Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Mainokset

Illallista Tove Jansson-salissa

Ruth WareBrittien psykologinen trillerituotanto on omanlaisensa teollisuus, jonka kirjoittajilla on oltava hallussaan sama kaava, menestyksen algoritmi. Olen lueskellut ainakin viiden tuoreimman menestyskirjailijan teoksia (Paula Hawkins, Clare Mackintosh, J.K. Tremayne, J.P. Delaney ja Ruth Ware) ja löydän näiden teosten välillä niin paljon yhtäläisyyksiä, että melkein heikottaa.

Tosin en ole asiasta hämmentynyt tai huolissani, mutta se huvittaa.

Lukemissani kirjoissa kauhu on rakentunut näiden kolmen asian ympärille (tai niiden yhdistelmälle): 1) päähenkilön päihde- tai mielenterveysongelma tai traumatausta, 2) kuolleet tai kadonneet lapset, 3) eristetty tai kontrolloitu paikka (kuten saari, syrjäkylä, kesämökki, laiva, älytalo).

Ruth Waren toisessa romaanissa Nainen hytissä 10 (Otava, 2017, suom. Terhi Kuusisto) kauhun kohteena toimii luksusristeilijä Aurora Borealis, jonka tarkoituksena on viedä huippurikkaita katsomaan Norjan vuonojen revontulia eksklusiivisessa seurassa. Laivan neitsytmatkalle on kutsuttu mediaväkeä, ja lontoolainen toimittaja Laura ”Lo” Blacklock pääsee lyhyellä varoitusajalla mukaan paikkaamaan pomoaan.

Reilu kolmikymppinen Lo on ollut uskollisesti töissä samassa matkailulehdessä jo kymmenen vuotta, mutta ura on tyssännyt jo aikoja sitten, ja työn sisältö on puuduttavaa. Risteily on hänelle näytön paikka, sillä onnistunut juttu voisi poikia äitiysloman sijaisuuden ja oikeita juttukeikkoja maailmalle. Kukaan muukaan ei ole tullut laivalle rentoutumaan, vaan nimenomaan verkostoitumaan kyynärpäät verillä rahaeliitin kanssa.

Minusta kirjassa oli varsin lupaava alkuasetelma, ja olin klaustrofobisesta tunnelmasta aidosti kauhuissani ainakin puoliväliin saakka. Ruth Ware vaikuttaa kirjailijalta, jolle pohjoinen ulottuvuus on rakas – hänen esikoisteoksessaan Synkän metsän siimeksessä viihdyttiin pohjoisenglantilaisella kesämökillä, myös viileissä tunnelmissa. Tässä romaanissa viljellään huumorin sävyttämänä monia skandi-kliseitä, ja miehistö puhuu paikoitellen herkullista tankeroenglantia. Muumit, Henning Mankell ja moni muu skandikirjallisuuden helmi mainitaan, ja Norjan perukoilla tuntuu asuvan vain kalapuikkokapteeneja.

Luin kirjan sujuvasti, ja nautin matkanteosta, vaikka en ollut vakuuttunut kaikista henkilöhahmoista enkä juonesta. Sivuhenkilöt jäivät hyvin ohuiksi karikatyyreiksi, enkä oikein jaksanut edes spekuloida murhaajan identiteetillä. Päähenkilön omaa mielenterveyshistoriaa käsiteltiin suht uskottavasti, ja kirjassa myös pohdittiin masennuslääkkeiden pitkäaikaisen käytön rasituksista muistille ja havainnointikyvylle.

Tämä teos ei ollut heikoin esitys em. kirjailijoiden tarjonnassa, mutta en usko sen jättävän minuun syvää muistijälkeä. Sen verran kevyt trilleri tämä on, että uskallan suositella tätä vaikka matkalukemistoksi laivalle. Ja nimenomaan lomalukemistona teos voi toimia, koska se ei vaadi syvällistä keskittymistä.

Kirja saattaa myös miellyttää lukijoita, jotka rakastavat lifestyle- lehtiä. Laivan tunnelmien ja sisustuksen kuvaus oli ansiokasta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin J.P. Delaneyn lontoolaisen älytalon kuvauksesta teoksessa Edellinen asukas. Superrikkaiden maailmaan kurkistaminen on ehkä se ”koukku”, joilla tämäntyyppisiä kirjoja myydään. Mutta ehdoton rimanalitus tässä oli viittaus Fifty Shades of Grey:hin, ja sen jälkeen en enää jaksanut ottaa mitään juonessa tosissaan.

 

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Nekalan kutsumattomat vieraat

IMG_1425On ilo ja kunnia arvioida Virpi Aaltosen esikoisromaani ja Kouvolan XX dekkaripäivien voittaja noin sadan metrin päästä sen keskeiseltä tapahtumapaikalta. Nekala (2016, Kouvolan kaupunki) voitti dekkaripäivien pienoisromaanikilpailun ja tuli julkaistuksi päivien toimesta. Tänne Nekalaan saakka viesti voitosta ei olisi kiirinyt, ellen olisi bongannut teosta tänään paikallisesta kirjastosta lumisadetta paossa.

Nekala sijoittuu eritoten lähiön kerrostalokeskittymään, jonka keskellä on pieni K-market ja oli joskus myös leipomo. Kolmikymppinen Maria on muuttanut puutaloon pahojen kulmien lähistöön kiperää eroa pakoon, eikä ole varma kotiutumisestaan nurkille, jossa asuu poikkeuksellisen paljon puliukkoja ja mt-kuntoutujia. Hänen elämänsä on jämähtänyt työn, lähikaupan ja kodin triangeliin, ja vaikka hän välillä yrittää käydä joogakursseilla ja big band-keikoilla soittamassa, hän potee kroonista yksinäisyyttä karuilla hoodeillaan.

Marian kesä liikkuu kohti outoja sattumuksia ja absurdia huumoria, kun hänen reviirilleen muuttaa koditon Saabissa nukkuva ”tumma prinssi”. Samalla hän törmää Gunvaldiin, tukholmalaiseen poliisiin, joka on tullut viettämään kesälomaa Nekalaan Havannan sijaan. Gunvaldin selitykset lomanvietosta Iidesjärven lintutornin kieppeillä kuulostavat epäilyttäviltä, mutta mies onnistuu kutsumaan itsensä naisen luo kahville epäsuomalaiseen tapaan kauppareissulta.

Autossa asuminen nekalalaisella parkkipaikalla tuskin on tavaton näky paikallisille, mutta lähikaupan myyjät ottavat haisevan asiakkaansa erityissyyniin. Eräs myyjistä muistaa miehen käyneen veljensä luona lomalla Ruotsista käsin vuosikymmeniä sitten. Nekalalainen pitkä muisti ja yhteisöllisyys yllättävät. Aaltonen maalaa lähiön raittia leveällä sudilla, johon tarttuvat historialliset sattumat. Lähiössä on tapahtuma-aikoina vain kaksi baaria, Rysä ja Kaivo (Katiska ja Railo), mutta siirtolapuutarhan asukit muistavat kauimmas menneisyyteen. Lähiöön parhaiten sointuvaa taustamusiikkia on Olavi Virta, vaikka myös Kake Randelinia kuunnellaan automankasta.

Nekala on yksi humoristisimmista dekkareista, joita olen koskaan lukenut, ja sen teemat lähentelevät enemmän psykologista jännitystä ja kauhua kuin perinteistä rikosten ratkaisua. Marian asunnon parvekkeella käy uhkaavia lintuja, pääseepä pöllökin asuntoon sisään saakka vartioimaan sen emännän turvaa tiukan paikan tullen. Enkelikoriste menee mystisesti rikki ja jääkaapista katoaa siideriä. Jos Maria joutuu asuntonsa ikkunasta seuraamaan jatkuvaa ilmaista Kaurismäen leffaa, joutuu hän omassa elämässään vielä absurdimpien tapahtumien todistajaksi ja panttivangiksi.

Vaikka teos sijoittuu lähes kokonaan Nekalaan, on se jollain tasolla herkullinen kommentaari ruotsinsuomalaisuudesta ja naapurimaiden suhteista. Poliisi-Gunvaldin suomen kielen taito on yllättävää, ottaen huomioon, että hän on poiminut kielen vain alamaailman hahmoja kuuntelemalla. Mieleltään järkkyvän potentiaalisen paluumuuttaja-Jannen mielenmaisema on kuitenkin teoksen ”pihvi”.

Valitettavasti en ole tänään kuvaustuulella, sillä olisin halunnut kuvittaa arvioni autenttisella kuvamateriaalilla. Romaanin fiktiivinen Nekala ei kuitenkaan ole tismalleen oma Nekalani, vaikka asioinkin kuvatussa pikkukaupassa harva se päivä. Oma Nekalani on hipimpi, vaihtoehtoisempi ja keskiluokkaisempi. Jos itse alkaisin kirjoittaa näistä kulmista, ykköspäihteenä toimisi mieluummin ruoho kuin Pirkka-olut, ja anarkistiset tarranliimaajat saattaisivat piilotella ISIS-kytköksestä epäiltyä paperitonta ullakollaan hamppuviljelmien keskellä. Myös kirjassa mainituista lestadiolaisista saisi enemmänkin irti, onhan alueella kaksi rauhanyhdistystä ja valtavia puutaloja valtaville perheille.

Välillä olen ollut kyllästynyt paikallismaisemaan vahvasti juurtuneisiin dekkareihin; esimerkiksi Markku Ropposen Kuhala-sarjan suhteen olen jo luovuttanut, vaikka muuten luen mielelläni Jyväskylä-aiheista kirjallisuutta. Virpi Aaltosen tamperelaiskuvaus tuntui astetta raikkaammalta kuin esimerkiksi Seppo Jokisen, johtuen juuri poliisityön vähäisestä läsnäolosta juonen kehittelyssä. Toivon taitavalle esikoiskirjailijalle suotuisia kirjoitustuulia ja tälle teokselle laajempaa levitystä.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Nurmilinnun herääminen

IMG_1344Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Mentaalihygieniaa edistyneille

IMG_1275Jukka Laajarinteen romaani Pinnan alla pimeää (Atena, 2017) lupasi kansitekstissään sukelluksen kollektiivisen tietoisuuden, myyttien, arkkityyppien ja yhteisölllisten painajaisunien maailmaan. Kirjaa markkinoidaan psykologisena trillerinä, mitä se varmaan onkin, mutta itse en lukijana kokenut painostavaa kauhua. Lähitulevaisuuteen sijoittuvana dystopiana teksti avautui paremmin, käsiteltiinhän siinä jopa Odinin sotureita. Romaanin tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Turun seutu, ajanjakso nykyhetki tai aivan välitön lähitulevaisuus, poliittinen ilmapiiri pelokas ja polarisoitunut. Epidemioiden pelko on levinnyt mentaalihygienian puolelle, ja suomalaisten pelätään sekoavan muun muassa unien kautta. Odinin sotilaat ovat tässä siirtyneet maahanmuuttajien vihaamisesta oman kansan mielenterveyden vartijoiksi. Hulluuden tartuttajat halutaan eristää, vaikka kriteerit tartuttajien ominaispiirteistä ovat vielä epäselvät.

Teos on ehtinyt herättää kanssabloggareissa ihastusta ja hämmennystä. Itse luin romaanin suht sujuvasti, vaikka osa tieteellisestä jargonista ohitti ymmärrykseni. Päähenkilö, psykoanalyytikko Kaarlo Nuortevan kielenkäyttö oli minulle tuttua 90-luvun opinnoistani, luin tuolloin paljon psykoanalyyttisesti suuntautunutta teoriaa. Puhe abjektista ja liminaalitiloista ei ollut niin vaikeaa kuin sivuhenkilöiden fysiikkaan, tähtitieteeseen ja objektiiviseen materialismiin liittyvät pohdinnat. Nuortevan varsin menestyksekästä uraa valaisivat runsaat lainauksen hänen tutkimuksistaan. Pidin paljonkin hänen tapaustutkimuksistaan vaikeasti sairastuneiden potilaiden parissa. Tässä etsittiin kummallisia yhteyksiä rockkonserttien massahysterian, Touretten syndrooman, penisvarkauksien ja saatananpalvonnan väliltä. Nämä pohdinnat olivat värikkäitä ja paikoitellen koomisia.

Laajarinteen luomat henkilöhahmot ovat kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, ylianalyyttisia ja emotionaalisesti kylmiä tai haasteellisia. Päähenkilö Kaarlo on jäänyt ensi rakkautensa vangiksi, vaikka onkin myöhemmin purkanut seksuaalisia patoutumiaan myös potilaisiin. Ensirakkaus Doris on edennyt epidemiologian laitoksen tutkijaksi, perustanut perheen turvallisen miehen kanssa ja ottanut etäisyyttä myrskyisästä nuoruudestaan. Doriksen ranteessa on kuitenkin muistona tatuoitu musta aurinko, epätoivon ja masennuksen symboli. Eksät tapaavat kahdenkymmenenviiden vuoden hiljaisuuden jälkeen työrooleissaan. Kohtaamiset ovat latautuneita, ja älyllisesti haastavia.

Romaani on tiivis ja symbolisesti monimerkityksinen. Samaan aikaan omituisuuksia tapahtuu Helsingissä, Tbilisissä, Budapestissa, Amsterdamissa ja Siperiassa. Eläintarhoista karkaa bengalintiikereitä, ihmiset hyppäävät mereen psykoottisessa tilassa, heitä putoaa kaupungin alla oleviin kanaviin, ja Jamalin niemimaalla ilmenee vaarallisia metaanipurkauksia, jotka edistävät ilmastonmuutosta uhkaavalla tavalla. Eri kulttuurien vedenpaisumusmyyttejä kaivellaan selityksiksi tapahtumille, mutta samalla kotimaasta löytyy sopiva syntipukki, kauaskatsoja Antero, joka pidätetään ja nukutetaan kansallisen turvallisuuden nimissä.

Anteron hahmo olikin kiinnostavampi kuin Kaarlon, ja monissa muissakin sivuhenkilöissä oli potentiaalia, joka jäi osittain avaamatta. Olisin myös odottanut juonelta lisää kierroksia. Nyt tuntui, että Kaarlolla ja Doriksella oli liikaa aikaa ja intressiä ottaa toisistaan mittaa älyllisinä miekkailijoina, mutta he eivät koskaan edenneet tapahtumien keskipisteeseen, kuten Korkeasaareen tai Turun paloon. Teosta voi varmasti lukea myös parodiahorisontista, sillä kaikki Kaarlon toiminnasta  psykoanalyytikkona ei siedä päivänvaloa ja mieleen tuleekin, ovatko hänen luomansa vaikeat tapaukset Dorista lukuunottamatta täysin fiktionaalisia. Onko hän mahdollisesti valekallonkutistaja?

Teos herätti minussa paljon juonesta ja hahmoista irrallisia omia kysymyksiä mielen sairauksien mahdollisesta tarttumisesta. Loppuratkaisua en täysin tajunnut, ja kerronnan tyylissä oli paikoitellen liiallista esitelmöintiä, mutta siitä huolimatta koin jääväni lukijana vahvasti saamapuolelle erityisesti tiedollisesti. Teos tarjosi myös runsaan intertekstuaalisen rihmaston, ja rohkaisi minua vihdoin tarttumaan mm. Yann Martelin Piin elämään, joka toimi yhtenä kirjan avaintekstinä.

Voimaeläinten ystäville teos taatusti avautuu aivan erityisellä tavalla. Kuitenkaan se ei saa Korkeasaaren kävijöitä pelkäämään ensi kesän Kissalaakson kiertueella. Kaikkien kirpputorien kestotuote, joka kotiin ilmaiseksi jaettu Bengalintiikeri-DVD:kin pomppasi mieleeni kirjaa lukiessa.

Puhtaasti sanataiteen näkökulmasta koin, että teksti olisi kaivannut vahvempaa editointia, siitäkin huolimatta, että Laajarinne on monipuolinen ja kokenut kirjailija. Spekulatiivisen fiktion sisäpiiriläisille teksti tuskin tuottaa päänvaivaa, mutta genreä vähemmän tuntevat lukijat eivät välttämättä heti lämpene supertiiviille ja symboleja pursuavalle kirjoitustyylille. Itse jäin kaipaamaan lisää toimintaa ja vähemmän isoja sanoja.