Mrs. Dalloway muuttaa Helsinkiin

img_1155Illalliskutsut ovat länsimaisen kaunokirjallisuuden kestoteema, jossa yleensä päästään ruotimaan sitä, kuinka ihmiset ovat susia toisilleen. Onnistuneista illallisista ei yleensä saa kiinnostavaa proosaa, sillä eihän onnellisilla ihmisillä ole tarinoita kerrottavanaan. Illallisiin liittyy myös oletus porvarillisuudesta, keskiluokkaisuudesta ja sivistyneestä keskustelusta, kypsän aikuisuuden esittämisestä.

Helmi Kekkonen kattaa jännittyneen illallispöydän romaanissaan Vieraat (Siltala, 2016). Siinä kolmikymppinen lapseton pariskunta päättää antaa onnelliselle tulevaisuudelle mahdollisuuden kutsumalla ystäviä ja sukua pitkästä aikaa kokoon. Vaimo Senja on kärsinyt masennuksesta pitkän lapsettomuushoidon ja keskenmenokierteen murtamana, ja aviomies Lauri kokee etääntymistä koko tilanteesta. Vieraita odotellessa Senja lähettää miehensä kukkakauppaan hakemaan lisää valkoisia ruusuja, mutta miehen reissu alkaa venyä liian pitkäksi. Emäntä ei oikein handlaa vieraiden vastaanottamista yksin ja ilmapiiri on muuttumassa jokseenkin omituiseksi.

Romaani on rakenteeltaan tiivis ja toimii runsaiden takaumien kautta. Lähes kaikilla juhlien vierailla on taustalla hylkäämisen kokemuksia, synkkiä salaisuuksia ja epävakautta. Suhteiden verkosto rakentuu Senjan ympärille, vaikka Senja ei varsinaisesti ole mikään verkostoituja tai juhlien magneettinen keskipiste. Senjan äitisuhde on ollut pienestä saakka hankala, sillä äiti on harrastanut Senjan yksinjättöä bileviikonloppuina ja kirjaimellista pakenemista. Vaikka hänen lapsihaaveensa lähentelee epätoivoista pakkomiellettä, ei hänellä oikein ole naiseuden tai äitiyden mallia.

Kirjan asetelma tuntuu alussa periporvarilliselta, mutta onneksi mukaan mahtuu myös kaavasta poikkeavia hahmoja. Kutsuille tulee yllätysvieraiksi nuori lesbopari, joita emäntä tuskin muistaa tavanneensa. Avoimessa suhteessa Nellillä on lupa keräillä Laurin kaltaisia varattuja miehiä, ja jakaa näitä kokemuksiaan Karenin kanssa, vaikka Karen ei haluaisikaan niistä kuulla. Kouluja käymättömällä Alvalla on pitkä ura takanaan Ateneumin kahvilan tarjoilijana, ja hän elättää mukisematta haahuilevaa valokuvaajamiestään Danielia, jonka synkkyys on Senjankin synkkyyttä syvempää. Naapurin nuorella totaaliyksinhuoltaja Annallakaan ei ole helppoa, vaikka Toivo-vauva onkin helppohoitoinen ja tuottaa lähinnä iloa.

Kekkosen kieli on tunnelmallisen runollista, mukaansatempaavaa. Tunnelmaa luovat pienet yksityiskohdat, kuten toisistaan mittaa ottavat kuumailmapallot kaupungin kattojen yllä. Muuten Helsinki-keskeiseen kerrontaan vaihtelua tuovat pienet pyrähdykset ulkomaille, Neuvosto-Viroon lasta adoptoimaan, Norjaan Senjan saarelle lasta tekemään ja Tanskaan vaikeaa eroa pakoon.

Odotin juhlien kehittyvän kohti riitaisaa draamaa tai yliluonnollista kauhua, mutta juoni kääntyikin kohti tragediaa. Illallisen osuus olikin lopulta kulissien luomista henkilöiden menneisyyksien avaamiselle. Lapsettomuusteeman rinnalla kulki kysymys lojaaliudesta biologiselle suvulle ja vanhemmille ja siitä, voiko niitä korvata itse rakennetuilla ystävien perheillä. Tosin romaanin avainhenkilöillä oli niin paljon työstettävää itsensä kanssa, etteivät he olleet erityisen lämpimiä ystäviä toinen toisilleen.

Helsinkiläisisistä kolmikymppisistä menestyjistä kertovia sukupolviromaaneja on viime aikoina ollut kirjamarkkinoilla tarjolla uupumukseen saakka, ja itsekin olen lukenut niitä paljon. Vieraat erottui edukseen siinä, että siinä ei lopulta esitelty menestyksen symboleja tai brassailtu vaihetoehtoisella kulttuurisella pääomalla. En edes saanut selvää päähenkilöiden ruokavalioista, ja illalliskutsujen menyykin vaikutti vaatimattomalta. Senjan näyttelijä-äiti osasi siteerata Mrs.Dallowayta varsin hurmaavasti, ja paikoitellen kirjan naisista sai samanlaisia viboja kuin yhdestä kestosuosikistani, Michael Cunninghamin teoksesta Tunnit. 

Siltala-kustantamon teoksia olen toistaiseksi lukenut varsin vähän, mutta nyt olen lukenut kolme heidän kustantamaansa romaania putkeen, ja olen vaikuttunut laadusta. Ilmassa on vastaavaa innostusta kuin joskus aiemmin koin Teoksen katalogien parissa, tosin viime aikoina en ole lukenut Teoksenkaan uutuuksia millään intensiteetillä. Massasta erottuminen ja yllätyksellisyys olivat vahvoja havaintoja sekä Helmi Kekkosen että Antti Heikkisen teosten parissa.

Mökkikirjallisuuden aatelia

Summer IslandKristin Hannah’n Paluu Kesäsaarelle (Tammi 2001) lähti mukaani Etelä-Savoon juhannuslukemistoksi, sillä järven rannalla on joskus hyvä lukea tarinoita suuremmista vesistä. Pohjoisen Tyynenmeren rannikon saarten virtaukset tuntuivat trooppisilta yrittäessäni dipata nilkkojani hyiseen Puulaan. Saaritematiikka onkin minulle toistuva pakkomielle sekä kirjojen että matkojen saralla. Toivon, että tänäkin kesänä säiden lämmittyä pääsisin tutustumaan edes yhteen minulle ennen tuntemattomaan saareen. Veikkaan, että seuraava kohde sijaitsee Turun saaristossa, mutta kaukaisemmatkin kohteet kelpaavat.

Pahimpina ruuhkavuosina en lukenut enkä edes seurannut tämäntyyppistä perhedraamatuotantoa, sillä omassa elämässä oli tarpeeksi draamaa kestettäväksi. Hannah’ista minulla ei siis ollut mitään ennakkokäsitystä, vaan tartuin teokseen kiinni kuin sika limppuun. Kyseessä olikin täydellinen matkakirja – se ei vaatinut täydellistä keskittymistä, vaan siitä pystyi nauttimaan pitkän ja kylmän mökkeilyn suvantovaiheissa muiden seurassa, läsnäolevana ja kuulolla.

Päähenkilöinä romaanissa ovat toisistaan vieraantuneet äiti ja tytär, Norah ja Ruby. Norah on hylännyt perheensä Rubyn ollessa seitsentoistavuotias ja alkanut radion talkshow-emännäksi. Hän on sen jälkeen noussut maankuuluksi juontajaksi ja neuvonantajaksi, joka erityisesti liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta. Ruby taas on yrittänyt kymmenisen vuotta luoda uraa Hollywoodissa koomikkona, mutta pystyy hädintuskin maksamaan laskunsa pikaruokalan tarjoilijan palkalla. Kolmeakymppiä lähestyessä hän pelkää olevansa liian vanha tekemään suurta läpimurtoa. Norah on välivuosina katunut tytärtensä hylkäämistä, muttei ole koskaan kyennyt avautumaan lähtönsä syistä. Ruby taas on kääntänyt selkänsä menestyneelle äidilleen totaalisesti kykenemättä antamaan anteeksi hänen itsekkyyttään.

Romaanissa on paljon yhteistä tänne aiemmin arvioimani Joanne Harrisin Ranskaan sijoittuvan Suolaista hiekkaa kanssa. Molemmissa on pieni kaukainen saari, jolla on omaperäinen kulttuuri ja paluumuuttajia, joiden sielut ovat rikki. Hannah on Harrisia taitavampi kertoja – vaikka tyyli on kevyttä, siinä on omat twistinsä, jopa ripaus yhteiskunnallista analyysia, ellei kritiikkiä. Tässä seikkaillaan Seattlen ulkopuolisessa saaristossa Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä, paikoissa, joissa off-season aikaan väkiluku on noin sata ja kesäaikaan saattaa nousta kolmeensataan. Paikallista kauppaa pitävät Pyhän Fransiskuksen nunnat, joille lähiruoka on ollut ylpeyden aihe jo ennen kuin siitä tuli supertrendikästä. Saaren arki on jumittunut kultaiselle 80-luvulle, jonka jälkeen suurin osa nuorisosta on kadonnut palatakseen vain piipahtamaan vanhempiensa tai isovanhempiensa hylätyillä tiloilla.

Teoksen juoni ei ole elämää suurempi, mutta Hannah’n psykologinen silmä on tarkka. Tässä keskitytään eritoten hylkäämisen ja torjunnan monisyisiin mekanismeihin ja psykologisiin lukkoihin, jotka estävät meitä elämästä näköistämme ja arvoistamme elämää. Äidin ja hänen kahden hyvin erilaisen tyttärensä välille syntyy tässä aikuinen suhde osittain sattuman oikusta, siksi, että äiti on menettänyt kasvonsa entisen rakastajan kiristämänä, rattijuoppoudesta kärähtäneenä jalkapuolena. Uskottomuus, juurettomuus ja levottomuus ovat tässä periytyvää sorttia, samoin puhumattomuus ja  jääräpäinen anteeksiantamattomuus. Amerikkalaiseksi ”naiskirjallisuudeksi” tässä ryypätään, rellestetään ja rikotaan naiseuden ennaltamäärättyjä kaavoja suht estottomasti. Painopiste on enemmän perhesiteissä kuin romanttisessa rakkaudessa.

Jotain yhteistä teoksella oli myös Michael Cunninghamin Tunnit-teoksen kanssa – Tunnit tosin on taiteellisempi ja taitavammin leikattu. Myös tässä valvotaan kuolevan homomiehen sängyn laidalla, tosin hän on kuolemassa syöpään toisin kuin muu maailma olettaa. HIV:iin liittyvistä ennakkoluuloista, homofobiasta ja 1990-luvun homopiirien synkästä hautajaismeiningistä teos siis kertoo välillisesti. Eric on omien vanhempiensa hylkäämä, mutta on saanut varaäidikseen entisen naapurin tätinsä Norah’in. Kuoleva mies ehtii vielä toimia terveen veljensä Amorin nuolena.

Pidin teoksessa eniten pienistä yksityiskohdista kuten suklaahippulettujen paistamisesta, lapsuuden lempimehujään uudelleenlöytämisestä ja pyjamahippojen nostalgiasta. Teos sopii erityisesti niille, jotka eivät pahastu Amerikka-kliseiden runsaasta viljelystä, niille, jotka työstävät vaikeaa äiti- tai tytärsuhdetta ja eritoten meille nesomaanikoille.

 

Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.