Rumuus on katsojan silmissä

Teos: Piia Leino: Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sarianna on helsinkiläinen kaupan kassa, tiedotusopin opinnot keskeyttänyt väliinputoaja, jonka elämä on jämähtänyt valjuun merkityksettömyyteen. Kassalla työskennellessään hän on tottunut saamaan ilkeitä kommentteja vaatimattomasta ulkonäöstään, ja jos hän joskus päätyy baariin, hän on tottunut näkymättömän statistin rooliin. Äidiltään hän on oppinut peruspessimistisen elämänasenteen, eikä äidillä ja tyttärellä tunnu olevan muuta kommunikaation kanavaa kuin leipominen.

Eräänä päivänä marketin miespuolinen asiakas tunkee Sariannalle käyntikortin ja yhteydenottopyynnön viihdealan lupaavasta työmahdollisuudesta. Käy ilmi, että häntä halutaan tositeeveeohjelmaan, jossa kaunottaret ja pedottaret kilpaavat muikeasta rahapalkinnosta thaimaalaiselle paratiisisaarella. Vaikka Sarianna suhtautuu Henry Laasasen kirjoituksiin naisten seksuaalisesti pääomasta kriittisesti, jokin hänessä kaipaa elämään jännitystä ja käänteentekevää muutosta. Hän päätyy koekuvauksiin, ja tulee valituksi kuuden ”beastin” tiimiin.

En ole paljoa seurannut näitä Viidakon tähtösiä, mutta ymmärtääkseni teoksen asetelma on kooste monen reaalimaailman ohjelman ällöttävimmistä piirteistä. Ja koska kyseessä on kotimainen tuotanto, tarjottu luksus ei ole koskaan aivan sitä, mitä tytöille on luvattu. Tuottajat ovat aitoja koijareita, joiden luotettavuus on koetuksella ohjelman teon joka rastilla. Myös matkavakuutusten suhteen diili kusee alle.

Kirjassa harrastetaan noloa, mutta omalla tavalla vapauttavaa seksiä ruman kassan ja ohjelmaan osallistuvan hottiksen exän välillä bangkokilaisessa hotellissa, ja aktia arvioidaan seuraavassa jaksossa suttuisten videotallenteiden välityksellä. Käy ilmi, että samaan aikaan toisaalla filmataan vastaavaa sarjaa miehistä nimeltä Friikit ja Apollot.

Satiirina teos tuntuu liian alleviivaavalta, eikä Leino ole paljoa käyttänyt kekseliäisyyttä juonen kehittelyssä. Kirjaa lukiessa tuntui vain, että seuraisi viittä tropiikkiaiheista kissatappeluohjelmaa samaan aikaan, joissa kaikissa kekkuloisi Martina Aitolehti. Toki säästin tässä aikaa, sillä itse sarjojen seuraamiseen olisi mennyt kauemmin kuin teoksen 7 tuntia (tai 6 nopeutetulla tempolla) . Mutta noustakseen viihteestä kaunokirjallisuudeksi teokseen olisi kaivattu paljon absurdimpia juonenkäänteitä kuin mitä siinä nyt tapahtuu.

Tämä teos oli kepeä välipala, mutta tunnustan, etten olisi koskaan lukenut tätä painettuna kirjana, en edes kirjastosta haettuna.

Joku kaukaa haettu yhteys löytyi Ruman kassan ja japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan tytön välillä, vaikka viimeksi mainittu teos oli huomattavasti oudompi ja myös radikaalimpi kapitalismikritiikissään. Ruman kassan Helsinki-osuudessa oli vastaavaa alakuloista tenhoa, mutta Thaimaa-osuus jotenkin lässähti. Silti tämän yhteyden kautta Leinon teoksen pisteet kohosivat mielessäni piirun verran, sillä lähikaupan naisten tarinoita ei kai koskaan ole kerrottu liikaa.

Prinsessaleikkien antikliimaksi

KaajaTeos: Anu Kaaja: Katie-Kate. (Teos, 2020)

Tämä viikko toi taas eteen teoksia, jotka sattumalta olivat vapaina Ellibsissä, ja viikonloppuna luin putkeen kaksi teosta, joissa oli paljon yhteistä. Anu Kaajan Katie-Kate ja Ossi Nymanin Patriarkaatti ovat saman taideproosallisen osaston verbaaliryöpytyksiä, joita molempia leimaa kiinnostus pornografiaan ja Britannian kuninkaallisiin. Kirjojen lukeminen peräkkäin oli lievä vikatikki, koska niiden runsaat lihalliset kohtaukset jäivät kummittelemaan mieleen vähän liiankin vahvana.

Yritän nyt tuottaa molemmista erilliset arviot, vaikka teosten tematiikka ja henkilögalleria menevät sekaisin mielessäni. Samaan aikaan olen saanut tietooni, että pornon suoratoistopalvelu PornHub on tarjonnut ilmaista kokeilujaksoa Italiassa, ja että kruununprinssi Charles on sairastunut koronavirukseen. Kaikki tämä suodattuu juuri lukemani kanssa, joten teoksilla on ajankohtaista tarttuma- ja tartuntapintaa tässä turbulentissa ajassamme.

Anu Kaajan teos tuntui 256-sivuisena tolkuttoman pitkältä siksi, että sen pitkät pornokuvaukset olivat ennalta-arvattavan toisteisia. Romaanin päähenkilö Katie-Kate on yli kolmikymppinen ikuinen au pair-hahmo, hanttihommissa kärvistelevä elämäntaiteilija, jonka elämän mottona on between two jobs. Kyllästyneenä Lontoon ahtaisiin kimppakämppiin hän ottaa oudon työtarjouksen vastaan iäkkäältä pariskunnalta, Heleniltä ja Rogerilta, jotka ovat vannoutuneita rojalisteja. Hän saa ilmaisen asumisen ja ruoat kaupan päälle, ja muuttaa pariskunnan luo ennakkoluulottomasti. Katie-Katen (jonka oikeaa kolmikirjaimista skandinimeä kukaan ei koskaan muista) tehtävänä on koulia itsestään Kate Middletonin kaksoisolento kaupallisiin tarkoituksiin.

Nainen on kiinnostunut kuninkaallisten lisäksi Katie Pricen julkkisurasta, ja välillä hän vertailee näiden kahden julkkispyrkyrin strategioita kohti maallista mammonaa ja kuuluisuutta. Katie Price ottaa ilon irti eksiensä genitaalivarustuksista, ja vertailee näitä juorulehdissä toisiinsa. Itse asiassa tiesin Katie Pricestä melko vähän ennen tähän romaaniin tarttumista, joten opin kirjan kautta jotain uuttakin Brittien julkkismarkkinoista.

Olen itse kasvanut kodissa, jossa Britannian kuninkaallisia pidettiin korkeassa arvossa, ja siksi pystyn suhtautumaan kuvattuun ilmiöön muutenkin kuin humoristisesti. Tuntuu myös, että Kaaja on tehnyt valtavasti taustatöitä romaaniaan varten, jonka varsinaiset ansiot ovat kuitenkin enemmän kielelliset kuin lähihistorialliset. Feminististä populaarikulttuurin kritiikkiä kirjassa on riittävästi, mutta samalla Katie-Kate on oman lapsuutensa Disney-kuvastojen emotionaalinen vanki. Kirjassa vieraillaan myös sivustoilla, joissa Disneyn prinsessahahmoista on tehty pornoanimaatioita.

Prinsessa Dianasta tulee myös tärkeä samastumishahmo Katie-Katelle sen jälkeen, kun hän on kekkuloinut tarpeeksi kauan William-kloonin kyynärtaipeessa. Hän etenee urallaan vastoin työnantajiensa toiveita, blondaa hiuksensa ja käy kauneuskirurgilla suurentamassa klyyvariaan, jotta voisi muuntua Sydänten Prinsessaksi. Samaan aikaan hän välttelee myyttisessä Skandinaviassa asuvien vanhempiensa omavaltaisia kutsuja tulla kyläilemään jälkikasvunsa luona. Katie-Katen kotimaa on hauskasti etäännytetty, mutta tiettyjen design-objektien kuvaus tuo kuitenkin siitä enemmän mieleen tasavaltalaisen Suomen kuin monarkistiset naapurimaamme.

Romaanin maailmoihin syvällisempi sukeltaminen vaatisi PornHub-tilausta, ja muutenkin sen tason harrastuneisuutta, johon en juuri nyt repeä. Toisaalta 1980-90-lukujen kuninkaalliset kuvastot olivat minulle tuttuja ja kotoisia, ja toivat teokseen hieman inhimillistä lämpöä lihallisen läiskeen ja nesteiden roiskinnan keskellä. Välillä koin olevani lukijana liian vanha tai konservatiivinen ymmärtämään nettipornon suurkulutusta, enkä osannut myöskään lukea, oliko romaani tarkoitettu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi pornosta vai pelkäksi karnevalistis-viihteelliseksi pläjäykseksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ossi Nymanin Patriarkaatista siksi, että sen huumori oli asteen kepeämpää, eikä seksuaalisiin fantasioihin liittynyt tässä niin rankkoja harhoja. Ehkä molemmissa teoksissa tarkoituksena oli näyttää vanhenevien ”nuorten aikuisten” elämän kriisejä siinä tilanteessa, kun työ ja parisuhteet eivät tuo elämään keskeisiä merkityksiä. Nymanin tyylissä yhteiskunnallisuus oli helpommin esiin kaivettaessa, kun taas tässä kirjassa Disney-kuorrutus oli paikoitellen niin sakeaa, että siihen meinasi tukehtua.

Disney-prinsessojen hahmojen analyysi alkoi kiinnostaa minua Kaajan romaanin kautta enemmänkin kuin mediajulkkisten tai kuninkaallisten, ja niiden kautta mieleeni muistui monia kasvatuksellisia virheitä, joita olen tehnyt nuorena äitinä 90-00-lukujen vaihteessa. Mutta Prinsessa-lehden muoviyllätysten himoaminen tyttäreltä olisi toisen blogipostauksen aihe. Samastumispintaa riitti, vaikka PornHubin tilaus on vielä vaiheessa.

Suurvisiirin tuntemattomat puolet

IMG_1842Ihmisen täytyy olla joko camp-henkinen tai täysin kajahtanut lähestyäkseen Tauski Peltosesta kirjoitettua elämäkertaa. Itse latasin sen eilen illalla e-kirjastosta muun lukemisen puutteessa, eli tarjonta siellä rajoittui taas sataan Enni Mustoseen ja tähän. Teoksen Tauski-elämä ja teot (2017) on kirjoittanut Antto Terras ja sen on kustantanut LIKE. Rohkea veto molemmilta.

Mitä tiesin Tauskista ennen kirjan lukemista? Tunsin värikkäästä saagasta vain loppupäätä, sillä ilmeisesti en ole 90-00-luvuilla lukenut keltaisia lehtiä ahkerasti lainkaan. Tauski on hiipinyt tietoisuuteeni vasta viime vuosina, kun hän kävi keikkailemassa edellisen asumukseni lähipubissa. Kerran olin jopa matkalla hänen pubikeikalleen, mutta onneksi he ilmoittivat ”sairaskohtauksesta” johtuvasta peruutuksesta. Tuolloin Tauski oli jäänyt koneesta Antalyassa huonovointisuutensa vuoksi. Ilmeisesti ainakin 10 vuoden aikana Tauskin keikkojen jännitys on keskittynyt siihen, saapuuko artisti paikalle ja missä kunnossa. Olen myös lukenut lööppejä perheväkivallasta ja huoltajuuskiistoista. Siinä kaikki.

Kirjasta ensimmäinen välittynyt viesti oli, että Tauskin kaltaisen miehen paikka ei ole tämän päivän feministisessä viherpiipertäjä-Suomessa. Turkissa hän on viihtynytkin, ja hankkinut sen vaatekaupoista suurvisiirin keikkakuteet. Kolme ex-vaimoa, joista kaikki juonittelevat keskenään miehen selän takana, kuulostaa muunnetulta haaremilta. Pesän jatkajaksi on sitten etsitty ulkomaista morsianta, joka olisi kiltimpi ja tottelevaisempi. Autot, talot ja muskeliveneet ovat päämäärä, iskelmämusiikki keino saada menestystä ja vaikutusvaltaa.

Musikaalisen uran saaga on miltei koomisempi kuin avioliittojen. Vaikka hän pääsi tekemään ensimmäisen levysopimuksensa Fazerin kanssa 24-vuotiaana, hän ei koskaan saanut kunnon hittejä esittääkseen.  90-luvulla hän päätyi kirjoittamaan omia biisejään, joista kai tunnetuin ”Sinä vain” sai odottaa pöytälaatikossa vuosia ennen julkaisua. Poptorille tehdyt ”rekkakuskilevyt” myivät, mutta samalla dumppasivat Tauskin sekunda-artistien kastiin. Matin ja Tepon toimiminen uusien tulokkaiden portinvartijoina tuntui myös absurdilta, ottaen huomioon heidän oman tuotantonsa tason.

Teoksen lempiepisodini liittyvät tietysti ulkomaisiin morsiamiin. Missikisan tuomarina Tauski pääsee kuumien kisujen kera Israelin Eilatiin, mutta siellä suomineidot kalpenevat paikalliselle tarjonnalle. Tauski rakastuu tulisesti naissotilas-Ornaan, ja hänet jo esitellään suvulle vävypoikana. Kiihkeä kosija saa jopa morsiamen matkaamaan Suomeen, mutta tämän jälkeen romanssi hiipuu. Hieman samanlaista kaavaa noudattavat romanssit gambialaisten neitojen kanssa, vaikkakaan siellä suhdetta ei saa korkattua ilman avioitumista. Saffiatou suostuu naimisiin, mutta lemmenloma Suomeen kestää neljännellä rouva Peltosella tasan viikon.

Mitä kirjasta sitten sai irti, muutakin kuin Seiska-tason suhdesoopaa? Ainakin teos kertoo Tauskin oppimisvaikeudesta ja paniikkihäiriöstä, jotka selittänevät kouluja käymättömyyttä ja uravalintaa. Yksityisyrittäjyys on vielä joskus maailman aikaan ollut pelastusrengas niille levottomille pojille, joiden suvuissa oli pääomaa. Tässäkin kerrotaan Tauskin mukanaolosta suvun bisneksissä nuorena miehenä – ennen alkoholisoitumistaan hän on ollut täysverinen työnarkomaani. Kertomus raisiolaisen farkkuliikkeen toiminnasta oli helmi, ja avasi myös Tauskin kyvyistä uuden puolen.

Kirja on kirjoitettu kauttaaltaan huumorilla, mutta kohdettaan kunnioittaen. Mistään suuresta sensaatioteoksesta tässä ei ainakaan ole kyse, ja varsinkin tämän vuosikymmenen pahimmat lööppikohut tässä ohitetaan kepeästi. Tämä on ihmisen kokoinen teos, joka ottaa vahvasti huomioon olosuhteet ja kontekstin. Saa nähdä, kuinka kauan Suomi-iskelmäteollisuus voi jatkaa, jos tuotantosuhteet ovat niin nuhjuiset ja kämäiset kuin mitä tässäkin teoksessa kuvataan.

Luin teoksen suuremmalla mielenkiinnolla kuin olisin lukenut jonkun nousujohteisen poliitikon tai urheilijan oma/elämäkerran, enkä siksi, että olisin saanut kicksejä päämiehen epäonnistumisista. Ehkä kirjan päivänvaloon saaminen on merkittävää siksi, että Tauski itse ei kykenisi sitä kirjoittamaan. Itselleni teki hyvää lukea elämäkerta henkilöstä, joka ei arvosta kirjasivistystä ja jonka elämään ei kuulu millään muotoa kirjallisuus tai muukaan kulttuuri, iskelmämusiikin ulkopuolella. Sillä yleensä välttelen tällaisia henkilöitä, mutta kuitenkin kirjoitan fiktiota heistä. Tarvitsen peilejä, joiden kautta punnita hahmojeni uskottavuutta.

Suosittelen teosta kaikille riskinottajille ja huumorintajuisille Tauski-faneille.

 

Poikkeuksellisen kestävää teflonia

gallupOlen nyt viettänyt viikon kotona niin, ettei mikään ole huvittanut paitsi lukeminen. Pakkasten kiristyminen on johtanut siihen, että lukutahti on vain kroonistunut, vaikka tässä kämpässäkin olisi paljon muuta tehtävää. Tämän vuoksi olen ”suorittanut” HELMET-haastetta antaumuksella, lukien myös kirjoja, joihin en ehkä olisi muuten revennyt. Nyt siis menossa on rasti nro. 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Pauliina Vanhatalo/Veera Vaahterasta kirjoitin ainakin kolmesti viime vuonna. Vanhatalon nimellä kirjoitettu Gallup (Tammi, 2009) poikkesi jo temaattisesti odotuksistani, sillä olen huomannut hänen suosivan psykologisesti syviä vesiä. Tämä teos keskittyy enemmän päähenkilöiden ulkosuhteisiin, mediajulkisuuteen ja yksilön suhteeseen yhteiskuntaan. Siinä eletään tätä päivää, käydään töissä, hoidetaan lapsia ja kulutetaan kunnanvaltuuston penkkejä ja eduskunnan lehtereitä. Mies tapaa naisen, seksi sujuu vielä vauvavaiheessakin, mutta mikään muu ei oikein suju, ja sitten tulee ero. Ero olisi kai tullut, vaikka vaimo ei olisi ollut Kokoomuksen kansanedustaja maakunnista, mutta vasta naisen erottua mediat kiinnostuvat hänestä.

Jos olisin ilkeällä päällä, jättäisin arvioni tähän. En saanut kirjasta lisäarvoa elämääni. Ovelta ovelle-gallupeja työkseen vääntävän Arin työmarkkinatilanne säälitti ja nauratti vähän, mutta tuskin Arin tilanne olisi ollut astettakaan hohdokkaampi ilman vaimoa ja lapsia. Ari on filosofian maisteri, jonka pääaine on ollut etnologia, eikä hänellä ole tutkimuksellista ambitiota. Avioliiton alkuvaiheessa hän pyörittää paitapainoa ystävänsä kanssa, mutta polttaripaitabisnekset eivät riitä elättämään kahta perhettä. Hän ei osaa olla edustusmies, ei yrittäjä, mutta ei hän ole vakavasti syrjäytymässäkään, ainakaan vielä. Arilla ei myöskään ole poliittisen analyysin teon alkeitakaan, vaikka hän on kasvanut kahden kunnallispoliitikon kodissa. Arin vanhemmat ovat vihervasemmistolaisia, mutta toivottavat kokoomuslaisen miniän sukuun lämpimästi.

Olisin lukenut tarinaa mielelläni farssina tai satiirina, mutta tässä formaatissa teoksen tyylilajista ei ota selvää. Parisuhdekuvauksena romaani on vielä latteampi kuin kuvauksena politiikan julkisuuspaineista. Tuntuu, että kirjailija itse on valinnut yhtä ”teflonin” suhteen henkilöhahmoihinsa kuin Kaisan suhde on äänestäjiinsä ja puolueeseensa. Kaisan kokoomuslainen henki kun ei nosta päätään paljoakaan, sillä hänellä ei ole intohimoja. Puolueen yrittäjäsiiven kanssa hänellä on kitkaa, mutta muuten hänellä ei tunnu olevan sisällöllisiä tavoitteita. Emme saa tietää, onko hän konservatiivi vai liberaali, vaan Kokoomuksen kannatus nyt vaan kuuluu hänen sukunsa traditioon samalla lailla kuin partiossa ja kirkossa käynti. Teos ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia tunteita Kokoomus-puoluetta kohtaan, mikä näyttää tietoiselta valinnalta. Tiedollisestikaan ei uida kovin syvissä vesissä. Miksi siis kirjoittaa politiikasta näin köykäisin eväin?

En suorastaan tunnistanut, kenelle teos oli suunnattu. Arvelisin, että se saattaa sytyttää jonkun kolmikymppisen erokriisissä kipuilevan lukijan, joka ei itsekään tiedä, käykö läpi pari- vaiko eroterapiaa. Toisenlainen lukija voi myös saada tavallisen perhearjen kuvauksesta enemmän irti kuin ihmismielen syövereistä. Vanhatalo/Vaahtera ainakin on osoittautunut kirjailijaksi, joka operoi lukuisilla tasoilla. Itse koin Gallupin temaattisesti köykäisemmäksi kuin Vaahteran nimellä kirjoitetut chicklit-romaanit. Niissä kun arkisen kerronnan pelastaa kaikkialla kupliva tilannekomiikka.

Karvalakkikansan raivosta

kalmariPirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.

Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.

Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.

Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.

Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.

Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin.  Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:

”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”

Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.

Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?

Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.

Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.

 

 

 

 

Nainen, joka nauroi itsensä ulos yhteiskunnasta

mediahuoraOletko aina haaveillut urasta Iltapulun toimittajana? Jos olet, silloin Venla Hiidensalon Mediahuoralla (Otava, 2012) voi olla sinulle jotain annettavaa. Jo ensisilmäys kirjaan nimen ja kannen perusteella lupaa jotain raflaavaa, liioiteltua ja kirkuvaa. Kirja kertoo freelance-journalistien eli nykykielellä media-avustajien prekaarista maailmasta. Ihmisistä, jotka kirjoittavat uskomattomia paljastuskertomuksia kotitoimistoistaan, sillä mediataloilla ei enää ole tarjolla työhuoneita. Mediahuorien työolosuhteet ovat kiristymässä, sillä avustajat eivät saisi kertoa palkkioistaan kollegoille eikä tehdä keikkaa kilpailijan piikkiin. Keikkojen saaminen on pitkälti riippuvainen pomon mielivaltaisista fiiliksistä, eikä niiden varaan voi rakentaa mitenkään tolkullista elämää.

Tätä maailmaa todistaa ensin inhorealistisesti ja kierroksien lisäännyttyä psykedeelisesti itähelsinkiläinen lähiön yksinhuoltaja Maria Vartiainen, joka on takonut human interest-juttuja siitä asti, kun poika Perttu on syntynyt. Koska pojan isä Matti on poistunut kuvioista jo varhain, hänen asemansa totaaliyksinhuoltajana on tiukka. Maria piiloutuu kiireisen uraäidin manttelin taa vältellen päiväkodin ja koulun vanhempainiltoja, ja poikansa kuulumisista hän on rehellisesti kuutamolla. Perttu elää pitkälti minuuttipuuroilla, joiden ostamisen Maria rationalisoi ajansäästöllä. Äidin ja pojan kommunikaatio on kovin minimaalista, ja poika on tottunut viettämään iltoja ja viikonloppuja yksin äidin ollessa juttukeikoilla yleensä huumeiden käyttäjiä, niiden leskiä ja muita pikkurikollisia jahdaten.

Kirjassa on monta ulottuvuutta: nykyjournalismin tila, äitiys, vanhushuolto ja mielenterveysongelmat kai pääteemoina. Marian seikkailuja maailmalla Etelä-Amerikan kapinallisten parissakin sivutaan, samoin äkillistä juttukeikkaa arabikevään mellakoita todistamaan. Tarina äitiydestä oli lähinnä surullinen, kun taas työelämän analyysissa päästiin asian ytimeen. Marian mielenterveyden järkkyminen kai kuului loogisena osana pakettia, kun taas sivujuonena muistisairaan Sohvin sekoilut tuntuivat päälleliimatuilta. Teos alkoi jo puolessavälissä tuntua ylipitkältä, kun Marian juttukeikoissa oli paljon toistoa. Selvisin loppuun saakka halusta selvittää, kuinka äiti-poikasuhteelle lopulta kävi.

Kaikkien köyhyyden kanssa kamppailevien kirjailijoiden haaveena on kai kirjoittaa saaga köyhyyden selättämisestä, ja varsinkin sosiaalisen median maailmaan liittyy näinä päivinä paljon ”rags to riches”-kertomuksia. Maria Vartiainenkin tuntee pelin säännöt ja on valmis uhraamaan yksityisyytensä ja myös lähipiirinsä yksityisyyden mediahuoruuden alttarille. Onneksi Hiidensalo ei moralisoi päähenkilönsä valintoja, vaan esittää hänen saagansa kauhua pursuavana aikuisten satuna, jossa ei varsinaisesti ole hyviksiä eikä pahiksia. Marian persoonaankaan ei ole helppo samastua, vaikka tunnistinkin hänen toimintamekanismeistaan ainakin työhön pakenemisen ja pakkomielisen shoppailun osana omaa aiempaa selviytymistäni. Hänen impulsiiviset naurukohtauksensa tiukoissa tilanteissa, kuten työpalavereissa ja psykiatrian klinikalla, muistuttavat vähän Touretten syndroomaa, mutta tuntuvat samalta ainoalta mahdolliselta reaktiolta absurdissa yhteiskunnassa, mahdottomissa työolosuhteissa ja kontrollin ilmapiirissä, jossa kansalaisten työkuntoa mitataan joka luukulla. Kun mitään muuta keinoa ei ole jäljellä, on jopa tolkullista nauraa itsensä ulos yhteiskunnasta.

Kirja taatusti puhuttelee vielä pitkään ja toiminee peilinä media-alan muuttuville työolosuhteille aikana, jolloin kaikki voimme olla kansalaisjournalisteja ja sisällöntuottajia. Ammattikunnan haihtumisesta kertova saaga on tietysti aina surullista luettavaa. Ammatillisuuden ja ay-liikkeen alasajosta Hiidensalo kertoo vakuuttavasti, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa freelancer ei voi olla yrittäjä eikä palkollinen. Kapitalismin edistyneitä muotoja palkkatyöstä kohti itsensä työllistäjien onnelaa tässä ironisoidaan rankasti. Teos toimikin vahvemmin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin yksilöpsykologisella tasolla. Julkikakkaamisen ja piilokakkaamisen eroista tosin kirjailijalle extrapojot, selvitti minullekin monia kompleksejani.

Suurajoista neppiskisoihin

KansiVuosi 2015 on ollut käänteentekevä lukuvuosi siksi, että olen oppimassa kahta uutta taitoa: elektronisten kirjastojen käyttöä ja kirjojen lukemista kännykän pieneltä ruudulta. Kännylukemiseen minut houkutteli aatonaaton liikenteessä Onnibus-yhtiö, joka tarjosi matkustajilleen kuutta ilmaista teosta Adlibris-nettikirjakaupan kautta. Latasin kirjoista neljä ja olen jo suht tyytyväisenä lukenut niistä kolme teosta kokematta silmieni rasittuvan liikaa. Tätä ”ilosanomaa” en kuitenkaan aio välittää liikaa, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia lukijoita ja monille liika ruutujen tuijottaminen voi käydä terveydelle haitalliseksi. E-kirjojen lukeminen ei minulla ole merkittävästi vähentänyt painetun sanan tenhoa, mutta pidän siitä, että lukemiseni ei ole sidottu esimerkiksi kirjastojen tai kirjakauppojen aukioloaikoihin.

Leena Lehtolaisen Veren vimma (Tammi, 2003) on yksi ilmaisista teoksista. Omassa lukuhistoriassani se on neljäs Maria Kallio-romaani, ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tällä romaanilla aloitin myös vuodenvaihteen lukumaraton-haasteen. Sopivan vauhdikas aloitus, onhan teoksen teemana moottoriurheilu, rallitähteys ja siihen liittyvä mediajulkisuus. Teos asettuu osittain joulunajan maisemiin, vaikka joulun vietto ei siinä olekaan keskiössä. Tapahtumapaikkana on Maria Kallion tutuksi käyneen Espoon lisäksi läntinen Uusimaa, erityisesti Kirkkonummen ja Inkoon seudut. Varsinainen draama keskittyy sodanjälkeiseen aikaan, jolloin Porkkalan alue oli noin vuosikymmenen ajan neuvostomiehityksen alaisena.

luminainenLuin myös haasteen aikana Luminaisen (Tammi, 1996). Vasta teoksen aloitettuani huomasin lukevani sitä toista kertaa, mutta koska en muistanut juonesta paljoa, lukukokemus oli edelleen täyteläinen. Kuitenkin tällä kertaa innostuin enemmän Veren vimmasta, sillä siinä käsiteltiin minulle vieraampia aihepiirejä kuin radikaalifeministinen aktivismi ja uskonlahkot. Tekemättä pahaa juonipaljastusta uskallan väittää, että Veren vimman juoni oli loppuun saakka yllätyksellinen. Historiallinen ote ja ”tarina tarinan sisässä” toimivat muuten arkisen ja teknisen kerronnan ehdottomina elävöittäjinä. Lehtolaisen kirjoissa arkisuus on usein valttia, sillä hän onnistuu tuomaan poliisin työn alas jalustaltaan, mutta useamman kirjan lukeneena jatkuvat viittaukset hätäsalmiakkiin, whiskyyn, punk-ikoneihin ja pasta-ateroihin saattavat puuduttaa. Tässä teoksessa päästiin pitkälle Maria Kallion persoonasta ja kotihuolista, vaikka niillekin on annettu paljon tilaa.

Rallikuski Sasha Smedsin sukukronikka on mehevä, tosin lukija voi olla montaa mieltä melodramaattisesta suhdekuviosta. Sasha rallikuskina ja luomutilan isäntänä on ”erilainen” julkkishahmo, jonka ympärille yritetään luoda jonkunlaista pyhimyksen auraa. Suvun naisten omapäisyys ja täydellinen jalat maassa-asenne tuovat kerrontaan syvyyttä. Luomutilan tuvassa on totuttu jatkuviin toimittajien kestityksiin, mutta emäntäväki elää omaa aikatauluaan. Laajennetun perheen teema on kiinnostava jo sinänsä, eli olisin voinut lukea romaanin heistä ilman rikos- ja ralliteemaa.

Arjen poliisityön tasolla Lehtolainen ottaa kantaa naispoliisien asemaan työyhteisössä ja korruption mahdollisuuteen roskalehtien juttuvinkkien kautta. Ursula-niminen kollega aiheuttaa tässä paljon harmia perättömän seksuaalisen häirinnän ilmoittajana ja vinkkipalkkioilla rikastujana. Maria Kallion esimiesasema joutuu syyniin, sillä häntä epäillään puolueellisuudesta miespuolista kollegaa kohtaan. Ursula syyttää häntä ”ainoan naisen syndroomasta” eli solidaarisuuden puutteesta naiskollegoja kohtaan. Äitiyden, naiseuden ja myös ulkonäköpaineiden aiheuttamat hankaluudet nostavat päätään läpi teoksen. Myös lasten kasvattaminen ympäristössä, jossa väkivallan uhka on jatkuvaa, askarruttaa.

Hauskin detalji liittyi postipakettiin, jonka Maria Kallio saa vaaralliselta rikolliselta, ja jonka uskotaan sisältävän pommin. Postiin saapuu poliisin pommiryhmä lähetystä analysoimaan, mutta paketista paljastuukin nukkekoti, jonka pitkäaikaisvanki on tehnyt puhdetöinään. Muiden lapsituttujen puutteessa lahja kohdistuu poliisin skidille. Vastalahjana Maria lähettää vangille itse leipomiaan pipareita. Kapinallisen punkkarin sisältä alkaa kuoriutua yllättäviä piirteitä, kuten talousmartta ja työyhteisön emo.

Molemmat lukemani teokset ovat ehdottomia rikoskirjallisuuden klassikkoja, jotka ovat kestäneet hyvin ajan patinan. Tästä kertoo myös uusien painosten otto ja teosten saatavuus äänikirjoina. Maria Kallio-sarjan uusin osa, Surunpotku, puhuttelee minua myös, sillä olisin kiinnostunut seuraamaan, kuinka Espoossa pärjätään teini-ikäisten ja aikuistuvien nuorten kanssa.

Kokonaiskäsitystä Kallion urasta minulla ei edelleenkään ole, koska olen seurannut hänen vaiheitaan satunnaisesti ja väärässä järjestyksessä. Ylipäänsä minusta ei ole luonteeni vuoksi minkään kirjasarjan uskolliseksi seuraajaksi. Tutuimmiksi kotimaisiksi poliisikavereiksi tosin ovat nyt nousseet Maria Kallio ja Sakari Koskinen.

Julkkiskirjailijan nousu ja tuho

Westö LangViime yön unettomuusteokseksi valikoitui Kjell Westön romaani Lang (Otava, 2003). Jo yli vuosikymmenen minulle on suositeltu Westön hittiromaaneja Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran, mutta joku teosten aiheuttamassa kritiikittömässä suitsutuksessa on ärsyttänyt minua enkä siis ole saanut tartuttua toimeen. Westö kirjailijapersoonana on vaikuttanut aidolta, hassulta nuorekkuutta palvovalta sedältä, joka poseeraa nahkatakki päällä kirjoittaen bänditouhuistaan Yhteishyvän kolumniin. Snobi kun olen, täytyy myöntää, että kirjailijan ohittaminen on saattanut johtua myös hänen taannoisista kontribuutioistaan bonuskorttivyöhykkeiden vakiolukemistoon.

Lang oli hyvä sisäänheitto Westön tuotantoon, sillä sen aihe ja fokus ovat taatusti suppeampia ja rajatumpia kuin historiallisten menestysromaanien. Tässä keskitytään vuosituhannen vaihteeseen, reilun vuoden mittaiseen jaksoon elähtäneen ex-kirjailijan ja talkshow-isännän, Christian Langin elämässä. Toisen avioeronsa jälkeen Lang on vajoamassa alkoholismin ja synkkämielisyyden suohon. Sininen hetki-niminen talkshow vetelee viimeisiään, eikä Langilla ole puhtia jatkaa kirjoittamista uudelleen. Vaikka Lang on koko maan tuntema mediapersoona, jonka ympärillä riittää selkääntaputtajia, hän huomaa viettävänsä eron jälkeistä kesäänsä yksin pitkillä ja kosteilla kierroksilla Helsingin iltapäivissä, illoissa ja öissä. Eräänä krapulaisena päivänä hän kiukuttelee lähipizzeriassa tuntemattomalle nuorelle naiselle molempien odottaessa rasvapommejaan. Naisella on meediomainen kyky nähdä Langin yksinäisyyden muurin läpi.

Tästä alkaa intohimoinen ja tuhoon tuomittu rakkaussuhde, jonka aikana Lang onnistuu ensin palauttamaan shownsa joutsenlauluvaiheeseen, mutta lopulta rakkaussurut johtavat täydelliseen ammatilliseen romahdukseen. Romanssin tuhoaa rakastetun mustasukkainen ex-mies, joka pitää Saritaa vallassaan ja stalkkaa molempia rappukäytävissä ja porttikongeissa. Langia kehotetaan pysymään kaukana väkivaltaisesta kuviosta, mutta rakastunut mies ei usko. Tarinaa kirjoittaa Langin lapsuudenystävä ja nykyinen kirjailijakollega Konni, jolle Lang uskoutuu surmattuaan miehen itsesuojelutarkoituksessa. Perinteinen jännäri romaani ei kuitenkaan ole, sillä surma paljastetaan jo avauskappaleessa. Sen sijaan Westö tutkii mediajulkisuutta ja ikääntyvän julkkiksen psyykeä kriittisesti, sekoittaen analyysiinsa empatiaa ja mustaa huumoria.

Olisiko mitään niin kulahtanutta aihetta kuin menestyneen keski-ikäisen valkoisen miehen kolmas kierros mallinmittaisen misukan kanssa ja siitä johtuva identiteettikriisi? Juoppous, itsesääli, henkinen romahdus, työttömyys ja yksinäisyys? Näillä eväillä Westö onnistuu rakentamaan harvinaisen monisyisen ja vetävän kertomuksen, jossa sivuhenkilöiden rooli on merkittävä ja huomio kiinnittyykin Langin henkilökohtaisesta kriisistä hänen suhteeseensa läheisiinsä ja ympäröivään maailmaan. Tapaamme aikuistuvan pojan, joka on Lontoossa sortunut huumeisiin ja palannut kotiin huumevieroitukseen. Tapaamme myös siskon, joka on jo nuorena sairastunut skitsofreniaan ja jota Lang matkustaa pitkän kaavan kautta tapaamaan mielisairaalaan Pohjanmaalle. Tapaamme enon, jonka kanssa Langilla on filosofinen purjehdussuhde ja joka pakottaa hyperaktiivisen miehen kunnioittamaan merillä olon hiljaisuuksia. Konni-kertoja on tietysti kertomuksen avainasemassa Langin ainoana luottomiehenä, jolle tämä voi soittaa keskellä yötä pyytäen ystävää tuomaan lapiota Ruskeasuon Teboilille.

Lang ei ole automaattisesti sympatiaa keräävä liikkis, vaan ambivalentti hahmo, jonka itsekkyys ja menestykseen liittyvä nousuhumala aiheuttavat näppyjä lähipiirille. Konni muistaa ystävänsä luokan A-kastiin kuuluvana kukkona, jonka kaveripiiri ei muistuttanut teinien normaalia solidaarisuutta, vaan pikemminkin hovia. Tästä huolimatta Langista ei kasva tyypillistä suomenruotsalaista yläluokkaista pappa betalar-henkistä konservatiivia, jolle kaikki lankeaa kuin Manulle illallinen, vaan tapaamme hänet töölöläisestä kaksiosta aseistakieltäytyjänä ja koti-isänä. Lukijan annetaan ymmärtää, että menestyksensä Lang on lunastanut ainakin uran alkuvaiheessa raa’alla työllä. Jos Lang on alfauros, hän on varsin kolhiintunut ja vaikeasti lähestyttävä sellainen.

Romaanissa eniten hurmasi kieli ja kerrontatapa. Uudentyyppisen aivottoman mediajulkisuuden ruotiminen ei ehkä enää tunnu ajankohtaiselta, tai sitten olen jo niin turtunut Seiskan kuviin rumista ukonretaleista ja heidän nuorista heitukoistaan, pudotuspelien seitsemänsiin tuotantokausiin ja kirjailijoiden nokkelaan kestoläsnäoloon koko kansan leikkimielisissä visailuissa, etten jaksa enää kiihtyä aiheesta.

 

 

Tukevasti epämukavuusalueella

KnausgardKarl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6 on tullut suomalaisen rahvaan tietoisuuteen viiveellä: viime syksyn kirjamessuilla melkein hankin ensimmäiset kaksi teosta, mutten ollut vielä vakuuttunut lukuprojektin kannattavuudesta. Tänä kesänä teoksista on ollut enemmän hössötystä suomalaisissakin medioissa, ja seurattuani kavereiden kohkaamista ”Knasun” ylilyönneistä ja edesottamuksista päätin vihdoin hankkia itselleni 1. taistelun AdLibris-verkkokaupan tarjoushintaan 3,90.

Ennen teoksen saapumista näin Yle Teemalta hänestä tehdyn hienon dokumentin, joka viritti minua sopivasti tunnelmaan. Seurasimme Karl Ovea noin puolen vuoden verran julkisuushullunmyllyn keskellä, jonkun verran työmatkoilla, mutta enimmäkseen kotonaan Skoonessa ja reissuillaan ”juurilleen” Norjaan. Tapasin väsyneen ja kuluneen miehen, joka vietti työpäiviään lähinnä musiikkia kuunnellen piilopirttinsä sivurakennuksessa ja poltti ketjussa. Tapasin hänen bipolaarisuudesta kärsivän, herkänoloisen, mutta fiksun Linda-vaimon, hänen älykkään oloisen, syöpää sairastavan äitinsä, isoveljensä joka oli Karl Oven freesimpi kaksoisolento ja lapsistakin näytettiin välähdyksiä. Häntä haastateltiin maagisessa Etelä-Norjan luonnossa, vuorilla, vuonoilla ja avomeren rannalla ja hänen harmaantunut habituksensa sulautui täydellisesti talvimaisemaan.

Teos kyllä vangitsi minut niin, että luin sen reilussa vuorokaudessa, vaikka se ei ollut helppolukuinen. Pidin teoksessa erityisesti kielestä ja norjalaisen arkielämän kuvauksista, esimerkiksi ruokaan ja musiikkiin liittyvistä oivalluksista. Knausgårdilla ja minulla on samanlainen musiikkimaku ja minusta hieman vanhempana olemme käyneet läpi samantyyppisen musiikillisen kasvuprosessin – hän esimerkiksi kirjoittaa valloittavasti  The Pixies-yhtyeestä, johon minulla liittyy vahvoja muistoja. Ottaen huomioon että teoksen kantava teema on isän kuolema, romaani on ylistyslaulu elämälle kaikissa sen muodoissaan. Knausgårdilla on taito vetää lukijansa sellaisille epämukavuusalueille, ettei teosta suositella herkkähermoisimmille, mutta loppujen lopuksi ainakin tämä ykkösosa koostuu melko tavallisista ihmiselämän kriiseistä ja käännekohdista. Epämukavuus tässä teoksessa liittyy alkoholismiin, likasiivoisuteen ja vanhuudenhöperyyteen. Jouduttuaan tyhjentämään isoäitinsä talon järkyttävästä paskasta Karl Oven ja hänen veljensä Yngven suhde syvenee ja saa uusia merkityksiä, ja mielestäni tämä juoni oli teoksen pelastusrengas, se inhimillinen ulottuvuus, joka veti muuten karun kerronnan takaisin tolkullisuuteen ja inhimillisyyteen. Siivouskohtaukset ovat sen verran eeppisiä, että ne nostivat kerronnan aivan uudelle tasolle.

Teosten vastaanotto on ollut myrskyisää mm. seuraavista syistä: 1) Knausgårdia pidetään itsekkäänä narsistina, joka käyttää hyväkseen läheisiään vain rikastuakseen, 2) läheisten vakavien ongelmien inhorealistista kuvausta pidetään epäeettisenä, 3) lukijoiden on ollut vaikeaa ymmärtää fiktion ja omaelämäkerran rajapintoja ja eritoten ottaa teoksia vastaan fiktioina. Ensimmäistä syytettä en missään nimessä allekirjoittaisi, sillä mielestäni teos on kaikkea muuta kuin napanöyhtäinen.  Knausgård ei vello omissa komplekseissaan, vaan kuvaa pikemmiten suhteitaan muihin ja ympäröivään maailmaan paljastaen välillä liikuttavaakin herkkyyttä. Lapsuuden kuvaajana hän on suorastaan loistelias. Toisen syytteen ymmärrän, mutta muistaa pitää, että Knausgård kysyi kaikilta elossa olevilta päähenkilöiltä luvan heistä kirjoittamiseen ja on ollut heidän kanssaan yhteyksissä kirjoitusprosessin aikana. Kolmannen ongelmakohdan ymmärrän parhaiten, se hämmensi itseänikin lukijana ja voin kuvitella, kuinka paljon se on hämmentänyt norjalaisia, joista monet pystyvät bongaamaan teoksista tuttujaan. Tavallaan kirjoista on tullut juorukalentereita tai paikallisen Seiskan korvikkeita norjalaisten työpaikkojen kahvihuoneissa, mikä ei todennäköisesti ollut kirjailijan tarkoitus.

Minua ensimmäinen taistelu inspiroi mm. kirjoittajana. Paikoitellen teoksesta löytyi filosofisia helmiä ja pohdintoja kirjallisuuden ja taiteen olemuksesta. Nämä pohdinnat vetävät arkista kerrontaa ylöspäin ja kuljettavat lukijan mielenmaisemasta toiseen. Jaan Knausgårdin kanssa erityisesti kirjoittamiseen liittyvän angstin, ja erityisesti tämä ajatus lohdutti:   ”Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä, että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu, vaan siinä, omassa itsessään. Siinä se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?” (s. 216)

Joudun hankkimaan toisen taistelun käsiini pian, sillä olen jo koukussa. Kolmaskin näyttää olevan suomennettu, mutta siitä eteenpäin taisteluja joutuisi lukemaan ruotsiksi tai norjaksi. Vaikka luen ruotsiksi kevyttä viihdekirjallisuutta, luulen, etteivät hermoni riittäisi Knausgårdin tiiliskiviin toisella kotimaisella. Suomentaja Katriina Huttuselle kiitos oivaltavista sanavalinnoista ja sanonnoista. Knausgårdin taistelut eivät ole koomisia, mutta hänen seniilin isoäitinsä puhuessa nauroin, osaksi onnistuneen suomennoksen ansiosta.

Kuinka tulla kirjailijaksi – päivitetty versio

EsikoiskirjailijastakirjailijaksiAvainPosti toi inspiroivan tutkimksen, Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (2013, Avain). Häpeällisen vähän tulee uutta tutkimuskirjallisuutta luettua, mutta viimeisen kahden kuukauden aikana olen tsempannut saralla enemmän kuin vuosiin. Sukupuolentutkimusta on tullut päivitettyä ahmimalla, samoin kehitystutkimusta. Rautiainen on taustaltaan kulttuuriantropologi, mutta tämä teos tuntuu rehelliseltä työelämäntutkimukselta. Hän on aiemmin kirjoittanut mielenkiintoisia pohdintoja etnografisesta kenttätyöstä ja erityisesti sen fyysisestä, materiaalisesta puolesta, mutta tässä tutkimuksessa ei liikuta sillä osastolla. Pääpaino on tutkittavissa, ei tutkijan omassa positioinnissa. Tavallaan tätä voisi pitää myös kulttuurintutkimuksena ja miksei kirjallisuudentutkimuksena, jos sellaiseksi ymmärretään myös tekstin ulkopuolisten olosuhteiden analyysi ja kritiikki. Kirja soveltuu sekä alan tutkijoille että kirjailijan uraa harkitseville. Mikään virtaviivainen opaskirja se ei ole alaa harkitseville, mutta realistinen dokumentti alan muuttuvista haasteista.

Tutkimus koostuu pitkistä haastattelupätkistä, joissa 35 haastateltua anonyymia kirjailijaa pääsee ääneen. Teemana on siis ammatillinen kehitys esikoiskirjan julkaisun jälkeen ja uran vakiintuminen, askeleet kohti vakavammin otettua kirjailijuutta. Eniten käsitellään toimeentulon konkretiaa, urakehitystä ja markkinointia/mediajulkisuutta. Koska olen seurannut alaa, tuntenut muutamia ammattikirjailijoita läheltä ja opiskellut luovaa kirjoittamista kirjoittajakoulussa, tutkimus ei varsinaisesti avannut silmiäni kirjailijan työn realiteeteille, mutta jotain uutta tarttui haaviin.

Tutkimuksessa minua kiinnostivat seuraavat teemat:

-yksinäisyys vs. julkisuus ja kirjailijan kapasiteetti sietää molempia, löytää hyvä balanssi näiden välillä

-kirjailijan uran mieltäminen yksityisyrittäjyydeksi, riskinotto ja töiden rationaalinen suunnittelu

-kirjailijan ura vs. tekstityö ja näiden vuorottelu, esim. kolumnien pitäminen (jostain syystä likainen mieleni muuntaa tekstityön seksityöksi ja osittain kai sitä se onkin)

-maakuntamatkat pienille paikkakunnille, kirjastojen kirjallisiin iltamiin – ”jalkatyön” merkitys (varmasti sama kuin antropologeilla kenttätyö! jos olisin kirjailija, tästä osuudesta pitäisin eniten)

Bloginpitäjälle hauskinta oli lukea kirjailijoiden omia pohdintoja blogien seuraamisesta. Monet tuntuvat löytävän blogeista rehellisempää palautetta kuin lehtien kritiikeissä niin hyvässä kuin pahassa. Ainakin itse luen lehtikritiikkejä ja blogeja rinnakkain, mutta usein lukupäätöksen teen vasta jonkun hyvän blogistin positiivisen arvion perusteella. Yleensä blogiarviot päihittävät ainakin maakuntalehtien kritiikit, joissa kirjoja usein esitellään kielellä, jota Pihtiputaan mummokin voi ymmärtää. Paikallisen AL:n kirja-arvioita en ole lukenut vuosiin, vaikka ahneena hamstraajana kannan kotiin sen ilmaisnumeroita kaupungilta harva se päivä. Jostain syystä etsimiäni kirjoja aina arvioidaan joko Keskisuomalaisessa tai Savon Sanomissa (kirjamakuni lienee sitten välisuomalainen). Niidenkin arviot enimmäkseen päihittävät AL:n. Pohjoissuomalaisten lehtien kritiikit ovat usein tasokkaampia kuin Väli-Suomen. Tästäkin tutkimuksesta tosin välittyi ajatus, että ainoa varteenotettava ja merkittävä kritiikki löytyy Hesarista. Pienistä kulttuurilehdistä tai Parnassosta ei paljoa puhuta.  Tällä kentällä blogit ovat todellinen vaihtoehto lehtien kritiikeille.

Koska nykymaailmassa monilla kirjailijoilla on myös oma blogi, jossa he joko kommentoivat luovia prosessejaan tai ruotivat kollegoidensa teoksia, roolit ja valta-asemat sekoittuvat. Blogimaailma on tuonut ainakin demokratisoitumisen mahdollisuuden kirjailijoiden ja lukijoiden vuorovaikutukseen.  Mikään ei ole niin hauskaa kuin saada palautetta kirjailijoilta itseltään blogin kommenttiosioon. Ja samalla kirjallisuusblogi voi johtaa kutsuihin joihinkin seminaareihin tai muihin kirjallisiin tapahtumiin.

Aion palata Rautiaisen tutkimukseen paremmalla ajalla varsinkin, jos joskus kävisi niin, että saisin jonkun keskeneräisistä fiktioistani lähetettyä kustantamoon. Koska itse kuulun kirjoittajana pahimpaan huithapeli-liigaan (osa hyvistäkin teksteistäni on kadoksissa tietoteknisten ongelmien vuoksi, en osaa koskaan pyytää palkkiota mistään työstä, ”uran suunnittelu” kuulostaa yhtä puisevalta kuin visiitti ison kaupungin TE-keskuksen peruspalvelutiskille, silloin kun edelläsi on 70 vuoronumeroa eikä laukussa ole edes suklaapatukkaa tai huonoa romaania), minulle kirjassa esitetyt ajatukset mentoroinnista ja perehdytyskurssista olisivat luultavasti elintärkeät. Vaikka tämä on tutkimusta, rivien välistä löytää paljon käytännön vinkkejä uralle valmistumiseen, erityisesti esiintymiseen ja mediajulkisuuden hallintaan. Teoksen lopussa on vielä kolmen sivun ohjelista uraa vakavasti harkitseville. Joka suhteessa pätevä ja hyödyllinen paketti.