Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.

Sortavalan Kärppä, päivää

rk_106_a04Joihinkin dekkarihahmoihin vain ihastuu, usein ulkokirjallisista syistä. Eilen illalla kohtasin Viktor Kärpän, helsinkiläisen yksityisetsivän, joka pelaa sököä moneen pussiin. Kärppä asuu Kalliossa ja saa toimeksiantoja entisiltä lapsuuden- ja nuoruudenkavereiltaan, joiden jauhot eivät aina ole oikeassa pussissa. Kärppä on paluumuuttaja ja neuvostokasvatti, joka ei täysin tunnista kotiaan tässä maailmassa. Hänellä on huollettava äiti Sortavalassa ja uraa tekevä insinööriveli Moskovassa. Miehen ylirajainen elämä ei ole yksinkertaista, eivätkä naisetkaan yleensä pysy mukana vauhdikkaassa kyydissä.

Tämän siis opin Matti Rönkän dekkarista Tappajan näköinen mies (Gummerus, 2002). Dekkarisarjasta olin kuullut huhuja juuri karjalaiskytköksen vuoksi, ja se kiinnosti ehkä enemmän kuin rikokset. Koska olen opiskellut virtuaalisesti Sortavalan kaupungin historiaa viime kuukaudet, Kärpän kotiinpaluun tunnelmat ihastuttivat erityisesti. Paikannimet kuten Vakkosalmi ja Riekkalansaari kuulostivat jo melkein tutuilta. Mitään leppoisia kotilomia ei ole tiedossa miehelle, joka miltei nukkuu äitinsä talossa Kalashnikov kainalossa. Rönkä kertoo kipeällä tavalla Karjalan tasavallan postsosialistisesta arjesta, josta Viktor Kärpän ikätoverien on ollut vaikea selviytyä ilman sotkeutumista rikollisuuteen tai prostituutioon. Suomen-vuosien aikana aktiivisten hustlereiden kasvot ovat katukuvassa vaihtuneet nuorempiin, mutta toimenkuva pysyy ja paranee. Teoksen Sortavala ei ole idyllinen, runollinen laulujen kaupunki, vaan paikka, jossa asukkaiden kaikki energia kuluu selviytymiseen.

Dekkarisarjan avausosan varsinainen päätapahtuma ei kuitenkaan liity Karjalaan, vaan virolaistaustaisen Sirje Larssonin katoamiseen. Toimeksiannon Sirjen etsimiseen Viktorille antaa tämän aviomies, eksentrinen bibliofiili ja antikvariaatin pitäjä, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja heimoaatteeseen. Virolaisen nuoren naisen pokaaminen toiselle kierrokselle oli ilmeisesti ollut Aarne Larssonin heimofantasioiden huipentuma. Sirje kuitenkin on pahamaineisen rikollisen, Jaak Lillepuun sisko – asia, jonka hän haluaa jäädä unohduksiin. Suomessa Sirje on elänyt hiljaista ylläpidetyn vaimon elämää ilman urahaaveita. Naisen ainoat sosiaaliset kontaktit ovat olleet työväenopiston taidekursseihin. Pariskunnan yhteiselo kuulostaa kovin ahdistavalta.

Juonessa on sopivasti yllätyksiä, joten lukijan kiinnostus taatusti säilyy aivan loppusivuun saakka. Aseellisia välikohtauksia on runsaasti. Viktor Kärpän machoidentiteetti on selkeästi olemassa, mutta häilyvä. Orastavassa suhteessaan ekohippi-Marjan kanssa hän selkeästi haluaa olla toiminnan mies, verrattuna Kallion opiskelijabileiden besserwissereihin. Esittääkseen venäläistä machoa hän kuitenkin joutuu usein vetämään vodkaa hampaat irvessä. Miehen armeija- ja urheilijamuistot tuovat persoonaan uskottavuutta ja särmää. Rajankäynnin teema heijastuu myös parisuhteeseen, sillä Marjan ei ole helppoa käsittää kahden maan elintasokuilua. Paljon romaanin problematiikasta tiivistyy tähän toteamukseen:

”Mua kuule naurattaa, kun mä luen, että maailman jyrkin elintasokuilu on Meksikon ja Kalifornian rajalla. Paskan marjat ja mansikat, se suurin rotko on tossa Värtsilässä, kun ajat Ruskealan puolelle. Siinä alkaa kerjuu, saasta, kaikki perkeleen likainen resu ja tuberkkeli. Amputoidut sotainvalidit myyvät torilla käyttämättömiä vasemman jalan kenkiä. Ja tämä kaikki on totta, ja tämän totuuden hiljaisessa hyväksymisessä sinä ja kaikki rikkaat suomalaiset olette ihan yhtä suuria rosvoja kuin minä.”

Jään siis odottamaan innolla Sortavalan salaisuuksien lisäpaljastuksia myöhemmissä jaksoissa. Sarjaa on yhteensä kahdeksan teosta, ja Rönkä on osannut myös päättää sarjansa tyylikkäästi.