Rahalla saa ja Bentleyllä pääsee

Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.

Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.

Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.

Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.

Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.

Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.

Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.

Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.

Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”

Äärimmäisen lahjakkuuden tragedia

Amy-Winehouse_profile_pictureLuen musa-aiheisia kirjoja aniharvoin; ensimmäinen varsinainen lukulistallani pomppiva teos on Morrisseyn uusi omaelämäkerta, joka on ollut bestseller julkaisupäivästä lähtien. Tien päällä mukaani tarttui toisen idolini Any Winehousen (1983-2011) epävirallinen biografia Amy Amy Amy: The Amy Winehouse Story (Omnibus Press, 2008), jonka on kirjoittanut pitkän linjan rock-toimittaja Nick Johnstone.

Amyn tarina tuli tutuksi ikävistä lööpeistä, eikä hänen meininkinsä paljon eronnut Tukiaisten sisarusten meiningistä pahimmillaan. Erona moniin julkkisnarkkareihin ja -juoppoihin oli kuitenkin lahjakkuus: Amy teki itse musiikkinsa ja oli ilmiömäinen eri tyylisuuntien yhdistäjä. Tämä biografia keskittyykin Winehousen musikaalisen uran kehitykseen ja ammatillisiin kohtaamiseen jättäen skadaaliaineiston taka-alalle. Koska teos on kirjoitettu pian Back to Black-menestysalbumin julkaisun jälkeen, tässä ei vielä puida Winehousen viimeisten aikojen syöksykierrettä, vaan annetaan toivoa urakehitykselle ja riippuvuuksista toipumiselle.

Musiikkitoimittaja Johnstone pitäytyy tässä musajournalismin manerismeissa, enkä oikein osaa lukea teosta kattavana elämäkertana, vaan koosteena lehtiartikkeleiden leikkeistä. Ongelmana kirjassa on, ettei Winehouse antanut projektille siunaustaan eikä yhtään haastattelua, joten biografia ei ole ”autorisoitu”. Saman tiedon saisi kuka tahansa Winehousen tuotannosta kiinnostunut googlaamalla, ja innokkaimmat fanit taatusti tietävät Amysta paljon enemmän kuin tähän ohueen esitykseen mahtuu. Teos tuntuu hätäisesti kokoon pannulta, tyyliin ”on taottava kun rauta on kuuma” – ja taatusti teos on myynytkin kuumimmassa markkinaraossa. Itse odotan musakirjoiltakin jonkun tason kaunokirjallista tai ainakin vahvan kerronnallista otetta; minulle ei riitä kooste levyjen myyntimenestyksistä tai keikkalistojen kronologinen läpikäynti. Tässä kirjoittaja ei ole yrittänyt tarpeeksi päästä kohteensa pään sisälle, vaan kertomus jää ulkokohtaiseksi.

Mitä uutta sitten opin? Oikeastaan tunnen Winehousen tuotannosta paremmin vain toisen albumin, Back to Blackin, ja opin nyt kuuntelemaan hänen Frank-levyään ja kaivelemaan siitä eri tyylilajeja ja vaikutteita. Kiinnostavinta Winehousen tuotannossa on karibialaiset vaikutteet, sillä hänellä oli karibialaistaustaisia kollegoja ja manageri ja hän myös lomaili paljon alueella. Tätä en ole ehkä osannut kuulla ilman johdatusta aiheeseen: itse usein miellän karibialaiset rytmit pelkästään reggaeksi, ja Amy oli enemmän innoissaan skasta. Myös motown-vaikutteet ovat vahvoja, ja Winehouse teki urallaan todellista kunniaa mustille naislaulajille (mm. Ella Fitgerald, Nina Simone, Aretha Franklin, Etta James, Erykah Badu) luovasti sekoittamalla ja uudelleentulkitsemalla heidän biittejään. Winehousen feminismi oli ilmiselvää muiden naisten arvostamista, vaikkakin hän lyriikoissaan puolustaa monessakin kohtaa perinteistä parisuhdemallia ja etsii vahvaa miestä, joka pystyy vastaamaan vahvan naisen tuomaan haasteeseen.

Psykologisella tasolla olen aina pystynyt samastumaan Amyn itsetuhoisuuden kanssa – herkkä ja syvästi tunteva nainen ei yksinkertaisesti kestänyt erojaan, eikä myöskään suhteiden intohimon laimenemista, mikä kuitenkin on lainalaisuus, jonka suurin osa meistä joutuu käymään läpi. Hänen tarinansa muistuttaa meitä julkisuuskulttuurin sairaimmista ulottuvuuksista, ja julkkisten mielenterveysongelmien ”tavallisuudesta” – periaatteessa Amy käyttäytyi kuin kuka tahansa vakavasti bipolaarinen henkilö, joka ei ole saanut hoitoaan ja lääkitystään kuntoon. Menestys ja varallisuus eivät pystyneet lievittämään hänen oireiluaan, vaan pikemminkin kiihdyttivät syöksykierrettä. Amy ei myöskään -ainakaan julkisesti- tunnustanut kokevansa häpeää kännisistä tv-haastatteluista tai perutuista tai keskeytetyistä konserteista.

Kaikkitietävät tabloid-journalistit ”keksivät”, että Amy kärsi myöhäistetystä teini-iästä – hän ei kuulemma kokeillut tarpeeksi rajojaan alaikäisenä kaiken huomion keskittyessä musiikkiin. Teoria tuntuu hataralta, sillä moni muu lahjakas muusikko ei ole sortunut huumeisiin itsetuhoisesti, vaikka ei ehtinyt sekoilla teininä. Hänen vanhempansa olivat monella tapaa huoltajan roolissa vielä tähden viimeisinä vuosina, ja roolin teki tavallisen ongelmanuoren vanhempia tuskaisemmaksi se, että Amyn pahimmat huumesekoilut olivat aina seuraavan päivän lööpeissä. Vanhemmat eivät jättäneet Amya yksin vaikeimpinakaan aikoina, ja ymmärtääkseni ovat selviytyneet Amyn kuolemaan liittyvästä julkisuushelvetistä jokseenkin selväpäisinä puhuen edelleen vakavaan sävyyn nuorten huumeongelmista ja vahvemman yhteiskunnallisen intervention tarpeesta.

Postuumisti Winehousin tarinasta tulee myös mieleen Alexandra Salmelan 27- eli kuolema tekee taiteilijan-romaani (Teos 2010), joka tuli ulos vuotta ennen Winehousen kuolemaa. Tuntui riipivältä saada tietää, että myös Amy lähti täältä tuossa kohtalokkaassa iässä.