Uppoavan laivan ritarikunta

kuusistoTeos: Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Meri Kuusisto on kirjailija, jonka esikoisteokseen Amerikkalainen (2014) ihastuin päätäpahkaa, ja jonka toista teosta Toivo Pesän muistelmat (2016) en tajunnut lainkaan. Nyt löysin hänen uusimman teoksensa Vuosi tavaratalossa, johon lähdin tutustumaan pienellä varauksella. Kirjan teema, myyjien työolosuhteet ja legendaarisen tavaratalon joutsenlaulu, toki kiinnostivat.

Romaanin päähenkilö Franz on entinen autokoulun opettaja ja uranvaihtaja. Hän päätyy tavaratalon harjoitteluohjelmaan, jossa vuoden aikana on tarkoitus tutustua yritykseen perinpohjaisesti. Franz on jo 38-vuotias, hänellä on takanaan yliopisto-opintoja, mutta elämä tuntuu jumittavan paikoillaan. Suhde vanhempiin ja veljeen on etäinen, veli on tyypillinen menestyjä, joka onnistuu työn ohella rakentamaan perheelleen omakotitaloa.

Tavaratalossa on värikkäitä myyjäpersoonia, joista moni on Franzin lailla epäonnistunut aiemmin valitsemillaan poluilla. Mukaan mahtuu entisiä professoreita ja konkurssin tehneitä elämäntaparunoilijoita. Toki köörissä on mukana pinnallisia rasvaprosentin mittaajia ja stailisteja, ja pelottavan maineensa ansainnut Madame, jolla on täysi monopoli naisten vaateosaston arkeen. Franz suorittaa kuukausiaan eri osastoilla pikku partiolaisen lailla, ja löytää pian henkilökunnan tekopirteyden salaisuuden.

Vuosi tavaratalossa on satiirinen teos, jossa kuitenkin on yllättävän paljon kosketuspintaa työelämän realiteettien kanssa. Jonkunsorttista spiidiä on vedettävä, tulipa se purkista tai triathlon-radalta. Tavaratalon johtajan poika Joel hakee vitamiinejä kirkkaamman tulevaisuuden visiointiin Dubain sisälasketteluradoilta. Kuihtuvasta tavaratalosta halutaan luoda uudenlainen elämysmaailma, jossa arjessaan uupuneet voivat käydä lepäämässä unikapseleissa, ja joissa jokainen myyjä on vastuussa uniikin panoksensa antamisesta. Ilmapiiri työpaikan kehittämiskokouksissa on väkinäinen ja epätoivoinen, mutta eteenpäin silti mennään, myös robottien voimalla.

Toki tähän käsikirjoitukseen kuuluu, että Franz kipuilee seksuaalisen suuntautumisensa kanssa, ja vasta keski-iän kynnyksellä uskaltaa tulla kaapista ulos. Homo Stockan vaatemyyjä kuitenkin on aika kulunut klisee. Franzilla toki on myös naispuolisia ihailijoita, ja hän joutuu kiusalliseen neliödraamaan, kun häntä vanhempi energiahoitaja Anita alkaa vikitellä häntä. Oikeasti Franz on rakastunut Anitan tyttären poikaystävään Syksyyn, joka on syy tämän potkuihin autokoulusta.

Suhdesoppaa kirjaan mahtuu lähes yhtä paljon kuin piripäissä sekoilua työpaikalla, enkä osaa sanoa, kummalle lämpenin enemmän. Ehkä suhdesopalle, jossa tyypeistä kuitenkin paljastui inhimillisempiä piirteitä. Franzille tavarataloon työllistyminen on kuitenkin siinä mielessä positiivista, että hänen sosiaalinen elämänsä lähtee sen kautta uuteen nousuun.

Ymmärtääkseni Kuusiston keskeisin teema on ollut yhteiskunnasta syrjäytyminen, ja tuosta näkökulmasta Vuosi tavaratalossa antaa näille pudokkihahmoille toivoa. Satiirin/parodian näkökulmasta odotin hieman rankempaa revittelyä, varsinkin kun kyseessä oli työttömien aktivointiohjelma (tosin palkallinen, ei 9 e karkkirahalla käyvä). Tässä ei ehkä täysin päästy asian ytimeen, eli kysymykseen, kuinka ahtaalle työtön harjoittelija voidaan Sipilän Suomessa panna. Franzilla oli kuitenkin harjoittelunsa aikana varaa ostaa brie-patonkeja ja satiinilakanoita, eli hänen kärsimyksensä olivat enemmän henkisiä kuin materiaalisia.  Toisaalta yksi pudokeista tekee itsemurhan, ja muillakin saattaa olla jopa Franzia vaikeampaa.

Kirjassa on paljon hyvää tahtoa, pienempien oikeuksien puolustamista, ja yhteiskunnallista pohdintaa kuluttamisen merkityksestä. Se ei ole pelkkää kevyttä viihdettä, vaikka paikoitellen se junnaa sillä tasolla. Työelämän kuvauksena se on kepeän makaaberi, ja uskon sen varsinkin puhuttelevan niitä, jotka työskentelevät alalla.

Suosittelen tämän kirjan lukemista yhdessä Sami Rajakylän työläistrilogian kanssa, ja varsinkin teoksen Pankkipoika (2016), jossa kuvataan automarketin oheisen pankin virkailijan mehevää arkea. Molemmissa teoksissa oli samansuuntaisia kerronnallisia haasteita, mutta ne kertovat hienosti kuluttajakansalaisuuden kahdesta eri päästä. Lähiön marketelämä ja keskustan tavaratalon hifistely eivät lopulta työntekijän näkökulmasta ole kovin kaukana toisistaan.

Härskiyden voimavaroista

Kuusisto Toivo pesäMeri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) ihastutti minua taannoin erikoisella kuvakulman valinnallaan. Siksi tartuin ripeästi hänen tässä kuussa ilmestyneeseen kakkosteokseensa Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), joka ei takakannen tekstin perusteella kuitenkaan herättänyt vastaavaa uteliaisuutta. Kirja lupasi ”rivoa ja riipaisevaa” kertomusta vanhan linjan naistenkaatajista ja rakojen täyttämisestä. Tavallaan kirjan juju näkyy olevan siinä, että nuori naiskirjailija oli valinnut tällaisen aiheen. Pystyykö hän uimaan pinttyneiden baarihaiden ja ”kulukumulukkujen” liiviin? Olisiko kirjaa ylipäänsä julkaistu, jos kirjailijana olisi ollut A-killan luovan kirjoittamisen piirissä debytoinut Pera, 64 vee? Voiko postfeministisessä Suomessa matalan koulutuksen saanut duunari- tai pienyrittäjämies breikata kirjailijana tällä tyylillä?

Sinänsä teksti tuntui juuri ”Peran” kirjoittamalta: siinä ei kikkailla liikaa yliopistosivistyksellä eikä lennokkailla intertekstuaalisilla viitteittä. Nuhjuisuuden tuntu on kaikkialla, baaritiskeilta UFF:in euron päiville ja ABC-asemilta provinssikaupungin hotellien aamiaispöytiin. Henkilöhahmot eivät ole yhtä syrjäytyneitä kuin Amerikkalaisessa, mutta he eivät myöskään ole kovinkaan sympaattisia.

Kirjan ensimmäinen osa on kerrottu Toivo Pesän näkökulmasta, ja kliseisyydessään miltei toivoton. Pesän ja Sillin äänieristysbusiness on epäilyttävää, mutta miehet ovat harrastaneet naisten kaatoa Helsingin kantamestoissa jo 70-luvulta. Yhteisen pomon vaimo vaatii tulla pannuksi sukkahousuihin revityn reiän kautta. Silli on kaksikon majakka ja Pesä perävaunu, jolle yleensä kelpaa naisseurueen vaatimattomammat mimmit. Pesän ainoa pysyvä ystävyys Sillin lisäksi on Neljännellä Linjalla yrittävään vietnamilaiseen thaihieroja Kim-Muuniin, joka hänkin kliseisyydessään muistutti lähinnä Putouksen hahmoa.

Teos nostattaa hieman kierroksia toisessa ja kolmannessa osiossa, jotka paljastavat miesten uuden asiakkaan, voimavaraterapeutti Irmeli Angervuon mystistä ja kompleksista persoonaa kolmen kilpakosijan, Toivon, ex-miehen Kristerin ja Ahdistuksen näkökulmista. Toivo pääsee kuusikymppisenä konkurssikypsänä kehäraakkina kokeilemaan lyhyen ajan uusperheen arkea Irmelin ja tämän sijaislapsen kyydissä. Rakastumista on ilmassa, mutta Irmelin sitoutumiskammo on Toivon kammoa voimakkaampaa.

Kiinnostavinta kirjassa oli voimavarakeskeisten terapioiden parodiointi. Irmelin liikeidea, huutamiseen varattu äänieristetty kontti, on sopivan kustannustehokas mielenterveystyön vaihtoehto, josta kunnan isät ja äidit kiinnostuvat maanlaajuisesti. Oudon parivaljakon matka päätyykin Kuopioon, jossa Irmeli on viettänyt varhaislapsuutensa, mutta matkalla on kohtalokkaita vaikutuksia terapeutin terveydelle.

Minulla oli lukijana vaikeuksia erottaa komediaa ja tragediaa toisistaan tässä tarinassa ja jäin vellomaan ambivalenttiin suohon, josta ei meinannut olla ylös nousua. Sympatiat eivät heränneet tarpeeksi ymmärtämään härskien sillimiesten sisäistä elämää, eikä teos myöskään herättänyt pienintäkään feminististä raivoa. Terapiabisneksen parodioinnissa oli joku yhteiskunnallinen koukku, jota laajentamalla teos olisi voinut lähteä paremmin lentoon. Terapia-aiheesta luin myös äskettäin laajemman teoksen, Jessica Sunin Hoidon (Tammi, 2014), joka oli kerronnallisesti perinteisempää, mutta jolle nauroin paljon enemmän. Kielellisesti Kuusiston teksti on oivaltavaa ja kunnianhimoista, ja siksi luulenkin, etten vain ollut oikea lukija tälle.  Jäänkin innolla odottamaan muiden reaktioita tähän eriskummalliseen romaaniin, jota ei ainakaan liiasta naminami-mielihyvän tuottamisesta voida moittia.

 

Lapset ensin

AmerikkalainenMeri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) yllättää tyylillään ja aihepiirillään, puhumattakaan juonen kehittelystä. Koska juoni oli niin erikoinen ja hämmentävä, koitan kerrankin olla tekemättä arviossani häiritsevää juonipaljastusta. Jos kertoisin, että teos kertoo lapsettomuudesta, ihmissuhdeongelmista, alkoholismista, mielenterveyden kriiseistä, traumoista, neurooseista ja työkyvyttömyydestä, moni varmasti tuhahtaisi ja sanoisi näkevänsä näitä ilmiöitä liikaa arjessaan innostuakseen. Teos onkin syvästi yhteiskunnallinen, jopa globalisoituvaa maailmaa pohtiva, vaikka siinä pyöritäänkin enimmäkseen Punavuoressa, Itäkeskuksessa, Tampereella ja Orivedellä. Romaani kertoo kahdesta epätodennäköisestä ystävästä, joilla on ikäeroa viitisentoista vuotta ja molemmilla vakavaa sitoutumiskammoa lähisuhteissa.

Susette on töissä kahvilassa; Hermanni on jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle KELA:n asiakaspalvelusta ja linnoittautuu asuntonsa putkiremontin ajaksi telttamajoitukseen talonsa katolle naapurien riesaksi. Katolla elämisestä tulee hänelle pakkomielle; kalustetut huoneet maan tasalla ahdistavat häntä suunnattomasti. Ystävysten ensi kohtaaminen on maaginen sattuma, josta kehkeytyy molemmille jotain merkittävää, vaikka kumpikaan ei harrasta tunnepuhetta. Susette tunnistaa Hermannin tarpeeksi outona hiipparina,  joka voisi mahdollisesti ymmärtää hänen outouttaan – tällaisia aarteita ei tule vastaan Punavuoren trendibaareista. Ystävyyden kehittyminen ei noudata minkään valtakunnan totuttua kaavaa, sillä molemmillakaan ei ole hajuakaan kaveritaitojen alkeista. Sielujen sympatia onkin pitkälti sanatonta.

Kuusisto on arjen ja sen outouttamisen mestari, joka onnistuu tekemään elämän suurista tragedioista siedettävää tai ainakin käsiteltävää. Teosta alkaa lukea koomisena pläjäyksenä, mutta sen kierrokset yllättävät viimeistään siinä vaiheessa, kun poistutaan Punavuoren mukavuusalueelta. Teos alkaakin puhua syvälliseen sävyyn äitiyden eri nyansseista, vastuusta, vastuuttomuudesta ja suoranaisesta rikollisuudesta. Vaikka aluksi luulisi, että Susette on teoksen ”päälääkärin” huomiota eniten tarvitseva kylähullu, lopulta huomio kiinnittyy Hermanniin ja hänen elämänmittaiseen hiljaiseen kärsimykseensä, johon ehkä olisi voinut löytyä ammattiapua, jos mies olisi osannut sitä etsiä. Susetten tarina on hervottoman tragikoominen, mutta Hermannin klassisen traaginen. Harvoin lukee näin hyytävää kuvausta äidin ja pojan suhteesta.

”Lapset ensin, sitten neuroosit”, on Hermannin lentävä lause saadessaan hoidettavaksi erikoisen vauvan. Vauvan hoidossa molemmat onnistuvat erinomaisesti, vaikka muu elämä onkin kaaoksessa. Teos herättää ajankohtaisia kysymyksiä vanhemmuudesta: kuinka esimerkiksi päihderiippuvainen äiti voi edelleen olla vastuullinen? Kuinka lapsen saaminen ja lapsen kanssa liikkuminen pakottaa ihmisen uudenlaiseen sosiaalisuuteen? Miksi ihmisestä yhtäkkiä tulee julkista riistaa, jos hän on liikenteessä lastenvaunujen kanssa? Kenellä on oikeus puuttua muiden lasten kasvatukseen? Missä menee hyväksytyn ja ei-hyväksytyn vanhemmuuden raja?

Kuusiston huumori saattaa olla liian mustaa joillekuille, mutta jos Hermannin ja Susetten meininki tuntuu muuten liian roisilta, teoksesta voi nauttia myös kielellisesti. Koin itse voimaantuvani suuresti näiden näennäisesti ”hullujen” päähenkilöiden matkassa, joilla heikkouksistaan ja vajavaisuuksistaan huolimatta oli paljon annettavaa yhteiskunnalle. Minulle teos toimi vahvimmin puheenvuorona mielenterveyskuntoutujien oikeuksien puolesta. Aion luultavasti käyttää tätä luovan kirjoittamisen opetuksessa erään erityisen ryhmän kanssa, jotka kamppailevat vastaavien ongelmien kanssa.