perillä? (Myllylahti, 2018) saapui juuri sopivaan saumaan, tilanteessa, jossa editoin omia matkamuistelmiani. On virkistävää ja jännittävää löytää ikätoverini, todellisen maailmanmatkaajan teos elämästä, jota todella on eletty tien päällä välittämättä eläkekertymistä.

Nina Rousu on tällä hetkellä Intian Delhissä asuva brittidiplomaatin vaimo, joka päätti kirjoittaa tämän teoksen eläessään työttömänä Lontoossa. Kirja kattaa hänen aikuisikänsä matkat aina 19-vuotiaasta au pairista nykyhetkeen. Au pair-jakson ja suuremman maailmalle lähdön väliin hänen elämässään oli pidempi jakso, jolloin hän eli ”normi-ihmisen” aikataulutettua kalenterielämää Suomessa. Moni maan vaihto on hänen elämässään tapahtunut miltei sattumalta, tai ainakin kovin lyhyen harkinnan tuloksena.

Teos on nopeatempoinen, ja kronologisesti kerrottu. Kirjassa vaihtelevat intensiteetit eri maiden välillä, mutta ehdottomasti kiinnostavimpia ovat luvut, jotka kertovat elämästä Mosambikissa ja Ugandassa. Pidin Uganda-osiosta niin paljon, että olisin halunnut lukea erillisen teoksen vain tuosta elämänjaksosta. Erityisen hauskoja olivat Rousun havainnot ugandalaisesta median ja mainonnan maailmasta, ja mukaan mahtui myös osuvaa poliittista analyysia.

Ennen perheen perustamista Rousu elää muun muassa matkaoppaana ja sukellusopettajana useassa maassa, joista ehdottomasti kiinnostavimmalta kuulosti Omanin sulttaanikunta. Aivan kaikista kohteista en syttynyt, ja jäin miettimään, olisiko tarinasta voinut jättää jotain pois.  Teos paranee toisessa puoliskossa, mutta väliin mahtuu ”löysempää” kerrontaa, joka ehkä kiinnostaa eniten juuri himomatkailijoita. Rousulla ei selvästikään ole kovin intohimoista suhdetta kaikkiin elämänsä maihin, ja vähemmän kiinnostavista maista kertominen jää vaisuksi.

Kirjan sävy on kauttaaltaan humoristinen, ja kertoja on kova koheltamaan. Varsinkin hänen sosiaalinen nousunsa rennosta rantapummista diplomaatin vaimoksi on koomista, koska hän ei tunne etikettiä. Diplomaatinrouvien kerhot ovat oma maailmansa, jossa ystävystytään usein komennon vaiheen mukaan. On varmasti myös rasittavaa elää riippuvaisena puolisonsa urakehityksestä, henkilönä, jonka toiveet seuraavasta asuinmaasta eivät tule kovin hyvin kuulluksi. Vaikka teos kertoo taloudellisesta huolettomuudesta, sen kertoja on kuitenkin tietyllä tavalla prekaarissa asemassa.

Kirjoittaminen on parhaimmassa tapauksessa voimaannuttavaa, ja tässä teoksessa kirjailija on pyrkinyt kertomaan itselleen hauskan elämän, eli löytämään hauskuutta myös vaikeuksien keskellä. Paikoitellen minua rasitti puhe prinssin löytämisestä, ja onnellisuuden  mantra, joka korostuu varsinkin loppua kohti. Onnellisuuden etsimisessä ei toki ole mitään vikaa, mutta se lilluu sillä itsekeskeisellä jooga-smoothieblender-osastolla, jota kirjoittajalla on myös paikoitellen kyky ironisoida. Tequilan kaataminen superterveellisiin vihersmoothieihin on tietty omanlaisensa selviytymisstrategia, mitä kaikki kotoilua ja terveysintoilua harrastavat eivät ole vielä hoksanneet.

Tämä teos on runsaudensarvi, ja uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita. Minua kiinnosti eniten perhe-elämän kuvaus Afrikassa, ja Afrikan valo tarttui kirjasta miltei maagisella tavalla. Jäi jopa harmittamaan, että perheen piti muuttaa pois Ugandasta ja Keniasta, joiden elämäntapa ja kulttuuri tuntui sopivan varsinkin Ninalle.

Rousu on ollut poissa Suomesta kriittisen ajan, jonka aikana maassamme on tapahtunut asenneilmapiirin muutosta. Hän ei kommentoi Suomen politiikkaa, vaikka kuvaa kolmen vuoden äskettäistä jaksoa Westendissä. Tässä kirjassa on kuitenkin paljon sellaista ainesta, jolla saadaan persut pahoittamaan mielensä. Toki se, että kirjailijan puoliso on valkoihoinen britti ja lapset vaaleatukkaisia saattaa vähän helpottaa kirjan vastaanottoa. Jos kirjassa olisi kuvattu suhteita afrikkalaisiin miehiin, tätä varmasti poltettaisiin jo roviolla. Rousu kuvaa hyvin vieraantumista suomalaisesta elämänmenosta, eikä se mielestäni ollut ylimielistä. Brittimenokaan ei saa tässä aikaan suitsutusta, vaan Suomi ja Britannia tuntuvat molemmat käytännöllisinä asemina, joissa voi käydä lataamassa akkuja.

Suosittelen kirjaa vauhdin ystäville, ja niille, jotka kaipaavat kevyttä, hauskaa ja valoisaa tarinaa. Kirja taatusti ilahduttaa varsinkin meitä, jotka olemme eläneet pidempiä jaksoja ulkomailla, mutta suosittelen sitä varsinkin niille, jotka eivät ole käyneet perheensä kanssa muualla kuin all inclusive-hotellissa, jossa on Bamse-klubi. Ja bakteerikammoiset voivat myös hakea teoksesta siedätyshoitoa.

Matkailu lasten kanssa on parasta, mitä itse olen tehnyt, ja sain tästä kirjasta merkittävää hengen vahvistusta. Ei ole väliä, jos joudun vanhana ruotuvaivaiseksi kunnan elätiksi, koska olen kuitenkin käynyt suht jännittävissä paikoissa.

Ja varoituksen sanana vielä: tämä kirja saattaa saada jossain lukijassa aikaan äkkikäännöksen. Toivottavasti näin käy.

Kuvat olivat hieno lisä teokseen, mutta eivät näkyneet kunnolla e-versiossa Ipadilla.