Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 2

Teos: Mia Vänskä: Saattaja (Atena, 2012)

Toinen Keski-Suomi-rastini on aito kauhuteos Mia Vänskältä. Häneltä olenkin jo lukenut teoksen aiemmin joten osasin ennakoida tyyliä. Vänskä on kiinnostunut Stephen King-tyylisen kerronnan ja suomalaisen mytologian yhteen nivomisesta. Molemmat häneltä lukemani teokset ovat sijoittuneet pienille paikkakunnille Keski-Suomessa, ja Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta.

Teoksessa reilu kolmikymppinen, lapseton Lilja palaa pääkaupunkiseudulta kotikonnuille epäonnistuneen avioliiton jäljiltä. Lapsuuden kotitalo Varpuskujalla on sopivasti myynnissä, joten hän päättää sijoittaa erorahansa siihen. Liljan äiti asuu edelleen paikkakunnalla, mutta isä on kuollut jo Liljan lapsuudessa. Kotitalossa ovat omistajat vaihtuneet tiuhaan, ja naapurustossa on tapahtunut paljon ikävää, josta kylillä huudellaan.

Tapahtumien paikkakuntaa ei strategisesti mainita, mutta se on lyhyen ajomatkan päässä Jyväskylästä. Tässä teoksessa ei fiilistellä yksityiskohtaisella paikallishistorialla, kun taas Vänskän toisessa teoksessa kuvattu leirintäalue oli löydettävissä vähäisellä googlauksella. Sen sijaan kalevalaisella mytologialla, varsinkin joutsenilla, on suuri rooli kerronnassa.

Lilja on seurustellut itseään vanhemman, kontrollinhaluisen Joukon kanssa jo lukioikäisestä saakka, eikä Jokke pitänyt siitä, että hän meni yliopistoon opiskelemaan. Eron jälkeen Jokke tulee edelleen omistajan elkein lämmittelemään suhdetta, vaikka Lilja ei osoita halukkuutta edes ystävyyteen miehen kanssa.

Paremmin ei mene Liljan lapsuudenystävällä Kristiinalla, joka elää väkivaltaisessa liitossa juopon Lassen kanssa, ja yrittää suojella kolmivuotiasta tytärtään perhehelvetin näkemiseltä. Naiset löytävät toisensa uudelleen, ja Lilja yrittää auttaa Kristiinaa irtautumaan toksisesta liitostaan.

Minua hieman hämäsi tekstin helppolukuisuus, ja runsaat viitteet nykykulttuuriin. Olisin pystynyt paremmin eläytymään teoksen mytologiseen ja yliluonnolliseen ulottuvuuteen, jos kirjan kieli olisi ollut vanhahtavaa, ja jos Liljan suvun muinaisia kuvioita olisi avattu enemmän. Eniten kirjoitustyylissä rasitti runsas kolmen pisteen käyttö, joka ei enää toiminut tehokeinona, vaan tuntui enemmän maneerilta.

Mutta keskisuomalaisen nykykulttuurin (varsinkin parisuhdekulttuurin) kuvauksena teos toimii paremmin kuin muinaisten perinteiden ja ylisukupolvisen muistin esittelynä. Elämä teoksen ”rupukylässä” on puutarha- ja metsäkeskeistä. Kunnan terveyskeskuksen vuodeosasto voi olla hyvinkin turvaton ja tuulinen paikka. Kesämökkiläisten paluu tuo aina kylille uutta säpinää, ja baareissa innostutaan uusien tulokkaiden bongailusta.

Luin kirjaa yksin vanhassa talossa, jonka äänimaailma komppasi hyvin kirjassa kuvattuja ääniä. En ole vielä tutkinut sen kellarin rakenteita, enkä bongannut sen entisten asukkaiden jättämiä puumerkkejä, mutta eiköhän tuo hetki koita pian.

Teoksen vastaanotto jäi nyt kepeäksi välispiikiksi, tai ehkä oma mieleni ei nyt ole vastaanottavaisessa moodissa kauhulle. Mutta teoksen ja sen lukupaikan välillä oli selvää synkroniaa, ja on hienoa, että täältä Kirjailijatalolta löytyy joka genren virikkeitä monentyyppisille lukijoille.

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.