Kirjallisuutta huonosti myyville kirjailijoille

Teos: Rachel Cusk: Kunnia

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Lontoolaisesta keski-ikäisestä kirjailija -Fayesta kertova trilogia etenee nyt kohti päätöstään salaperäisesti nimetyssä teoksessa Kunnia. Tämä vähäeleinen, kokeileva sarja on ollut minulla työn alla, vaikka tiedostan kuuluvani ryhmään lukijoita, joka ei viitsi tai jaksa jäädä syvällisesti pohtimaan sen kerronnallisia ratkaisuja. Teosten tarkoituksena on ollut horjuttaa romaanin kerronnan rakennetta, ja ymmärtääkseni myös kertojakeskeisyyttä. Teoksissa valtavan roolin ovat saaneet ohimennen tavatut tyypit, joiden merkitys kertojan myöhemmässä elämässä on marginaalinen.

Viimeksi mainitusta strategiasta olen jopa pitänyt, sillä jos projektina on (piilotettu) autofiktio, en enää yhtään jaksaisi tyhjentää alkoholisoituneen vanhemman taloa, tyyliin Karl Ove Knausgård. Rachel Cuskin fragmentaariset, päämäärättömän oloiset haahuilut luovat täydellisen vastakuvan projektille, jossa luovan työn tekijä pyrkii oksentamaan ulos painavimmat traumansa voidakseen taas luoda.

Näissä teoksissa kertojan menneisyyttä käsitellään mahdollisimman kepeästi. Se, minne hän on menossa, ei välttämättä johdu hänen aiemmista traumoistaan, eikä lukijaa varsinkaan rasiteta kuormittavilla sukulaissuhteilla. Toki tällainen kerronnan strategia korostaa postmodernia urbaania juurettomuutta.

Tässä kirjassa Faye matkustaa ulkomaille kirjailijakonferenssiin maahan, jonka nimeä ei mainita, mutta jonka kuitenkin tulkitsen olevan Cuskille itselleen rakas Italia. Pojat ovat jo kasvaneet niin suuriksi, että heidän kuuluisi pärjätä omillaan, eikä Fayea siis paina kotihuolet samalla tavalla kuin aiemmilla kuvatuilla reissuilla. Huolettomuus saattaa kuitenkin olla illuusio, kuten loppumetreillä ilmenee. Ehkä häntä edelleen tarvitaan, ja hänelle edelleen soitetaan hädän hetkellä.

Faye tutustuu konferenssissa keski-ikäiseen esikoiskirjailija Lindaan, joka on breikannut melko näyttävästi ja on päässyt esittelemään teostaan myös rapakon takana. Lindalle residenssien ja kirjailijakonferenssien maailma on sen verran uusi, että hän pystyy tarkkailemaan sen outouksia tarkemmin kuin Faye. Erityistä huumoria revitään italialaisen kreivittären luksusresidenssistä, jonne valitaan ”kuumia” rodullistettuja mieskirjailijoita ja vaatimattoman näköisiä naisia. Tällaisessa paikassa Linda on ”lusinut” pystymättä tuottaa siellä sanaakaan, kun kaikki energia on mennyt paikan suureleisen diivaemännän tarkkailuun.

Kirjallisesta näkökulmasta teoksessa tutkitaan mm. käänteistä snobismia, eli ilmiötä, jossa kulttuurivaikuttaja pyrkii tuomaan esiin laajaa lukeneisuuttaan puhumalla tai kirjoittamalla jostain klassikkoteoksesta tai muuten arvostetusta teoksesta mahdollisimman rahvaanomaisin sanankääntein. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen, että joku antaa Danten Jumalaiselle näytelmälle Goodreadsissa yhden tähden, ja kirjoittaa arvioksi ”ihan perseestä”.

Kovin railakasta, saati boheemia irtiottoa Cusk ei tässä kuvaa, mutta uusia tuttavuuksia Faye onnistuu reissunsa aikana keräämään kiitettävästi. Kompastuin tämän teoksen parissa, samoin kuin viimeksi lukemani Tom Malmquistin seurassa, kuuntelemisen vaikeuteen, kun kyseessä on paljon kirjallisia viitteitä sisältävä ja kirjallista toimintaa pohdiskeleva teos. Jouduin kelailemaan teosta moneen otteeseen, mutta lopulta parhaiten siitä jäi mieleen vain alku ja loppu.

Cuskilla riittää faneja myös Suomen kirjallisissa piireissä, mutta suureksi bestseller-ilmiöksi tämä trilogia tuskin nousee näin pienessä maassa. Itse olen iloinen, että olen saanut tutustua ilmiöön, mutta huomaan, että minulla on näistä teoksista aika vähän omaa sanottavaa. Osaan nyt kuitenkin vinkata näitä kirjoja niille, jotka opiskelevat romaanitaiteen uusia tuulia itseäni ahkerammin, ja ehkä myös snobbailla Cusk-tietämykselläni joissain ärsyttävissä kissanristiäisissä.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Matkustamisen synkroniaa etsimässä

Tokarczuk 2Teos: Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Otava, 2012)

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Viime vuoden puolella aloittelin jo tutustumista nobelisti Olga Tokarczukin proosaan, mutta ensimmäinen tuttavuus, Alku ja muut ajat (2007) jäi kesken jo alkumetreillä. Toisella kerralla olin jo virittäytynyt tyyliin ja tekstin mahdollisiin haasteisiin, ja Vaeltajat lähti liikkeelle vauhdikkaammin.

Onko Vaeltajat romaani vaiko löysä novellikokoelma, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksessa on useampia aikatasoja ja kertojia, siinä matkaillaan ympäri Eurooppaa ja vähän myös sen ulkopuolella, ja iso osa siitä koostuu historiallisista paneurooppalaisista tunnelmapaloista, joissa luonnonhistorialla on suuri rooli. Tokarczuk on muun muassa kiinnostunut lääketieteen kehityksestä, anatomian oppitunneista ja menneiden aikojen tavoista säilöä ihmisruumiin osia purkkeihin pedagogisista ja museologisista syistä. Ihmisruumiin nesteitä teoksessa huljutellaan niin yliopiston oppitunneilla kuin kansalle suunnatuissa tilaisuuksissa, ja lukija oppii suhtautumaan tämän päivän abortinvastaisten kampanjoiden sikiösäilykkeisiin historiallisesta perspektiivistä.

Mieleeni jäi teoksesta varsinkin kaksi pidempää tarinaa, joista toinen sijoittui Kroatiaan, toinen Moskovaan. Kroatialaisessa tarinassa puolalainen keski-ikäinen mies Kunicki matkustaa autolautalla Visn saarelle, jossa hän saa pakkomielteen hänelle tuntemattoman turistiperheen seuraamisesta. Pian perheen äiti ja kolmivuotias poika katoavat, ja myös Kunickia epäillään osallisuudesta tapaukseen. Saari on kuitenkin niin pieni, että virkavalta uskoo löytävänsä karkulaiset pian. Roomalaiset jumalolennot ja katolinen symboliikka värittävät miehen yksinäistä odysseiaa, ja myös puolalainen ujous tulee tutkinnan kohteeksi.

Moskovalainen tarina on hurjan symbolinen ja riipivän koskettava. Siinä Vorkutan entisellä työleirillä kasvanut Annuska on synnyttänyt vammaisen lapsen ja opinnot kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ovat jääneet kesken. Hän asuu lähiössä alakuloisen, seksuaalisesti haluttoman miehensä kanssa, ja saa kerran kuussa vapaapäivän kasvavan poikansa vaippojen vaihdosta, kun anoppi tulee häntä tuuraamaan. Eräänä tällaisena päivänä hän kohtaa metroasemalla ihmeellisen vällyeukon, tarjoaa tälle patongin läheisessä kuppilassa, eikä tämän kohtaamisen jälkeen voi palata kotiinsa. Hän jää loiteroimaan metron ihmeelliseen maailmaan, kaivaen esiin sen arkeologisia kerrostumia.  Ja vaikka tarina on pääsävyltään traaginen, matkustaisin Moskovaan jo pelkästään sen kulinaaristen ansioiden vuoksi.

Kirjan keskeinen kertoja on edellä mainittujen tapausten sivustaseuraaja. Hän on entinen psykologian opiskelija entisestä kommunistisesta maasta, joka matkoillaan tutkii mielessään matkustamisen psykologiaa. Tilanteita, joissa matkustajat ovat hetkellisesti tasa-arvoisia tunkeutuessaan johonkin liikennevälineeseen ja joutuvat sopeutumaan naapuriensa kehoihin rajatussa tilassa. Hän tutkii myös etelän lomalta palaavien pohjoisen turistien marinoituja alkoholin ja seksin hajuja, jotka tiivistyvät lomalentojen paluumatkoilla. Puolalainen turismi kieltämättä esittäytyy teoksessa hyvin samansuuntaisen oloisena kuin suomalainen, punanaamaisine palaajineen.

Arlandan lentokentän parkettilattian olemassaolon oikeutuksesta hän myös kuulee pätevän selityksen: onnettomuuksien ehkäisemiseksi on aiheellista uhrata jotain elävää, kuten hehtaarien mittainen skandinaavinen tammilehto. Lentomatkustamisen filosofiassa on yleensä tapahtunut suuria muutoksia sen jälkeen, kun tämä teos on julkaistu, joten olisin kiinnostunut lukemaan uusiakin matkapohdintoja Tokarczukilta aikana, jolloin halpalennot eivät enää vedä samalla lailla vaihtoehtoväkeä puoleensa kuin vuosikymmen sitten.

Teos on rakenteeltaan kaoottinen, ja lukija joutuu punomaan tarinoiden lankoja yhteen kappaleiden yli ja ohi. Ainakaan Tokarczukia ei voi syyttää kaavamaisesta kerronnasta, vaan hänen tyyliinsä kuuluu postmoderni anarkismi. Jäin myös kirjaa lukiessani pohtimaan, mikä hänen persoonassaan pahoitti puolalaisen äärioikeiston mielet Nobel-palkintoa julkaistaessa. Ehkä heidän paha mielensä johtuu juuri esittämistavasta, mutta ei välttämättä valituista aihepiireistä. Olen lukenut huomattavasti rankempaa katolisen kirkon, perinteisten perhearvojen ja populismin kritiikkiä vaikka irlantilaisilta naiskirjailijoilta, kun taas Tokarczuk piilottaa poliittisia viestejään ovelasti historiallisiin palapeleihinsä ilman julistuksen häivääkään.

Tämä oli siis ensi vaikutelmani hänen tuotannostaan yhden teoksen pohjalta, jatkan harjoitusta hänen teostensa parissa voimaantuneena. Nyt ehkä uskallan jatkaa Puolan historiaan sijoittuvaa Alku-romaania, joka ensi lukemalla tuntui liian vieraalta tai raskaalta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: Kirjassa ollaan saarella.

Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Assistentin loistava menneisyys

IMG_1753Joskus kirjat vaikuttavat kantensa puolesta kuivakkaammilta kuin mitä ovat. Marjo Heiskasen Mustia koskettimia (Siltala, 2017) vatvoin pitkään, kunnes tohdin teoksen avata. Siihen kannusti äskettäinen positiivinen kokemus Ben Kallandin esikoisromaanin kanssa, jossa klassisella musiikilla oli myös suuri rooli.

Muistan, että joskus 2000-luvun alussa olin kovasti inspiroitunut ”musikaalisista romaaneista”, ja kaikkien aikojen suosikkini on ollut Vikram Sethin An Equal Music. Myöhemmin olen laiskistunut varsinkin klassisen musiikin suhteen, ja olen kokenut musiikkiterminologiaa pursuavat tekstit raskaina.

Mustat koskettimet liikkuu vahvasti ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Teoksen tunnelmat ovat intensiiviset, ja henkilöiden väliset jännitteet ovat piinaavan kutkuttavat. Heiskanen on seikkaperäinen työprosessien kuvaaja, ja kirjoitustyyliä dominoivat pitkät kappaleet. Jos yksi tekstiosuus venyy yli sivun mittaiseksi proosassa, silloin alan lukijana miettiä, millainen tehokeino se on. Itse pidän pitkiä kappaleita raskaana ”jöötinä”, varsinkin, jos kuvataan jotain teknistä tai ulkoista tapahtumista.

Teoksen päähenkilöt ovat loisteliaan vakavia, intohimoisia oman polkunsa kulkijoita. Muusikkojen trio kuihtuu duoksi traagisten tapahtumien jälkeen, ja Lauran ja Seren yhteistyötä varjostaa Lauran raskaus. Muusikkojen palkattu assistentti Sari joutuu jatkuvasti nielemään pettymystään oman muusikon uransa katkeamisesta, ja uuden tyyppisen ammatillisuuden rakentaminen ottaa koville. Tuli mieleen, että tässä varmasti kuvataan huikean etuoikeutettua eliittiä, sillä kokoonpanon matkustaminen ei vaikuta edulliselta. Ei varsinkaan siksi, että Sere kärsii lentopelosta ja he junailevat halki Eurooppaa.

Teoksen terävimmät havainnot liittyvät suomalaisen taidemaailman lisääntyvään paineeseen tuottaa ”hyvinvointitaidetta”. Olen itsekin ollut aihetta käsittelevissä seminaareissa, ja suhtaudun ilmiöön kovin ristiriitaisesti. Ammatistaan ylpeä Sere Metsätsalo on palvelutalojen residenssitaiteilijahankkeista kauhuissaan, eikä suotta.

Seren nimi herätti minussa outoja mielleyhtymiä, koska viimeksi tapasin tuon nimisen henkilön Anni Swanin Iris rukassa. Siinäkin oli ulkomailla viihtyvä viulisti, ja Sere oli aito metsäläinen. Jotain metsäläisyyttä on myös tämän romaanin Seressä, ainakin tunneilmaisun tasolla. Vaikka hän osaa shoppailla leninkikankaita Lontoon Liberty’s-liikkeessä, hän kokee ahdistusta yläluokkaisten brittien kohteliaisuuden keskellä.

Kirjassa ollaan enimmäkseen tien päällä, keikoilla ja kilpailuissa, Suomessa ja maailmalla. Varsinkin Suomen maakuntiin kohdistuvien matkojen kuvaus on herkullista.  Savo on lopulta Serelle kotoisa toimintaympäristö, ja hän tuntee myös pimeät ”kamarimusiikkitiet” kuin omat taskunsa. Maakuntien musiikkiopistojen rooli identiteetin muokkaajana on merkittävä, vaikka Sere suhtautuukin välillä alentuvasti niissä toimiviin paikallisiin kulttuuripersooniin. Pahinta myrkkyä lienee paikallisten kilpailujen juryssä toimiminen, kun kunnallispolitiikassa ryvettyneet kellokkaat ottavat toisistaan mittaa varsin epämusikaalisin keinoin.

”Maailma on vähemmän pelottava kun sen soittaa” on ollut Seren voimaslogan pitkään, mutta keski-iän kynnyksellä hän alkaa huomata, että hänen soittamisestaan on kadonnut ilo. Sarin havainnot esinaisensa arjesta ovat vielä piikikkäämpiä kuin diivan harrastama itseruoskinta. Kaksikon työtoveruus on mutkikasta siksikin, että Sere on nuoruudessaan kadehtinut Saria ja tämän lyhyttä, komeetanomaista uraa.

Voiko lahjakkaalla muusikolla olla muunlaista tulevaisuutta kuin musiikkiin liittyvää, tuntuvat molemmat naiset pohtivan, eikä kummankaan valinnat ole helppoja. Oikeastaan mieleeni tätä teosta lukiessani tulivat myös ne irakilaiset muusikot, joita Migri kehottaa palaamaan kotimaahansa ja hankkimaan muun ammatin.  Onko musiikki välttämätön elinehto, ja voiko musiikki jopa ehkäistä itsemurhia?

Teoksessa oli suvantovaiheita, jotka luin kursorisesti, enkä häpeä sitä tunnustaa. Vaikka itse en ole muusikko, koin saavani teoksesta jotain ammatillista vahvistusta varsinkin itsensä työllistämisen näkökulmasta. Kyllä tätä luki mieluummin kuin suurinta osaa ns. luovuusoppaista, eli suosittelen teosta kaikille niille, jotka tuskailevat jonkun luovan prosessin keskellä. Teos tarjoaa vertaistukea ilman turhaa positiivisuuspuhetta tai ratkaisukeskeistä psyykkaamista. Sellaisenaan se varmasti ylittää yhden romaanin perustehtävän, sanataiteen luomisen. Korkean luokan sanataidettakin se oli, mutta taidepoliittinen taso tuntui kiehtovimmalta.