Niemien ja lahtien asukkaista

Teos: Kipeät sielut. Hulluuden historiaa Suomessa. (Gaudeamus, 2013)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Viime aikoina keskittymiseni tietokirjoihin on ollut huteraa, mutta usein päädyn silti lukemaan varsinkin mielenterveysaiheisia teoksia. Petteri Pietikäisen Kipeät sielut oli minulla tällä viikolla unikirjana, mutta tämä laaja ja tematiikaltaan painava teos olisi ansainnut lukusessioita kirjastossa muistiinpanovälineiden äärellä. Teoksen alusta jaksoinkin kirjoitella omia nootteja, mutta valtaosa tästä historiikista meni kuullun ymmärtämisen harjoitteena.

Kyseessä on siis 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin keskittyvä mieisairaalahistoriikki, joka keskittyy Nokian Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaalan arkistojen antiin. Pietikäisen työn keskiössä ovat valikoidut potilaskertomukset, joiden uudelleenkerronnassa on pyritty henkilöiden tunnistamattomuuteen. Tämä on tutkimuseettisesti tärkeää silloinkin, kun potilaat ovat jo kuolleet. Varsinkin nimiä ja kotipaikkakuntia on muutettu, mutta ammattien ja muun henkilöhistorian suhteen pysytään alkuperäisessä kertomuksessa.

Keskityn arviossani Pitkäniemen osuuksiin, koska tuo sairaalaympäristö on minulle tamperelaisena todellisin. Tärkeää on kuitenkin huomata, että 1900-luvun alussa Pitkäniemeen tuotiin potilaita ympäri maata. Aika paljon opin jo sen insitutionaalisesta historiasta Susan Heikkisen teoksesta Pullopostia Seilin saarelta, mutta tässä mennään syvemmälle potilaiden diagnostiikkaan ja psykiatrian aatehistoriaan.

Eniten koin oppivani uutta vuoden 1918 tapahtumista, ja niiden vaikutuksesta kansan mielenterveyteen. Pitkäniemi toimi myös kansalaissodan aikana Punaisen Ristin kenttäsairaalana, ja aatteelliset ristiriidat kuormittivat henkilökunnan välejä. Ennen sotaa ja sodan aikana sairaalan hoitajissa oli paljon punaisten kannatusta, he olivat järjestäytyneitä ammattiliittoon ja olivat onnistuneet järjestämään työvuorojaan 8 tunnin mittaisiksi. Sodan jälkeen suuri osa hoitohenkilökunnasta erotettiin, ja valkoiset lääkärit kirjoittivat pitkään punakapinallisuudesta psykopatologisin käsittein.

Toki Pitkäniemessä hoidettiin samaan aikaan niin punaisia kuin valkoisia kuin potilaita, eikä kaikilla sodan vuoksi ”säikähtäneillä” ollut vahvaa poliittista vakaumusta. Merkittävää on niiden potilaiden määrä, jotka eivät itse osallistuneet taisteluihin, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta niiden silminnäkijäksi.

Toinen keskeinen teema Suomen hulluuden historiassa on uskonnollisuus, ja herätysliikkeiden vaikutus varsinkin maalla asuvien, vähän kouluja käyneiden mieliin. Kirjassa todistetaan useita uskonnollisia psykooseja, ja käydään läpi lääkärien kirjoituksia aiheesta. Lääkärien parissa oli tyypillistä varoitella kansaa liiallisen uskonnollisuuden haittavaikutuksista, sillä kaikki maailmanlopun ennustajat eivät koskaan parantuneet harhoistaan. Nämä osuudet resonoivat omassa nykyisyydessäni, sillä lopunaikojen ennustuksilla ja pedonmerkkien tulkinnalla on taas uutta nostetta faktojenjälkeisessä mediamaailmassa. Onkin kiinnostavaa spekuloida sillä, miten vuodet 2020-1 asettuvat tulevaisuudessa hulluuden historiankirjoitukseen. Miten muistetaan esimerkiksi niitä, jotka odottelivat USA:n armeijan teloituskoneita saapuviksi Pirkkalan lentoasemalle, vain kivenheiton päähän Pitkästäniemestä?

Kolmas keskeinen teema liittyy seksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuuden patologisointi suomalaisessa lääketieteessä ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Pietikäinen ei löydä potilashistorioista monia tapauksia, jotka olisivat joutuneet sairaalaan pelkän seksuaalisuutensa vuoksi. Tämä johtunee siitä, että vakavasti sairaita potilaita oli riittävästi, eikä suomalaisissa agraariyhteisöissä oltu perinteisesti kummaksuttu oletetun sukupuoliroolin vastaista käytöstä tai ulkomuotoa.

Pietikäisen ote historioitsijana on ammattimaisen kiihkoton, mutta tästä huolimatta luvut, joissa käsitellään pakkohoitokeinoja, sähköhokkihoitoa ja lobotomiaa menivät minulla liikaa tunteisiin. En myöskään pystynyt ahmimaan teosta pitkinä jaksoina, vaan tunnin-parin sessiot olivat riittäviä.

Tämä on sen kaliiberin teos, että palaisin halusta tenttiä sitä johonkin opintokokonaisuuteen. Toivoisin sen herättävän kiinnostusta ei pelkästään humanisteissa ja yhteiskuntatieteilijöissä, vaan varsinkin hoitoalan ammattilaisissa. Itse koin saavani tästä ideoita myös luovaan kirjoittamiseen, eli luultavimmin palaan teokseen uudelleen paperikirjana.

Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.

Katto-Kassisen uudet seikkailut

Taivas ilman reunojaTeos: Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja (Karisto, 2018)

On ilo lukea tuoreita esikoisromaaneja, joiden teemat liippaavat omiani – varsinkin, kun kirja on kirjoitettu näkökulmasta, johon en itse olisi venynyt. Yritän siis tässä Nanowrimo-kuussa viimeistellä kolmatta romaani-ideaani, joka kai liittyy myös mielenterveyteen – kaksi ensimmäistä eivät ole vieläkään saaneet kustantajilta vihreää valoa.

Anne Vuori-Kemilän esikoisteos Taivas ilman reunoja on dekkarigenren reunoilla pyristelevä tarina mielen hajoamisesta ja sen korjaamisesta pienin askelin. Sen päähenkilö on nuori aikuinen, matematiikan opiskelija Kai, jonka perhe hajosi kauan ennen mieltä.

Kain entinen paras ystävä Toni on kuollut, ja poliisit käyvät kuulustelemassa Kaita asiasta, kun hän on hoitojaksolla mielisairaalassa. Kailla olisi muutakin asiaa poliisille osastolla tapahtuvista väärinteoista, mutta kukaan ei ota Kain havaintoja vakavasti, onhan hänellä diagnosoitu psykoosialttius. Kain lääkitystä lisätään, mutta hän yrittää olla jäämättä koukkuun keltaisiin mömmöihin, jotka tainnuttavat suurimman osan potilaista toimintakyvyttömiksi.

Olin kirjan alkumetreillä juonen kanssa hukassa, ja meinasin jättää sen kesken, koska olin mielestäni lukenut jo kymmeniä vastaavia kuvauksia ala-asteella tapahtuvasta koulukiusaamisesta. Onneksi en jättänyt, sillä teos kasvoi mittaansa vasta toisessa puoliskossa. Kirja on surullinen, jopa traaginen perhedraama, mutta eniten se kertoo psykiatrisen sairaalan arjesta.

Aivan samoihin sfääreihin tämä romaani ei yllä kuin vaikka Juha Hurmeen Hullu, mutta myös kerrontatekniikka on tässä erilainen. Kai on vahva minäkertoja, mutta hänen kohtaloaan valotetaan myös hänen läheistensä kautta ja sairaalan ulkopuolella. Kirjassa on takaumia Kain lapsuuteen ja nuoruuteen, ja varsinkin korkeiden paikkojen teema on tarinassa keskeinen. Kain paras lapsuudenmuisto osoittautuu traagiseksi avainkertomukseksi, joka muiden näkökulmasta oli erään episodin loppu. Katto-Kassiseen ei tässä viitata, mutta koin Kain hahmon silti nojaavan tähän satuhahmoon, pääsehän hän sairaalassa käynnin jälkeen jopa kattofirmaan työkokeiluun.

Jotain samaa oli tässä romaanissa ja Riikka Pulkkisen uutuusteoksessa Lasten planeetta, joka käsittelee myös toisena teemanaan nuoruudenaikaista psykoosia. Pulkkisen näkökulma aiheeseen on teoreettisempi ja kliinisempi, kun taas Vuori-Kemilä käsittelee psykoosin hoitoa enemmän potilaan näkökulmasta ruohonjuuritasolta – potilaan, joka ei tunne alan sanastoa kauttaaltaan, eikä ainakaan vielä ole lääkkeiden spesialisti. Tässäkin Kailla on huolehtiva sisar, joka on hommannut veljensä sairaalaan ja joka jatkaa vierellä kulkemista myös sieltä päästyä. Sisarussuhteen kuvaus teoksessa on vahvin ulottuvuus, samoin kuin isäsuhteen Veijoon, joka ei ole ”edes sukua”.

Sivuhenkilöitä, varsinkin osaston hoitajia ja potilaita, teoksessa on runsaasti, mutta kaikilla on juonen kannalta joku funktio. Potilaiden välisiä seksuaalisia tuntemuksia käsitellään rohkeasti, ja varsinkin potilaiden seksuaalinen hyväksikäyttö nousee merkittäväksi sivujuoneksi. Kirjassa tehdään tarkkoja havaintoja ruumiillisuudesta, pukeutumisesta ja hajuista – jossain vaiheessa olin jo jäädä osaston hajumaailman jyräämäksi. Toisaalta pidin siitä, ettei asioita kuvattu poliittisen korrektivismin linssien takaa.

En tiedä kirjailijasta muuta kuin mitä Kariston sivuilla kirjailijaesittelyssä kerrotaan. Hän on breikannut suht kypsässä iässä (s. 1958), ja työskennellyt aiemmin psykiatrisena sairaanhoitajana ja opettajana. Näkökulma kirjassa ei ainakaan ole hoitotyötä ihannoiva, vaan pikemminkin yhteiskuntakriittinen. Olisin veikannut kirjailijalla olleen enemmän taustaa sosiaalityössä kuin sairaanhoidossa. Nuoren miehen sielunelämää Vuori-Kemilä kuvaa aukottoman uskottavasti, myös aikoja, jolloin hän ei kokenut olevansa mieleltään sairas. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa esikoisromaanin, johon ei ole todennäköisesti ammennettu paljoakaan hänen omasta elämäntarinastaan.

Kirja on saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana huomiota ainakin blogeissa, ja toivon sille lisää näkyvyyttä myös lehtien arvioissa. Luin tätä kuitenkin enemmän perusromaanina kuin dekkarina, ja koen, että sen vahvuudet ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tämä varmasti koskettaa monenlaisia lukijoita, eikä ainakaan jää itsehoidollisen terapiakirjallisuuden osastolle. Terapiapuheen vähyys on sen suuri vahvuus, samoin kuntouttavan työtoiminnan kritiikki. Kaikessa karuudessaan tämä romaani onnistuu jakamaan toivoa – ei välttämättä kaikille alan parissa työskenteleville, mutta ainakin kuntoutujille ja heidän omaisilleen.

Hyvää mielenterveysviikkoa!

IMG_1819Tänään alkaa vuosittainen Mielenterveysviikko, ja meillä bloggareilla on haasteena lukea viikon aikana mielenterveyteen liittyvä teos. Viikkoa voi viettää myös osallistua eri mielenterveyden toimijoihin tapahtumiin ympäri maata, tai vaikka ilahduttamalla ystävää treffeillä tai kyläilemällä pitkästä aikaa.

Oma viikon teokseni on Juha Hurmeen Hullu (Teos, 2012), jota olen yrittänyt viiden vuoden ajan tavoittaa. Näyttämölläkin Hullua olisi saanut nähdä moneen otteeseen, mutta olen tainnut pelätä liian vahvaa tunnereaktiota. Paljon olen kirjasta lukenut, pelkkää hyvää, ja varmasti myös seurannut Hurmeen haastatteluja aiheesta eri medioissa. Kun Hurme vielä on tänä vuonna Finlandia-kandidaattina uutuusromaanillaan Niemi, se tekee tästä lukukokemuksesta ajankohtaisemman. Silti Hullu puhuttelee minua nyt enemmän, enkä ole tainnut Hurmeelta koskaan mitään aiemmin lukeakaan. Kuunnellut häntä olen ainakin kerran, luennolla näytelmäkirjallisuudesta, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

Teoksessa viisikymppinen mieskertoja käy läpi neljää kokemustaan Siitä, eli ennenaikaisesta kuolemasta. Miehellä on ollut kolme psykoosinkaltaista kokemusta nuoruudessaan, mutta hän on selvinnyt niistä ilman sairaalakeikkaa. Neljäs kerta puhkeaa hänen 87-vuotiaan äitinsä tehdessä kuolemaa, ja liittyy jollain tavalla lapsuuden ja nuoruuden selvittämättömiin salaisuuksiin. Mies viedään kotinurkiltaan Helsingin Kalliosta ensin keltaiseen taloon, sieltä valkoiseen ja lopulta harmaaseen. Miehellä on välittävä lähipiiri, ystäviä ja rakkautta riittää, ja työkin pitää kiireisenä. Psykoosialttius ei tunnu hänellä olevan suoraan riippuvainen elämän suhdanteista.

Teosta on varmasti ruodittu puhki täällä Blogistaniassa, joten en referoi enempää juonta enkä hahmoja. Kerron vain, millaisia ajatuksia teos herätti minussa mielenterveyden näkökulmasta. Pelkäsin, että teos olisi suomalainen versio leffasta Yksi lensi yli käenpesän, joka on minulla ikimuistoisin mielisairaalakuvaus, kuten varmasti monella muullakin. Leffaan viitataankin itseironisesti, mutta kertoja ei todellakaan ole Jack Nicholsonin inkarnaatio.

Psykoosiin monilla liittyy kaikkivoipaisuuden ja syvän vainoharhan kokemuksia, ja Hurmeen kuvaus vaikuttaakin kovin todenmukaiselta. Raamattu kuluu osastolla puhki profetioiden toivossa, ja maitopurkin kyljestäkin voi lukea salaisia viestejä. Oikeastaan koko maailma, kaikki maailman kaunokirjallisuus on kirjoitettu vain sinua varten. Kulttuuri-ihmisillä sairaus voi ottaa vielä mahtipontisempia muotoja kuin tavallisilla tallaajilla. Osastolla kertoja saa paljon aikaan myös kirjoittajana: hän jopa kirjoittaa pienen näytelmän herra Josef Julius Wecksellistä (1838-1907), joka asui Lapinlahdessa yli 40 vuotta elämästään.

Eniten pidin teoksen suvantovaiheesta, jossa kertoja uppoutuu Algot Untolan alias Maiju Lassilan (1868-1918) moniin persooniin ja värikkäisiin elämänvaiheisiin. Näiden heijastusten kautta nykypäivän ja eilisen luova hulluus vertaantuivat sulavasti toisiinsa. Kirjan historialliset kerrokset luovat tarinaan kaikupohjaa ja uskottavuutta, mutta menneiden hullujen vierailu nykyisyydessä ei johda synkistelyyn.

Olen tänä vuonna käyttänyt paljon aikaa Seilin saaren naiskohtaloista murehtimiseen Katja Kallion ja Johanna Holmströmin romaanien seurassa. Nämä perinteisemmät historialliset romaanit eivät ole suoraan verrattavissa Hurmeen osittain autofiktiiviseen proosaan, jossa mennyttä hulluutta tulkitaan nykyisyyden kautta. Täytyy myöntää, että Hullu on tragedianakin yksi humoristisimmista ja toiveikkaimmista kertomuksista vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Kirjaa lukiessani tuli vahva olo, että kuka tahansa meistä voi huomenna olla nippusiteissä suljetun osaston häkissä – koska kuka tahansa meistä voi järkyttyä, haavoittua tai mennä rikki, joko perinnöllisen ominaisuuden tai jonkun elämässä koetun ja käsittelemättömän trauman vuoksi.

Teoksen uskonnollisen elämän pohdinnat ja Raamattu-sitaatit ansaitsisivat ainakin yhden opinäytetyön. Ylipäänsä uskonnollisten kokemusten läsnäolo psykoosissa on aihe, joka kiinnostaa minua, koska se taitaa olla kulttuurisesti universaali ilmiö.

Kirjaa suosittelen vahvasti erityisesti niille, jotka pelkäävät lukea raskaita romaaneja mielenterveyshäiriöistä. Tämä teos ei tule viemään yöunia eikä pelkäämään omaa tulevaa hulluksi tulemistaan. Päinvastoin se antaa työkaluja meille kaikille sanoittaa omia hulluuden momenttejamme ja oppia elämään niiden kanssa.

Minua tämä teos veti voimakkaasti kohti Valoa – sielussa ja ruumiissa.

 

Houruinhoidon uudet menetelmät

IMG_1805Tänä vuonna Otavalta on ilmestynyt kaksi historiallista romaania Seilin saaresta, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Molemmat romaanit kertovat saarelle joutuneista naisista, joilla oli mielenterveysdiagnoosi tai siihen viittaava irtolaistausta. Kuten muistamme, irtolaisuus eli asunnottomuus oli vielä sata vuotta sitten rikos, ja siitä joutui johonkin valtiolliseen laitokseen, kuten työsiirtolaan. Seilin saari ei ollut työsiirtola, vaan ihan aito ”houruinhuone”, ja osalla sinne joutuneista naisista oli rikostausta, eli sitä pidettiin myös vankimielisairaalana. Osalla taas ei ollut sairautta lainkaan.

Teosten suora vertaaminen toisiinsa ei tee kummallekaan oikeutta. Onneksi ne ovat erilaisia tyyliltään ja fokukseltaan, eikä kummankaan lukeminen tyhjennä toista. Kallion teoksessa on yksi, poikkeuksellisen uhmakas päähenkilö Amanda, kun taas Holmströmin teoksessa on kolme avainhenkilöä: Kristina, Elli ja Sigrid. Molemmat lukeneena uskallan sanoa, että Kallion teos teki minuun suuren vaikutuksen runollisella melankoliallaan, ja että Holmströmin teos vaikutti historiallisella laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan.

Sielujen saari kartoittaa yli sadan vuoden historian. Kristina joutuu mielentilatutkimukseen hukutettuaan lapsensa v. 1891, ja saaren uskollinen hoitaja Sigrid haudataan v. 1997. ”Pahatapainen” Elli, joka karkaa kotoa pikkurikollisen poikaystävänsä Morrisin kanssa, käy saarella hakemassa hoitoa siveettömyyteensä vajaan kahden vuoden ajan, ja pääsee perheen suuresta painostuksesta vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hänelle tehdään sterilisaatio. Kristinan kohtalo on äärimmäisen surullinen, vaikka hän herääkin psykoosista kahdeksan vuotta surmien jälkeen ja pystyy elämään suht tyydyttävää elämää Seilin puutarhaa hoitaen. Itse asiassa en muista, että olisin lukenut montakaan romaania (edes dekkaria), jossa lapsenmurhaaja olisi saanut päähenkilön roolin. Minna Canthin Anna-Liisa taisi olla viimeinen lukemani teos, jossa aihetta käsiteltiin, ja tässäkin eletään vielä moraalisessa universumissa, jossa yksinäisen äidin kohtalo oli kova.

Sigridin tarina tasapainottaa surullisten naisten tarinoiden jatkumoa. Sigrid on jo saanut modernimpaa oppia työhönsä, ja pyrkii järjestämään naisille mahdollisimman paljon ulkovirkistystä, kuten luistelua. Hän seurustelee yliopistossa opiskelevan Fransin kanssa, mutta viihtyy työssään niin hyvin, ettei aio muuttaa Turkuun ollakseen lähempänä sulhastaan. Jatkosodan aikana Sigrid huomaa olevansa raskaana, ja saa pian sen jälkeen kuolinviestin rintamalta. Yksinäisen äidin kohtalo lähentää häntä potilaisiin, sillä hän kokee raskauden aikana saman epätoivon kuin moni lapsensa surmannut äiti.

Ruotsinkielisten lääkäreiden rotuhygieniainnostus ja pyrkimykset edistää suomenruotsalaisen väestön ”puhdistusta” Folkhälsanin kautta oli karmiva juonen säie, jolla lienee jotain todellisuuspohjaa. Analyyttinen Elli kuulee ruumiintarkastuksessa oman kehotyyppinsä kuuluvan ”itäbalttilaiseen” rotuun. Uusien potilaiden tarkastukset muistuttavat tässä karjan katselmusta.

Toisen maailmansodan jälkeen Seilin saaren ”hourulaa” pidettiin enemmän vanhainkotina kuin sairaalana, ja osalla potilaista oli täydellinen kulkuvapaus. Hyväkuntoisimmat kävivät töissä Nauvossa ja kävivät sairaalassa vain nukkumassa. Toisaalta pitkäaikaisilla potilailla oli vuosikausia kestäviä katatonisia tiloja ja varhaista dementiaa.

Minulla on menossa sielunhoidon opinnot, ja teos todella herätti kysymyksiä sairaalasielunhoidon historiasta. Tässähän Kristina kohtaa sielunhoitajan, papin, joka on ollut naiseen nuorena rakastunut, ja joka perheellisenä miehenä edelleen kokee vetoa langenneeseen naiseen. Ylipäänsä pappien ja lääkärien valta tällaisessa suljetussa yhteisössä tuntuu riipivältä.

Sielujen saari on teos, joka kannattaa lukea hitaasti, ja varsinkin ensimmäiseen kolmannekseen kannattaa varautua jollain pehmentävällä elementillä, sillä Kristinan tarina ajasta ennen vangitsemista on melkein karumpi kuin hänen sairaala-aikansa. Holmströmin suomennetuista teoksista tämä on ehdottomasti syvällisin, aiemmissa on omaan aikaamme liittyvää vinksahtanutta huumoria, mutta tähän mielenmaisemaan ei huumori mahdu. Koen, että teos seisoo vankasti omilla jaloillaan, ja että tässä on saavutettu aiheen suhteen saturaatiopiste – enempää ei olisi voinut sietää, mutta tällaisenaan teos antaa kasvot ja äänen niille, jotka yhteiskunta halusi aikanaan pyyhkiä pois.

Yksi lensi pois lobotomiasta

jalonen-kirkkausReilu kymmenen vuotta sitten paikkailin aukkojani suhteessa Australasian mantereen kirjallisuuteen. Sain kunnian tutustua Janet Frameen (1924-2004) ainakin kahden omaelämäkerrallisen teoksen kautta. Koko tuotantoa ei ollut saatavilla edes yliopiston kirjastossa, mutta feministisissä kirjallisuuspiireissä Frame oli postuumisti nouseva tähti.

Riitta Jalonen tuntuu kirjailijalta, joka kypsyttelee teemojansa pitkään ja huolellisesti. Vaikuttaa siltä, että hän on lukenut Framen koko tuotannon ja myös hänestä kertovat muut romaanit ja elämäkerrat. Nyt hän tuo Framen erikoisen elämäntarinan meille luettavaksi suomen kielellä, fiktioksi puettuna. Kirkkaus voisi olla myös fan fictionia. Jos se olisi nuoren esikoiskirjailijan tuotos, se voitaisiin jättää julkaisematta juuri siksi.

Teos on erittäin kompakti, pakahduttava, tunteisiin vetoava ja taitavasti editoitu. Tekstin ammattimaisuus näkyy yksinkertaisessa kielessä – lauseet ovat tiiviitä, kirkastettuja. Jalonen ei pyri kielellään ainakaan ylilyömään esikuvaansa, vaan työskentelee tämän hengessä. Pääsemme perille kaikkiin kohteisiin, Uuteen Seelantiin, Espanjaan ja Lontooseen, tapaamme merkittäviä toisia, perheen jäseniä, ystäviä, rakastajia, psykoanalyytikkoja ja psykiatreja. Tapaamme Janetin eri mielentiloissa ja vaiheissa. Jos Janet ei kerro uusille ystävilleen mielenhäiriöistään, ei monikaan uskoisi hänen käyneen niin syvissä vesissä. Janet esittäytyy romaanissa moninaisena, ainutlaatuisena ja koko ajan nahkaansa uudelleen luovana taiteilijana. Tässä siis hyvät uutiset.

Olen lukenut kirjasta arvioita, joissa pohditaan elämäkerrallisen romaanin kirjoittamisen oikeutusta samalla tapaa kuin postkoloniaalit kriitikot pohtivat kulttuurisen omimisen kysymystä. Tässä kirjassa Uusi Seelanti ei esiinny erityisen eksoottisena maana, eikä Janet ole missään määrin ”kulttuurinen toinen”. Huoli siitä, saako historiallisesti merkittävän taiteilijapersoonan tarinan ”omia” osaksi omaa romaanin juontaan, on mielestäni turha. Tätä tehdään kaikkialla ja varsinkin, jos päähenkilön reaalimaailman vertauskohde on jo kuollut, se on enimmäkseen kohteensa tuotantoa hyvällä tavalla esilletuovaa, eli tärkeää kulttuurityötä.

Itse olen lukenut Framelta teokset To the Is-land (1982) ja The Angel At My Table (1984), ja näiden pohjalta varsinkin romaanin Uuden Seelannin osuudet tuntuivat liian tutuilta ja uskollisilta Framen omalle kerronnalle. En suoraan sanottuna aina tiennyt, oliko Jalosen tarkoituksena suomentaa Framea vai irrottautua hänen kertomastaan. Napanuora kohteeseen tuntui liian tiukalta. Koska Framea ei ole koskaan suomennettu, tästä teoksesta tuli olo, että kirjailija halusi sivistää niitä, jotka eivät koskaan ”ulukomaankieliseen” teokseen tartu. Kirjan ainutlaatuisuuden voi siis ymmärtää vain tunkkaisen Suomi-ghetton ulkopuolinen lukija, joka on myös perehtynyt muuhun Frame-kirjallisuuteen.

Pidin kirjassa eniten osuuksista, jossa Janet matkailee Ibizan saarella ja Andorrassa 1950-luvun lopulla. Nämä olivat ainoita paikkoja, joissa hänet nähtiin kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei mielenterveyskuntoutujana. Ibizalla Janet pääsi neitsyydestään ja tuli raskaaksi. Andorrassa hän sai keskenmenon ja melkein meni naimisiin italialaisen lukutaidottoman salakuljettajan kanssa. Euroopan eri osien kehityserot nousivat tässä kiinnostavalla tavalla esiin, samoin käsitykset mielen tasapainosta.  Varsinkin Espanjassa kaikkiin ongelmiin etsittiin ensisijaisesti tukea Jumalalta. Englannissakin häneen takertuu konservatiivinen irlantilainen Patrick, torjuttu kosija, joka Janetin hyljeksimänä lopulta löytää puhtaan katolisen puolisonsa Yhdysvalloista. Tämä maailmankuva tuntui Janet Framesta kotoisalta, sillä se edusti hänen kotikasvatustaan siitä huolimatta, että hän oli koulussa ja yliopistossa vihkiytynyt sekulaarimpiin maailmanselityksiin.

Janet Frame esiintyy romaanissa hyvin humaanina, helposti samastuttavana sankarittarena, jonka elämän loppupuoli lupaa aurinkoisempia aikoja. Solidaarisuuden viesti on romaanissa vahva. Samoin se todennäköisesti ihastuttaa niitä lukijoita, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta ja köyhyydestä – se vie kerralla moniin paikkoihin ja tutustuttaa niiden outoihin tyyppeihin. Eurooppalaisten outouksia selvitetään jopa enemmän kuin uusiseelantilaisten.

Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi kummittelemaan, mitä maailmankirjallisuus olisi menettänyt, jos Janet Framelle olisi tehty lobotomia Seacliffin mielisairaalassa 50- luvulla. Tämänkin vuoksi kirja kannattaa lukea, sillä se tarjoaa vertailukohtia psykiatrisen hoidon historiaan eri maissa ja mantereilla.

Kuperkeikkatehtaan kummitukset

Rakenus_31flt_6682

Christian Rönnbackan uutuusdekkari Rakennus 31 (Bazar, 2014) säikäyttää jo karulla kansikuvallaan. Kuten moniin parhaisiin tarinoihin, myös tähän dekkariin liittyy omakohtainen kokemus: kirjailija vietiin hylättyyn Nikkilän mielisairaalaan tutustumiskäynnille, jonka aikana sairaalan kertomattomat tarinat alkoivat kutsua häntä. Jo pelkästään kulkemalla karujen rakennusten väliä fiktiiviset ihmiskohtalot pyysivät tulla kerrotuiksi. Rönnbacka kertoi teoksensa luomisprosessista viime torstaina Tampereella Näin on kirjat-tapahtumassa. Kirjan kirjoittaminen oli häneltä tietoinen riskinotto, tosin ymmärtääkseni hän ei ole käyttänyt materiaalina mitään olemassaolevia arkistoja, vaan ympäristöä lukuunottamatta hahmot ovat puhtaasti hänen päänsä sisäisiään. Riskinotto liittyy kai yleiseen keskusteluun mielenterveyden palveluista ja niiden alasajosta – herkällä ja mahdollisesti tulenaralla alueella siis kuljetaan ihan yhteiskunnallisesti.

Antti Hautalehto on pohjalainen komisario vieraalla maalla itäisellä Uudellamaalla – sipoolaisilla ja porvoolaisilla kollegoilla on paljon vitsailtavaa miehen puukkojunkkaritaustasta. Kuten kunnon dekkarihahmon kuuluu, myös Antti on eronnut, uudella kierroksella ja vain lievästi viinaanmenevä. Machoidentiteetille vitsaillaan, mutta machoudesta ei pystytä Anttia puhtaaksi pesemään. Rönnbacka on saanut jo mainetta uutena dekkarimaailman äijäkirjailijana, mutta jo haastattelussa hän pyrki korjaamaan äijämyyttejä. Teokset ovat kuulemma saaneet kiitosta myös naislukijoilta. Hyvä niin, ja miksi nainen ei voisi nauttia perinteisestä äijäkirjasta? Vai olisiko helpompaa, jos lopetettaisiin kirjallisuuden stereotyyppinen sukupuolittaminen kokonaan?

Tämä teos on läpikotaisin toiminnallinen, ja psykologinen jännitys rakentuu enemmän paikkojen kuvaamisen ja rikosten teknisen ratkaisun kuin syvällisten luonneanalyysien kautta. Jos tämä tekee teoksesta ”äijämäisen”, olkoon niin. Huomauttaisin tosin, että monissa naisten kirjoittamissa dekkareissa on yhtä paljon toimintaa ja teknistä brassailua kuin Rönnbackalla. Ei tämä teos eroa radikaalisti esimerkiksi Leena Lehtolaisen tuotannosta, vaikka Maria Kallion persoonasta löytyy se pehmeä, naisellinen puoli. Poliisin uran ja poliisilaitoksen keskinäisten suhteiden käsittelyssä Rönnbacka ottaa molemman sukupuolen näkökulmat huomioon. Tulee mieleen, olisiko edes mahdollista kirjoittaa suomalaista nykydekkaria ilman naisnäkökulmaa?

Kauhu tiivistyy, kun Sipoon maastosta alkaa löytyä outoja raatoja, joilla on jotain tekemistä mielisairaalan kanssa, vaikka se onkin ollut tyhjillään jo parisenkymmentä vuotta. Mielisairaala kiehtoo niin poliiseja kuin erilaisia taideharrastajia, mutta kukaan ei näiltä retkiltä palaa entisenään. Kymmenien vuosien takaiset kohtalot kummittelevat hallintorakennus 31:n käytävillä, erityisesti kellarin obduktio- ja ruumishuoneiden nurkilla.

Lisäksi komisario Anttia stalkkaa naisahdistelija, jonka henkilöpalvonta tuntuu erityisen pakkomielteiseltä. Ei tämä ole helppoa toimintasankarillekaan, vaikka hän yrittää peittää vaivaantumisensa kaikin keinoin. Stalkkaaminen on tässä sivujuoni, mutta kiinnostava sellainen. Teos herätti kysymyksiä siitä, kuinka nimettömiin ihailijoihin ylipäänsä pitäisi suhtautua, jos et satu olemaan rocktähti tai formulakuski. Missä kulkee hyväksytyn ihailun ja ahdistavan stalkkaamisen raja? Voiko stalkkerista päästä eroon kotikonstein?

Dekkari oli ammattimaisesti rakennettu, täynnä yllättäviä käänteitä ja hiuksia nostattavaa jännitystä. Ehkä olisin kaivannut tarkempia koordinaatteja sairaalan historiasta, mutta tämäkin on makuasia. Rönnbacka tuo esiin sairaalassa tapahtuneita ylilyöntejä ja virka-aseman törkeitä väärinkäyttöjä, mutta myös henkilökunnan omistautumista työhönsä ja hyvää tahtoa. Teos muistuttaakin ajasta, jolloin mielisairaita pidettiin suljetuilla osastoilla kuukausia tai vuosia, joitain jopa loppuelämän. Kulttuurinen muutos avohoitoon siirtymisessä on ollut suuri, mutta siihenkin liittyy omat sudenkuoppansa.

Extrapointseja antaisin poliisien hurtista huumorista ja Antin riistaan liittyvistä keittotaidoista – vaikka ruoka ei tässä ole aivan yhtä keskeisessä roolissa kuin esim. Outi Pakkasella, kaurispaisti pani veden kielelle.

Teoksesta tuli kaukaisesti mieleen tänne äskettäin arvioimani Jaana Lehtiön Uutta auringon alla-uutuusdekkariin (Myllylahti, 2014), jossa myös seikkaillaan Porvoossa. Jos haluat tutustua näihin seutuihin kirjojen välityksellä, tässä oivallinen kombo. Teokset ovat tunnelmiltaan ja rikoksen käsittelytavoiltaan sopivan erilaisia, joten toiston vaaraa ei ole. Päähenkilöissä oli jotain yhteistä, mutta Antti tuntui kieltämättä machommalta tapaukselta kuin Lehtiön Juha Muhonen.

Sain teoksen Näin on kirjat-tapahtuman lahjapussista, kiitos Kirjavälitykselle ja Bazarille avokätisyydestä. Nimmarilla varustettu teos lähtee eteenpäin, pukinkonttiin ehkä.