Kirjastokortilla seuraavaan elämään

Teos: Matt Haig: Keskiyön kirjasto (2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Nora Seed on Bedfordin mitäänsanomattomassa kaupungissa elävä keski-ikää lähestyvä nainen, jolle ei ole aikoihin kuulunut mitään. Moni juna on jättänyt naisen: filosofian opinnoista yliopistossa ei ole seurannut mitään, työ musiikkikaupan myyjänä toistaa itseään, treffeillä hän ei ole käynyt aikoihin, ja vanhemmatkin ovat kuolleet ennenaikaisesti. Ainoan varteenotettavan sulhasehdokkaan hän dumppasi kaksi päivää ennen häitä, eikä nykyisessä masennuksen suossa energiaa riitä edes haaveiluun perheen perustamisesta.

Kun String Theory-kaupan omistaja Neil sitten antaa Noralle potkut kuudentoista palvelusvuoden jälkeen, ei hän voi muuta kuin alkaa suunnitella maailmasta poistumistaan. Tässä vaiheessa mieleen tulee rouva Elm, hänen teinikautensa hyvä haltiatar, koulun kirjastonhoitaja, jonka kanssa hänellä oli tapana pelata shakkia välitunneilla. Sukulaissielut tunnistivat toisensa, ja rouva Elm oli ainoa henkilö, joka tunnisti nuoren naisen ainutlaatuiset kyvyt.

Yhtäkkiä Nora löytää itsensä maagisesta keskiyön kirjastosta, jossa jokainen teos pitää sisällään hänen vaihtoehtoisia elämäntarinoitaan. Niissä vilisee tuttuja ihmisiä, mutta joissain niistä päästään kauas Britanniasta. Osassa niistä Nora on päässyt toteuttamaan todellisia kykyjään ja seuraamaan intohimojaan; osa taas on seurausta siitä, että hän on miellyttänyt muita. Keskihyllyiltä löytyy niitä skenarioita, joita Nora on osannut itselleen visioida, kun taas ylä- ja alahyllyiltä löytyy vähemmän todennäköisiä polkuja. Tuoko sitten toteutuneet perhe-ja urahaaveet onnellisuutta? Vai syntyykö onnellisuus satumaisesta maailmanmenestyksestä, miljoonista Instagram-seuraajista ja luksustaloista mansikkapaikoilla?

Haig kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä sekaannusta, joka syntyy Noran vierailuista vaihtoehtoisiin elämiinsä. Hän tunnistaa osan hahmoista, mutta joutuu pinnistelemään roolinsa esittäjänä. Vaikeinta on kuuluisan rockbändin laulajana, sillä hän ei osaa laulujen sanoja kiertueella Etelä-Amerikassa. On myös vaikeaa suhtautua läheisten ennenaikaisiin kuolemiin, ja jossain vaiheessa äitiyskin tulee puskista. Norasta tulee tahtomattaan puskafarssin esittäjä, ja hänen läheisensä ovat aidosti huolissaan naisen oudosta käytöksestä ja muistikatkoksista.

Kyllähän tämä on kaupallinen aikuisten satu, mutta ihan nokkela sellainen. Lähin genre, johon tämän sijoittaisin, on enemmän chicklit kuin spekulatiivinen fiktio. Mutta Nora on kuitenkin perehtynyt Thoreaun luonnonfilosofiaan, ja muutenkin tässä kuvatut vaihtoehtoiset elämät pursuavat akateemisia viitteitä. Eli viihdekirjaksi teos ei ole tyhjäpäinen, ja saattaa puolustaa opiskelemisen henkistä antia siinäkin tilanteessa, jossa lukeminen ei käänny taloudelliseksi hyödyksi.

Olen pitänyt jostain aiemmastakin Haigin aikuisten sadusta, ja lukenut häneltä myös pari lastenkirjaa, joista toinen sijoittui Suomeen. Arkinen brittimeininki ilahdutti minua tässä romaanissa lopulta eniten maanisen elämänvaihdon ja rajattoman matkaamisen keskellä. Jotkut kirjan sivuhenkilöistä, kuten rouva Elm ja naapurin herra Banerjee, olivat viehättäviä, ja tässä tutustuttiin myös hauskoihin eläinystäviin.

Kirjan ideaaliksi kohderyhmäksi ehdottaisin nuoria aikuisia, eli Noraa nuorempia lukijoita, ja lukijoita, joille masennus on läheinen tuttava. Mielenterveyden hoitamisen puolustuksena kirjalla on vankka paikkansa, vaikka aiheen käsittely olikin omaan makuuni vähän liian fantastinen.

Luolamies supermarketissa

Teos: Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta (Aula&co, 2019)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Matt Haig on minulle uudehko kirjailijatuttavuus, ja olen lukenut häneltä aiemmin vain yhden teoksen, Kuinka aika pysäytetään. Romaani oli viihdyttävä ja oivaltava, mutta samalla liian nopeatempoinen ja pinnallinen makuuni, ja pohdin sitä lukiessani, oliko kirjailijalla mahdollisesti diagnosoitu keskittymishäiriö.

Nyt sain käsiini hänen uusimman bestsellerinsä, joka on pitkän esseen ja self-help-opuksen välimuoto. Kirja koskettaa varmasti meitä kaikkia, jotka kamppailemme vakavan someriippuvuuden kanssa. Kirjassa on paljon neuvoja ja vinkkejä listojen muodossa, joiden avulla lukija voi tarkistaa, kuinka syvällä riippuvuudessaan on menossa.

Minulla ei vielä mene yli tuntia päästäkseni ylös sängystä ennen aamun ensimmäisten somepäivitysten lukemista, kuten Haigilla ilmeisesti on joskus mennyt. Pidän kuitenkin puhelinta yöpöydällä tai sängyssä, varmuuden vuoksi. Luin tätäkin kirjaa tarkistaessa samalla some-tilannetta ainakin kaksikymmentä kertaa, ja kirja oli erittäin nopealukuinen. E-kirjojen lukeminen on muuttanut lukuasentojani dramaattisesti, enkä enää keskity kirjoihin kokonaisvaltaisesti kuten tein silloin, kun luin lähinnä painettuja teoksia.

Teos puhuttelee varmasti eniten meitä, joilla on ollut mielenterveydellisiä haasteita elämässämme. Väitän, että jokaisella meistä niitä on tai tulee olemaan, mutta mitä paremmassa asemassa olemme yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, sitä helpompi ne on ohittaa. Haig itse sairastui vakavaan masennukseen ja paniikkihäiriöön jo nuorena, on ollut itsetuhoinen ja kärsinyt riippuvuuksista. Tällä kirjallaan hän näyttää eri ilmiöiden syy-seuraussuhteita, eli teos tarjoaa vertaistukea varsinkin ihmisille, jotka kamppailevat samaan aikaan useamman psyykkisen ongelman kanssa.

On todennäköistä, että monesta ongelmasta voi tervehtyä, jos parantaa tietoisuustaitojaan ja liikkuu enemmän luonnossa. Suurimman haasteen mielenterveydelle luo kaikkialla vaaniva kapitalismi, joka imee voimansa ihmisen taipumuksesta itsetyytymättömyyteen ja vertailuun muiden kanssa. Maailmassa on vielä olemassa kulttuurisia taskuja, joissa naiset eivät koe tarvetta varustaa itseään kymmenillä ryppyrasvoilla – ja tällaisia taskuja pidämme ”kehitysmaina”, vaikka niitä pitäisi kutsua ”edistysmaiksi”. Haig viittaa tässä Fidzin saariin, joilla syömishäiriöt havaittiin vasta 1990-luvulla, kun amerikkalaiset saippuaoopperat saapuivat sinne. Miksi annamme kaupallisten kauneusihanteiden tyhmentää meitä? Miksi jossain päin maailmaa valkaistaan peräaukkoja – alueita, joiden ei millään logiikalla pitäisi olla koko maailman katsottavissa?

”Luolamies supermarketissa” on hyvä metafora nykyajan sopeutumisongelmille. Paniikkikohtausten yleisin tapahtumispaikka kun on ostoskeskus tai iso supermarket, jossa ympäristö on luonnottomin mahdollinen. Ihmisen keho ei ole evoluutiossa vielä sopeutunut täysin elottomaan, mekaaniseen ja kaupalliseen mielenmaisemaan, vaikka mieli ehkä haluaisi sopeutua. Ehkä edistyneen kaupallisen barbarismin kehittynein muoto on itsepalvelukassa, jossa inhimillistä kontaktia ei enää tarvita. Tosin olen kuullut, että ne ovat tuoneet helpotusta monille, joilla on haasteita sosiaalisten kohtaamisten saralla.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten nuoria aikuisia, jotka eivät muista aikaa ennen internetiä. Osa Haigin pohdinnoista tuntuvat keski-ikäisestä elämänkoululaisesta itsestäänselviltä tai pinnallisilta. Poimin hänen somepohdinnoistaan yhden neuvon, joka tuntui itselleni ajankohtaiselta: ”Älä seuraa netissä ihmisiä, joista et pidä”. Tämä oikeasti on varteenotettava vinkki, jos esimerkiksi on koukuttunut seuraamaan äärioikeistolaisia vihapuhujia tai muita ihmiskunnan vihollisia. Heistä on hyvä olla tietoinen, mutta heidän seuraamisensa suuremmissa määrin tuntuu ajan haaskaukselta.

Muistaisinpa tämän huomenna.

Tämä teos voi olla riittävä herättelijä sellaiselle henkilölle, joka uskoo asioita kerrasta. Tässä yhdistellään maailmanhistoriaa, joogafilosofiaa, buddhalaisuutta, solubiologiaa ja jopa tämän päivän trendikkäitä tilanraivaamisoppeja raikkaaksi sekamelskaksi, eli jos luet tämän, sinun ei välttämättä tarvitse suorittaa laajempaa oppimäärää mariekondologiassa. Haig on laajalti lukenut, filosofiasta kiinnostunut kirjailija, joka viljelee syvällisiä lainauksia, mutta kannattaa perehtyä myös alkuperäislähteisiin, jos aikoo tavoittaa kirjan ”pointit”. Itse olen sitä mieltä, että Haigin pitäisi hidastaa tahtiaan vielä kymmenesosaan nykyisestä, jotta hän oikeasti alkaisi sanoa jotain omaperäistä.

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.