Lasillinen pelottavaa chileläistä

VyöryTeos: Niina Repo: Vyöry (Siltala, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Tänään, Aleksis Kiven päivänä, onnistuin lukemaan romaanin, jossa siteerattiin Kiven Oravan laulua. Romaani kertoo naisesta, joka on linnoittautunut idylliseen puutaloonsa stressiperäiselle sairauslomalle, ja jonka yksi pakkomielle on takan rakennuttaminen. Nainen viettää päiviä kotona mystisen Takkamestarin kanssa, joka tuntuu ottavan perheen asioiden hoitamisessa isomman roolin kuin remonttimiehen kuuluisi.

En tunne Niina Revon aiempaa tuotantoa, enkä muutenkaan tiedä hänen kirjailijanurastaan paljoa. Tämä on hänen seitsemäs romaaninsa, ja hän on myös kirjoittanut lastenkirjoja yhdessä edesmenneen Seita Parkkolan kanssa. Vyöry osui ja upposi minuun niin, että ihmettelen, miksi en ole hänen teoksiaan aiemmin huomannut.

Romaanin päähenkilö Sylvia on ammatiltaan arkistonhoitaja, ja hän käyttää työajastaan ison osan kirjoittamalla kirjeitä kuolleille historian hahmoille. Sylvian miehellä Rurikilla on heikosti menestyvä kalakauppa, eli hän kuljettaa tuoretta kalaa asiakkailleen kylmäautolla ovelta ovelle. Rurik on mennyt naimisiin Sylvian kanssa tietoisena tämän mielen hauraudesta, heillä on kaksi tytärtä ja ainakin ulkoisesti asiat mallillaan. Sylvia on hyvin omistautunut äiti, joka on jatkuvasti lastensa hyvinvoinnista huolissaan.

Kun perheeseen saapuu vaihto-oppilas Chilestä, asiat alkavat eskaloitua niin Sylvian päässä kuin perheen dynamiikassakin. 17-vuotiasta Karlaa epäillään milloin mistäkin, mutta samalla Sylvia haluaa auttaa nuorta naista tämän ongelmissa. Perheen oma tytär on vastavuoroisesti vaihtarina Chilessä, eikä Sylvia kestä henkisesti, ellei saa tyttäreltään päivittäistä ”kaikki ok”-viestiä. Karla käy asumassa kolmessa eri perheessä, ja hän katoaakin ainakin kerran. Ehkä Karla on patologinen valehtelija, mutta kaikki hahmot teoksessa ovat tavalla tai toisella epäluotettavia.

Harvoin olen innostunut näin paljon romaanista, jossa on täydellisesti epäluotettava kertoja. Vyöry ei ole varsinaisesti psykologinen trilleri (vaikka kategorisoin sen siksi tässä postauksessa muun genremääritelmän puutteessa), emmekä tiedä, tapahtuuko siinä edes rikosta, mutta ainakin itse koin sen lukijana kauhua. Nyansoitua, epämääräistä kauhua, joka johtuu Sylvian monista rinnakkaisista todellisuuksista. Sylvia on rasittava NIMBY:ilijä, naapurikyttä, ilmiantaja, feikkien rikosilmoitusten tehtailija, ammattihuolestuja. Paikoitellen hänen ulosantinsa muistuttaa myös Touretten syndroomaa.

Mielenterveyskirjana teos onnistuu siksi, että se ei yritä liiaksi diagnosoida Sylviaa ja hänen lähipiirinsä hulluja. Iltaisin Sylvia viettää enemmän aikaa netin keskusteluryhmässä nimeltä ”Vaihdetaan hulluja”, jossa ihmiset jakavat tarinoita hulluista elämässään, kuin aviomiehensä kanssa. Repo näyttää tässä oivasti internetin vertaistuen mahdollisuuksia ja sudenkuoppia – ryhmä ei pelkästään voimaannuta Sylviaa, vaan antaa hänelle mahdollisuuden syventää sivupersooniaan. Sylvia on sairaalloisen kiinnostunut muiden mielenterveysongelmista, varsinkin naapurin kaupungin vuokratalon epätoivoisista ihmiskohtaloista.

Tämä oli vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, vaikka vaikuttaa täysin fiktiiviseltä ja keskittyy enemmän avohoidon haasteisiin kuin sairaalaelämään. Kirjassa on monia tasoja, ja vaikka Sylvian traumaattista lapsuutta avataan vain vähän, sairastumisen juuret ovat kotioloissa. Liikuttavin ja koskettavin teema oli vanhat valokuvat, joille Sylvia puhelee ja joiden hahmoille hän kirjoittelee kirjeitä. Suomessa kun on ollut tapana eliminoida kuvista mieleltään sairastuneita sukulaisia – käytäntö, johon en ole itse törmännyt, mutta joka vaikuttaa uskottavalta. Sylvialla on sukulaissielu Emma, joka on tullut tuolla lailla deletoiduksi, ja hän pelkää omankin kohtalonsa puolesta.

Pidin kirjasta siksikin, että se osoittaa mielenterveysongelmien yleisyyden myös noin sanotuissa ehjissä perheissä, joissa ei käytetä yltiöpäisesti päihteitä. Sylvialle perhe on kaikki kaikessa, ja eniten hän pelkää sen menettämistä. Pidin myös työelämän kuvauksesta teoksessa, sillä elämme viimeisiä aikoja, jolloin joku voi kirjoitella kirjeitä mielikuvitusystävilleen työajalla. Repo kertoo herkullisella tavalla suojatyöpaikkojen viimeisestä rintamasta. Sylvian kaltaisille ei nykymaailmassa ole tarjolla paljoa mahdollisuuksia, ei välttämättä edes kuntouttavaa työtoimintaa, jossa sielläkin on pelattava yhteiskunnan normien mukaan.

Vyöry on monitasoista, haastavaa laatuproosaa, joka varmasti jakaa lukijoita. Arvostan kovasti sen monisyistä kerrontaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia, toden ja valheen häilyviä pintoja, ja myös huumoria, joka pilkehtii paikoitellen täysin kreisillä tavalla.

En ole lukenut yhtään huonoa teosta Siltala-kustantamolta, mutta välillä luen heiltä sanataidetta, jossa pelkillä sanoilla on suurempi paino kuin teemalla. Meitä lukijoita on moneksi, ja minuun ei yleensä tee vaikutusta fiktio, jossa taide kulkee kaiken muun edellä. En esimerkiksi saanut suurta kicksiä Aki Ollikaisen Pastoraalista (myös Siltalalta), joka oli kaunis ja idyllinen teos kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Tässä romaanissa oli huikeaa sanataidetta ja yhteiskunnallista sanomaa samassa paketissa.

Mainokset

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

WalshRosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.

Oman elämän Tuska-festivaaleilla

gustafsson pohjaHuomaan, että valitsen usein alitajuisesti samantyyppisiä kirjoja luettavaksi peräkkäin. Heti Saara Turusen Sivuhenkilön jälkeen eteeni pompsahti Laura Gustafssonin omaelämäkerrallinen romaani Pohja (Into, 2017). Gustafssonin esikoisteos Korpisoturi oli vahva lukuelämys – jopa niin vahva, että minun piti lukea se kahdesti ennen kuin uskalsin blogata siitä.

Turusen ja Gustafssonin toisten teoksien välillä on se yhteys, että niissä kuvataan teatterikoulusta valmistuneiden nuorten naisten angstista elämää Helsingissä. Tyylilaji on molemmissa erilainen, Turusen teksti on humoristisempaa, kun taas Gustafsson kirjoittaa postmodernin kokeilevasti. Turunen käsittelee teoksessaan pariutumispulmia, sinkkuutta ja lapsettomuutta, kun taas Gustafssonin kertoja on pienen lapsen äiti, eronnut ja seksuaalisesti hyvin viriili.

Teos tuntui sellaiselta, johon olisin varmasti rakastunut nuorempana, sillä siinä kuvataan rehellisen raa’asti mielenterveyden järkkymistä, itsetuhoisuutta, päihteiden liikakäyttöä ja syömishäiriöitä. Meininki on vahvasti samansuuntaista kuin Sofi Oksasen alkutuotannossa, sillä erotuksella, että tässä kertoja on äiti ja vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tällä äidillä on huoli omasta selviytymisestään vanhempana, niin masennuslääkkeitä käyttäessä kuin ilman niitä.

Seksuaalisuus on kertojan keskeinen ilmaisukanava, mutta myös jatkuvan tuskan lähde. Hän on ollut jo nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon kaikenmoisten stalkkereiden ja ahdistelijoiden ympäröimänä. Samalla hänen asiakkuutensa sukupuolitautien polilla alkaa muodostua suureksi rasitteeksi. Heikossa taloustilanteessa hän on iloinen päästessään opiskelevan seksuaaliterapeutin harjoitteluasiakkaaksi. Kuitenkin hän on jo aiemmissa terapiasuhteissaan oppinut valehtelemaan taidokkaasti, eikä ole varma siitä, toimiiko sanallinen terapia hänen tapauksessaan lainkaan.

Arvostan tätä teosta sen rehellisyyden ja monisyisen analyysin (myös yhteiskunnallisen) vuoksi, mutta taas kerran se taisi osua väärään saumaan, eli en pystynyt juuri nyt keskittymään kunnolla fragmentaariseen kerrontatyyliin. Voi hyvinkin käydä niin, että palaan teoksen pariin uudestaan, ja revin taas uusia merkityksiä toisella lukukerralla. Juuri nyt teksti tuntui minun lukijan positiostani liian terapeuttiselta ja tunnustukselliselta. Tosin juuri teoksen nimestä voi päätellä, että se kuvaa oikeasti koettua kriisiä – ja että sen lukeminen voi toimia tärkeänä vertaistukena samansuuntaisten ongelmien kanssa eläville.

Mielenterveyden kommervenkit nousivat minulle tämän teoksen vahvimmaksi anniksi. Varsinkin jäin pohtimaan tuota lääkeriippuvuutta, ja masennuslääkkeiden vaikutuksia rintaruokittavaan vauvaan. Myös ristiriitaisten diagnoosien ja itsediagnoosien ”vuoropuhelu” jäi mieleen, ja tuntui hämmentävältä.

Mikään helppolukuinen tai vahvasti emotionaalinen, helposti samastuttava terapiakirja Pohja ei kuitenkaan ole, vaan sen kaunokirjallisten ambitioiden vuoksi se vaatii lukijalta kiinnostusta maailmankirjallisuuteen ja feministiseen teoriaan. Tämä ulottuvuus pelastaa teoksen vajoamasta liialliseen synkkyyteen ja introspektioon. Koin, että noita kirjallisia pohdintoja olisi jopa voinut olla teoksessa lisää.

Pohjaa suosittelen kaikille niille, jotka ovat juuri heränneet vieraasta sängystä väärän ihmisen vierestä, eivätkä oikein tiedä, mihin sieltä suuntaisivat neuvoa-antavalle. Keskeneräiseen elämään, keskeneräisille ihmisille, eli takuuvarmasti meille kaikille, ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Illallista Tove Jansson-salissa

Ruth WareBrittien psykologinen trillerituotanto on omanlaisensa teollisuus, jonka kirjoittajilla on oltava hallussaan sama kaava, menestyksen algoritmi. Olen lueskellut ainakin viiden tuoreimman menestyskirjailijan teoksia (Paula Hawkins, Clare Mackintosh, J.K. Tremayne, J.P. Delaney ja Ruth Ware) ja löydän näiden teosten välillä niin paljon yhtäläisyyksiä, että melkein heikottaa.

Tosin en ole asiasta hämmentynyt tai huolissani, mutta se huvittaa.

Lukemissani kirjoissa kauhu on rakentunut näiden kolmen asian ympärille (tai niiden yhdistelmälle): 1) päähenkilön päihde- tai mielenterveysongelma tai traumatausta, 2) kuolleet tai kadonneet lapset, 3) eristetty tai kontrolloitu paikka (kuten saari, syrjäkylä, kesämökki, laiva, älytalo).

Ruth Waren toisessa romaanissa Nainen hytissä 10 (Otava, 2017, suom. Terhi Kuusisto) kauhun kohteena toimii luksusristeilijä Aurora Borealis, jonka tarkoituksena on viedä huippurikkaita katsomaan Norjan vuonojen revontulia eksklusiivisessa seurassa. Laivan neitsytmatkalle on kutsuttu mediaväkeä, ja lontoolainen toimittaja Laura ”Lo” Blacklock pääsee lyhyellä varoitusajalla mukaan paikkaamaan pomoaan.

Reilu kolmikymppinen Lo on ollut uskollisesti töissä samassa matkailulehdessä jo kymmenen vuotta, mutta ura on tyssännyt jo aikoja sitten, ja työn sisältö on puuduttavaa. Risteily on hänelle näytön paikka, sillä onnistunut juttu voisi poikia äitiysloman sijaisuuden ja oikeita juttukeikkoja maailmalle. Kukaan muukaan ei ole tullut laivalle rentoutumaan, vaan nimenomaan verkostoitumaan kyynärpäät verillä rahaeliitin kanssa.

Minusta kirjassa oli varsin lupaava alkuasetelma, ja olin klaustrofobisesta tunnelmasta aidosti kauhuissani ainakin puoliväliin saakka. Ruth Ware vaikuttaa kirjailijalta, jolle pohjoinen ulottuvuus on rakas – hänen esikoisteoksessaan Synkän metsän siimeksessä viihdyttiin pohjoisenglantilaisella kesämökillä, myös viileissä tunnelmissa. Tässä romaanissa viljellään huumorin sävyttämänä monia skandi-kliseitä, ja miehistö puhuu paikoitellen herkullista tankeroenglantia. Muumit, Henning Mankell ja moni muu skandikirjallisuuden helmi mainitaan, ja Norjan perukoilla tuntuu asuvan vain kalapuikkokapteeneja.

Luin kirjan sujuvasti, ja nautin matkanteosta, vaikka en ollut vakuuttunut kaikista henkilöhahmoista enkä juonesta. Sivuhenkilöt jäivät hyvin ohuiksi karikatyyreiksi, enkä oikein jaksanut edes spekuloida murhaajan identiteetillä. Päähenkilön omaa mielenterveyshistoriaa käsiteltiin suht uskottavasti, ja kirjassa myös pohdittiin masennuslääkkeiden pitkäaikaisen käytön rasituksista muistille ja havainnointikyvylle.

Tämä teos ei ollut heikoin esitys em. kirjailijoiden tarjonnassa, mutta en usko sen jättävän minuun syvää muistijälkeä. Sen verran kevyt trilleri tämä on, että uskallan suositella tätä vaikka matkalukemistoksi laivalle. Ja nimenomaan lomalukemistona teos voi toimia, koska se ei vaadi syvällistä keskittymistä.

Kirja saattaa myös miellyttää lukijoita, jotka rakastavat lifestyle- lehtiä. Laivan tunnelmien ja sisustuksen kuvaus oli ansiokasta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin J.P. Delaneyn lontoolaisen älytalon kuvauksesta teoksessa Edellinen asukas. Superrikkaiden maailmaan kurkistaminen on ehkä se ”koukku”, joilla tämäntyyppisiä kirjoja myydään. Mutta ehdoton rimanalitus tässä oli viittaus Fifty Shades of Grey:hin, ja sen jälkeen en enää jaksanut ottaa mitään juonessa tosissaan.

 

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Nekalan kutsumattomat vieraat

IMG_1425On ilo ja kunnia arvioida Virpi Aaltosen esikoisromaani ja Kouvolan XX dekkaripäivien voittaja noin sadan metrin päästä sen keskeiseltä tapahtumapaikalta. Nekala (2016, Kouvolan kaupunki) voitti dekkaripäivien pienoisromaanikilpailun ja tuli julkaistuksi päivien toimesta. Tänne Nekalaan saakka viesti voitosta ei olisi kiirinyt, ellen olisi bongannut teosta tänään paikallisesta kirjastosta lumisadetta paossa.

Nekala sijoittuu eritoten lähiön kerrostalokeskittymään, jonka keskellä on pieni K-market ja oli joskus myös leipomo. Kolmikymppinen Maria on muuttanut puutaloon pahojen kulmien lähistöön kiperää eroa pakoon, eikä ole varma kotiutumisestaan nurkille, jossa asuu poikkeuksellisen paljon puliukkoja ja mt-kuntoutujia. Hänen elämänsä on jämähtänyt työn, lähikaupan ja kodin triangeliin, ja vaikka hän välillä yrittää käydä joogakursseilla ja big band-keikoilla soittamassa, hän potee kroonista yksinäisyyttä karuilla hoodeillaan.

Marian kesä liikkuu kohti outoja sattumuksia ja absurdia huumoria, kun hänen reviirilleen muuttaa koditon Saabissa nukkuva ”tumma prinssi”. Samalla hän törmää Gunvaldiin, tukholmalaiseen poliisiin, joka on tullut viettämään kesälomaa Nekalaan Havannan sijaan. Gunvaldin selitykset lomanvietosta Iidesjärven lintutornin kieppeillä kuulostavat epäilyttäviltä, mutta mies onnistuu kutsumaan itsensä naisen luo kahville epäsuomalaiseen tapaan kauppareissulta.

Autossa asuminen nekalalaisella parkkipaikalla tuskin on tavaton näky paikallisille, mutta lähikaupan myyjät ottavat haisevan asiakkaansa erityissyyniin. Eräs myyjistä muistaa miehen käyneen veljensä luona lomalla Ruotsista käsin vuosikymmeniä sitten. Nekalalainen pitkä muisti ja yhteisöllisyys yllättävät. Aaltonen maalaa lähiön raittia leveällä sudilla, johon tarttuvat historialliset sattumat. Lähiössä on tapahtuma-aikoina vain kaksi baaria, Rysä ja Kaivo (Katiska ja Railo), mutta siirtolapuutarhan asukit muistavat kauimmas menneisyyteen. Lähiöön parhaiten sointuvaa taustamusiikkia on Olavi Virta, vaikka myös Kake Randelinia kuunnellaan automankasta.

Nekala on yksi humoristisimmista dekkareista, joita olen koskaan lukenut, ja sen teemat lähentelevät enemmän psykologista jännitystä ja kauhua kuin perinteistä rikosten ratkaisua. Marian asunnon parvekkeella käy uhkaavia lintuja, pääseepä pöllökin asuntoon sisään saakka vartioimaan sen emännän turvaa tiukan paikan tullen. Enkelikoriste menee mystisesti rikki ja jääkaapista katoaa siideriä. Jos Maria joutuu asuntonsa ikkunasta seuraamaan jatkuvaa ilmaista Kaurismäen leffaa, joutuu hän omassa elämässään vielä absurdimpien tapahtumien todistajaksi ja panttivangiksi.

Vaikka teos sijoittuu lähes kokonaan Nekalaan, on se jollain tasolla herkullinen kommentaari ruotsinsuomalaisuudesta ja naapurimaiden suhteista. Poliisi-Gunvaldin suomen kielen taito on yllättävää, ottaen huomioon, että hän on poiminut kielen vain alamaailman hahmoja kuuntelemalla. Mieleltään järkkyvän potentiaalisen paluumuuttaja-Jannen mielenmaisema on kuitenkin teoksen ”pihvi”.

Valitettavasti en ole tänään kuvaustuulella, sillä olisin halunnut kuvittaa arvioni autenttisella kuvamateriaalilla. Romaanin fiktiivinen Nekala ei kuitenkaan ole tismalleen oma Nekalani, vaikka asioinkin kuvatussa pikkukaupassa harva se päivä. Oma Nekalani on hipimpi, vaihtoehtoisempi ja keskiluokkaisempi. Jos itse alkaisin kirjoittaa näistä kulmista, ykköspäihteenä toimisi mieluummin ruoho kuin Pirkka-olut, ja anarkistiset tarranliimaajat saattaisivat piilotella ISIS-kytköksestä epäiltyä paperitonta ullakollaan hamppuviljelmien keskellä. Myös kirjassa mainituista lestadiolaisista saisi enemmänkin irti, onhan alueella kaksi rauhanyhdistystä ja valtavia puutaloja valtaville perheille.

Välillä olen ollut kyllästynyt paikallismaisemaan vahvasti juurtuneisiin dekkareihin; esimerkiksi Markku Ropposen Kuhala-sarjan suhteen olen jo luovuttanut, vaikka muuten luen mielelläni Jyväskylä-aiheista kirjallisuutta. Virpi Aaltosen tamperelaiskuvaus tuntui astetta raikkaammalta kuin esimerkiksi Seppo Jokisen, johtuen juuri poliisityön vähäisestä läsnäolosta juonen kehittelyssä. Toivon taitavalle esikoiskirjailijalle suotuisia kirjoitustuulia ja tälle teokselle laajempaa levitystä.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.