Herrasväen hillitty aika

 

Ollila Aika ja elämäAnne Ollilan Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) on kiinnostava sukellus säätyläisyhteiskuntaan ja Pohjois-Karjalaan, Joensuun pieneen puutalokaupunkiin, jossa 1870-luvulta saakka vaikutti ruotsinkielinen Hällströmien lääkäriperhe. Isä Henrik toimi Joensuun piirinlääkärinä, tyttäret Julia, Emilia ja Hilja toimivat kansakoulun- ja soitonopettajina, ja koko perheen elämää sääteli tiukka viikkorytmi ja merkkipäivien odotus. Lauantai oli perheen siivous-, peseytymis- ja kirjeenkirjoituspäivä, jolloin saunan jälkeen kokoonnuttiin saliin vaihtamaan kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Perhe ei ollut syvällisesti sitoutunut Karjalan maaperään, vaikka työskentelivät siellä vuosikymmeniä – heidän elämäntapaansa kuului matkustelu muualla Suomessa asuvien sukulaisten luo ja joskus ulkomaillekin. Hällströmit olivat keskimääräistä uskonnollisempi perhe, jonka tyttäret olivat niin vakavamielisiä, ettei kosijoita riittänyt ainakaan ovelle asti. Toisin sanoen tyttäret oli koulittu perusteellisesti kunnioittamaan sekä koulujärjestelmän aikaansaamaa päivärytmiä sekä hyvän naisen viikottaista huushollinpitoregiimiä.

Olen saattanut lueskella tätä teosta väitöskirjaa tehdessäni, sillä aihepiiri liippasi sitä läheltä. Ehkä pidin kuvausta jotenkin vaisuna tai epäpoliittisena  – itse olin kiinnostunut naisten poliittisen ajan käsityksistä ja suorasta poliittisesta toiminnasta Pakistanin valtiossa, jonka perustaminen oli täynnä poikkeustiloja ja poliittista väkivaltaa. Ollilan valitsema aika oli Suomessa rauhallisempaa kuin tulevat vuosikymmenet  – luulen, että esimerkiksi vuosina 1917-19 suomenruotsalaisilla neideilläkin oli muuta kirjoitettavaa toisilleen kuin kertomukset terveyskylvyistä ja puutarhanhoidosta. Tosin tässä tutkimuksessa ajanjakson valinta on perusteltua: Ollila etsii ajallista siirtymää kollektiivisesta yksilölliseen, uskonnollisesta maallistuneeseen maailmankuvaan.

Nyt vanhempana tutkimusjunasta pudonneena lukijana tämä teos antoi enemmän kuin tutkija-aikoina. Tässä oli kiinnostavia havaintoja ”herrasväkeen” kuulumisesta ja sen velvoitteista (esim. suhteessa palvelusväkeen), sen itsekäsityksestä ja itserepresentaatioista, tunteiden säätelystä, terveydenhoidosta ja matkustamisesta. Näkökulma keskittyy erityisesti vanhapiikaneiteihin Juliaan, Emiliaan ja Hiljaan (Hilja kuoli kolmikymppisenä tuberkuloosiin, neljäs sisko Elin jo nuorempana), joiden fyysinen reviiri tuntui tuon ajan naisnäkökulmasta keskivertoa laajemmalta. Heidän isänsä rahoitti avokätisesti neitien kylpyläreissuja siinä toivossa, että tytöt huvittelisivat koko rahan edestä (hoitojen ottaminen ei ollut matkojen keskiössä). Lomailu, lepääminen ja itsestä huolehtiminen – oman ajan ottaminen – kuului jo tuolloin Hellströmien maailmankuvaan. Olisiko isä toivonut, että tyttäret Imatran ja Lappeenrannan huvituksista löytäisivät sulhaset, kun Joensuussa ehdokkaita ei tuntunut olevan tarjolla? Miten näitä 1800-kylpyläreissujen kuvauksia voi rinnastaa kokemuksiimme 2010-luvun koko kansan vesipuistoista? Mitä voi sanoa Saimaan matkailun ”revivalista” 1800-luvun muistoihin nojautuneena?

Joku tytöistä pääsi myös matkustamaan Venäjälle, toiset opettajaseminaarin kanssa Norjaan ja ikävä kyllä Hiljan matkailu keskittyi Helsingin diakonissalaitokselle ja Hyvinkään parantolaan. Juna- ja laivamatkojen odottamisen stressi näkyy arkisissa aikakäsityksissä, erityisesti perheen isän työreissuilta kotiinpalun odotuksessa.

Kirjassa kaksi asiaa rasittivat: pitkät ruotsinkieliset lainaukset (sillä 1800-luvun suomenruotsi ei ole samaa kuin se kieli mitä osaan) ja yleisen maailmanhistorian pedagogiset osiot. Ajan filosofian käsittely on mielenkiintoista ja pohjustaa hyvin paikallistason analyysia. Mikrohistoriaksi tämä teos on yllättävän yleisellä tasolla kirjoitettu – jotenkin olisin odottanut teokselta enemmän ”ihon alle menemistä” ja spekulatiivistakin kirjoittamista – tutkijan itsensäkin likoon laittamista.

Aika ja elämä ei ole sukututkimusta, mutta minulle sukututkijana kirja avaa ikkunoita Itä-Suomen laajempiin luokka- ja säätysuhteisiin. Omien sukuhaarojeni neideistä on paljon vähemmän materiaalia jäljellä, mutta muutamat jäljellä olevat valokuvat ja anekdootit kertovat myös vastaavasta säädyllisyydestä ja liikkuvuudesta. Mistä sitten todella tietää, että oma suku on kuulunut varakkaaseen eliittiin? Väittäisin, että siitä, jos suvulla on edelleen arkisto täynnä kirjeenvaihtoa 1800-luvun puolelta. Tämä taitaa olla Suomessa todella harvinaista. Me muut suvuistamme kiinnostuneet saammekin sitten riemumielin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota.

Keuruun lukkari, arkkiviisujen demoni

saxberg.aiTänään sain käsiini Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikoksen (2006), mikä on mikrohistoriallinen analyysi ensimmäisen suomenkielisen naiselämäkerturi Lydia Hällforsin teoksesta Äidin muistelmia (WSOY, 1924), erityisesti hänen tavastaan käsitellä Keuruulla vuonna 1839 tapahtunutta brutaalia paimentytön surmaa.  Koska vietin melkein vuosikymmenen elämästäni muiden maiden ”elämänkirjoittamisen” tutkijana, minua hävettää, että tulin tietoisuuteen Hällforsin teoksesta vasta eilen. Ilolla lähdin sitten paikkaamaan aukkoa sivistyksessä ja valaistuin aimo annoksen myös sukututkijana.

Mikrohistoria on minulle jo tuttu genre, erityisesti olen nauttinut ”guru” Carlo Ginzburgin teoksista.  Naisten historian tutkijalle mikrohistoria tuntuu melkein ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, ellei ole kiinnostunut niistä muutamista maailmanhistorian ”poikkeuksellisista naisista”, jotka nousivat menestykseen sortamalla köyhempiä siskojaan. Aina olen itse ollut kiinnostunut piikojen ja muun palveluskunnan historioista, mutta kuten vuonna 1839 murhatun 21-vuotiaan Eeva Maria Matintyttären tapauksessa opimme, ei hän jättänyt itsestään muuta todisteaineistoa kuin paimenystävänsä ja lukkari Saxbergin pikkurengen lausunnot hänen viimeisistä sanoistaan. Tyttö oli siis henkitoreissaan luvannut lukkarille maksavansa takaisin aiheuttamansa aineellisen vanhingon karjan laiduntamisesta väärillä mailla, mikäli lukkari ei tappaisi häntä.

Lukkari  Matias Saxberg (1787-1861) tappoi toisen tilan paimenen muutamalla iskulla; kuolleen naisen huulet mustuivat hetkessä ja paksuista hiuksista oli enää tuppoja jäljellä. Peltonen arvelee tässä, että lukkari on mahdollisesti yrittänyt vikitellä tyttöä aiemmin, mutta tyttö on taistellut kovasti vastaan tuntien kylän pahimman liiviinuijan maineen. Lukkari Saxbergilla kun oli tapana retostella kylillä aviottomilla poikalapsillaan, joita hänen ei tarvinnut tunnustaa, koska oli ison Könttärin talon isäntä. Tutkijat ovat vertailleet aviottomien lasten määrää Könttärin tilusten ja muiden isojen keuruulaisten talojen välillä ja huomaavat eron silmiinpistävänä. Koska Keuruulla oli huomattavan paljon tilatonta väestöä, aviottomien lasten kasvu ei sinänsä ole tavatonta – naimisiin meno on jo vaatinut varallisuutta molemmilta osapuolilta. Mutta valitettavasti 1800-luvulla ”susiparina” eläminen ei ollut radikaalia tai trendikästä, vaan käytännön sanelema pakko. Aviottomien lasten äidit olivat yleensä torppareiden tai loisten tyttöjä, kun taas isissä oli enemmän säätyläisiä, jopa aatelisia. Tämä vallan epätasainen jako eroottisilla markkinoilla on taatusti aiheuttanut paljon vihaa, surua ja katkeruutta.

Kiinnostuin teoksesta, koska yksi esiäideistäni näyttää olevan Könttärin talon pitkäaikainen piika juuri noilta ajoilta. Hän synnytti kolme aviotonta lasta ollessaan palveluksessa ja antoi lapsille oman nimensä patronyymiksi islantilaiseen tyyliin. Myöhemmin lapset on nimetty uudelleen kirkonkirjoissa Könttäriksi. Joku sovinnainen pappi lienee ollut asialla, jolle akkavalta ei ole kelvannut nimirintamalla.

Matti Peltonen keskittyy teoksessaan rikosta enemmän sen jälkipyykkiin, eli tavallisen rahvaan reaktioihin miehen saamaan tuomioon. Normaalistihan Venäjän vallan aikana murhamiehet lähetettiin suoraan Siperiaan, mutta Saxbergia pidettiin tutkintavankeudessa kaksi vuotta, minkä jälkeen hän sai hovioikeuden armahduksen ”pikaistuksissa” tehdystä teosta. Hän joutui maksamaan vain nimelliset sakot, istumaan kerran häpeäpenkissä eikä edes menettänyt lukkarinvirkaansa. Kansa oli pitkään raivoissaan ruotsinkielisen herran pälkähästä pääsemisestä, ja Peltosen mukaan tämä(kin) innoitti etsimään henkistä kotia herännäisyydestä ja fennomaniasta. Arkkiviisuja ahneesta ja demonisesta Saxbergista laulettiin Keuruulla vuosikymmeniä; yhden säveltäjistä epäillään olleen murhamiehen veljen avioton poika, kansanmuusikko ”Pilli-Hermanni”. Lopulta paha sai palkkansa, eli murhamies tuli itse murhatuksi pitkäaikaisen sängynlämmittäjänsä kanssa kotonaan tilan uuden omistajan ”tilauksesta”, sillä hän oli kyllästynyt ahneen syytinkiukkonsa vaatimuksiin ylivoimaisesta ruoan ja juoman määrästä. Saxbergin murhaajat joutuivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Toinen minua kiinnostava episodi teoksessa liittyy kirjailija-Hällforsin myöhempiin vaiheisiin, eli hänen muistoihinsa suurten nälkävuosien aikaisesta Perhosta, jonne minulla olisi myös sukututkijana asiaa. Nälänhätä kosketti Perhon hallaista suomaastoa poikkeuksellisen pahasti, ja sieltä lähdettiin isoin sukukunnin muualle Suomeen asumaan. Nuori kappalaisen vaimo päätyi vapaaehtoiseksi köyhien sairastuvalle, hän ja hänen miehensä sairastuivat molemmat nälissään lavantautiin, johon mies menehtyi ja Lydia jäi leskeksi 24-vuotiaana. Mitään yksiselitteistä sielujen sympatiaa säätyläisten ja rahvaan välillä ei Peltosen tai Hällströmin kuvauksista löydy, mutta Peltonen kulkee kiinnostavalla tavalla aktiivisen fennomaanikertojan ”ihon alla” ja valottaa lukijalleen ansiokkaalla tavalla tuon ajan maallisen ja henkisen elämän välisiä jännitteitä.

Keuruu on minulle melko vieras paikkakunta – lapsena olen käynyt sen vanhassa kirkossa pari kertaa ja viime aikoina vain katsellut kirkonkylän maisemaa joskus kulkiessani aamubussilla Jyväskylään, joka siis kulkee ”yläkautta” varsinaista maisemareittiä. Petäjäveden kirkko on suosikkini, mutta Keuruun kirkkoon en ole vielä saanut samanlaista otetta. Ehkä näiden kauhutarinoiden märehtiminen antaa uutta perspektiiviä; ehkä ensi bussimatkalla uskallan jäädä kyydistä pois ja löydän esiäitini tai Eeva Maria Matintyttären haudan.

 

Punssia nelivuotiaalle

tyomiesEn ole aikoihin lukenut Seiskaa, mutta onneksi päivän sosiaalipornokiintiön saa myös ladattua ilmaiseksi Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtien digiarkistosta. Hännisiä edelleen etsiessäni huonolla tuloksella päädyin Kuopioon, jossa työmies Otto Hänniseltä karkasi mopo ikävästi käsistä.

NELIVUOTIAS LAPSI JUOTETTU JUOVUKSIIN

”Tällainen surkea tapaus sattui tällä viime viikolla. Kaupungista kotoisin oleva työmies Otto Hänninen tuli eräänä päivänä mainitulla viikolla työmies Olli Kukkosen lesken asuntoon Tulliportinkadun 13:sta, missä olivat kotona ainoastaan Kukkosen lapset, 10 wuotias Olli ja 4 wuotias Matti. Hänninen oli tarjonnut pojille punssia mukanaan olevasta pullosta. Vanhempi Olli ei ollut ottanut, jotavastoin nuorempi Matti joi niin paljon että sai pian pahoinvointikohtauksen ja vatsanpoltetta sekä alkoi tavattomasti oksentaa. Äidin kotiin saapuessa oli lapsi jo melkein tunnottomassa tilassa, joten oli lääkäri paikalle haettava. Asiasta tullaan nostamaan oikeusjuttu, kertoo Sawo.” (Savon Työmies, 19.6.1909)

Tästä tulee mieleen yksinhuoltajaäitien hankala asema yhteiskunnassa  kautta aikojen. Tulipa kerran minunkin luo moniongelmainen vuokraisäntä täydessä seilingissä kaljamäyräkoiran kanssa  tennissukissa ja linttaanastutuissa purjehduskengissä, kun lapset olivat vielä pieniä, vuosi oli ehkä 2004. Ei tarjonnut kaljaa lapsille, mutta tuli perimään rästiin jäänyttä vesimaksua, jota en ollut ymmärtänyt maksaa epähuomiossani. Asiastahan ei olisi voinut soittaa tai muuten olla yhteyksissä. Olin kirjoittamassa seuraavan päivän luentoa. Kohtaamisen jälkeen kuljin kuin sumussa, pidin viikon luentonikin, mutta olin jo ehtinyt muuttaa asunnosta pois viikon sisällä tapahtuneesta, kiitos myötämielisen TOAS:in, joka otti minut sisään pian valmistuvana tohtorina. Vuokraisäntä ehdotti maksua luonnossa, jos minulla ei ollut maksukykyä. Vaikutti, ettei kerta ollut ensimmäinen ja että sama tulisi tapahtumaan hänen monien omistamiensa jugendtaloasuntojen seinien sisällä vuodesta toiseen -niin paatunut oli tapaus. Sosiaalivirkailija ehdotti tosi oikeustoimia, mutta minulla ei ollut tarpeeksi todisteaineistoa, sitäpaitsi talossa tapahtui samalla viikolla karmea vesivahinko ja kämppä olisi muutenkin mennyt pian täysremonttiin. Äänestin jaloillani, mutta kai asiasta olisi pitänyt nostaa isompikin haloo.

Kaverit ovat myös kertoneet ihmeellisistä selänpesijäehdokkaista avioerojensa tai leskeksi jäämisensä jälkeen, jotka tulevat norkoilemaan nurkkiin ilmoittamatta ikään kuin se olisi heidän luonnollinen oikeutensa saalistavina miehinä (yleensä nämä patologiset tapaukset ovat kaveripiirin ukkomiehiä). Minun tulkintani Kuopion uutisesta on seuraava: Otto on ollut kiinnostunut nuoresta leskestä ja halunnut juottaa lapset känniin, jotta he eivät olisi hänen kosioyrityksensä tiellä. Raukkamaista meininkiä. Pistää vihaksi 104 vuotta myöhemminkin. Toivon, että Kukkosen leski sai tyypin maksamaan kovat maksut kivusta ja särystä pikku Matille.

Nykyään lapsia koulutetaan ehkä paremmin olemaan avaamatta ovea tuntemattomille. Oliko noihin aikoihin Kuopion kaupunkiasunnoissa edes kunnollisia lukkoja, epäilen.

Tupakkaahan nelivuotiaat saattoivat polttaa, olen kuullut vastaavia juttuja 50-luvultakin. Onko se tuntunut aikuisesta hupaisalta? Vai ovatko he halunneet nähdä lapsen ”pikku aikuisena”, jolle on pienestä pitäen opetettava miehen tavat?