Pidä huolta siskosta

Teos: Han Kang: Vegetaristi (Gummerus, 2018)

Käännös englannista suomeksi: Sari Karkulahti

Korealaisen Han Kangin teoksesta Vegetaristi olen kuullut paljon pöhinää ennen kirjaan tarttumista, mutta yritin olla lukematta liian seikkaperäisiä arvioita, koska halusin tutustua kirjaan ilman ennakkoluuloja. Kirjan nimen perusteella odotin tältä vahvoja poliittisia kannanottoja lihan tehotuotannosta, tai kuvauksia eläinrääkkäyksestä. Jälkimmäistä kirjassa oli yksi kohtaus, mutta globaalia, ekologis-poliittista tasoa sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Vegetaristi on Soulin kaupungin nykypäivään sijoittuva sukutarina, jossa perheen eri jäsenet kokoontuvat ihmettelemään introvertin nuoren vaimon Yeong-hyen äkillistä päätöstä alkaa kasvissyöjäksi. Itse päähenkilö ei saa kirjassa kertojan roolia, vaan häntä tarkkailevat entinen aviomies, siskon mies (josta myös tulee entinen) ja pikkusisko. Yeong-hyen suku on kotoisin maaseudulta, jossa ei varsinkaan ymmärretä kasvissyönnin filosofiaa. Aviomies Cheong ehkä kestäisi sen, jos vaimo suostuisi kuitenkin laittamaan tälle ”normaaleja” liharuokia. Yeong-hye on kuitenkin uudessa aatteessaan ehdoton, ja osoittautuu vaikeaksi kumppaniksi myös miehen liikesuhteiden saralla, koska hänen käytöksensä ei herätä luottamusta business-illallisilla. Lihansyönnin normalisoinnin kuvaus olikin kirjassa aivan eeppisen ahdistavaa.

Pariskunnan avioliitto on lapseton, Cheong vaikuttaa täydeltä kusipäältä, ja Yeong-hyen ainoa individualismin ilmaisu tapahtuu ruoan kautta. Hänellä on sivubisneksiä opettajan assistenttina ja graafisena suunnittelijana, mutta enimmäkseen hänen elämänsä on kotikeskeistä. Tähän verrattuna sisko In-hye on supersuoriutuja, joka elättää kosmetiikkaliikkeellään myös erittäin vaihtoehtoista videotaiteilijamiestään. Ei ole ihme, että lankomies melkein rakastuu vähemmän uraohjautuvaan kälyynsä, tai ainakin kokee tätä kohtaan räjähtävää kiihkoa. Naisen pakarassa sijaitseva syntymämerkki, mongoliläiskä, on nousevalle kuvataiteilijalle äärimmäinen himon objekti.

Paikoitellen minua jopa nauratti kuvaus lankomiehen videotaiteesta, koska siinä oli niin paljon samaa suomalaisten elämäntapa-artistien kanssa. Langolla on pakkomielle Yeong-hyen luomesta, ja näin hän saa houkuteltua naisen performoimaan alastomana videolleen tälle tuntemattoman miehen kanssa. Body painting pääsee romaanissa keskiöön, kun Yeong-hye kokee kukkaniityn puhkeavan haaroissaan. Muutenkin hän osoittautuu seksuaalisesti vapaamielisemmäksi kuin molemmat taiteilijamiehet, mutta tulkinnanvaraiseksi jää, ovatko nämä tapahtumat triggerinä hänen mielentilansa heikkenemiseen. Kielletyn rakkauden kuvaus oli kaikessa karuudessaan kaunista, eikä suhdekuvioissa ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Eniten romaanissa kiehtoo Han Kangin kielen poeettisuus, joka puskee läpi jopa kahden käännösrekisterin läpi.

Kirjan loppuosassa seurataan sisarusten suhdetta tilanteessa, kun kummatkin aviomiehet ovat feidanneet kuvioista. Yeong-hyen mielenterveys on romahtanut, ja hänellä on puhjennut paha anoreksia. Siskon huolenpito oman erokriisin keskellä on liikuttavaa, mutta hänen mielisairaalassaan on myös vertaistukea, kun paremmassa kunnossa olevia potilaita laitetaan katsomaan heikompiensa perään. Han Kang kuvaa tuota maailmaa pieteetillä ja kunnioituksella, enkä ainakaan saanut kuvauksesta vaikutelmaa, että Etelä-Korean psykiatrian taso olisi Suomea heikommalla tasolla. Romaanin tarkoituksena ei selvästikään ole kritisoida mielenterveyspalveluiden tilaa.

Päähenkilön sairauden kuvaus oli huomattavasti rankempaa kuin mitä luin äskettäin Riikka Pulkkisen teoksesta Lasten planeetta, jossa myös kuvataan huolta psykiatriselle osastolle joutuneesta siskosta. Mutta herkkyyden ja kuvauksen tarkkuuden tasolla kuljettiin samoilla aaltopituuksilla, ja näin nämä kaksi teosta voisivat muodostaa kiinnostavan lukuparin, kun molemmissa on myös teemoina avioero ja lapsen huoltajuuskiista.

Han Kang saa mahtumaan valtavan määrän tunteita ja aistillisuutta tähän pieneen, traagiseen romaaniin, joka kasvissyöntiä enemmän kertoo mielenterveyden ongelmista. Pidin tästä vähintään yhtä paljon kuin jo kestosuosikiksi nousseen Kyung-sook Shinin tuotannosta, ja tunnistin heidän kertovan samasta maasta, vaikka eri painotuksilla ja eri perspektiiveistä.

Annoin tälle Goodreadsissa 5 tähteä, mikä on luokittelu, jonka kanssa yritän olla taloudellinen nykyään. Tämä saattaa olla toistaiseksi mieleenpainuvin teos, minkä olen tämän maahaasteen aikana lukenut.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 33/196. Etelä-Korea. Postaukset eivät noudata loogista numerojärjestystä, koska aika moni aiempi listaamani kirja on vielä kesken – ehkä oikeasti olen rastilla 23. HELMET-haasteeseen laittaisin teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa nähdään unia.”

Mater dolorosan monet elämät

41J518G3CPL._SY344_BO1,204,203,200_Andreï Makine-haasteeni toistaiseksi viimeisellä rastilla – hyllyssäni vuosia odottaneet Makinet on nyt luettu loppuun. Urakassa viimeinen teos, Ruhtinattaren rikos (WSOY, 2000, suom. Annikki Suni), oli temaattisesti virkistävä poikkeus edellisten postausten ”kaanonissa”, sillä se keskittyy lähes kokonaan Ranskaan eikä siinä kerrota paljoa Siperiasta, Stalinin vainoista eikä kommunismin karmeimmista ylilyönneistä. Venäläiset emigrantit ovat tosin tässäkin kerronnan keskiössä, eikä teos ole lainkaan helppoa luettavaa.

Teoksessa päädytään mitäänsanomattomaan Villiers-la-Forêtin pikkukaupunkiin, jonne on asettunut asumaan jo vuodesta 1917 saakka venäläisten emigranttien yhteisö. Idealistisimmat heistä ovat perustaneet vanhaan oluttehtaaseen yhteisön, jossa on muun muassa kirjasto ja vanhainkoti. Kirjaston äiti on ruhtinatar Olga Arbelina, nainen, jolta odotetaan ylvästä aatelisen käytöstä, mutta joka oikeasti on melko tavallinen yksinhuoltajaäiti, jonka muistot tsaarinaikaisesta Venäjästä eivät ole kullan kimalteisia eikä nostalgisia. Olgan ruhtinasmies on hylännyt tämän sairaan lapsen kanssa elämään vaatimatonta elämää. Verenvuototautia sairastavan pojan hoito vie hänen arjestaan leijonanosan, mutta on hänellä rakastaja Pariisissa, jonka tapaaminen vaatii suuria ponnisteluja.

46-vuotiaana Olga ei tiedä, onko hänet jo tuomittu odottamaan kuolemaa. Pariisissa asuva lehtimies, ukkomies, saattaa olla hänen viimeinen rakastajansa, minkä jälkeen hänen elämässään ei enää ole paljoa odotettavaa. Naisen melankolinen kyynisyys on välillä sietämätöntä luettavaa, samoin kuvaus sotavuosista, jolloin hän on kulkenut unenomaisessa epätodellisuudessa huomaamatta edes lapsensa kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi. Äidin ja pojan suhde ei tunnu missään vaiheessa lämpimältä, vaan äiti tutkii sairasta lastaan lääketieteellisenä objektina. Verenvuototaudin hoito kotikonstein ”meidän kesken lääkärin” eli naapurissa asuvan puoskarin avulla on epätoivoisen äidin selviytymiskeino. Pariisissa toimiva spesialistikaan ei anna pojalle paljoa toivoa. Poika itse saa kasvuvuosina selvän tilastaan lukemalla lääkärikirjoja kuin piru Raamattua. Kuoleman tuntu tämän kaksikon hiljaisessa kodissa on jokapäiväistä.

Olgan lopullinen mielen särkyminen ja takakannessa mainittu ”eroottisen tabun” käsittely ei tosiaankaan sovi herkkähermoisille. Vaikka romaanin alku keskittyy venäläisten emigranttien yleisen elämäntyylin ja sosiaalisten suhteiden puimiseen, sen crecsendo on yllättävän karmiva. Pidän tätä Makinen teoksista toistaiseksi lukemistani rankimpana, vaikka jo alkukohtauksessa esitelty rikosepäilys ei olekaan kummoinen. Ruhtinatar Arbelina on jonkinlainen mater dolorosa, samalla viimeiseen asti urhautuva taistelija ja äärimmäisen itsekäs erakkosielu. Psykiatrista diagnoosia Makine ei pyri antisankarittarelleen antamaan, ja onko mielisairauden aiheuttajana historia vaiko yksilölliset tekijät, siitäkin voivat lukijat olla montaa mieltä.

Karmeuksien ulkopuolella Olga Arbelinan nuoruudenmuistot vallankumouksen jälkeisestä Neuvosto-Venäjästä tuntuvat jopa karnivalistisilta – sivujuonena kirjassa kuvataan Pietarin älymystöpiirejä 1920-luvun alussa ja heidän heittäytymistään kaiken yleisesti hyväksytyn moraalin tuhoamiseen. Naisen nuoruus ennen maastamuuttoa tuntuu pitkittyneiltä naamiaishuveilta. Osa emigranteista myös halajavat takaisin Neuvostoliittoon hinnalla millä hyvänsä tietämättä, millainen kohtalo heitä rajalla odottaa. Emigranttien yleinen sielunelämä 1920-40-luvuilla maalautuu tässä teoksessa suoranaisesti häiriintynein värein. Olin ehkä liian herkällä mielellä teoksen lukijana, enkä kyennyt kunnolla uppoutumaan päähenkilön päänsisäisiin kauhuihin. Teos soveltuu psykologisen kauhun ystäville ja ääritilanteiden viileäpäisille tulkitsijoille. Kysymyksiä se taatusti herättää enemmän kuin valmiita vastauksia.

Valekallonkutistaja 1920-luvulta

axel_tulikiven_traagillinen_kohtaloLöysin Teuvo Nisoniuksen (1906-1985) postuumina julkaistun romaanin Axel Tulikiven traagillinen kohtalo (Tammi, 2011) Suomalaisen kirjakaupan alekorista Tampereelta 1,95 euron polkuhintaan. Jo teoksen runollinen kansikuva herätti suuren mielenkiintoni, sillä olin juuri edellisenä päivänä kirjoittanut fantasioiden 20-luvun naisten poikatyttöestetiikasta polkkatukkineen ja tupakkaholkkeineen. Minulle 1900-luvun alkupuolen historia on loputon aarreaitta, josta ammennan myös sukututkimuksen saralla. Kiitän myös kansikuvan suunnittelija Markko Tainaa hyvästä työstä; cinemaattisen kansikuvan lisäksi minua viehätti takaliepeen tunnelmallinen kuva räntäsateesta Aleksanterinkadulla. Jo kirjasta objektina tuli hyvä mieli.

Teoksen tyylilaji vaihtelee rankasta itseironiasta ja tilannekomiikasta traagiseen perhedraamaan. Keskiössä on Teuvo-kertojan kiinnostus freudilaiseen psykoanalyysiin ja elokuvateoriaan, joista 23-vuotiaalla vastavalmistuneella maisterilla on aikomus valmistella väitöskirja lähitulevaisuudessa. Teuvo saa yhteyden Suomi-filmin studioiden legendaariseen Axel Tulikiveen, näyttelijä-ohjaajaan, jonka elämäntapa herättää pahennusta myös taiteilijapiireissä. Axel kuitenkin suostuu Teuvon aineistonkeruupyyntöön ja Teuvo pääsee studioille jonkunlaiseksi palkattomaksi jobbariksi.

Teuvon intressi psykoanalyysiin ei ole puhtaasti tieteellinen; hän etsii nuoria naispotilaita oppiakseen lisää naisten viettimaailmasta. Freudin teorioita hän on opiskellut itsenäisesti kotonaan pitkinä kesinä sanakirjan, voileipien ja maitokannujen seurassa, kun muu perhe on ollut laitumilla Keski-Suomessa. Teuvon menestys naismarkkinoilla on ylioppilasaikoina ollut alakuloinen; vasta maisteriksi valmistuttuaan hän rohkenee lähestyä osakunnassa intellektuellia Kaijaa, kunnon perheen tytärtä, jolle mikään inhimillinen ei tunnu olevan outoa. Siveellisyyssäännöt estävät kuitenkin esiaviollisen suhteen edistymisen, joten Kaijan sijaan Teuvo saa analysoitavakseen vapaamielisemmän Esterin, jonka hän kohtaa työn touhussa Lapinlahden mielisairaalassa. Analyysisessioiden dokumentointi on puhdasta komiikkaa, mutta herättää kysymyksen valelääkärien historiallisuudesta. 1920-luvulla ei ollut Valviraa. Teuvon psykoanalyysiyritys ei menesty kauan, mutta hän melkein pääsee sänkyyn ainoan potilaansa kanssa.

Melkein uskoin teoksen esi- ja jälkisanoissa sepitettyyn ”tositarinaan” uudelleen löydetystä vanhasta kässäristä ja kustannusluvasta päähenkilöiden kuoleman jälkeen. Joissain kohdin epäily heräsi, itselleni eritoten akateemisia pyrintöjä kuvatessa. Onko 1920-luvun lopulla ollut missään maailmassa akateemista elokuvantutkimusta ja kuinka tällainen itseoppinut julli olisi keksinyt omasta päästään yhdistää psykoanalyysin ja filmin? Muuten Teuvon karaktääri on kaikessa naiiviudessaan kovinkin uskottava. Romaanin kieli ja ajankuva valloittavat, erityisesti kuvaukset elävissäkuvissa käynneistä, perhe-elämästä ja vanhempien tavasta holhota jo täysi-ikäisiä kotona asuvia opiskelijanuoriaan. Siveellisyyden ja siveettömyyden rajankäynti on rankkaa. Kuitenkin vanhemmilla riittää luottamusta jälkikasvuunsa, ja toista sukupuolta olevia vieraita pidetään kuin piispaa pappilassa.

”Traagillisempi” juoni liittyy Axel Tulikiven persoonaan ja perhe-elämään. Rikkonaisen perheen sijaiskärsijäksi nousee 11-vuotias puhumaton, usein psykoosiin vaipuva tytär Tyyne, joka toimitetaan Lapinlahden sairaalaan lähes menetettynä tapauksena. Tyyneä käytetään sairaalassa häikäilemättömästi hyväkseen opetuskappaleena, ja ilmeisesti tyttö on kiireisessä lobotomiajonosssa. Teuvo koittaa lähestyä tyttöä näyttämällä tälle isänsä ja äitinsä yhteisiä filmipätkiä ja soittamalla heidän karkeita puheitaan. Sessiot epäonnistuvat katastrofaalisesti, mutta lopulta Tyyne pääsee matkustamaan Tukholmaan äitinsä kanssa, joka on edennyt Siiri Turusesta Sigrid Lejonstjernaksi.

Joissain arviossa teosta on verrattu Mika Waltarin Suureen Illusioniin. Tässä tosin seikkaillaan vain Helsingin porvarispiireissä, ei maailmalla.  Vastaavaa nuoruuden intomielisyyttä, dekadenssin ihailua ja juurettomuutta on havaittavissa Nisoniuksen tekstissä. Ihailen kirjailijan kykyä uppoutua täysvaltaisesti ajan henkeen. Itseäni lukukokemuksessa haittasi se, että aivan loppumetreihin saakka uskoin lukevani reaalimaailmassa eläneen ihmisen tositarinaa, jonka ihmeellistä edistysmielisyyttä ja modernismia hämmästelin.

Pieleen meni, hähhähhää. Jonkun aikaa kirjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että oikea kirjailija onkin HS:n kuukausiliitteen toimittaja Teppo Sillantaus, joka tunnetaan myös menestyneen Naisen kanssa-sarjakuvan kirjoittajana. Tässä siis valekallonkutistajan seikkailuista dokumentoi aito vale-elämänkerturi. Eläköön bluffi ja fiktion magia!

 

Kirjailija diagnosoi itsensä

Mukka ja kesän heinäOlen päässyt melko korkeaan ikään reagoimatta ilmiöön Timo K. Mukka (1944-1973). Muistan lapsuudesta elokuvan Maa on syntinen laulu, jota en olisi ehkä saanut katsoa, mutta katsoin salaa silti – siinä oli oudon maaginen tunnelma, vaikken siitä paljon tajunnutkaan. Mukka on ollut tietyissä piireissä kulttikirjailija, josta wannabe-kirjailijakamuni ovat puhuneet suu vaahdossa. Olen tuntenut oloni moukaksi, kun en ole ilmiöön tutustunut. Nyt sain käsiini Mukan lopputuotantoon kuuluvan Ja kesän heinä kuolee (1968), joka on puheenvuoro sairaudesta ja kirjoittamisesta. Vaikka kaiken tietävä Wikipedia luokittelee sen romaaniksi, en itse huomaa tekstissä romaanin rakennetta. Lukisin sen pikemminkin omaelämäkerrallisena esseenä, kirjailijan omana väliintulona tai välikatsauksena. Oli mikä oli, teksti ainakin erottui massasta outoudellaan.

Mukka kirjoitti tämän mielisairauden itsediagnoosin viisi vuotta ennen kuolemaansa. Mihinkään lopulliseen taudinkuvaan hän ei päädy, mutta näyttää ansiokkaasti mielensä horjumisen, enneunet, fantasiat ja pelot. Teksti on kirjoittanut itsensä osittain mielisairaalan osastolla. Mukka oli nuorena sairastanut vakavan aivokalvontulehduksen, joka jätti neurologiset jälkensä ja sairasti tietämättään vakavaa sydäntautia, johon sitten 28-vuotiaana menehtyi. Tässä pääasiallisena huolenaiheena ovat hulluus, seksiriippuvaisuus ja alkoholismi. Pelko mielen hajoamisesta on kouriintuntuvaa. Kirjaa kirjoittaessaan Mukka vaeltelee Lapin ja Etelä-Suomen väliä lapsuudenkotinsa, vaimonsa, rakastajattariensa ja mielisairaalan väliä, levottomana ja vailla tarkkoja päämääriä. Vaikka hänella on työn alla useampia käsikirjoituksia, ei hänellä tunnu olevan rauhaa keskittyneeseen kirjoittamiseen. Yksinäisyys ja ikävä jonnekin määrittelemättömään kohteeseen kalvavat miehen sisintä, vaikka hän on rakastunut milloin mihinkin muusaan. Avioliitto hoituu siinä sivussa, lapset on tehty maailmaan nuorena, mutta isänä ja aviomiehenä hän ei suoriudu.

Enimmäkseen teksti juoksee unikuvina ja kangastuksina, mutta välillä Mukka puhkeaa yhteiskunnalliseen paasaamiseen tulevaisuudesta, jonka osana hän ei halua olla. Yhteiskunnalliset osiot tuntuvat kuin äkillisiltä säpsähdyksiltä, kirkkauden hetkiltä psykoosin keskellä. Hän profetioi mm. taiteiden tulevaisuudesta, peruskoulu-uudistuksesta ja käänteestä kohti henkisiä arvoja. Kirjoittaessaan hän luottaa intuitioon ja unien viesteihin – hän esimerkiksi aloittaa tässä uutta romaania nähtyään unessa kaksi norjalaista tyttöä, jotka huikkaavat hänelle bussissa ”Vi er fra Hjärpes Fjällen”. Tästä lauseesta tulee Mukalle pakkomielle, ja hän kehittää romaanin tapahtumapaikaksi pohjoisruotsalaisen samannimisen kylän. Itsekin voin vakuuttaa, että metodi voi olla tuottelias, mutta tavassa, jolla Mukka kaivelee alitajuntaansa, on jotain pelottavaa.

Mikä tekstissä sitten ärsytti? Jos tämä on kuvaus sairastuvasta mielestä, se on pysäyttävän rehellinen sellainen. Koska en ole itse 60-lukulainen, en voi arvioida kuinka paljon Mukan seksuaaliset lesoilut noudattavat ajan henkeä, mutta itselleni tuli välillä mieleen, että ne muodostivat tekstissä ainoan tehokkaan tavan kapinoida. Mukka ei pahemmin murehdi Vietnamin sodasta (sen sisällä on yksi runo, jossa sympatiseerataan Prahan kansannousua), vaan hänen kapinansa ainakin kirjailijan uran tässä vaiheessa liittyy yksiavioisuuden normiin ja ahtaisiin käsityksiin perhe-elämästä. On sekin kapinaa, mutta melko ohutta sellaista. Vaikka teoksessa ollaan köyhien ja sorrettujen puolella ja kirjailija itsekin tuntuu ainakin osan ajasta elävän pelkällä näkkileivällä, tässä silti ihannoidaan kritiikittömästi The Taiteilijan joutilasta, oluenhuuruista, baarin nurkissa maleksivaa elämäntapaa, mitä ilman ei voi tulla suureksi. Muuten teksti on kypsää, monisyistä ja tuntuu kuin sen olisi kirjoittanut vanha mies, henkilö, joka on elänyt useamman elämän. Ainoat nuorekkaat piirteet ovat juuri nämä: seksiseikkailuilla elvistely ja boheemin taiteilijamyytin juhliminen.

En taatusti ymmärtänyt tekstin kaikkia metaforisia tasoja, enkä edes yrittänyt. Luulen, että teksti olisi avautunut minulle paremmin, jos olisin lukenut pari Mukan ”valmiimpaa” romaania pohjatöiksi. Oletan kirjoissa esiintyvän toistuvaa symboliikkaa (koirat, puut, metsä, ojan kaivuu, suomaisema, kalastus), joka aukeaa tekstienvälisesti. En edes usko, että Mukka tällä tekstillä etsi syvällisiä ymmärtäjiä, vaan vierellä kulkijoita, intensiivisiä kokijoita. Monella tavalla Mukka myös ennustaa tässä oman elämänsä rajallisuuden. Kirjailijan vimma selittyy siis alitajuisella tietoisuudella lähestyvästä kuolemasta. On siis turha spekuloida sillä, mistä Mukka kirjoittaisi tänä päivänä, 70-vuotiaana.  Hän ehti nuoreen ikäänsä suhteutettuna saamaan aikaan valtavasti. Itse yritän perehtyä seuraavaksi hänen ensimmäiseen ja viimeiseen romaaniinsa, Maa on syntiseen lauluun (nyt tekstimuodossa, 1964) ja Kyyhkyyn ja unikkoon (1970).