Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Nainen uupumassa kaupallisiin kliseisiin

NAINEN IKKUNASSAMiksi, oi miksi, olen koukussa helppolukuisiin psykologisiin trillereihin? Miksi kerta toisensa jälkeen kahmin näitä samalla kaavalla kirjoitettuja bestsellereitä, vaikka tarjolla olisi jotain persoonallisempaa? Miksi puolella näistä kirjailijoista on pseudonyymit, ja miksi kirjojen nimet toistavat toisiaan?

Nainen junassa, Nainen hytissä 10, Nainen ikkunassa. Nainen kiipelissä suljetussa tilassa, damsel in distress. Yleensä tämän tyyppiset kirjan nimet eivät lupaa laatua. Tosin genren sisällä on eroja, ja jotkut teoksista tarjoavat kauhun ja jännityksen lisäksi muutakin ajateltavaa, toiset taas pelkän adrenaliinikicksin.

Amerikkalaisen A.J.Finnin teoksessa Nainen ikkunassa (Otava, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) päähenkilö elää talonsa vankina New Yorkin Harlemissa. Talo on hulppea viisikerroksinen kaupunkitalo, jonka kellarikämppä on vuokrattu nuorelle miehelle, Davidille. David toimii Anna Foxin epävirallisena talonmiehenä, koska Anna kärsii akuutista paniikkihäiriöstä ja agorafobiasta, eikä kykene ulkoilemaan kuin takapihallaan sateenvarjon turvassa. Enimmäkseen ei sielläkään. Jopa ikkunoiden avaaminen tuulettamistarkoituksessa tekee tiukkaa.

Anna Fox on nelikymppinen psykoterapeutti, jonka perhe, mies ja tytär, ovat muuttaneet muualle. Annan psyykkinen epävakaus ja alkoholismi tekevät hänestä hankalan elämänkumppanin ja äidin. Ilmeisesti hän on kerännyt varoja ennenaikaiseen eläköitymiseen, sillä hän pystyy edelleen asumaan 350 neliön lukaalissaan ja tilaamaan ruokaa ja viiniä kotiinkuljetuksella mielin määrin. Anna ei ole tyypillisin ”mielenterveyskuntoutuja” kuten me täällä Suomessa termin ymmärrämme, vaan hän pystyy edelleen tiettyyn pisteeseen saakka sanelemaan elämänsä kulkua. (Tosin minun on vaikea kuvitella yhteiskunnan tuilla elävän amerikkalaisen mielenterveyskuntoutujan arki Trumpin aikakaudella. Heistä ei ole olemassa kirjallisuutta, koska he eivät ole kaupallisesti kiinnostavia. Tai he kuolevat ennen kuin päätyvät jonnekin, jossa joku kirjailija voisi varastaa heidän tarinansa.)

Annan elämä keskittyy lähes kokonaan nettiin, elokuvien katselua, ryyppäämistä ja naapurikyttäystä lukuunottamatta. Hän antaa edelleen ”terapiaa” kaltaisilleen kotiin linnoittautujille, ja opiskelee ranskaa interaktiivisesti nettiryhmässä. Naapureitaan hän tarkkailee Canonin järjestelmäkameran linssin kautta, mutta ottaa harvemmin kuvia. Tai on liian kännissä pystyäkseen ottamaan tolkullisia kuvia.

Kirja onnistuu pitämään lukijan pihdeissään aivan loppuun saakka, enkä ainakaan itse osannut arvata juonen keskeisiä käänteitä etukäteen. Henkilöhahmoja on sopivasti, ja muillakin kuin Annalla on elämässään haasteita. Itse olin lukijana tosin aika pitkälti Annan oman tilanteen vankina, enkä ehkä eläytynyt tarpeeksi itse rikokseen, joka tapahtui Annan kotikadulla. Jäin kovasti miettimään täydellisen eristäytymisen ongelmakenttää, jonka nyky-yhteiskunta mahdollistaa, ainakin joillekin. ”Rikkaat syrjäytyneet” tulevat olemaan kasvava trendi, ja varsinkin kirjassa kuvattu vastuuttoman oloinen psyykenlääkkeiden määrääminen (ja apteekkikuriirin toiminta) ahdisti kovasti.

Nais-alkuisista teoksista tämä oli ainakin paljon parempi kuin Ruth Waren Nainen hytissä 10, ja kauhun suhteen tasavahva Paula Hawkinsin Nainen junassa-teoksen kanssa. Tosin juuri tuon teoksen kanssa temaattisia yhtymäkohtia oli niin paljon (päähenkilön alkoholismi, henkinen epävakaus ja yksinäisyys), etten aina muistanut, kumpaa teosta olin lukemassa. Tämä oli myös paljon rikkaampi yhteiskunnallisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisen Shari Lapenan teokset, joita olen myös blogissani arvioinut.

Siis genren sisäisesti teos asettuu mielestäni ”parempaan päähän”. Ehkä teos olisi vakuuttanut vielä lisää, jos siinä olisi ollut ripaus tulevaisuusdystopiaa – tällaisenaan se kertoo todellisuudesta, joka on jo täällä keskellämme. Suomessa ei vielä näin räikeänä, mutta kaikki idut kohti täydellisen kohtaamattomuuden yhteiskuntaa ovat jo itämässä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tätä blogia lukiessa viettävät kotona pyjamapäivää. Suosittelen siksi, että toivon kirjan kannustavan kotoa ulos lähtemiseen silloinkin, kun se ei ole pakollista. Itse kirjoitan blogia tänään kirjastossa, ja toivon valon lisääntyessä myös lukuharrastukseni siirtyvän enemmän ihmisten ilmoille.

Laudaturennätyksestä Netflix-äitiyteen

imageViime viikolla vietin pari tuntia aurinkoa paossa Kämmenniemen kirjastossa, ja siellä luin sujuvasti pomppien Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallista teosta Keskivaikea vuosi (S&S, 2016). Teoksesta olen kuullutkin jo paljon, ja itseäni siinä kiinnosti erityisesti kirjoittamiseen liittyvät kysymykset. Masennuksesta olen lukenut liikaakin. Paras masennuksesta kertova kirja on Julia Kristevan Musta aurinko, ja sen jälkeen en ole tarvinnut toista tietokirjaa aiheesta. Nyt tosin opiskelen kesäkursseilla mielenterveyskysymyksiä, joten masennuskirjojen lukeminen on jopa hyödyllistä. Ehdin jo käyttääkin tätä kirjaa yhdessä tehtävässä.

Vanhatalo on tullut minulle äskettäin tutuksi chicklit-kirjailija Veera Vaahterana, ja tässä teoksessa hän kirjoittaa koskettavasti syistä, miksi hän päätyi jakamaan kirjallisen uransa vakavampaan fiktioon ja viihteeseen. Veera Vaahteran alter ego syntyi masennuksen vuoksi, sillä hän oli uuvuttanut itsensä valitsemalla henkisesti raskaita teemoja. Hän halusi masennuksenkin keskellä kirjoittaa, mutta ei kyennyt jatkamaan  vanhoissa syvissä vesissä.

Vanhatalo meni psykiatrille hakemaan diagnoosia, jotta pääsisi haluamaansa taiteilijoille tarkoitettuun kuntoutukseen. Hän käveli vastaanotolta kädessään vakavampi diagnoosi kuin mihin hän oli varautunut. Masennusvuoden aikana diagnoosi vaihtui keskivaikeasta vakavaan. Hän vietti pitkiä aikoja sängyssä Netflixin parissa, ja lasten hoito jäi pääasiassa hänen miehelleen.  Tarinassa avioliiton vakaus oli pelastusrengas. Yksinhuoltajana hän olisi varmasti menettänyt lastensa huoltajuuden.

Vanhatalo oli nuorena tottunut helppoon menestykseen. Hän teki aikanaan yo-kirjoitusten laudaturennätyksen ja valmistui yliopistostakin kolmessa vuodessa. Oma asuntokin hänellä oli jo 24-vuotiaana. Olen itsekin miettinyt, altistaako asioiden liian helppo saaminen masennukselle. Oma tarinani ei ole ollut näin nousujohteinen, mutta jaan Vanhatalon kanssa tietynlaisen nopeuden. Kun suorittaa oman elämänsä maratonia 24/7, on todennäköistä, että romahdus tapahtuu jossain vaiheessa. Satumaisella menestyksellä on aina varjopuolensa.

imageVanhatalon sairauskertomus on melko tavallinen, eikä teos anna tiedollisesti paljoa uutta mielenterveydestä kiinnostuneille. Sen sijaan taiteellisesta itseilmaisusta ja luovuudesta se avaa kiinnostavia näkökulmia. Itse olen kokenut, ettei luovuus yleensä ole mahdollista ilman jonkunlaista maniaa, oman terveyden ja muiden tarpeiden laiminlyöntiä. Itse en ainakaan pysty kirjoittamaan hyvin, ellen istu 12 tuntia putkeen koneella. Rankka keskittyminen vaatii taas välillä rankkoja huveja. Tässä Vanhatalo kokee, ettei hän enää voi osallistua taiteilijaelämään, koska hänellä on dosetti. Sairaus on johtanut moniin luopumisiin, mutta onneksi kirjoittamisesta hän ei joutunut luopumaan.

Itse jouduin luopumaan tutkijan työstä, koska pääni ei enää kestänyt tieteellisen kirjoittamisen kurinalaisuutta. Toivoin, että ura kirjailijana olisi vihdoin auennut, mutta ylenpalttinen aika te-toimiston apurahalla ei ole tehnyt kirjoittamiselleni ihmeitä. Tavoitteenani on vain julkaista se ensimmäinen romaani, en enää haaveile kirjailijan urasta. Monilla ihmisillä taiteellinen lahjakkuus ei olekaan suoraviivaista, vaan he voivat olla vähän lahjakkaita monella alalla. Itse olen kokenut tämän turhauttavana ja masentavana. Siksi suuntaankin nyt sosiaalialalle, jossa toivon mukaan saan käyttää luovuuttani muiden innostamiseen. On nimittäin palkitsevampaa esimerkiksi järjestää onnistunut taidetapahtuma kuin julkaista huonosti myyvä proosateos. Kaikki sellainen taide, josta saa välitöntä palautetta, on ollut itselleni mieluisinta.

Vanhatalon tapauksessa kirjallinen lahjakkuus on ilmiselvää, mutta samalla herkästi tuntevana ihmisenä hän on joutunut tekemään kompromisseja teemojensa valinnassa. Tuotteliaana ihmisenä hän voi kirjoittaa kahdella nimellä ja eri genreissä. Itse pidän Veera Vaahteran nimellä julkaistuista chicklit-teoksista, mutta havaitsin niistä sen emotionaalisen samastumisen ongelman, josta hän tässä teoksessa kertoo avoimesti. Veera Vaahteran seurassa minulla on hieman steriili ja miellyttämisenhaluinen olo. Kirjat ovat meneviä ja hauskoja, mutta en koe niistä nauttiessani edes lukevani kirjaa. Ja tällaisiakin kirjoja tarvitaan.

Vanhatalon viimeisintä romaania lukiessani taas koin oivalluksia, vahvaa samastumista ja syviä tunne-elämyksiä. Onko sitten niin, että tällaisilla taide-elämyksillä ei voi tulla toimeen, vaan kirjailijan on alitettava itsensä tuottamalla harmitonta hupaa kiireisille ja väsyneille aivoille?

Elämänmakuisesti kuolemanvietistä

Kourallinen tabujaKolmas rasti kaamoskirjojen löytöretkelläni on vaihteeksi tietokirja. Teoksen aihepiiri, itsemurhaa kokeilleiden ja heidän omaistensa tarinat, ovat olleet hidasta, mutta tärkeää luettavaa. Luen tämän tyyppistä kirjallisuutta todella harvoin, sillä koen mielen järkkymistä käsittelevät tosi tarinat usein ahdistavammiksi kuin fiktion.

Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen ovat haastatelleet suomalaisia selviytyjiä teoksessa Kourallinen tabuja – kertomuksia itsemurhasta (Atena, Jyväskylä 2014).  Haastateltavat eivät tosiaankaan ole homogeeninen ryhmä, vaan teoksen tarkoituksena on varmaan ollutkin löytää hyvin erilaisista taustoista ponnistavia ihmisiä. Kirjailijat ovat muokanneet haastattelujen pohjalta anonyymit tarinat, joista pystyy tunnistamaan vain henkilön iän ja sukupuolen. Moni haastateltavista on kamppaillut mielenterveyden ongelmien kanssa nuoresta iästä saakka, ja monella on suvussa ainakin yksi, ellei useampi itsemurhan tehnyt. Teoksen päällimmäisenä viestinä oli vakavan masennuksen periytyvyys ja siihen johtavat psykososiaaliset tekijät. Noin puolessa tarinoista itsemurhaa yrittävillä oli ollut itsetuhoisia vanhempia. Tietoisuus riskialttiudesta ei ole koskaan pahasta, vaikkakin omien vanhempien tarinoissa vellominen voi joskus tarpeettomasti pahentaa omaa oloa. Teos herättääkin lukijoita katsomaan uudelleen oman lähipiirinsä tapoja ja taipumuksia – eikö esimerkiksi jatkuva humalahakuinen juominen ja sen aiheuttama sekoilu ole perin pohjin itsetuhoista käyttäytymistä, vaikka juomarilla olisikin iltojensa aikana hauskaa?

Teos ei kuitenkaan ole ensisijaisesti analyysi suomalaisesta juomisesta – tässä alkoholismia käsitellään masennuksen sivuoireena, eikä toisin päin. Moni haastatelluista ei ole harrastanut humalahakuista juomista lainkaan, ja muutamilla on myös syvästi uskonnollinen tausta. Lapsuuden aikaisten traumojen, kuten seksuaalisen hyväksikäytön, ja koulukiusaamisen jättämät jäljet ovat muuttaneet monen persoonaa pysyvästi niin, että itsenäinen asuminen, opiskelu tai työssäkäynti ei enää suju. Monilla teoksen selviytyjillä on traumakokemuksen jäljiltä jakaantunut persoonallisuushäiriö niin, että joku sivupersoonista ”houkuttelee” itsetuhoisiin ajatuksiin. Tapaamme kilttejä perheenäitejä, jotka nappailevat yliannostuksen lääkkeitä perhejuhlien aikana tai rennon koti-illan aikana sipsikulhoon kätkettynä ”tv-mixinä”. Monissa tarinoista impulssi vahingoittaa itseä lähtee salakavalasti, eli kaikki informantit eivät ole hautoneet itsemurhaa vuosikausia ennen ensimmäistä yritystä.

Opinko teoksesta jotain uutta? Koin, että teoksessa oli monia aiheellisia hätähuutoja palvelujen leikkaamista vastaan. Tässä on kertomuksia surkeasti epäonnistuneesta avohoidosta, kun verbaalisesti lahjakas henkilö on päästetty sairaalasta liian aikaisin. Jotenkin teoksesta jäi olo, että ihminen ei saa olla liian puhelias tai sosiaalinen, jotta menisi läpi aidosti apua tarvitsevana – että ”kunnon” itsemurhakandidaatti olisi melkein vegetatiivisessa tilassa, ja että vain tällaisia tapauksia hoidetaan sairaalassa. Teoksessa oli enemmän positiivista kuin negatiivista sanottavaa sairaalahoidosta, joten koin sen olevan puheenvuoro laajemman akuuttivaiheen sairaalahoidon –  ja myös suljettujen osastojen – puolesta.

Todella monet itsemurhasta selviytyneet purkavat tuntojaan runoja kirjoittamalla, ja toiseksi suosituin terapiamuoto on käsityöt. Sosiaalisten tilojen ja kohtaamispaikkojen merkitys on suuri – on tärkeää löytää esimerkiksi klubitalo, jonne voi mennä, vaikka ei olisi käynyt suihkussa. Moni löytää tukea joogasta ja muista henkisistä riennoista, tosin samalla he varoittavat liian syvästä tai ankarasta uskonnollisuudesta.

Pienten lasten äitien sairastumistarinat olivat hurjimpia, sillä ne kertoivat omaa karua tarinaansa ”hyvän äidin” myytistä ja myös lasten huostaanoton stigmasta. Kaikki itsemurhaa yrittäneet eivät tässä kuitenkaan menettäneet lapsiaan, vaan moni oli pystynyt jatkamaan normaalia perhe-elämää ja tukemaan myös omia nuoriaan vastaavissa kipukohdissa.

Järkevin ajatus itsemurhasta tuli 51-vuotiaalta mieheltä, joka kuvasi kokemustaan näin: ”Tietoisuus itsemurhan mahdollisuudesta on ollut kävelykeppi, jota ei ole tarvinnut käyttää, mutta joka kuitenkin oli olemassa.” Eli tässä henkilö oli onnistunut kääntämään synkät ajatuksensa voimavaraksi. Monet haastateltavista luonnehtivat itseään kontrollifriikeiksi ihmisiksi, jotka haluavat myös päättää omasta kuolinpäivästään. Tällaisesta ajattelusta poisoppiminen onkin itsetuhoisuuteen taipuvaisille usein elämänmittainen kilvoittelu.

Teos on erittäin ajankohtainen tänään, ja toivonkin sitä luettavan ääneen barrikadeilla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta – kertoohan se myös paljon köyhyydestä, työttömyydestä ja syrjäytymisestä maassa, jonka terveyserot ovat Euroopan kärkijoukossa.