Substanssimies ja sählääjä

Aho Väärän kuninkaan päiväKaarle Ahon esikoisromaani Väärän kuninkaan mies (Otava, 2012) on jäänyt minulta huomaamatta, vaikka usein tämän tyyppiset ”isot” teemat bongaankin. Romaani kertoo pankki-ja mediamaailmojen kehityksestä ja myös mittavasti poliittisesta historiasta 60-luvun lopulta aina uudelle vuosituhannelle. Aho (s.1968) on siviiliammatiltaan elokuvatuottaja, mutta tämä ei varsinaisesti näy tekstin tasolla cinemaattisuutena. Kyseessä on tuhti, asiapitoinen läpileikkaus suomalaisen ylemmän keskiluokan ja akateemisesti koulutettujen ”maailman luojien” kasvusta kohti yhteiskunnallista vastuuta – tai vastuuttomuutta.

Niin. Kirjassa on paljon asiaa, joka kiinnostaa varsinkin yhteiskuntatieteilijää. Temaattisesti teos on melkein liian järeä. Lukijan odotukset ovat jo valmiiksi pilvissä, kun tarttuu kirjaan, jossa suunnilleen luvataan ”totuus” kulissien takaa maan eliitin edesottamuksista, hyvä veli-kerhoista, välistävedoista ja kähminnöistä. Ja taitavasti Aho kuvaakin kahden sukupolven opiskelijanuorten haaveita, tavoitteita ja visioita, jotka monella tavalla muistuttavat toisiaan. Taistolaisten ja 90-luvun alun viherpiipertäjien ero ei ole merkittävä, jos ihmisen psyykeä tutkitaan.

Teoksen pääasiallinen kertoja, Jyrki Nyrki, on lievästi alkoholisoitunut, hyllylle jäänyt nelikymppinen taloustoimittaja, joka saa entiseltä opiskelukaveriltaan Mikko ”Nenä” Nenoselta työtarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Jyrkin lapseton avioliitto on finaalissa ja tulevaisuus näyttää muutenkin sumuiselta. ”Nenä” taas on rahakkaassa kehitysjohtajan toimessa maan uusimmalla kaupallisella tv-kanavalla, pallilla, josta on vaikea saada potkuja. Jyrkin uusi tehtävä on tehdä dokumentti maan kuuluisimmasta talousnero Toivo T. Ryynäsestä, mikä nostaisi hänet ylös työttömyyden kurimuksesta. Valitettavasti Ryynänen ehtii kuolla jo juttukeikan ensimetreillä mystisissä oloissa Sveitsin veroparatiisissaan.

Jyrki Nyrki on älyllisesti kunnianhimoinen ”substanssimies” ja ”Nenä” energinen sählääjä, joka onnistuu kietomaan kaverin kuin kaverin narsistiseen hämähäkinverkkoonsa. Jyrki muistelee opiskeluaikojen kuvioita osittain katkerasti, sillä hän oli aikanaan ystävänsä poliittisten kampanjoiden aivot saamatta tunnustustusta ilmaisesta työstään. Jyrkin taipumus märehtiä menneitä on realistista, mutta jokseenkin tunkkaista luettavaa.

Toivo T. Ryynäsen hahmo muistuttaa suurissa osin reaalimaailman Pentti Kouria (1949-2009), tosin Kourilla ei ymmärtääkseni ollut taistolaisliikkeessä mukana. Kenties hahmon luonnissa on sekoitettu Kourin suomalaiskansallista talonpoikaisuutta ja Nalle Wahlroosin poliittisesti sekavaa menneisyyttä. Miehen ulkonäön kuvaus jäyhine suomalais-ugrilaisine kuontaloineen lähenee enemmän Kouria kuin Wahlroosia. Fiktion kirjoittajalla on vapaus tehdä minkälaisia hybridihahmoja sielu sietää, joten en valita siitä. Olisin ehkä kuitenkin pitänyt enemmän ”luodusta” hahmosta, sillä nyt kirjaa lukiessani näin kaikkialla Kourin kasvot.

Nuoruusaikaiset seikkailut ovat tässä raikkaampia kuin miesten keski-ikään liittyvät. Taistolaismuistelmatkin toimivat, varsinkin naisnäkökulmasta kerrottuna. Nuorten idealistien värväytymisestä Moskovan puoluekouluun en tiennytkään, vaikka olen työni puolesta lukenut ison kasan taistolaistutkimusta. Vaikka Jyrkin pääasiallinen tehtävä on tehdä postuumi dokumentti edesmenneestä nerosta, hän päätyy juttukeikoillaan tutustumaan Ryynästä kiinnostavampiin sivuhenkilöihin, jotka mielestäni pelastavat romaanin. Ryynäsen henkilökohtaisessa sihteerissä, nuoruudenrakastetussa ja karjalaisen osakunnan ystävässä, alkoholisoituneessa pienoisjunakeräilijä Ensiossa on kaikissa enemmän ainesta kuin romaanin päähenkilöissä.

Helsingin opiskelijamaailman bileet ja aamuöiset flaneeraukset jatkoilta toisille tuovat teokseen ripauksen romantiikkaa, kun kerronta on pääasiallisesti totisen poliittista. Olisin odottanut fiktionaaliselta tekstiltä enemmän poliittista huumoria. Ehkä kirjan keskeinen ongelma oli tyylilajin valinnassa: nykyaikana poliittisilta romaaneilta kai odotetaan ronskimpaa ironista/parodista otetta. Olin jo jättää tekstin kesken omaperäisen näkökulman puutteen vuoksi, mutta kerronnan sujuvuuden vuoksi taistelin sen loppuun. Lukutapani siis tuntui puhtaan taistolaiselta, jopa dogmaattiselta hampaat irvessä läpimenolta. Loppua kohti draaman kaari kiihtyi hieman, mutta varsinkin keskiosissa oli liikaa jaarittelua.

Teos on saanut verrattaen vähän huomiota muualla blogistaniassa, ja sanomalehtien arviotkaan eivät olleet aikanaan ylistäviä. Minusta tuntuu, että teos olisi saattanut saada enemmän positiivista huomiota, jos se olisi julkaistu vuosikymmen aiemmin – 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa maassamme oli sosiaalinen tilaus erityisesti taistolaismuistelmille. 2010-luvulla tuntuu, että tämä sinänsä kiinnostava episodi poliittisessa historiassamme on jo loppuun käsitelty, eikä siitä voi saada puristamallakaan tuoretta ”mehua” irti, eivät ainakaan kirjailijat, jotka jo ikänsä puolesta ovat liian nuoria muistamaan tapahtumia omakohtaisesti. Ehkä olen väärässä, mutta ainakin itse soitin Agit Propin ja KOM-teatterin lauluni puhki n. vuosina 1997-8. Nykyään stallarinostalgia iskee vain vappuisin, jolloin residenssistäni kiirii aina täysillä ”Oppimisen ylistys”. Nostalgiani on täysin fiktiivistä, sillä en ole taistolaiskodista ja olin liikkeen tähtihetkinä imeväinen.

Teoksen nimi oli kiinnostava, ja sitäkin voi tulkita monella tasolla. Jyrki Nyrkille se tarkoitti seksuaalisesti holtitonta aikaa opiskelun ensimmäisinä vuosina, jolloin fyysinen mielihyvä ohitti moraalin. Tavallaan kaikilla romaanin hahmoilla on ollut väärän kuninkaan palvonta-aikoja, tosin kukaan ei ole tainnut löytää uutta sopivaa korvaamaan maahan tallottua idolia. Tasapäisen tasavallan piilorojalismista ja – monarkismista voisikin tehdä tutkivaa journalismia – millainen alamainen on tasavaltalaisuuteen kasvatettu kansalainen, ja millaisia valekuninkaita on tasavallassa?

Romaani sopii taloushistoriasta ja medioiden vallasta kiinnostuneille ”substanssimiehille ja -naisille”. En aivan vakuuttunut teoksesta taideproosan näkökulmasta.

Uusin kotkotus, ”löydetty” runo

Helsingin Sanomat on parin päivän ajan julkaissut ”lehtirunoja”, eli lehtileikkeistä tuunattuja löytölapsia, mustalla tussilla aikaansaatuja hassutuksia. Oli pakko ottaa pöydältä pari akkojen lehteä ja kokeilla metodia. Tosin en nyt jaksa valokuvata tuotoksiani. Otin vapauden jopa editoida alkuperäisten tekeleitteni layoutia vähän.

Kulissien takana on

 

I

 

Lista on ristiriitaisempi.

Pohjimmaisena, möyhentyneenä

muun roinan alla.

 

Nämä ja muut listani pyörivät mielessäni.

Pohdin.

 

Jos kysyy

illalla kymmeneltä, jos kysyy ihan

tavallisena arkipäivänä,

en allekirjoittaisi kulissielämää.

 

Kulissien rakentaminen on inhimillistä.

Joillekin ihmisille

Se mitä toiset ajattelevat

Ei ole niin tärkeää

Mitä itse siitä ajattelee, jos

 

Voimia ja uskallusta, mutta

 

Sohvalla makaa tutun näköinen äiti.

Äiti on tuupertunut

Pölypallojen leijuessa ympärillä

Lähipiirini tietää

 

II

 

Oikeasti on, ystävät

Teilläkin on

tällaista

 

Avaa ovi aivan uudenlaiseen

Kumppanuuteen

 

Hyvin suomalainen

Tapa ajatella on

 

Katja on

Pikkuhiljaa saanut varmuutta siitä

 

Välillä

On ollut

 

Roolien riisuminen on

 

Täydellisyyden pyrkivä

Vanhempi on

Lapsi on

Vähän vähempi yrittäminen on

 

Eivätkä naapuritkaan todennäköisesti huomaa

Niin tolkuttomasti kuin kuvittelemme.

 

 


muna poikineen

 

munat lisääntyvät

munia on maalattava

yötä päivää

 

yöllä on

erityisen hyvä maalata

munia

 

mehiläisvahalla ja väreillä

nuppineula

linnun solisluu

 

munat ovat aina oikeita

väreillä on väliä

merkityksiä

on paljon

 

nuori kana munii

ensimmäisen munan

uuden kuun aikaan

 

jos riitelette

muna menee rikki

silloin muna haudataan

siitä saa parantavaa voimaa