Salapoliisina nuoressa viinitarhassa

Karhun keittoTeos: Mikael Niemi: Karhun keitto (LIKE, 2018)

Käännös: Jaana Nikula

Mistä sain: E-kirjastosta

”Mihin kirkkoja tarvitaan, jos on kirjastoja?”, kysyy saamelaispoika Jussi pastoriltaan ja oppi-isältään Pajalan pitäjässä vuonna 1852. Jussi on pappilan renki, löytölapsi, joka on saanut kristityn nimensä kasteella 18-vuotiaana ja oppinut lukemaan yli kaksikymppisenä. Pitäjässä häntä haukutaan noidanpenikaksi, eivätkä tytöt hänen peräänsä pahemmin katsele rujon ulkomuotonsa ja jähmeän luontonsa vuoksi. Mestarilleen Lars Leville hän on tärkeä matkakumppani ja uskottu retkillä pohjoisen luontoon. Kaksikko käy varsinkin kasvinkeruuretkillä tuntureiden kupeessa, eikä pastori Laestadius saa koskaan tarpeekseen villien orkideoiden havainnoinnista.

Opittuaan lukemaan Jussin tiedonhalulla ei ole rajoja, tosin lukemistot rajoittuvat pappilan siveelliseen tarjontaan. Pastorin tyttäret lainaavat tälle mielellään omia hartauskirjojaan, mutta hän tutustuu myös romaani-nimiseen esitysmuotoon, joka kiehtoo häntä eniten. Oppi-isä myös varoittaa Jussia kirjojen lukemisen mahdollisista synneistä, mutta lähiseuduilla voidaan havaita lukemisen ja kirjoittamisen raitistava vaikutus. Jussi oppii kirjoittamaan syvimpiä ajatuksiaan myös äidinkielellään saameksi. Hänellä on syvä, painava menneisyys, josta hänen on vaikea avautua edes rippi-isälleen.

Karhun keitto on vakavampi romaani kuin Niemen tunnetuin teos, Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2001). Hänen tuotantoonsa tässä välillä en ole ehtinyt perehtyä, mutta teosten nimistä päättelen, että pohjoisen tematiikka on ollut hänen sielunmaisemansa koko kirjailijanuran aikana. Karhun keitto on kiinnostava yhdistelmä historiallista romaania ja dekkaria, jossa Lars Levi Lestadiuksen rooli epävirallisena salapoliisina on merkittävä. Teoksen paikalliset tapahtumat ovat fiktionaalisia, mutta laajempi konteksti viittaa historiallisiin faktoihin.

Kirjassa etsitään nuorten tyttöjen tappajaa, joka voi olla karhu tai mies. Hilda-niminen piika löytyy suuretsintöjen jälkeen metsästä raadeltuna, ja huonosti käy myös tansseista yksin palaavalle Solinalle. Pajalassa edelleen pidetään villejä latotansseja ja ryypiskellään, vaikka herätys pyrkii näistä paheista luopumiseen. Pastori lähettää vakavamielisen renkinsä tansseihin vakoilijaksi, mutta Jussilla on myös oma lehmä ojassa, sillä hän on pihkassa Maria-nimiseen piikaan. Viinaryypyn voimalla Jussi uskaltaa pyytää Mariaa tanssiin, mutta muuten Maria on noidanpenikan kosiskeluille immuuni.

Teokseen mahtuu suurempiakin teemoja kuin piikojen surulliset kuolemat. Niemi kertoo aistivoimaisesti pastori Laestadiuksen erityisestä luontosuhteesta, ja hänen yhteyksistään tiedemaailmaan, myös niihin kolonialistisiin kallonmittaajiin, jotka pitivät Norrlantia primitiivisenä kehitysmaanaan.  Myös lestadiolaisen herätyksen poliittiset ulottuvuudet tulevat hyvin esiin, sillä varsinkin pitäjien porvarit kokivat kansan raitistumisessa piilevän suuren uhan. Pajalassa päädyttiin pitämään erilliset jumalanpalvelukset suruttomille ja heränneille, koska paikkakunnan silmäätekevät eivät sietäneet Pyhän Hengen kansanomaisia ilmestyksiä keskuudessaan.

Pastori Laestadius ärsyttää ja vihastuttaa pitäjän virkamiehiä, ja eksyy pahasti väärälle tontille kerätessään todisteaineistoja piikojen surmista. Jussin mukaanotto apulaiseksi ei sekään ole paras idea, sillä rengin hiipparointia väärissä paikoissa väärään aikaan katsotaan jo muutenkin syrjäsilmin. Karhunkeitosta sakenee kitkerä soppa, jossa on enemmän esimakua helvetistä kuin taivaallisista iloista.

Huumorin pilkahduksia Niemi ei voi tässäkään teoksessa välttää, vaikka pääteema on lopulta kuolemanvakava. Huumori näkyy kirjailijan lempeässä tavassa katsoa ja kuvata niin Laestadiusta itseään kuin hänen nuorta viinitarhaansa. Vahva usko ei kuitenkaan nouse pilkan kohteeksi, vaan se on enemmän voimavara kuin uhka tavallisille kyläläisille. Kansa ei kuitenkaan raitistu tai parannu huoruudestaan yhdessä yössä, vaan kamppailu syntiä vastaan on jatkuvaa.

Karhun keitto vaikuttaa teokselta, jonka uskoisin miellyttävän myös lestadiolaisen liikkeen sisäisiä lukijoita. Liikkeen varhainen historia avautuu tässä teoksessa arkisen runollisella tasolla. Vaikka Niemen kerronnallinen tyyli on kepeä, hänen perehtymisensä aiheeseen on järeää. Varsinkin Jussin mielen poukamiin sukeltaminen on virtuoosimaista, sillä Jussi ei ole suinkaan mikään viaton ”jalo villi”, vaan henkilö, joka myös kykenee oman kulttuurinsa ja perimänsä kriittiseen pohdiskeluun. Ihailen Niemeä tämän kompleksisen kansanmiehen hahmon rakentamisesta.

En osaa arvioida teoksen onnistumista dekkarina, sillä luin sitä kuitenkin enemmän historiallisena romaanina. Raakaa väkivaltaa kirjaan mahtui paljon, ja siitä lukeminen oli myös ahdistavaa. Kirja on kauttaaltaan ruumiillinen, myös ruumiin vammojen, sairauksien ja vaivojen tasolla. Lapsikuolleisuus, nälkä ja lyhyt elinajanodote tulevat tässä teoksessa iholle, mutta onneksi siihen mahtuu myös ilon, ihmettelyn ja yltäkylläisyyden hetkiä.

 

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Jämtlannin kruunaamaton kuningatar

Ekman BlackwaterKerstin Ekmanin ruotsinkieliset romaanit ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni jo ehkä vuosikymmenen. Luen ruotsiksi tietynlaista kirjallisuutta (dekkareita ja maahanmuuttajasaagoja), mutta Ekmanin ruotsi on tuntunut liian vaativalta alkukielellä. Nyt sain Ekman-pään auki, sillä sain kaverilta suomenkielisen käännöksen Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994, suom. Oili Suominen). Lukukokemuksen rohkaisemana saatan kokeilla paria muuta Ekmanin alkutuotannon romaania (Häxringarna, En stad av ljus) alkukielellä. Tosin tiedän niistä muodostuvan ikuisuusprojektin, sillä tässä suomennoksessakin meni kokonainen viikko.

Joskus olen tykännyt lukea ruotsalaisia kirjoja englanniksi, esim. Mikael Niemen Popular music from Vittula (2002) oli sopivan outouttava kokemus. Huomaan, että tämäkin romaani on saatavilla enkuksi ja enkunkielisessä versiossa on tyylikkäämpi kansi kuin pohjoismaisissa.

Ekman (s.1933) on kompleksinen kertoja, joka tunnetaan oudoista detaljeistaan ja lentävistä lauseista. Hän on Jämtlandin maakunnan kaunokirjallinen kuningatar, joka on onnistunut maalaamaan tämän takahikiän alkuperäiskulttuuria maailmankartalle levein ottein. Tapahtui veden äärellä on kenties hänen tuotantonsa menestynein romaani, jolla hän voitti sekä August- että Pohjoismaiden neuvoston palkinnon.

Romaanin oudoin yksityiskohta liittyy ämpärissä elävään ankeriaaseen, jonka Johan-poika nappaa pelastusköydekseen jouduttuaan heitetyksi vanhaan kaivoon. Ankeriaan sielunelämää seurataan kymmenien sivujen verran legendaarisella karkumatkalla Norjaan.

Juonta en nyt referoi, sillä teoksen koukuttavuus perustuu juonen yllätyksellisyydelle. Teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka vanhoja rikoksia siinä ratkaistaankin. Keskiössä ovat äiti ja tytär, jotka eräänä 70-luvun juhannuksena saapuvat Svartvattnet-nimiseen kylään lähelle Norjan rajaa. Heidän tarkoituksenaan on muuttaa ekologiseen yhteisöön Annie-äidin uuden poikaystävän kutsumana, mutta mies ei saavukaan paikalle sovitusti ja kaksikko jää tien päälle. Veden äärellä tapahtuneet asiat kummittelevat molempien päässä vielä kahdeksantoista vuoden päästä, jolloin raskaana oleva Mia-tytär vihdoin uskaltaa muistaa näkemänsä tarkemmin.

Ekmanin henkilöhahmoista moni on herkullisen vinksahtaneita. Omia suosikkejani olivat hippikommuunin tyypit, jotka tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta elävän edellä aikaansa köyhäilyn ja askeettisen lähiruokatuotannon saralla. Svartvattnetin kylän asukkaiden kommentit uusista tulokkaista ovat koomisia, esimerkiksi kyläkauppias Ola ei suostu näyttäytymään kylän raitilla ”punikkien” seurassa ja näin pyytää kyyditettävän Annien kävelevän taajaman taakse, josta mies noutaa hänet autoonsa. Kommuunin nuorten parien suhteet ovat hankalia ja tunnelma eristäytyneessä yhteisössä  kauttaaltaan painostava. Kommuuniosio tuntuu itsestäni melkein omaelämäkerralliselta, olinhan itsekin 90-luvulla muuttamassa ruotsalaiseen maaseutukommuuniin, tosin en ihan noin alkeellisiin ja syrjäisiin oloihin. Toisin kuin romaanin Annie, tutkin kuitenkin omia survival-taitojani ja päädyin toiseen ratkaisuun. Anniekaan ei kommuunissa kauaa viihdy, ehkä vain muutaman kuukauden. Hän palaa tavallisempaan elämään kyläkoulun opettajana harrastaen sienestystä kylän akkojen kanssa ja poukkoillen epätyydyttävissä miessuhteissa.

Romaanissa seikkaillaan myös Norjassa ja pikaisesti Suomessakin. Saamelaistaustaisilla tyypeillä on suomalaisia nimiä, ja suomenruotsalainen elitistinen Yljaksi itseään kutsuva naishenkilö toteuttaa tässä itseään pitämällä nuorta Johania seksiorjana tunturimökillään. Valtoiden rajat ovat liukuvia ja vallalla on yhteispohjoismainen ideologia.

Lempilauseeni teoksessa oli: ”Lapset ovat pieniä uskonnollisia eläimiä, joilla ei ole teologiaa” (280). Tällaisen helmen vuoksi olen iloinen, että sain luettua teoksen loppuun, vaikka lukeminen jumittui monta kertaa, ei kielen takia vaan raskaan tunnelman. Välillä olisin kaivannut suvantovaiheita tai jotain vähemmän symbolista – Ekmanin kerronta on niin täyteläistä, että siihen melkein pakahtuu.

Ekmanin seuraaja taitaa olla dekkaristi Åsa Larsson, jonka Kiirunaan sijoittuvissa kirjoissa on samantyyppistä arktista hysteriaa. Jos lukee jonkun Ekmanin ja Larssonin teoksen yhdessä, alkaa jo olla loistavasti perillä pohjoisen Ruotsin mielenmaisemasta.