Ekskursio naiseuden ytimeen

IMG_1055.JPGHanna Weseliuksen Alma! (WSOY, 2016) näyttää herättäneen positiivista vipinää verkostoissani. Kuvataiteilijana, toimittajana ja valokuvauksen opettajana tunnettu Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015-kilpailun. Kiinnostavalla tavalla visuaalisesti suuntautunut taiteilija onnistuu tässä laajentamaan reviiriään kohti auditiivista, onhan romaanin toinen päähenkilö Alma Mahler (1879-1964), Gustavin vaimo ja itsekin liedien säveltäjä.

Almasta huolimatta juoni painottuu tämän päivän Suomeen ja Suomen asemaan globalisoituvassa maailmassa. Alma on peili, jonka kautta nykymenoa arvioidaan. Tarinan kertoja on närkästynyt Alman lehmämäiseen status quon hyväksyntään siinä vaiheessa, kun hän vielä oli Gustavin vaimo ja lihallinen toimija monine rakastajineen. Kertoja puhuttelee Almaa ja toivoo tämän ryhdistäytyvän luovana ja älyllisenä subjektina.

Romaani rakentuu kuin kollaasi tai lievästi pervo sukualbumi. Monet kappaleista tuntuvat enemmän miniatyyrimaalauksilta kuin kertomuksilta. Helsingin, Wienin ja New Yorkin kadut ja korttelit todistavat monenlaista naiseuden performanssia itsepalvelusolariumin bikininaisista sotanorsujen ja siiderivalaiden vapautusliikkeeseen. Wienissä Alma ”lenkkeilee” ensimmäistä kertaa kolmikymppisenä kermakakkuleningissään ja kokee endorfiinihumalan.  Helsingin metroissa kypsät naiset saavat liikaa huomiota ”valuvilta” somalinuorukaisilta, joilla ei tunnu olevan mitään häpyä ehdotuksissaan. Lähiöissä nuoret naiset välttelevät guerillapolkuja ja syyttävät arkkitehtejä trauman paikkojen tunnistamattomuudesta.

Koskettavimmat kohdat romaanissa liittyvät Nigerian siepattujen koulutyttöjen kohtaloon ja kuvauksiin maailman valomeren solmukohdista. Parrasvaloista syrjään jäävät synnytykset Välimeren kiikkerissä veneissä, jonne Frontex saattaa armeliaisuudessaan heittää vesipulloja, mutta ei ole lapsia ruokkiva lintuemo, koskaan. Maailmantuskaa potee varsinkin kuvataitelija Aino, jolla on omissakin asioissaan riittävästi murehdittavaa. Ainoon oli helppo samastua, sillä hänen arjessaan yksinhuoltajana oli paljon tuttua tarttumapintaa. Aino oli kaltaiseni tyyppi, jolle sosiaalitoimiston  tapaamisesta myöhästyminen jonkun taiteellisen sivupolun vuoksi on normaalia arkea.

Ainon ja hänen lastensa elatusasioista vastuussa olevan kaupungin lastenvalvojan polut risteytyvät somalipoika Abdin hahmon kautta. Lastenvalvojan sekaantuminen kuusitoistavuotiaaseen panomieheen oli herkullisen epäkorrekti ulottuvuus, vaikkakin jäin miettimään, kuinka erilaiselta kuvio olisi näyttäytynyt, jos sossun setä olisi sekaantunut teini-ikäiseen somalityttöön. Abdi ei kuitenkaan ole tässä namutädin hyväksikäytön uhri, vaan seksuaalisuudestaan nauttiva, leikillinen subjekti, joka osaa nauttia myös seksin jälkeisistä vihreistä macaron-leivoksista ja Stockan herkun oliiveista. Lakinaisen kertojan ääni onkin epäkorrektiuden lisäksi herkullisen ristiriitainen, jopa epäluotettava. Ohjeistaessaan Almaa elämään feministisempää elämää hänen omat ratkaisunsa ovat kummallisen noloja. ”Asiat ovat himmenneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat”, hän toteaa viitaten ehkä enemmän omaan arkeensa kuin Alman.

Traagisten ja eettisesti arveluttavien kohtaloiden rinnalla teoksessa oli humoristisiakin puolia. Ainakin itse hihkuin onnesta lukiessani Johanna Tukiaisen gentlemannipuolustajasta irvokkaissa nettikeskusteluissa. Vastaavasti Henry Laasasen akateemisten aivopierujen esilletuominen herätti minussa huutonaurua. Säälistäjät-leffan tekijöihin kohdistuva pilkka ei tässä universumissa eroa paljon Tuksun kiusaamisesta – oikeastaan kaikki naiset ovat Laasasen hengenheimolaisille potentiaalisia tunkkeja, sotanorsuja ja siiderivalaita, elleivät ole rekkalesboja tai suvakkihuoria. Nainen on aina se heikompi astia, jonka mies voi korjaavilla toimillaan paikata.

Näin kirjassa hengenheimolaisuutta Elina Hirvosen uusimman romaanin Kun aika loppuu (2015) kanssa, vaikka tässä keskityttiin pienempiin ja arkisempiin tapahtumiin. Molemmilla oli samantyyppistä lukijan hienovaraista eettistä herättelyä, joka ei kuitenkaan johtanut yhden totuuden jyräämiseen. Toisaalta näin Alman historiallisen hahmon esittelyssä jotain samaa Mikaela Strömbergin teoksen Sophie. (2015) kanssa, myös kirjan nimeämisen tasolla. Naisen nimi ja piste/huutomerkki-kombot ovat nyt kirjamarkkinoilla muotia! Strömbergin kerronta oli perinteisempää, mutta molemmissa romaaneissa kuvataan naista, joka päätyy kulkemaan omia polkujaan.

Ansiokasta romaanissa oli sen jättämä tunne, että olisi matkustanut maailman ympäri siitä huolimatta, että varsinkin Suomen pään tapahtumat olivat melko mitättömiä.  Leikkaukset ja kuvakulmien valinnat siis toimivat esimerkillisesti. Koin kirjan lukeneena virkistyneeni sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan maailmantuskaan. Samalla olen extrakiitollinen siitä, että kirjassa mainittiin Marilyn Monroe, sillä olen kuumeisena etsinyt Helmet-haasteen rastia nro 22.

Hovineiti ja syytinkimuori

SophieOn aina virkistävää löytää kirjailijoita, jotka ajautuvat kirjoittamaan itselleen vieraassa genressä. Mikaela Strömberg löysi historiallisen romaanin vietettyään aikaa Pietarin Suomi-talon residenssissä ja muisteltuaan lapsuuden maisemiensa legendaa, Lapinjärven Sophie von Behseä (1828-1886). Sophien tarina vei kirjailijan mennessään ja tuloksena syntyi monisyinen portretti naisesta, joka kulki omia polkujaan Pietarin hovin kupeesta Lapinjärvelle, itäisen Uudenmaan synkkiin metsiin. Sophie. (Schildts&Söderströms, 2015) onkin romaani, jossa pisteen paikka on merkittävä.

Minulle mikä tahansa teos, joka käsittelee Pietaria 1800-luvulla, on aina lukemisen arvoinen, ja tämä romaani on hyvin lähellä omia historiallisia intressejäni, olenhan kiinnostunut tsaarinaikaisen Pietarin suomalaisista ammattilaisista. Sophien tarina alkaa Pietarin saksalais-pohjoismaisten porvarien kortteleista, jossa nuori nainen elää suojeltua elämää. Näissä piireissä tyttöjen koulunkäynti on itsestäänselvyys jo 1840-luvulla, ja Sophie siskoineen pääsee opiskelemaan Smolnan kunnianarvoiseen akatemiaan. Nuorten neitien katselmuksessa Sophie valitaan hovineidin ylevään tehtävään, mikä on kunniaksi pappisperheelle. Vastaavaa iloa hänen vanhempansa eivät koe joutuessaan ottamaan sukunimeensä von-etuliitteen tsaarin huomionosoituksena – saksalaiset kokevat venäläisten aatelisnimitykset noloina, sillä ne eivät perustu suvun perimään, vaan kuka tahansa voi tulla aateloiduksi. Korkeammalla tasolla Pietarin maahanmuuttajaporvarien kulttuuri keskittyy pinnallisella tavalla vaalimaan ”kunnia-asioita, joista kukaan ei piitannut vähääkään.”

Sophien kohtalo on kivikkoinen, sillä hän joutuu puoliksi järjestettyyn avioliittoon tahrattuaan maineensa salasuhteessa tsarevits Aleksanterin kanssa. Raskausepäilys osoittautuu vääräksi, mutta siitä huolimatta Sophien kohtalo kaupungin seurapiireissä on sinetöity. Hollantilainen sulhanen ei välitä morsiamensa neitsyyden menetyksestä, sillä synnillinen Pietari on korruptoinut hänetkin. Avioliitto alkaa miehen pitkillä poissaoloilla, joiden aikana raskaana oleva vaimo masentuu homeisessa kellariasunnossa. Koska Pietari ei tarjoa kasvavalle perheelle tarvittavaa elintasoa, jalokivikauppias Engbertus Jansen päättää vuokrata kartanon Suomesta ja alkaa maanviljelijäksi. Maata viljellään Pernajalla ja Lapinjärvellä, ja pian Sophie huomaa joutuvansa vastuuseen kaikesta tilanhoitoon liittyvästä. Jansen alkoholisoituu ja sairastuu kuppaan, ja hän myös kunnostautuu kyläyhteisössä auttamattomana riitapukarina, jonka edesottamuksia ruoditaan joka vuosi syys- ja talvikäräjillä.

Kiinnostavinta perhedraamassa olikin tuon ajan oikeuskäytäntöjen esittely. Sophien ja Jansenin torainen liitto saa niin paljon huomiota osakseen, että kirkko kutsuu pariskunnan kahdesti sopimaan välejään, ensin paikalliseen rovastilaan ja myöhemmin Porvoon tuomiokapituliin asti. Kehotus sopuisaan yhteiselämään on vakava moite, jota ainakin Sophie häpeää, vaikka tahtoisikin hulttiomiehestään eroon. Aviomiehen joutuminen vaimonsa holhoukseen ja sitä seurannut virallinen ero kuulostavat poikkeuksisilta järjestelyiltä tuon ajan yhteiskunnassa varsinkin, kun toinen osapuoli oli pappissäätyä.

Vastaavasti käräjillä riidellään palvelijoiden ja syytinkiläisten työsuhteista ja huoltosopimuksista. Jossain vaiheessa Sophie muuttaa lapsineen kahden eksentrisen syytinkimamsellin tupaan, sillä vanhoilla neideillä on sivistystä opettaa viittä tytärtä, joiden koulutukseen ei muuten ole mahdollisuutta. Strömberg tutkii ansiokkaasti palveluskunnan ja vähävaraisten syytinkiläisten (eli kunnan elättien) toimijuutta ja myös vastavuoroisia riippuvuussuhteita. Elämäkerralliseksi romaaniksi teos onkin erikoisen yhteisöllinen.

Strömberg taitaa 1800-luvun sivistyneistön monikielisyyden ja korukielen, mutta samalla onnistuu puhumaan naisen elämän kriiseistä ihmeellisen suoraan. Sophien vanhempien käytännöllisyys ja henkinen joustavuus tilanteessa, jossa papin tytär jää kiinni suuresta rajojen rikkomisesta, tuntuu poikkeukselliselta. Uskonnollinen ekumeenisuus tuntuu myös olevan muotia noissa piireissä, rukoillaanhan luterilaisen papin kotialttarilla ikonien keskellä. Sophien päädyttyä elämään elämäänsä metsävaltakunnassaan vanhemmat toimittavat hänelle englantilaisia lastenvaunuja ja italialaisia käsinukkeja lasten viihdytykseksi.

Kaikkitietävä kertoja kulkee Sophien rinnalla ottaen kuitenkin vaaksan verran etäisyyttä pariskunnan pahimmista ylilyönneistä. Tarinassa ei ole selkeitä pahiksia eikä hyviksiä, vaan myös Sophien osallisuus perhedraaman kärjistymiseen osoitetaan selkeästi. Hänen mielensä järkkyy pahasti neljännen lapsen kuoltua, ja hän on taipuvainen silmittömiin raivokohtauksiin. Keski-ikäisen ja vanhenevan Sophien uusi elämän merkityksen etsintä peltotöistä ja epävirallisen kätilön hommista nousevat tarinassa valoisimmiksi episodeiksi. Sophie kasvaa ihmisenä ja oppii ymmärtämään itselleen vieraan kansan tapoja ja kieltä. Nautinnollisimpia kohtauksia käydään naurispellolla ja perunan kylvössä, johon osallistuvat myös kartanon armon tyttäret.

Romaanissa hienointa ovat kieli ja kerronta, sillä kertojan ääni nostaa kurjia ja dramaattisiakin käänteitä sisältäneen elämäntarinan ulos perinteisestä sukudraamasta ja kalustetuista huoneista. Sophie ei ole pelkästään äiti, vaimo ja tytär, vaan itsenäinen toimija, jolla on myös omat heikkoutensa. Teosta voisi lukea myös saagana hyvin integroituneesta maahanmuuttajanaisesta, jos sallitte anakronismin.

Teosta suosittelen erityisesti niille, jotka karttavat historiallisia romaaneja, sillä Sophie. ei luennoi, opeta eikä yritä hurmata lukijaa liiallisella oppineisuudellaan. Yhtään tylsää hetkeä tai turhaa kohtausta en romaanista löytynyt. Teos on kuin hyvin kätketty viimeinen sukukalleus, josta sen haltija pitää kiinni viimeisin voimin – vaikka Sophie kokee vanhana naisena olevansa lähellä syytinkimuorin asemaa, ei kukaan voi viedä häneltä tärkeintä aarrettaan, rikkaasti elettyä elämää.