Glasgow’n sosiaalisin erakko

Teos: Claire Alexander: Meredith, yksin (Otava, 2022)

Suomennos: Oona Nyström

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Meredith Maggs on 40-vuotias kaupallinen sisällöntuottaja Glasgow’sta, turhien ja turhauttavien mainostekstien tuottaja. Hän ei ole poistunut kodistaan kohta neljään vuoteen. Ruoan hänelle toimittaa Tescon lähetti, liikuntaa hän harrastaa olohuoneessaan. Viime aikoina hänen luonaan on käynyt vain Sadie, paras ja ainoa ystävä kouluvuosilta. Hänen äitinsä ja siskonsa asuvat lähistöllä, mutta välit sukuun ovat katkenneet. Sitten Meredithin ovea kolkuttaa Tom, paikallisen ystäväpalvelun vapaaehtoinen. Onko hänen pakko tutustua uuteen ihmiseen?

Meredith, yksin kuvaa seikkaperäisesti sosiaalisen eristäytymisen teemaa, ja kartoittaa Meredithin elämän vaiheita kerroksittain. Mikä on saanut hänet hylkäämään ”maailman”, ja miksi niin monella on huoli hänen hyvinvoinnistaan? Ja jos hän selviytyy elämästään taloudellisesti, pitäisikö muiden puuttua hänen erakkoelämäänsä?

Kuuntelin tämän teoksen sujuvasti vuorokaudessa, mutta jostain syystä aihe alkoi ahdistaa minua, vaikka kirja on kirjoitettu ilmavasti chicklit-tyyliin. Tässä muutkin kuin päähenkilö ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, ja oireilevat eri tavoilla. Oikeastaan tämäkään ei ollut ahdistuksen syy, vaan kirja kuvaa harvinaisen kalseaa äitisuhdetta, eikä Meredithin sisko Fionakaan varsinaisesti inspiroi hahmona. Mutta Glasgow tunnetaan rankkana mestana, ja Alexander kuvaa sen työväenluokkaisia kortteleita, joista harva haaveilee pois pääsystä.

Olihan tässä joitain huvittaviakin kohtauksia tai mielikuvia. Perheen naisten teenjuonti talon rappusilla tuntui kolhon kotoisalta, ja on tässä joitain juureva pubikohtauksiakin. Puolet kirjasta keskittyy Meredithin tavalliseen arkeen, ja niihin harvoihin sosiaalisiin kohtaamisiin, joita hänen on pakko käydä läpi kuukauden aikana. Mukaan sekaantuu myös kaupungin sosiaalitoimi, ja nuokin sossun hahmot (jotka vaihtuivat vähintään yhtä usein kuin Tampereella) olivat koomisia.

Muistelisin, että Gail Honeymanin Eleanor Oliphantille kuuluu ihan hyvää kertoi myös sosiaalisesta eristäytymisestä, tosin ei yhtä äärimmäisessä muodossa kuin tässä kirjassa. Mutta toki olen lukenut suomalaisesta erakkoudesta tarinoita, joissa elämä oli vielä paljon yksinäisempää kuin tässä kirjassa. Tavallaan Meredith onkin sosiaalinen erakko, joka välillä hyväksyy elämäntapansa, välillä kärsii siitä kovasti ja etsii apua ongelmiinsa.

Luulisin, että kirja puhuttelee suuria yleisöjä covidin jälkeisessä todellisuudessa, jossa moni on tottunut hoitamaan arkisia askareitaan netissä, ja esimerkiksi tilaamaan ruokaa kotiovelle. Tällainen eristäytyminen kaupunkioloissa kuitenkin vaatii kohtuuhyvän toimentulon, eli Meredith onnistui eristäytymään, koska hänellä oli omistusasunto ja etätyö. Köyhimmistä köyhimmillä on syrjäytymistä, mutta heidän jos keiden on pakko kohdata kutsumattomia vieraita ja muita ammattiauttajia, vaikka eivät haluaisi.

Lukisin mielelläni version tästä samasta aiheesta suomalaisessa kontekstissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tosin riittää metsäläisiä erakkohahmoja, mutta urbaani erakkous on ilmiö, joka kiinnostaa minua erityisesti.

Turvapaikkana Pikku-Britannia

Teos: Carys Davies: The Mission Station (Simon and Schuster, 2022)

Äänikirjan lukija: Raj Ghatak

Hilary Byrd on lontoolainen keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka on kokenut äskettäin hermoromahduksen, ja päättänyt lähteä toipumaan ulkomaille sen sijaan, että jäisi naimattoman siskonsa hoidokiksi ehkä loppuelämäkseen. Hänen säästönsä riittävät elämiseen jossain matalamman elintason maassa, ja näin ollen hän päätyy etsimään väliaikaista kotia eteläisestä Intiasta.

Ooty on vuoristokylä jossain kaakkois-Intiassa, ja sen sydämessä sijaitsee protestanttien lähetysasema. Hilary vaikuttuu kylän toimivuudesta väliaikaisena turvapaikkana, koska siellä tuntuu olevan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Ilmasto on tarpeeksi viileä, botanisessa puutarhassa kasvaa tuttuja, kotoisia kasveja, kuten raparperia, ja paikallinen kirjastokin on viktoriaaniselta ajalta. Ja mikä parasta, lähetysasemalla on tyhjä bungalow vuokrattavana, sillä yksi lähettiläistä on joutunut lähtemään Kanadaan hoitamaan paperiasioitaan.

Lähetysaseman Padre on jo vanha mies, jonka voimat eivät enää riitä kaikkeen, mitä hän haluaisi tehdä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänen talouttaan on tullut hoitamaan nuori Priscilla, joka on lievästi liikuntavammainen ja näin ollut koko ikänsä kristillisen avun tarpeessa. Hilarylla on nolo tunne, että Padre yrittää naittaa nuorta naista hänelle, jotta pääsisi itse eroon huoltovastuustaan. Mutta onko Priscilla itse kiinnostunut itseään vanhemmasta brittimiehestä, joka ei varsinaisesti ole mikään unelmien sulho? Miehestä, joka pystyy tarjoamaan tälle vain kömpelöä kielitunteja ullakolta kaivettujen ikiaikaisten ja lapsellisten Ladybird-kirjojen parissa?

Toisaalla Priscillaa kosiskelee paikallinen cowboy Ravi, mies, joka on omistautunut Johnny Cashille ja rivitanssille. Ne tunteet, jotka Hilaryssa heräävät kolmiodraaman keskellä, ovat hitaita ja kömpelöitä, mutta ehkä suurempia kui mitä hän on saanut kokea aikoihin kotimaassaan.

Kuulin tästä kirjasta jo talvella, kun etsin systemaatisemmin Hill Station-aiheista kirjallisuutta. Teosta on luonnehdittu E. M. Forster-henkiseksi imperialismin kritiikiksi, jossa brittien ja intialaisten suhteita vaivaa loputon väärinymmärrys. Mutta jos näin kirjaa tulkitaan, kyseessä on kuitenkin tämän päivän todellisuutta kuvaava teos, jossa keskeinen poliittinen jännite liittyy kasvavaan hindunationalismiin, jonka silmissä kaikki kristinuskoon liittyvä on epäilyttävää.

Teos on vähäeleinen ikuisen sivustaseuraajan rooliin heitetyn henkilön odysseia, jossa huumori on kuivahkoa toteavaa huvittuneisuutta. Pidin kyllä kovasti kylän tunnelmista, ja jokseenkin viksahtaneista henkilöhahmoista, mutta ehkä olen nyt omassa mielessäni fakkiutunut pohjoisen Intian maisemiin niin, että nämä etelämpiin maisemiin sijoittuvat tarinat eivät yhtä lailla kolahda. Toisaalta jäin ihailemaan Daviesin kertojan taitoja koloniaalisen historian jäänteiden kuvaajana.

Paikasta nimeltä Rälläkkä

Teos: Toni Heinänen: Asuntola (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Marko van der Berg

Rälläkkä on Pelastusarmeijan ylläpitämä asuntola miehille Helsingin Alppikadulla. Siellä asutaan muutaman neliön kopperoissa, yleensä kämppäkaverin kanssa. Asuntolan ylläpitoon kuuluu uskonnollisviritteinen aamiainen, mutta muuten asukkaat kokkaavat itse. Paikan järjestyssääntöihin kuuluu päihteettömyys, mutta käytännössä asuntolassa käytetään kaikkia mahdollisia päihteitä. Siellä ramppaa koko ajan eri alan ammattilaisia, mutta hyvin harvalla on kiinnostusta auttaa siinä keskeisessä ongelmassa, oman kodin puutteessa.

Teoksen kertoja on 35-vuotias työtön mies, joka kärsii masennuksesta. Asunto on mennyt alta, koska miehellä on vaikeuksia selvitä Kelan tukien hakemisesta. Huumeet ja alkoholi kuuluvat hänen elämäänsä, mutta hän pystyy myös löytämään elämästään iloa ilman päihteitä. Kirjoittaminen on hänen vahvin tapansa pysyä järjissä, mutta asuntolassa myös muistivihkoja varastetaan. Hän haaveilee Charles Bukowski– tyylisen romaanin kirjoittamisesta Rälläkän kaltaisesta paikasta, mutta huomaa samalla, että elämäntilanteen aiheuttama häpeä rajoittaa hänen luovuuttaan.

Toni Heinänen (s. 1974) on kirjoittanut tämän tiiviin omaelämäkerrallisen teoksensa 00-luvun loppupuolella, mutta se on julkaistu viime vuonna, ilmeisesti kirjoituskilpailun kautta. Teos on rankka aihe huomioon ottaen melko kaunokirjallinen, jopa runollinen. Kertoja on joskus opiskellut latinan kieltä yliopistossa, mutta pudonnut opinnoista, ja joutunut tempputyöllistämisen todellisuuteen. Hänen supervoimansa on kirjojen löytäminen ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Asunnottomuudesta on julkaistu Suomessa omakohtaisia tai fiktiivisiä teoksia verrattaen vähän, ainakaan itse en muista lukeneeni näin yksityiskohtaista kuvausta yömajan arjesta. Vaikka kuvatusta ajanjaksosta on jo hetki aikaa, en usko tuon arjen suuresti muuttuneen reilussa vuosikymmenessä. Virallisesti kerrotaan, että asunnottomia olisi maassamme vajaa 5000 henkilöä, mutta kattaako tuo luku kaikki ”välitilassa” elämäänsä viettävät?

Tämänkään teoksen hahmot eivät ole tuomittuja jäämään ikuisesti asumaan Rälläkkään. Kertojan ensimmäinen kämppäkaveri on pahassa huumekoukussa, ja heitetään Rälläkästä pois, mutta saa myöhemmin asunnon virallista tietä johtuen nuoresta iästään. Kertoja itse ei saa apua sosiaaliviranomaisilta, mutta onnistuu saamaan asunnon ystävän välityksellä ehkä noin vuoden mittaisen asuntolajakson jälkeen.

Lukisin kyllä mielelläni samalta tekijältä täysmittaisen romaanin aiheesta, mutta ymmärrän, jos hän on siirtynyt elämässään muihin ulottuvuuksiin, eikä enää jaksa/halua kirjoittaa tästä aiheesta. Lahjoja kirjoittajalla on selvästi vaikka mihin, ja tässä lyhyessä tekstissäkin hän osoittaa huiman määrän eri genrejen tuntemusta.

Teos on siis painettuna tekstinä 58-sivuinen, eli menee minulla samaan kategoriaan kuin Long Play-artikkelit. Mutta ei tämä ole tutkivaa journalismia, eikä oikein novellikaan, vaan autofiktiivisen romaanin lupaava aihio.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.

Taiteilijat elämän ristiaallokossa

Teos: Maggie O’Farrell: Käsi jota kerran pitelin (S&S, 2021)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Viikonloppuna kuuntelin äänikirjoja rehellisesti sanottuna toisella korvalla, ja Maggie O’Farrellin hidastempoinen, laaja lukuromaani sopi tällaiseen moodiin. Vaikutelmani kirjasta jäivät hatariksi, mutta kerron silti, mitä siitä jäi käteen – jo siksi, että yksi sen päähenkilöistä oli suomalainen. Minua kiinnosti, kuinka irlantilais-brittiläinen kirjailija onnistui suomalaisen hahmon rakentamisessa, ja kuinka hän kuvasi suomalaista kulttuuria.

Teoksen Elina Vilkuna on kolmikymppinen kuvataiteilija, joka on ehtinyt kiertää maailmaa ennen asettumista Lontooseen. Hänen miesystävänsä Ted on elokuvien leikkaaja varsin menestyneessä tuotantoyhtiössä. Pariskunta asuu Hampstead Heathissa, ja ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuudessa on kuitenkin monenmoisia haasteita, eikä Ted ole varma, pärjääkö Elina yksin kotona vauvan kanssa vaikean synnytyksen jälkimainingeissa. Tuntuu, että molemmilla on kirjaimellisesti pää hajoamassa.

Romaanissa pyöritetään rinnakkain kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu 1950-60-luvuille. Hieman epäselväksi jäi, mikä oli sen nykyisyys, mutta teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Henkilöiden välisistä suhteista ja ikäerosta päätellen kyseessä voisi olla 00-luvun alkupuoli tai 90-luvun loppu. Siinä eletään aikaa, jossa informaatioteknologiaa kyllä käytetään, mutta se ei dominoi ihmisten arkea.

1950-60-lukujen ajankuvassa on paljon hurmaavaa. Siellä siis kohtaavat nuori Lexie Sinclair ja häntä hieman vanhempi Innes Kent, joka on lontoolaisen kulttuurilehden omistaja ja päätoimittaja. Innes rakastuu Lexieen päiväkävelyllä Devonissa, jossa Lexie on toipumassa vanhempiensa luona saatuaan potkut Cambridgen yliopistosta. Valitettavasti Innes on naimisissa, mutta asuu erilleen perheestään Lontoon Sohossa. Lexie pääsee töihin Innesin lehteen, ja soluttautuu sitä kautta kaupungin taidepiireihin. Rakkaus on raivokasta, ja jättää jäljensä Sohon poikamiesboksin pintoihin, mutta Lexien kohtalo on tulla itsenäiseksi lehtinaiseksi, jota vaivaa paha työnarkomania.

Suomikuva onnistuu teoksessa hienosti. Sain vaikutelman, että kirjailija on joko viettänyt aikaa Suomessa tai hänellä on paljon suomalaisia ystäviä. Kirjan Elina kaipaa sukunsa mökille Nauvoon, mutta yhteys siellä lomailevaan äitiin ja veljeen on viilenemässä. Hänellä on huikeita muistoja lapsuudesta, jossa vietettiin pitkiä aikoja pulkkamäessä ja järvien jäillä tähtikuvioita tuijotellen. Ted on Elinan lapsuudelle jopa kateellinen, koska häntä hoitivat alati vaihtuvat au pairit, ja luontosuhde rajoittui eläintarhavierailuihin, joiden aikana isä aina vilkuili kelloa. Oman poikansa kanssa hän haluaisi toimia toisin, mutta löytyykö tähän miehen mallia?

Kirjassa pohditaan Elinan ja tämän pojan tulevaa kieli-identiteettiä, ja siinä kiroillaan paljon suomeksi. Suomalaisuus ei kuitenkaan esiinny eksoottisena kulttuurina, vaan melko luontevana elementtinä lontoolaisessa arjessa. Jos ja kun Elinalla on kitkaa miehensä perheen kanssa, se ei ainakaan johdu kulttuurieroista.

Kirjan juonesta ei kannata tietää liikaa etukäteen. Aloin ensin lukea tätä psykologisena trillerinä, mutta teos on enemmän hienovarainen ihmissuhdedraama, jossa mielenterveyden voimavaroilla on suuri rooli kerronnassa.

En ole pitkiin aikoihin lukenut näin hidastempoista romaania, jossa keskitytään mikroskooppiseen arkeen. Mutta vauva-arjen kuvaus on varmasti taitavaa, ja tässä peilataan kiinnostavalla tavalla Lexien ja Elinan valintoja lisääntymisen ja uran suhteen.

Jos olisin lukenut teoksen ”rauhan aikana” tai sen julkaisuvuotena, olisin luultavasti nauttinut sen hitaasta temmosta enemmän, ja hehkuttanut sen maagista tunnelmaa. Nyt se jää mielikuviini kertomuksena lontoolaisen luovan luokan elämäntavasta, joka saattaa olla Brexitin jälkeen vielä vaikeammin saavutettavissa. Aika ei ole purrut teoksen charmiin lainkaan, ja varsinkin, kun siinä ei shoppailla tai kuluteta viihdekulttuurin ohimeneviä tuotteita, se tavoittaa hyvin lukijansa käännösviiveestä huolimatta.

Itsen satuttamisen epälogiikasta

Teos: Soili Pohjalainen: Ihon alla (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

On monia ”rankkoja” aiheita, joiden kirjoittamisesta moni meistä luopuu. Vaikka aihe kiinnostaa tai siitä olisi omakohtaista kokemusta, siitä kirjoittaminen voi osoittautua mahdottomaksi. On myös aiheita, joiden kirjoittamiseen liittyy tabuja ja itsesensuuria. Nuoren itsetuhoisuus ja nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuus kuuluvat näihin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin, varsinkin vanhemman omakohtaisesta näkökulmasta. Ja varsinkin silloin, jos kriisitilanne on vielä päällä, tai siitä on kulunut vain vähän aikaa.

Soili Pohjalainen tunnetaan räväkän humoristisesta tyylistään, ja nyt hän julkaisee autofiktiivisen romaanin, jossa käsitellään teinitytön viiltelyä. Kirjassa on Uudenmaan radanvarrella asuva yksilapsinen ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja on nimetön, mutta hän tunnetaan jo kirjailijana. Isä Lauri on it-alalla, ja tytär Aino on yläkoulussa. Hän on oireillut psyykkisesti jo parin vuoden ajan, ja viiltelyä on tullut kehiin salakavalasti.

Ainolla on ollut perusturvallinen lapsuus, mutta hänellä on ollut lukihäiriö, ja häntä on kiusattu muun muassa oppimisvaikeuksien vuoksi. Kiusaaminen on kuitenkin ollut opettajien mukaan niin hienovaraista, että siihen on ollut vaikea puuttua. Koulussa harjoitellaan tunnetaitoja, ja välillä perheitä kutsutaan keskustelemaan jonkun kiusaamistapauksesta pehmolelujen avulla. Ei Aino ole syrjäänvetäytyvä hylkiökään, vaan hänellä on laaja määrä seuraajia somessa. Ja hän esittelee siellä aika ajoin viiltelykuviaan. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee poikaystävä, mutta tämäkään ei saa itsetuhoisuutta loppumaan.

Tämä on pieni, hurja kirja, johon tosiaan on onnistuttu ymppäämään mukaan huumoria, vaikka se onkin pikimustaa. Tilannekomiikka veristen pyyhekasojen äärellä kodinhoitohuoneessa on yksi keino selviytyä kriisistä. Kirjan äitihahmo on yhtäältä emomainen pesänrakentaja, ja toisaalta kiroileva raivotar, joka kipuilee avioliitossaan. Mies on alkanut tuntua vässykältä, eikä seksiä ole tiedossa edes Klaus Kurjen hotellihuoneessa laatuaikaviikonloppuna.

Kuten varmasti suurimmassa osasta viiltelytapauksista, myöskään Ainon itsetuhoisessa käytöksessä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Viiltelyä tapahtuu arjen keskellä, ja tyttären mielialat vaihtelevat niin, ettei itsetuhoisuutta voi koskaan ennustaa. Välillä hän käy myös katselemassa paikkoja, joista junan alle hyppääminen olisi helpointa. Samalla hän iloitsee turkinpippurimarengeista ja Mäkkärin päärynäpirtelöstä. Päivittäisiä ilon aiheita kirjataan erityiseen vihkoon psykiatrin pyynnöstä.

Kirjassa käydään läpi hoitokaarta, jossa siirrytään perheneuvolasta nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Ainon tapauksessa apua on lähdetty etsimään jo ala-asteella, eikä nuorisopsykiatrisen hoitoon tunnu päästävän kuin akuutin itsemurhariskin kautta. Ainolla näitä akuuttikäyntejä on monta, mutta vain kerran hän pääsee osastohoitoon. Välillä myös pohditaan sijoituksen mahdollisuutta, mutta varsinkin tähän äitikertoja suhtautuu kauhulla.

Tässä myös vertaillaan eri palveluja, eli välillä Ainon ranteita tikataan myös yksityisellä puolella. Kolmensadan euron iltalenkkeihin on kuitenkin rajallisesti varaa. Ero hoidon välillä on se, että yksityisellä puolella pohditaan enemmän esteettistä lopputulosta. Yksityisellä puolella pääsisi myös nopeammin terapiaan, mutta julkisella on kattavammat palvelut – jos siis terapiajonoon edes pääsee. Omalla tavallaan kirja onkin onnistunut läpileikkaus järjestelmästä, joka tällä hetkellä toimii äärirajoilla. Ehkä rennointa palvelua perhe saa mökkipaikkakunnalla Etelä-Savosta, vaikka siellä haavanhoitoon pääsystä joutuu neuvottelemaan pitkällisesti.

Itse olen elänyt takavuosina vastaavaa teinihelvettiä, mutta en tiedä, olisinko voinut vastaanottaa kirjan roisia huumoria silloin, kun tilanne oli pahiten päällä. Nyt olen tarinalle vastaanottavaisemmassa moodissa. Varmasti romaani on aiheellista luettavaa kaikille, jotka tekevät jotain teinien parissa, sillä se saa pohtimaan hoito- ja kasvatustyön kohtaamisia, puhetapoja ja ammatillisuutta. Jos ammatillisuus viedään liian pitkälle, sen maneereista tulee raivostuttavia, ennalta-arvattavia ja steriilejä. Jotain tällaista Ainon perhe kokee perheneuvolassa ja psykiatrisella klinikalla. Välillä Ainon äidistä tuntuu, että parempi kuulija voisi olla vaikka paikan tukityöllistetty vahtimestari kuin papukaijamaista ”validointia” liikaa harrastava terapeutti.

Kirjan pituus on juuri sopiva, sillä en olisi jaksanut lukea varsinkaan viiltelyn graafisia kuvauksia pidempään. Luulen kyllä, että juuri niiden kuvaus tarjoaa eniten vertaistukea niille, joilla on tilanne päällä. Itseä jäi eniten askarruttamaan kysymys psyykenlääkkeiden määräämisestä nuorille potilaille, ja niiden vaikutuksesta laajemminkin kouluelämään ja yhteiskuntaan. Ilmeisesti niiden nuorten määrä, jotka selvittävät peruskoulun Ketipinorin voimin, on lisääntynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä lääkkeiden käytöstä esitetään maltillista kritiikkiä, mutta itse kuulun niitä rankemmin kritisoivaan porukkaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Taivaanmannaa ja paholaisen polkkaa

Teos: Tanja Kaarlela: Saara (Torni/Reuna, 2013)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Enimmäkseen BookBeatin suoratoistopalvelu tuuttaa minulle kvartaalitalouden kärsimättömällä logiikalla kauden uutuuksia, mutta välillä saa yllättyä positiivisesti kirjan pidemmästä elinkaaresta. Nyt löysin äänikirjana Tanja Kaarlelan esikoisteoksen Saara, joka on julkaistu Torni-kustantamossa vuonna 2013. Kirja näyttää saaneen hyvän vastaanoton ainakin blogimaailmassa, mutta näkyvyys valtakunnan medioissa on ollut rajallista.

Romaani sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle Heinäpään kylään 1920-50-luvuille, ja kartoittaa Saaran, monilapsisen talon naimattoman tyttären hankalaa elämänpolkua lestadiolaisen herätyksen ja perinnöllisen mielenterveyden oireilun ristiaallokossa. Saara on muista sisaruksista ulkonäöltään poikkeava tumma lapsi, jota Sonta-Saaraksikin pilkataan. Hän poikkeaa myös käytökseltään muista, elää paljon haavemaailmoissaan, ja saa usein julkisilla paikoilla kohtauksia, joita muu perhe häpeää. Kylillä kiirii huhuja, ettei isä-Frans olisikaan Saaran oikea isä. Saaran syntymän jälkeen äiti-Anna tulee uskoon ja hylkää maalliset humputukset. Uskoontulo ei auta äitiä terveydellisesti, vaan hänet joudutaan lähettämään ”sukuloimaan” nuorimman tyttären ollessa sylilapsi. Tilan piika Iida joutuu ottamaan liian suuren vastuun perheestä, ja myös hänen siveellisyyttään epäillään tilanteessa, jossa sekä isäntä että isännän naimaton veli Aukusti ovat auliisti saatavilla.

Saara kokee enemmän läheisyyttä Amerikasta palanneeseen Aukusti-setään kuin vanhempiinsa, jotka eivät osaa osoittaa lapsilleen rakkautta. Rakkauden kaipuu näkyy myös suhteessa lehmiin, joihin Saara solmii läheisiä siteitä. Tässä löytyikin kiinnostava yhteys juuri lukemaani Rosa Liksomin Väylään, jossa myös oli heitteille jätetty nuori nainen perheen karjaa hoitamassa. Tunnelmat romaaneissa olivat melko samansuuntaiset, vaikka tässä aika-akseli oli laajempi.

Teoksen järein osuus sijoittuu 40-50-luvuille, joilloin Saara asuu vuosikausia mielisairaalassa. Saaralla on ollut vakavia harhoja, ja hän kuulee ääniä jo edesmenneiltä. Hänen kuntonsa heittelehtii kirjaston käyttöoikeudet saaneesta luottopotilaasta vaaralliseksi luokiteltuun tapaukseen. Kaikki arki sairaalassa ei ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä: mukaan mahtuu myös juhlahetkiä, tanssiinkutsua ja kepeitä edistyksen askeleita.

Kirjan rankimmat osuudet liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan, ja näihin tapahtumiin liittyvään merkityksenantoon. Omassa yhteisössään Saaraa pidetään kadotettua sieluna, koska hän ei ole katunut tarpeeksi ”harharetkiään”. Saara on tullut raiskatuksi useammin kuin kerran, mutta tätäkin perhe pitää synnillisenä käytöksenä. Kun hän tulee raiskatuksi pakomatkallaan kaupunkiin, ystävällinen vaatekauppias, ruotsinkielinen rouva, hakee poliisin apuun, ja huolehtii Saarasta paremmin kuin tämän vanhemmat olisivat kyenneet huolehtia, mutta kotiinpaluu on karua. Saara saa myös osakseen valtavan määrän hengellistä painostusta, mutta yksikään saarnamies ei saa häntä ”ruotuun”.

Teos on järeä ja rankka, ja siinä näkyy kirjailijan pitkäaikainen perehtyminen niin lestadiolaisuuden kuin mielisairaaloiden historiaan. Tämän vuoksi teos elääkin omaa elämäänsä nyt uudelleen. Tämän tyyppinen teos ei ehkä ole kauden myyvin tuote, mutta sille löytynee lukijoita pidemmällä aikavälillä. Itse pystyin elämään kirjassa kuvatun kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa, sillä onneksi Saaran elämää mahtui myös valoisampia hetkiä. En oikeastaan lukenut tätä suurena kertomuksena lestadiolaisuudesta, vaan enemmän naimattoman naisen viheliäisestä kohtalosta syvässä agraarisessa patriarkaatissa. Tarinassa kun ihmisten hyvyyttä tai pahuutta ei määritellyt heidän uskonelämänsä tila.

Välillä äänikirjaa kuunnellessa koin sekaannusta tarinan aikatasojen suhteen. Romaani ei etene lineaarisesti, ja aikatasojen hyppely vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta fragmentaarisuus kuvastaa Saaran ailahtelevaa mieltä, ja muistikuvien hajanaisuutta. Koin, että Kaarlela on päässyt syvälle päähenkilönsä ihon alle, ja valittu tyyli pysyy uskollisena tälle hahmolle.

Näin teoksessa yhtäläisyyksiä varsinkin Heidi Köngäksen historiallisten romaanien kanssa, joissa myös nimet ovat päähenkilöiden nimiä. Osittain Kaarlela myös kertoo vuoden 1918 jälkimainingeista, vaikka poliittisen historian osuus jää hieman ohuemmaksi kuin Köngäksen Pirkanmaalle sijoittuvissa teoksissa. Pidin tässä myös siitä, etteivät romaanin päähenkilöt olleet henkeen ja vereen yhden aatteen kannattajia.

Tämä teos on ollut lukuvuoteni suuri yllättäjä, sillä harvoinpa olen törmännyt näin kypsään ja monisyiseen pienkustantajan julkaisemaan historialliseen romaaniin. Toivon teokselle paljon uusia lukijoita uudessa formaatissa, ja jään odottamaan lupaavalta kertojalta uusia teoksia.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.

Minuudesta ja mummoudesta

Teos: Pirjo Rissanen: Posliinihäät (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Pitkästä aikaa en ole valinnut kirjaa pelkän kansikuvan perusteella, mutta Pirjo Rissasen Posliinihäiden rehevä kukkakimppu puhutteli minua. Kirjailijakin on minulle uusi tuttavuus, vaikka olen saattanut kuikuilla jotain hänen muuta teostaan kirjaston hyllyssä. Teokset tuntuvat vahvasti ihmissuhdepainotteisilta ja itäsuomalaisilta.

Tässä teoksessa päähenkilönä on aikuisten lasten uusperheen äiti Aina, jolla on kaksi biologista lasta ja kaksi bonuslasta. Naimisiin hän on mennyt leskimies Sakarin kanssa, joka on humanisti, Väli-Amerikan mayakulttuurin tuntija ja kansalaisopiston rehtori. Ainan oma työura on jäänyt repaleiseksi, mutta hän on ekonomi ja arkijärkevä kodinhengetär. Viidenkympin rajapyykin jälkeen pariskunnalla alkaa olla mahdollisuus nauttia aikuisuuden iloista, mutta yllättävästi Ainaa ei kiinnostakaan lähteä hääpäivää juhlimaan Karibianmeren rannoille.

Yhtäkkiä perheen kaikki kolme tytärtä alkavat oirehtia kummallisesti. Yksi joutuu mielisairaalaan, ja kahdella muulla on arkisempi ongelmia minuutensa ja suhteidensa kanssa. Tässä härdellissä myös Aina alkaa tutkiskella oman elämänsä prioriteetteja. Vaikka hän ei vielä ole biologinen mummo, hän huomaa uhrautuvansa miehen lastenlasten vuoksi enemmän kuin mies itse. Aina on myös tyyppinä ulkokultainen ja kaksinaamainen: hän usein päätyy mielistelemään varsinkin miehensä sukulaisia. Kesänvietto laajennetussa perheessä on loputonta kestitsemistä ja lasten trafiikkia, ja bonuksena heillä on huolehdittavanaan samassa rakennuksessa asuva syöpäsairas ukki.

Teos alkaa vauhdikkaasti Iiris-tyttären sekoamisella, mutta tämän jälkeen se etenee verkkaisesti. Meininki tuntuu pelkältä kotoilulta, vaikka välillä vieraillaan Ainan nuoruudessa 70-luvulla vapaan rakkauden aikana. Kiinnostavimpia havaintoja hän tekee levottomien tytärten elämänvalinnoista, miehistä ja lapsista tuliaisina, taiteellisista ambitioista, joista tunnistin paljon itseäni.

Myös naapuruussuhteet ovat koetuksella, kun naapurin nuori rouva alkaa liian tuttavalliseksi Sakarin kanssa. Myös Ainan uskollisuutta miehelleen koetellaan, kun yllätysvieras menneisyydestä pasahtaa tuttuun ja turvalliseen pihapiiriin.

Fiilikset kirjassa olivat parhaimmillaan vähän samansuuntaisia kuin Riikka Pulkkisella, ja jopa teoksen kirjailijatyttären hahmossa aistin vähän pulkkismaisia piirteitä. Muistaakseni myös Pulkkisen kirjoissa on samantyyppisiä vanhempia naishahmoja kuin tämä Aina, porvarillisen vakaita, sivistyneitä ”viiniä keittiössä” – ihmisiä, jotka eivät koskaan humallu muita häiritsevästi. Ainan kahdella tyttärellä taas on haasteita myös päihteiden kanssa, ja teoksessa ilmenee myös viisautta siitä, kuinka asia otetaan tai jätetään ottamatta puheeksi.

Juonen suhteen jäin odottamaan enemmän, vaikka varmasti Ainan elämän yllätysvieras tuokin monille hupia. Lahjakkuutta Rissasella kirjailijana on siinä, kuinka hän onnistuu kaivamaan ilon irti porvarillisen naapuruston trampoliinihankinnoista. Pidin siitä, että hän kaivaa arkisen draaman ainekset melko mitättömistä aineksista. Välillä myös pitkästyin, ja jäin odottamaan raflaavampia juonenkäänteitä.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa, sillä perheen kimurantti tilanne jäi monelta osin auki. Kuka tietää, vaikka antaisin sille mahdollisuuden tilanteessa, jossa pää ei kestä liian repivää draamaa tai jännitystä.